hetket

Uni

2010-09-15T11:39:00.000-07:00

Näin unen, jossa olin luennolla kuuntelemassa kirjallisuustieteilijää. Hän oli jostain ulkomaisesta yliopistosta. Istuin salissa vasemmalla puolella, lähellä käytävää. Aika edessä. No, hän puhui mutkikkain sanakääntein siitä, miten on löytänyt kirjoittamisen todellisen motivaation. Hän osaa nyt sanoa, mikä motivoi ihmisiä kirjoittamaan. Se on yksinäisyys. Olin samaa mieltä. Luennon jälkeen luennoitsija tuli luokseni. Hän istui hajareisin päälleni. Minä sanoin, että olen ajatellut aivan samaa, kun olen onneton, kirjoitan, kun en, en kirjoita. Nyt en kirjoita. Aivan... hän mutisi, hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi. Ehkä hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Voisin tietenkin teeskennellä onnetonta..., jatkoin, vähän vitsinä. Sitten heräsin. Juuri tässä kohdassa pitikin herätä.

Kaikenlaisia unia

2010-03-26T13:06:00.001-07:00

Unessa olimme Turun saaristossa mieheni kanssa. Emme suinkaan veneilemässä vaan kävelemässä. Kävelimme saaresta toiseen, koska vesi oli niin matalaa. Meillä oli kengät, ja nekään eivät edes kastuneet, koska vesi lainehti vain kengän rampin korkeudella. Se oli tosi kätevää. (Unissani on usein tosi käteviä juttuja.) Saarissa oli talonpoikaismuseoita, joissa katselimme taidokkaita puukaiverruksia. Sitten menimme vanhaan baariin, jossa sain postia Venäjältä. Olin unessa etsinyt venäläistä pop-musiikkia matkallamme Venäjälle, mutta en ollut löytänyt sitä tiettyä levyä. Sitä ei saa enää mistään, luki sähköpostissa. No, sitten menin terapeutin puheille työkaverini kanssa. Hän pani meidän molemmat sänkyyn makaamaan ja väleihimme kaksi nukkea, miesnuken ja naisnuken. (Ei tämä kovin omituista ole, vähän vain.) No, työkaverini oli ärsyttävä, ja löin käsiäni yhteen ja sanoin: "Mars, menepä toiseen huoneeseen" ja hän meni. Terapeutin kanssa kävin omituista keskustelua. Terapeutti = rakkaus, sanoin hänelle. Katselin tarkkaan hänen kasvojaan. Voisimmeko ruveta seurustelemaan, sanoin hänelle. Hän mietti pitkään ja sanoi, että voisi harkita asiaa sen jälkeen kun terapiamme on ohi. (!) Tiesin kaiken päättyvän hyvin. Olin iloinen hänen sanoistaan. Sitten olin työpaikan eteisessä ja tuntini oli alkamassa vähän ajan päästä. Huomasin, että päälläni olivat pyjamahousut. Olisin ehtinyt kotiin vaihtamaan housuja, mutta ajattelin, että en sellaista vaivaa viitsiä housujen takia nähdä. Etsin vaatenaulakosta jotain housuja, siellä oli vanha näytelmävarasto ja kaikenlaisia samettihousuja, vihreitä, jne, mutta en löytänyt sopivia. No, voin opettaa näissäkin, ajattelin. Mitä se haittaa.

Uni tätä ennen: olin uimassa ja alapuolellani ui paljon pieniä kirkkaanvärisiä kaloja.

Synnytän maksalaatikkoa

2010-03-19T15:05:00.001-07:00

Kirjoitan nykyään sähkösanomatyylillä, mutta entä sitten? Sitten on niin. Hiukseni ovat kuitenkin niin pehmeät ja latvoista kähertyvät!
Olin keskimmäisen kanssa suihkussa jumpan jälkeen. Hän katseli minua ja sanoi: Voivatko sinut ikäisesi naiset vielä saada lapsia? Kyllä hyvinkin, vastasin. Hän hämmästyi silminnähtävästi. - Ai voivat? - Kyllä. Voin saada lapsia, jos haluan, jatkoin. Hän hämmästyi vielä enemmän, silmät olivat jo teelautasen kokoiset. - Ai onko se haluamisesta kiinni? hän kysyi. - On, vastasin, (vaikka ei tämäkään tietysti totta ole kaikkien osalta, mutta paljolti niin.) - Sittenhän kannattaisi... sitten minä ainakin hankkisin miljardi lasta ja myisin niitä (!), hän jatkoi. Ja jos voisi, synnyttäisin joka päivä maksalaatikkoa, koska tykkään siitä niin paljon.

Kaikki järjestyy.

Turha kai sanoa, että kaikenlaista on tapahtunut.

Uni Berliinistä

2010-03-18T05:33:00.000-07:00

Viime yönä näin unta, että lähdimme isolla porukalla Berliiniin. Vanhempani olivat mukana. Olimme hotellissa, jossa aikoinaan yövyimme esikoisen kanssa. Sieltä oli aamiainen poistettu. Tarjolla oli vain raakaa parsakaalia. Ankealtahan se näyttää, tuumi tarjoilijakin. Vanhempani lähtivät omille teilleen. Emme löytäneet heitä aikoihin mistään. Kun tapasimme taas, sanoin: tänään mennään katsomaan Brandenburgin porttia. Ok, sanoi isäni. Menihän sentään jotain perille, ajattelin.

minulla on finni siinä missä pitäisi olla kauneuspilkku

2010-03-17T08:22:00.000-07:00

Näköjään unet samasta teemasta seuraavat toisiaan. Näin talounen, ja sitten toisen ja nyt vielä kolmannenkin.

Toisessa unessa olin isossa talossa, joka oli vanha kansakoulu tai seurantalo. Olin siellä yleisönä seuraamassa näytelmää ja yhtäkkiä minut pyydettiin mukaan näytelmään. Menin ja pidin näytelmässä takarivissä vauvaa sylissä. En ymmärtänyt, mikä roolini oli. Sanoinkin tämän ääneen muille näytelmän jälkeen: "En ymmärrä mikä roolini tässä oli, mutta olihan se kunniatehtävä olla mukana." Sitten sain koko rakennuksen omakseni. Näin koko paikan ensin ilmaperspektiivistä, mutta en löytänyt rakennustani siitä. Huonoksi onneksi iso talo oli yläkoulun vieressä, ja koska se oli vanha ja mielenkiitoinen, huligaanit kiersivät sitä jatkuvasti metelöiden, halusivat pyrkiä sisään ja tuhota sen graffitein (nämä arvelin heidän aikomuksiksensa). Aloin tutkia ovia. Isoja ulko-oviakin oli neljä, ja minkään niistä lukot eivät toimineet. Yhdessäkin oli valkoinen monimutkainen lukkokoneisto. Englantilaista tekoa, kiroilin unessa. He tekevät pähkähulluja koneita. Talvi ja jää oli myös jäädyttänyt lukot niin etteivät ne senkään takia toimineet.

Kolmas talouni: Olin sairas, mutta en muistanut ilmoittaa siitä työpaikalle. Illalla kaksi työkaveriani tuli käymään, toinen esimies. Olin siinä päivällä sisustanut kämppäni uusiksi: olin mm. tapetoinut ikkunan umpeen. (!) Siitä kuulsi kuitenkin valo nätisti läpi. Selitin, että unohdin kokonaan ilmoittaa olevani poissa. He katsoivat minua kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan. NO, oli miten oli, mitään vanhinkoa ei varmaan tapahtunut, sanoin. En saanut oikein heistä selvää. Sitten talon sijainti muuttui, se olikin pellolla kotini lähellä. Veljeni soitti ja kysyi tarvitsinko lumenpudottamisapua. Jaarittelin puhelimessa hänen kanssaan.

Taloni ovat tosiaan sekaisin, lukitsemattomia, ahtaan sotkuisia ja remontteeraan niitä hyvin mielenkiintoiseen tapaan. Niitä ei löydy kartalta ja niiden ohi kulkevat kypsymättömät huligaanien laumat. Siistiä.

Olkoon tämä se vuosi ja aika, kun taloja puretaan ja rakennetaan. Kesällä vielä lupasin mennä bussipysäkillä tapaamani naisen mökkiä remontoimaan. Se on lautakasa Forssan lähellä. Tottakai tulemme, sanoimme me molemmat vieressäseisojat.

Mitä nyt taloihini kaipaisin lisää: villejä tanssibileitä. Ei ehkä, vaan varmasti.

Unia

2010-03-11T06:02:00.000-08:00

Kirjoitan kai lähinnä enää unia. Ja nyt muistikirjani on hukassa, en voi kertoa vanhemmista unista. Missähän se on? Toivottavasti ei myytävänä kirppiksellä.

Viime yönä näin seuraavaa unta. Muistan sen hyvin, koska heräsin keskellä unta.

Olimme lähtemässä autolla kesämökiltä, vehreiden peltojen poikki. Pellolla oli maanviljelijä traktoria ajamassa, ja nähdessään meidät hän tuuttasi torvea, niin että siitä tuli hauska melodia. Jopas jotakin, sanoi siihen äitini, joka oli jossain lähistöllä. Ajoimme talon pihaan, jossa oli iso nurmikko. Hyvin hoidettu piha - (tunnistin paikan). Sen pihassa oli mökkimme. Maanviljelijä oli tullut mukana. Hän istui tuoliin pihassa, tuoli oli mökin edessä, juttelimme niitä näitä. Kättele nyt häntä, sanoi isäni. Kättelin häntä, mies oli hauska ja työvaatteissa. Hän oli itse asiassa merkillinen henkilö - tai suhtautumisemme häneen oli merkillistä: palvoimme maata hänen jälkojensa alla, teimme kaikkemme, että hän viihtyisi. Hän oli suvereenin hauska tyyppi. Oli kunnia saada hänet vieraaksi. Mökkimme oli nurmella varsinaisen talon pihassa. Kurkistimme sen päätyikkunasta sisään. Se oli pieni kuin leikkimökki - sänkyä ei ollut. Missä te nukutte, kysyi maanviljelijän vaimo, joka oli myös tullut paikalle. No, siinä ikkunan alla on levitettävä nojatuoli, jossa kaikki nukumme, sanoin. Katsoin itsekin uteliaana sisään talooni. Vastapäisen päätyikkunan alla oli pieni pöytä, jonka päällä oli paksu sementtinen kaivonkansi, jonka päällä taas oli nojatuoli, ja kulmassa takka. Näin voi asua monessa kerroksessa, selitin. Kieltämättä ahdas ja epäkäytännöllinen, ajattelin itsekin. Mutta kyllä sinne mahtuu.

Kiinnostavaa, koska kaikki paikat ja ihmiset ovat tiettyjä.

Vähän aikaa sitten näin unen, jossa jaloissani oli raidalliset nilkkasukat. Raidat menivät jalkapohjan alitse, eli ne tekivät täyden ympyrän. Tämä asia häiritsi minua suuresti unessa. Vaadin, että sukat muutetaan sellaisiksi, joissa pohjat ovat yksiväriset. Vaadin, ja tämä vaatiminen kesti varmaan 20 minuuttia.

onkohan vielä yöjunia

2010-02-01T09:27:00.000-08:00

Kuopus syö jättikokoista omenaa, keskimmäinen aikoo viedä lelupäivänä iltapäiväkerhoon mikroskoopin. Aivoni ovat niin seis, ettemme saa mikroskoopista näkymään kuin jotain suheroa. Minä kuuntelen kuulokkeilla ekstaasihypepoppia, dancemelodyä. Jokin aikaa sitten tein päätöksen kirjoittaa kolme sivua päivässä. Sekin jäi, mutta olen keskittynyt mindfulness-kirjallisuuteen, ja sitä voin suositella kaikille. Olen jo harjoitellut sitä, positiivista teinien huomaamista käytävillä, se todella toimii. Mutta mitä sitten kun saan kaikki ongelmani ratkaistua, ja viihdyn työssäni? Mitä sitten aion vatvoa? Mitä tekemistä minulle jää? No, viime viikon lopulla aloin suunnitella perheen yhteistä matkaa Eurooppaan. Meitä on niin monta, miten voisimme liikkua? Joskus muinoin meni yöjunia, vieläköhän niitä on olemassa - jatkuvasti sitä hämmästyy sitä mitä kaikkea on vielä olemassa! Yöjunassa matka sujuisi ja se olisi romanttista. Lapsistammekin tulisi kosmopoliitteja.

Lunta on nyt tarpeeksi. Pihassamme on melkein metri. Katolta on pudoteltu kokonaisia vuoria. Eilen esikoinen lähti kaverille, mutta tuli takaisin lyötynä, kaulukset täynnä lunta. En päässyt perille, siellä oli neljätoista metriä lunta.

Mihin maksapihvit ovat kadonneet? Tein eilen niitä, eikä yhtäkään ole jääkaapissa. Esikoinen kyllä kokkaa kavereille, nuudelia ja muuta, katkarapuja, leipiä erilaisilla täytteillä. En ottanut tätä huomioon, että meillä asustaa kolmen pojan sijasta nyt viisi tai kuusi poikaa. Tänäänkin patistin keskimmäistä tekemään läksyjä, ja kun hän ei lotkauttanut korviaan, käänsin hänen päätään minua päin käsin, ja huomasin vasta siinä, että se onkin esikoisen kaveri Pauli, eikä keskimmäinen. Hän oli vahingossa jäänyt meille.

Huusin ulkona leikkiviä äsken iltapalalle, mutta huusin lumimyräkkään, ketään ei näkynyt.

Kaikki on niin muuttunutta. I shall call the guards.

2009-12-26T13:36:00.000-08:00

Mökillä kuuluu kahdenlaista kohinaa: puitten latvoista ja takkatulesta. Ulkona pimeys ympäröi joka puolelta kuin pumpuli. Kalat uivat järvessä syvällä jään alla.

Hiljaisuus on kuitenkin ensimmäinen asia. Sain Antti Hyryn Uunin jo päiviä sitten loppuun. Oli se hyvä ja olen jo antanut sen lahjaksi. Eikä enää harmita se, ettei uunin tekijä iloitse enemmän tästä maailmasta, miksei enemmän riemuitse. Riemuitsee tulevasta elämästä.

Luimme lasten raamattua ja siinä oli poikien mielestä raakoja juttuja. Ei nämä ole hauskoja, kuopus sanoi. Ei niiden ole tarkoituskaan olla hauskoja, sanoi keskimmäinen, vaan hyviä. Eräskin henkilö niissä kaipasi kotiseutuaan niin kovasti (Jaakobin poika Joosef), että hän sanoi: Jos kotiseutu vielä kerran on omamme, kaivakaa luuni ylös ja viekää ne sinne. Aika rajusti sanottu, totesivat pojat. Kaivakaa luuni ylös.. he mutisivat vielä kun menimme ulos.

Jouluruokien laitto sujui niin helposti ja ilman vaivaa. Matkalla kävimme kaupassa ja ostimme kotikaljaa ja laatikoita. Siinä se oli. Tein kyllä itse porkkanalaatikon ja riisipuuroa ja luumukiisseliä, vaikka en ollut suunnitellutkaan niitä. Kaikki oli todella maukasta!

Viime yönä olin lomalla Thaimaassa. Lomakohteessa on vain pieni hiekkamonttuun tehty uima-allas, jossa oli samea vesi, ja jotenkin haalea. Joku tumma mies veti meitä veneen perässä vesisuksilla, mutta viistimme pitkin vettä. Koko matka oli epäonnistunut, kohde oli tekaistu. Mietimme saisimmeko rahoja takaisin.

Hyvää yötä, nukahdan ulkoa kuuluvaan susien sipsutukseen...

uunin rakentamisen salatieto

2009-12-21T04:49:00.001-08:00

Minä haen vastauksia kysymyksiin sellaisistakin paikoista kuin Pulp Fiction. Siis kaikkialta. Well, Antti Hyryn kohdalla vastauksia olen löytänytkin muutamia. Hänen mielestään mikä tahansa paikka on vastaansanomaton, ei ole toista parempaa, jokainen ruohonkorsi on omansa. - Mutta hänkin kaipaa aivan tiettyyn paikkaan. Menneet ihmiset ovat mukana kääretortussa, ja heitä hän muistaa ja miettii, miten kummallista on, ettei heitä enää ole. Talotkin puretaan, missä voisi säilyä elävä muisto. Jonain päivänä kuitenkin... Hyryn kertojaminä on niin askeettinen ja vähään tyytyvä, erakkomainenkin hiukan. Ei hän pullaakaan ota jokaisella teekupillisella. Hän haluaa elää oikein. (Eivätkö kaikki halua? Eivät.) Eikö tällainen ala ärsyttää? Se, että joku on korostetun vaatimaton ja tekee itsestään pyhimyksen? Maan matosena oleminen, mitä vaihtoehtoja meillä on? Hän ei toisaalta varsinaisesti tee mitään hyvää, mistä pyhimyksen leiman saisi. Hän vain kieltäytyy kaikesta pahasta ja turhasta. Siedän tätä asketismia, koska hänen pitää patistaa itseään töihin eikä hän näe siinä (rakentamisessa) lopulta mieltä. Hänen uuninsa hyödyttää häntä itseään, mutta ei lämmitä isoa perhettä eikä muutakaan. Mutta se nyt vain on hänellä tehtävänä täällä, rakentaa sitä. Ei hän kuvaa rakentamista hyvän tekemiseksi eikä muutenkaan hurmiolliseksi. Tiiliä vain ja laastia, aika yksinkertaista, eikä taitoakaan ja uskoakaan aina ole, mutta kyllä siitä uuni syntyy ajan kanssa. Apumiesten kanssa se vähitellen syntyy.

- Tiedätkö sellaisen lasiveitsen, josta tulee öljyä? kysyn mieheltä, kun luen kirjaa sohvalla.
- Tiedän, mehän leikkasimme sillä akvaariolasit, hän vastaa. Lasiveitsellä, jossa öljy korvattiin asetonilla. Se asetoni on kyllä jo loppu.
- Ai, en muistanut. Sellaisella voisi leikata mökillä vanhaa ikkunalasia ja tehdä siitä leikkimökin ikkunaruutu.
- Niin, miksei.

Mitä elämä siis on? Tiedä mihin kuulut, niin voit rauhassa rakennella uunia. Jos pitää kiinnittyä johonkin maalliseen, niin varmasti parasta ovat kirjoittaminen ja vanhojen pohjalaisten talojen rakentaminen. Ne ovat jo monta kertaa rakennettu, mutta niistä aineksista voi aina rakentaa uusiksi kun saa mallin.

2009-12-19T05:56:00.001-08:00

Kävin lahjaostoksilla Ompussa ja sairastuin. Kun pääsin kotiin, olin vähällä oksentaa. Olin niin väsynyt, luita kylmäsi, päätä särki. Silloin täytyy antaa elimistölle viesti, että kaikki on hyvin. Ruokaa, juomaa,lämpöä, lepoa, kahvia, teetä, suklaata. Mitään makeaa ei ole kotona, paitsi suklaakalenterini sisältö ja kuusenpallot. Otin luukun 23. suklaan, tulevaisuus auttaa näin ja söin neljä suklaista kuusenkoristepalloa. Vielä vilutti, joten otin nyt esiin sen Antti Hyryn Uunin ja tosiaan. Jo ensimmäinen lause nauratti ja lohdutti. Muistan kun kävimme katsomassa uunia, jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa. (vapaa muistelu) Olen lukenut vasta sivun, ja olo on parempi. Paikat ovat tärkeitä, kuusenneulaset ja muut. Jos nyt vaikka ajattelen lapsuuteni ikkunaa, mitä siitä näkyi: jäähahmoja, kuutamoyö, jolloin hanget hohtivat valoa, satumainen metsä. Se oli viidakko, jossa pelkäämiseenkin on oikeus. Ja minulla vahvuus. Kasvan vähemmän ja vähemmän katkeraksi joka hetki.

onni

2009-12-17T07:20:00.001-08:00

Hetken on onnellista. Ennen kuin tulee taas riita ja joku pullauttaa jonkun sohvalta alas lattialle. Katsomme pikku kakkosta ja siinä menee joku piirretty missä on joku koira. Katson sitä ja haluan olla enemmän sisällä, joten kysyn: Onko tuo Pyrre se koira? Joo. Joo. Joo. Kaikki kolme lasta vastaavat hiukan eri aikaan. He kaikki ovat niin ystävällisiä. Heidän kaikkien ilmeet elävät teeveen mukaan, yleensä sympaattisesta myötätunnosta hymyyn.

Sitä ennen olen mennyt keskimmäistä vastaan koulumatkalle. Kiipeän vuoren päällekin, mutta häntä ei näy. Ehkä jäänyt auton alle, sanoi esikoisen kaveri kun sanoin meneväni vastaan, kun keskimmäistä ei kuulu. Olen sitten vasta rauhallinen, kun kaikki lapseni ovat koossa. Keskimmäistä ei näy mäen päällä. Palaan takaisin samaa lumista polkua. Hän on niin hajamielinen. Kaikki unohtuu. Ehkä hän unohti lähteä iltapäiväkerhosta. Se tapahtuu niin helposti, koska hän ei osaa kelloa. Lasken takaisin kotitielle ja näen risteyksessä hänen tulevan reppu selässä. Kädessä on oranssi huivi. Hän näyttää menninkäiseltä ja isolta vauvalta. Hän kertoo kävelleensä joidenkin kavereiden kanssa. Tässä lähden kotiin päin, hän kertoi sanoneensa kaverille. Ja se tapahtui juuri päiväkodin kohdalla. Kaverilla oli ollut mukana kännykkä, jossa oli äänitettynä uulekedootsa tosi nopeutettuna: uylegdszha. Ja sitten oli tullut vauvan ääniä ja lopuksi konari. Hän kertoo tämän kaiken päässään neljäntuulenlakki. Lisäksi löysin tämän kauniin huivin. Menemme kotiin, ja oloni on jo melkein täysi. Vielä yksi puuttuu.

Lähden hakemaan kuopusta päiväkodista. Hänkään ei ole enää mikään vauva, hänkin tietää jo star warsista yhtä ja toista. Kun kävelemme kotiinpäin silmääni lentää lumihiutale, niin että se viilentää silmän. Pilvet illan hämärtyessä näyttävät tuomiopäivältä. Tummaa ja punaista. Yllämme lentää lintuparvi, aivan äänettömästi, aivan kuin ylhäällä olisi vettä. Isoja mustia lintuja. Kuopus taittaa kuusesta pikku oksan, elävästä puusta, sillä hän putsaa kannonpäät ja pensaat lumesta. Kuopus kävelee niin hitaasti, että minun tulee kylmä, ihon ympärille kasvaa lasikuori, lopulta pystyn vain seisomaan paikallani, jos liikahdan, tulee vielä kylmempi. Ikkunoissa näkyy valokransseja. Valkoista valoa, se on parempi kuin katulamppujen oranssi kelmeys.

Lämmin koti. Mitä muuta voisin enää kaivata, kuin omaa lämmintä paikkaa? Minulla on sellainen.

Töissä nuuhkaisin punaista joulukimppua, ja siinä tulppaania. Luulin saavani jotakin makeaa, glögin tuoksua, mutta ei! Se tuoksui kirpeältä, murskatulta leinikiltä. Ei mitään siirappia, vaan höyryävää virtsaa! Siinä sinulle opetus. Punainen kukka ja keltainen tuoksu.

2009-12-17T04:18:00.000-08:00

Rauhalliseen kotiin on ihana tulla. Siis hiljaiseen ja äänettömään. Kuuluu vain pakastimen hurina ja näppäilyn ääni. Kuusessa on valot, ja sen valon läsnäolon aavistaa silmännurkassa vaikkei sitä katso. Ei sitä tarvitse edes katsoa kun se jo ilahduttaa. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ostamaan käytettyjä pokekortteja joltain kaverilta. Hän on bisnismies, ja ratsastaa viisaasti trendien välillä. Poket ovat out, ja nyt niitä saa halvalla. Kohta ei. Esikoinen pukeutuu kuin olisi lähdössä Mongoliaan, hevosella. Kaverilla on hanskat, joista jokainen sormenpää on rikki. Ja sitten he lähtevät, ja toivottavasti ovat reissulla pitkään, koska hiljaisuus hivelee korviani. Päivät ovat niin täynnä melua.

Olen lukenut Sheltering Skytä. Se on varmasti elokuvana parempi. Teksti vaikuttaa eletyltä ja improvisoidulta, molemmilta yhtä aikaa. Kirjoittaja on varmasti ollut Marokossa pitempiä aikoja ja kertoo sellaista, mitä on itse siellä touhuillut. Sonst würde es nicht so lauten.. No, kun kyllästyn siihen, otan sängyn alta Antti Hyryn, joka on onneksi vielä niin paksukin. Luin Hyryn Aitan, ja se oli todella hyvä. Se voisi toimia esim. masennuksenhoito-oppaana. Siitä jäi mieleen pysyviä maisemia: rauhallisuus, meren läheisyys, ihmisten väliset suhteet. Kirjoittaja oli tuvassa, ulkona, sisällä ruokapöydän ääressä, metsässä marjassa, ja hän oli kaikkialla sama ja luotettava. Rakentaessa hän jotenkin häipyi, silloin ei kai ehtinyt miettiä mitään muuta, rakennus oli sitten sen tekemisen tulos. Että onko tässä mitään järkeä, aitan tekijä ajatteli, olla kesä täällä ja lähteä sitten Espooseen talveksi ja jättää taas kaikki. Tämmöistä se on, elämä. Missähän hän asuu, minunko naapurissani? Kuvittelen, että hän voisi olla isäni, ideaalisin tapaus isäksi, jos sen voisi näin jälkikäteen itselleen luoda. Ei voi, enkä haluaisikaan, koska historia on kullakin oma.

No, pojat tulivat, ja he olivat kaupitelleet itselleen ison dekin pokeja. Pimeällä olohuoneen lattialla he sitten lajittelevat niitä karvalakki päässä. Osa korteista on kiinaksi ja hepreaksi, ne ovat harvinaisuuksia. On hiljaista, kuuluu vain korttien läiske ja poikien hengitys. Ja heidän äänensä, jotka ovat kumman samanlaisia.

Ulkona näkyy matalalla lentävä mustarastas. Se liikkuu kuin iso musta hiiri, lennähtää hangella. Ovatko sen siivet kunnossa? Matala lepakko, jota säikähtää aina sen nähdessään. Sen ei kuuluisi olla noin ihmisten armoilla.

Olen sallinut itselleni nyt lopettaa nykyisen työni, ellen viihdy siinä. Se on auttanut, ja viihdyn nyt paljon paremmin, kun ei enää tarvitse taistella työtä vastaan. En täysin rinnoin vielä pidä siitä, mutta olen jo aika myötämielinen. Se on melko ookoo. Lupa lopettaa, ja se, että voi itse hallita ja vaikuttaa, on hyvä huomata. Ratkaisu on kuitenkin aina aika nurkan takana.

Tänään näyttelimme ja yhden oppilaan piti näytellä crazy-sanaa. Siitä sukeutui hauskaa: ensin hän käveli silmiään pyöritellen, suu oudossa virneessä ja sormi poskella kuin seipään niellyt. (Mistä nämä eleet tulevat, ne ovat niin hyvin tunnistettavia?) Sitten hän otti kellon, ja laittoi sen väärinpäin takaisin. Luki kirjaa ylösalaisin. Onki karttakepillä niin että laittoi sen päähän pahvirasian. Pesi sienellä naamaansa. Kaiken hän teki hyvin itsevarmasti. Hullut ovat itsevarmoja, eivät he epäile, että onkohan tämä nyt sopivaa. Hän oli myös iloinen, sillä hullut ovat iloisiakin. Lopulta hän tuli kysymään, saisiko vielä jonkun toisenkin roolin, samanlaisen kuin äskeinen. Se oli nimittäin niin vapauttavaa.

Pian on joulu.

pimeys

2009-12-11T12:18:00.000-08:00

Ajattelin pohtia pimeyttä. Tänä vuonna pidän pimeydestä. Välillä jo opin, että pimeyttä voi syyttää apeudesta, mutta ei voi. Nyt ainakin olen hilpeä ja tykkään kääriytyä pimeään kuin huopaan. Se on nimenomaan pehmeää ja kaiken sallivaa. Pimeässä tähdet näkee parhaiten. Ja pienetkin valonlähteet, kuten tomaatit. Jotka taas mahtuvat juuri ja juuri alahampaiden väliin kielen alle. Niin, tuntuu, että elän samaa arkea, joka kuitenkin hitaasti muuttuu ja se muutos vasta on kummallista. Paikka on jo niin kulunut ja kaikki vaan jatkuu. Entä kun mikään ei ole enää uutta, ajattelin ennen, minun on aloitettava jotakin uutta, mentävä eteenpäin, mutta ei, nyt olen paikallani: tänään kävin kirjastossa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, en juuri luekaan kirjoja, keskityn työhöni, ja tadaa! - en ole koskaan ollut näin rauhallinen ja hyväntuulinen. Tänään kirjastossa katselin pitkään Pauliina Haasjoen kirjaa, jossa on kannessa jotain värikkäitä tikkoja, ja ajattelin: lainatako vai ei? Miksi sekoittaa tyyntä maailmaa? Ja believe me, sekoittamisen minä osaan. Mutta lainasin sen, koska lapset voivat katsella sen kantta, vaikken sitä lukisikaan.

Meillä on jo joulukuusi, ja tähtivalot, koska olen jouluihminen. Ne valaisevat huoneet korkeintaan hämäriksi, mutta se on juuri sopiva. Jo vanhempani kutsuivat jouluna yksinäisiä sukulaisia kylään. Mekin voisimme tehdä saman, mutta menemme mökille. Siellä on yksinäisiä susia ja kettuja. Mutta takaisin hyvään mieleen ja pimeyteen. Hyvä tuuli liittyy touhukkuuteen ja käsiin ja kynsiin. Ja hyvään mieleen tarvitaan jotakin pintapuolistakin, ei vain syviä asioita. Kitschiä, kuten valkoista kynsilakkaa ja paljon isoja sormuksia. Se tekee käsillä tekemisen aivan erilaiseksi.

Niin monet asiat ovat ratkenneetkin. Pidän nyt työstäni. En enää pohdi kirjoittamista, se saa olla asteella kirjoitan jos kirjoitan. Jos kerran kirjoitan, niin sitten kai tekstiäkin tulee, muuten ei. Tämä on niin helppoa ja loogista. Minä en pyri mihinkään.

Pimeys on hieno tausta, kun olet itse valaistu. Ehkä alan vähitellen asettua siihen missä olen. Se on valtava muutos! Asun tässä ja asun jatkossakin, se ei koskaan ole ollut varmaa, sillä kaikki on ollut auki, aina. Mitä enemmän asiat muuttuvat kiinteiksi, sitä helpommaksi kaikki käy, ei tylsässä mielessä, vaan kiinnostavassa mielessä. Energiaa vapautuu johonkin todelliseen sen sijaan, että eläisin haaveissa. Kunpa vain voisin ja onnistuisin rakentamaan omanlaiseni elämän. Se ei ole ollenkaan helppoa ja itsestäänselvää, että se onnistuu. Mikä kuvittelemistani tekemisistä (kuten kirjoittaminen) edes on minua? Entä se, että olen ajautunut opettajaksi? Onko sekään pelkkää ajautumista? Ihmiset ympärilläni?

Olen ajautunut myös teenjuojaksi. Luoja nähköön, moni asia on muuttunut! Aikaisemmin en käynyt vessassa kuin kerran päivässä, nyt rakkoni tirskuu jo parin tunnin välein. Näen uniakin virtsaamistoiminnosta. Kahvi saa aikaan levottoman olon. Ehkä rauhallisuus johtuukin teestä? Ikiaikainen viisaus on nyt saapunut minuunkin.

Minä vain suuresti pidän talviyöstä, hangista ja tähtitaivaasta. Askelten äänet lumella ja hengitys pakkasessa - se on jo ekstaattista!!! Mikä olisi parempaa? Joku seurana siellä, matkalla ei minnekään? Paratiisi!

Niin monesti olen ollut aikeissa kirjoittaa blogia, mutta olen ajatellut, että miksi tehdä se, koska blogi on jo kuollut, mutta miksi ei? Olkoon vaikka hautausmaa. Viimeksi kun olimme hautausmaalla poikien kanssa, sydämeni oli pysähtyä. Onko Jumala kuollut? kysyi keskimmäinen. Ei... miksi kysyt? Missä meidän hautamme on? Ööö.. ei missään. Missä meidän hautakivemme on? Kivi, jossa lukee meidän nimemme? jatkaa keskimmäinen sinnikkäästi. - Meillä ei ole... Me olemme niin elossa vielä! Kävelemme siinä ja ylitämme tien varovasti, ettemme jää auton alle.

Nyt kuitenkin aion ruveta lueskelemaan pitkästä aikaa. Valittavana on parikin kirjaa. Hidasta elämässäsi, Aggression portaat, Sheltering sky (jota olen metsästänyt kuukausia, se on tosin ollut hyllyssä koko ajan) ja se tikkamainen runokirja. Rojahdan sohvalle ja alan lueskella.

Aivan kursorisesti muutamia asioita elämästäni

2009-09-29T00:32:00.000-07:00

Näin unta, että kirjoittelin mattoihin mustekynällä jotakin tekstejä. En tiedä mitä, mutta esimerkiksi kumiseen kuistinmattoon oli hauska kirjoittaa, kun siinä oli saarekkeita ja kumiin on joustava kirjoittaa.

Yksi ystävistäni on kulunut. Laiha, muodikas, tupakoiva - kovapintaisen kulunut. Hän istuu sohvalla parfyymissaan, joka on kallista. Hänellä on hoikat reidet. Voisin kadehtia niitä, mutta tunnen hänet.

En juokse enää. Eräs pariskunta oli kävelyllä puistossa ja heidän ohitseen juoksi nainen, jonka selkä oli hiessä. - Mihin täällä harjoitellaan? Sotaan? kysyi toinen.

slow

2009-09-13T07:14:00.000-07:00

Minun ei pidä aloittaa tänä vuonna mitään uutta - eikä ehkä sitäkään seuraavana vuonna. Ei mitään omasta halustani, sillä elämässäni on liikaa asioita. Aivan valtavasti asioita. Miksi olin kesän alussa niin väsynyt? Niin miksiköhän? Tein montaa työtä, harjoittelin maratonille ja lisäksi olin ulkomailla koulutuksessa ja toukokuussa lisäksi sairastelin. Olin niin väsynyt, että sain migreenin ja oudon jännetulehduksen jalkaan.

Tänään aloitin slow-elämän. En tee mitään erikoista. Kävimme lasten kanssa kävelyllä lähimmällä tankkiasemalla. Sieltä saa halpoja tikkareita ja lapsille tämä on taivas. Lisäksi meillä oli hauskaa leikkipuistossa aivan tavallisessa keinulaudassa, kiipparissa, jne. Ensi viikolla saan toivon mukaan viimeiset hankalat irralliset asiat hoidettua. Sen jälkeen en tee muuta kuin katselen karppeja ja monneja kala-altaassa. Kalat syövät sormesta. Pohjalla on monni ja se on tehnyt sinne oman pesänsä, jonne ei ulkopuolisilla ole asiaa.

2009-08-03T06:19:00.000-07:00

Joki ja mansikoita, tänään. Päivät kiitävät niin nopeaan, mutta minä aion tehdä muutoksia. Ja elää!!!

Näin unen, jossa olin (taas) menossa jonnekin messuille, tai ryhmämatkalle. Matkan palkintona oli valkoinen takki. Lyhyt trenssitakki. Ketään ei takki kiinnostanut, vaikka se oli aivan asiallinen. Osallistujat olivat vastahakoisia. Bussissa matkalla sinne matkan järjestäjä tarjosi appelsiinimehua. Sekään ei kelvannut. Takki oli kermanvalkea ja appelsiinimehu voimakkaan tummankeltaista.

Yöllä pihassa oli kaksi varista. Hemi-Sanin häkin vierellä. Haukka jahtasi niitä takaa. Varikset jahtasivat haukkaa. Sitten haukka syöksyi pihassa tepastelevien ja ylös pälyilevien varisten niskaan ja kaarsi taas ylös. Varikset niiasivat. Hemi-San parka, se saa yölläkin actionia. Sen elämä ei käy tylsäksi. Ilman verkkoa se olisi kyllä todellisissa ongelmissa, onneksi on kunnon aitaus, jossa on kattoverkko.

Kävelin S:n kanssa eräänä päivänä Guermantesiin. Hänkin pitää sitä tietä aivan erityisenä. Hän kävelee, eikä tiedä kauanko saa elää. Minä kävelen, eikä edessäni ole muuta kuin oma uskallus. Aurinkoa niin paljon, että kaikki näyttää kuvalta: kiemurteleva tie, heinät, puut, kivet, talot. Mikään ei liiku. Hauska tapahtuma pihasta, kun lähestymme G:tä. Edellämme kävelee mies koiran kanssa. Koira haukkuu meille, mutta ei siitä sen enempää. Mies tulee puhumaan meille ja sanon, että edessä on hieno pihapiiri. Se on Guermantes, hän sanoo. Se on hupaisa hetki, sillä olen vähällä sanoa, tiedän, tiedän sen vallan hyvin, että se on Guermantes!

Nyt tiedän miksi pidän sateesta!

2009-07-27T02:24:00.000-07:00

Vieraat lähtivät. Kaksi sairastui vielä oksutautiin, mutta kaiken kaikkiaan hauska vierailu. Harmi vain että olimme niin työntäyteisiä koko ajan. Kaikki tulvii valoa, joka puolelta. Ja ilmaa.

Näin unta, että olin mukana soittotunnilla, jossa joku poika lopetti soittamisen ja laittoi huilunsa pöydälle. Opettaja oli pettynyt. Minä sanoin, että voin ottaa huilun itselleni. Siten sain huilun.

Toisessa unessa vanhempani muuttivat. Satoi kaatamalla. He veivät tavaroita pyörän tarakalla paikasta toiseen. Mukana oli ajoittain myös serkkutyttö. Muutto sujui niin hauskasti, äiti oli iloinen ja satoi. Satoi, ja olimme suojassa porttikäytävässä. Mitä sade haittaa on väärä kysymys. Sade on elämää, koska silloin puutuneinkin tuntee elävänsä!

Helmi surisee, kun sen luo menee aamulla. Kani puhui, sanoi kuopus kun tuli sen luota. Se puhui minulle!

Ja mikä ihaninta, takkaremontti on valmis. Huoneessa voi taas kulkea.

unia ja tragediaa

2009-07-25T12:36:00.000-07:00

Viime yönä näin unen vielä samasta aihepiiristä tai teemasta tarkemmin ottaen. Siinä olin ostanut jonkin telepalvelujutun. Oleskelin sen yhtiön (jonkun teemapäivän tai tapahtuman) vessassa. Jostain syystä olin koko ajan vessassa. Sitten näin työkaverini, joka on entinen ystäväni, mutta joka nyt jostakin syystä suhtautuu minuun viileästi ja etäisesti. Tervehdin häntä ja aloin puhua jotakin. Samassa puheeseen tarttui hänen miehensä, jota en ollut edes huomannut. Hämäännyin, koska ajattelin hänen loukkaantuneen siitä, etten ollut noteerannut häntä millään tavalla. Mies oli kuitenkin aivan eri ihminen kuin hänen miehensä todellisuudessa. Mies puhui ja puhui ja työkaverini vastaili vain lyhyesti. En saanut selvää vaivasiko häntä koko tilanne. Mies vaikutti aivan mukavalta, meillä oli paljon puhuttavaa. Seurailin tosin koko ajan työkaverini ilmeitä, että mitä hän mahtaa ajatella. En saanut siitä oikein selvää. Kuljeskelimme tapahtumassa, muistan hyvin työkaverini vaatteet: pinkkiä ja muodinmukaista.

Vaateunista puheen ollen: vähän aikaa sitten näin unen, jossa 70-luvun lasten asusteet pyörivät mielessäni, vieläpä tavalla, joka muistutti muotishowta. Asustekokonaisuus toisensa jälkeen. Väreinä ruskea, vihreä, isoja kukkia, tunikoita, ruskeita sukkahousuja, oranssin ja ruskean yhdistelmiä, samettifarkkuja, tiukkoja kauluspaitoja, sinistä, vihreitä kukkia ruskealla pohjalla. En tiedä oliko se painajainen vai mikä, mutta unessa toivoin vaatteiden jo loppuvan.

Olen alkanut lukea sisustuslehtiä. Ei siitä sen enempää, olenpa vain alkanut, ja ne ovat todella mielenkiintoisia. Voin katsella kuvia tunteja. Tänään koin tosin elämäni järkytyksen. Tarina alkaa siitä, että olin teinien ja omien lasten kanssa lähdössä autolla liikkeelle (mies tekee vain takkaremonttia koko ajan). No kas kummaa, auto ei käynnisty. Akku tyhjä. Takaluukku on ollut rakosella pari päivää ja se on vienyt virran. No, sitten automatkan valmistelu alkaa sillä, että lähdemme hakemaan naapurustosta akkulaturia. E:n perheellä on, ja kun T tulee antamaan laturin, tajuan yhtäkkiä, että hän muistuttaa erehdyttävästi vaimonsa isää. Valitseeko nainen aviomiehekseen isän kanssa samankaltaisen? Tässä tapauksessa näin on. Toinen huomio samaan: Katson lehdessä olevaa suunnittelijan kuvaa. Mies on ilmetty Kurt Cobain! Samalla tajuan, että joku hyvin läheinen henkilöni on hänen look-alikensa. Minulla on makua! En ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä!

No, laturi siis löytyy ja avaan konepellin. Nyt se sujuu jo rutiinilla, olen tehnyt tämän ennenkin - kerran. Muista, punainen plussaan ja musta miinukseen, T sanoi minulle hitaasti ja painottaen joka sanaa. Mitenkäs se olikaan? Auton huoltokirja on pelkästään saksaksi, kein Problem... So müssen Sie machen... kaikki sujuu hyvin, akku on laturissa, mutta sitten tulee ukkonen. Aber bitte... katsomme ikkunasta miten ulkorakennut tosahtaa. Siinä meni kaikki. Mutta onneksi akku ei ollut autossa kiinni.

Aiomme lähteä melomaan. Teineille loma on aika melontapainoitteinen, mutta nyt olemme täällä vankeina, ja se rauhoittaa kummasti. Mennään vaan taas melomaan. Ukkonen estää kuitennkin sen ja olemme sisällä ja lapset tekevät paperilennokkeja. Esikoisella on vatsa kipeä, joten on yllättävän rauhaisaa. Teini pelaa Schopenhauerin kanssa shakkia ja on todellisessa pulassa, vaikka on paljon vanhempi. On ikävä hävitä lapselle.

Päivän tragedia on se, että tiiran pienet poikaset ovat poissa. Eilen illalla näimme saukon uivan mökin ohi. Se varmaankin vei poikaset matalalta kiveltä. Tiira istuu yksin kivellä, ja kalastaa, ja istuu kala nokassaan, koska enää ei ole ketään kenelle antaa kalaa. Olen pitänyt saukoista ennen, mutta nyt se loppui. Noin julma ei saa olla. Menkööt syömään kalaa, nyt tiira tuli tänne etelä-Afrikasta asti vain rakentamaan pesän ja tekemään poikaset, että haiseva saukko voisi syödä ne.

Kokki, joka neuvoi minulle maissin käyttöä ja Vesiliukumäki.

2009-07-24T13:36:00.000-07:00

Usein unen jälkeen ajattelen, que?? Mitä ihmettä? Ne unet ovat hauskimpia kaikista, joita itsekin jään hämmästelemään, enkä ymmärrä.

Näin unta kokista, jonka luona olin neuvottelemassa jonkin ravintolatilan vuokrasta. Se oli hänen tilansa. Me keskustelimme ruuasta ja tarjoilusta. Olin valmistelemassa syntymäpäiviä. Hänen kanssaan oli oikein hauska jutella. Hänellä oli kädessään maissi, jota hän oli kai juuri valmistelemassa. Aloimme jutella siitä ja hän alkoi selittää minulle suolaisen maissin käyttöä ja miten sitä voi valmistaa. Otin häneltä maissin ja katselin sitä. Se ei näyttänyt kotimaiselta, vaan jotenkin erilaiselta. Se oli viileä ja liukas ja siinä oli rihmoja. Tämä ei näytä tutulta, sanoin hänelle. Onko tämä jo keitetty ja siemenet otettu pois? kysyin kokilta. Ei, hän vastasi, kyllä se siellä alla ovat. Ja katsoin tarkemmin, kyllä ne olivat siellä. Otin maissin käteeni ja kokki näytti miten maissin kantaan kannattaa tehdä terävällä keittiöveitsellä kiemuranmallinen ura, silloin se kypsyy parhaiten. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi enkä kuullutkaan sellaista. Lähdin menemään maissin kädessäni. Vasta silloin mieleeni tuli, että mihin ihmeeseen tarvitsen maissia synttäritarjoiluissa. Tapaaminen oli kuitenkin mukava.

Näin myös toisen unen, jossa olen havaitsevinani jotain samaa. Siinä oli isossa vesiliukumäkien verkostossa, jollainen voisi olla jossain lasten huvipuistossa. Siellä oli laskemassa kaksi ystävääni, naista, jotka eivät olleet ketään todellisen elämän ystävistäni. He olivat tehneet jonkin mullistavan löydön. He olivat laskeneet ja laskeneet, ensi tylsästi, mutta sitten he lopulta rutiinityönsä jossain vaiheessa olivat löytäneet sen jujun. He kertoivat siitä kuin tupakanpoltosta. Se oli jonkinlainen tyyli. Keskustelin heidän kanssaan unessa ja ymmärsin asian. He laskivat ja olivat pysähdyksissäkin ratojen välissä aivan hurmiossa. He olivat löytäneet laskemisesta jotakin mitä muut tai ainakin todella harvat siitä löytävät. Nyt se oli heille kultaakin kalliimpaa. Tämä on kuin tupakointia, he sanoivat, täytyy keskittyä. Se näytti tupakalta, mutta en ole varma oliko se tavallista tupakkaa. Ymmärsin mitä he sanoivat, mutta en osannut itse selittää mitä heille oli tapahtunut. Jollakin tapaa ymmärsin sen. Sitä ei voi sanoilla selittää. Sille ei ole sanoja. (Tällaisia unet monesti ovat. Ne voi sanallistaa, mutta se muuttaa niiden alkuperäistä muotoa.)

L:llä todettin vain paikallinen syöpä ja me juhlimme asiaa. Niin paljon pahemmin olisi voinut olla. Hän joutuu isoon leikkaukseen, mutta saa pitää henkensä.

Me pidämme yökylässä toisia teiniserkkuja. Lähdetkö mustikkaan. Emmä taida. LOL. Keräsin tänään kyllä Schopenhauerin kanssa kymmenisen litraa. Hän oli metsässä täydessä sotisovassa hyttysverkkoineen kuin olisi kemialliseen sodankäyntiin varustautunut. Häntä eivät hyttyset pistelleet.

Emme päässeet paistamaan muurinpohjalettuja ennenkuin grilli oli rakennettu uusiksi, koska mies oli käyttänyt sen tiilet takkaremonttiin. Lapset rakensivat sen uudelleen. LOL. Siitä tuli liian tiivis ja sain savumyrkytyksen kuin paiston lettuja. Illalla melontaa mysrkyssä eli siis melko tavanomainen kesäpäivä. FLIRT.

valtataistelua

2009-07-19T11:44:00.000-07:00

Tänään kävin juoksulenkillä. Huh, elimistö ei varmasti tiedä mitä ajatella. Varustautuako tällaiseen nyt, vai mitä? Juoksin metsäpolullakin ja vain toivoin, etten astu käärmeen päälle, sillä tänä vuonna niitä on paljon.

Vieraita, M ja K. Sää oli täydellisen ihana. Tyyni järvi, aurinkoa, lempeää.

Spooks, he ovat näitä täkäläisiä, entisen elämän ihmisiä. Kuulin, että jopa D on nyt täällä. Hän asuu Venäjällä. Lintuja, nyt järvellä oli kalasääski. Se pesii lähellä pikkujärvellä. Hassua, nyt minulla saattaisi olla aikaa kirjoittaa, mutta ajatus ei ole käynyt mielessäni. Hmm. Kesä on vienyt ajatukset täysin, ja hyvä niin.

Olen kuitenkin lukenut paljon, ja todella hyviä kirjoja. - - - Pojat tappelevat paljon, esikoinen meni jonkinlaiseen kriisiin synttäripäivänään. En salli mitään toisen kiusaamista. Kaksi vanhinta liittoutuu ja supisee, kuopus ei kuulemma tiedä mistään mitään. Minä vaadin demokratiaa. Tietty hankaluus siinä on, että kaikki ovat samalla puolella. Heidät pakotetaan olemaan samalla puolella: ei ole ketään vastavoimaa - ketä vaklata, ketä vastaan taistella. Lisäksi Schopenhauer osoittaa hiukan näsäviisaan merkkejä, hän kun on verbaalisesti lahjakas, hän alkaa mielellään väännellä toisten sanomisia ja keksiä niistä vitsejä. Usko tai älä, se alkaa olla pitkän päälle rasite. Kuopus ei ymmärrä tällaista ivaa, vaan hän pahoittaa mielensä aidosti. Mutta minä rakastan V:aa, hän sanoo ymmällään. Siispä kitken keskimmäisestä viisastelun. Se vaatii työtä, mutta hänen on opittava. Saa olla nokkela, mutta tilannetajua täytyy olla. On hauska tuntea olonsa vahvaksi, mutta suuri haaste on opettaa jotakuta olemaan vahva suhteessa muihin niin ettei polje toisia.

Haluan kasvattaa pojat sillä tavalla, että he pitävät yhtä, myös myöhemmin. Aika näyttää miten se onnistuu. Vielä enemmän voisi vastuuta antaa esikoiselle. Hän voisi hoitaa pienempiä. Haittana siinä on se, että hän on kaikkein temperamenttisin ja impulsiivisin heistä. Mutta silti. Keskimmäisellä ei ole taas paljoakaan annettu huolehtimistehtäviä, hän on enemmän vielä itse huollettava. Ehkä se tekisi hänellekin hyvää.

kuluu se kesä tälläkin kolkalla

2009-07-18T08:42:00.000-07:00

Kaikkea on koettu. Sairastavuus lisääntyy. Viime viikolla meidät pysäytti läheisen vakava sairaus, jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Emme tiedä onko se vakava vai onko se lopullinen. Kasvain voi olla levinnyt aivoihin. Uutinen putosi kaiken keskelle kuin pommi. Mutta sillä oli vaikutuksensa. Aloin huomata läheisiä hetkiä lasten kanssa. Potilas itse on pirteä ja hyväntuulinen. Hän on ollut paljon masentuneempi entisten huomattavasti vaatimattomampien sairauksien kanssa. Elämä ei käy tylsäksi, hän hymyilee. Pappa sanoo jälkeenpäin, että tajuaako hän mistä on kysymys. Hän on nuori, ja neljän lapsen äiti. Anyway, hänellä on ollut pahoinvointikohtauksia parin kuukauden ajan, jossa hän oksentaa, menee tajuttomaksi ja saa toispuolisia halvauksia kasvoihin, ym. Siksi uutinen kasvaimesta vatsassa sai paskat housúihimme totaalisesti. Vasta ensi viikolla tiedämme lisää. Jokainen hetki tuntuu ja ajan kulun huomaa.

Kummisetäni kärsii sydänvaivoista. Pienestä paikallisesta terveyskeskuksesta häntä ei lähetetä eteenpäin tutkimuksiin. Hankala tilanne, johon ei pääkaupunkiseudulla törmää! Hän ei jaksa mitään, hiki tipahtelee hänen otsaltaan isoiksi lätäköiksi lattialle. Hän hengästyy syödessä ja puhelimeen puhuessa. Hänen kurkkuaan kuristaa jatkuvasti. Hän on käynyt 3 kertaa terveysasemalla, ja hänet on lähetetty kotiin lepäämään. Mutta hän ei voi levätä, sillä levätessään hän läähättää kuin maratoonari. Sokeakin näkee, että kaikki ei ole kunnossa. Hänelle oli tilattu terveysasemalta mittari, jolla hän voi mitata sydänkäyrää kotona, mutta mittari saapuu vasta ensi kuun alkupuolella. Tämä on kuin Absurdistanista! Käskin hänen mennä suoraan keskussairaalaan, vaikka sinne ei suoraan saisi mennä. Saa mennä, jos menee vaan. Eivät he käännytä hänenlaistaan pois!

L on ollut kahdessa pallolaajennuksessa ja hänen säärihaavansa ovat karmeat. Jaloissa on neuropatiaa ja kivut ovat kovat. Hän on tosin ainoa, joka haluaa kuolla, koska on jo niin iäkäs. Hänelle on vasta nyt tullut ensimmäisen kerran elämässään tunne, että hän on tarpeeton, ja että miksi hän on olemassa!

T on sairaalassa ja halusi sieltä pois. Hän on dementoitunut ja hänen jaloistaan nousee 70 vuotta sitten sinne menneitä kranaatinsirpaleita. Ne ovat minkä muotoisia sattuu. Hän poimii niitä itse pois seuraavalla menetelmällä: kun pala tuntuu ihon läpi, hän viiltää ihon auki puukolla. Sitten hän kaivaa pinseteillä palan ylös. Mätäkuulla helposti tulehtuvat.

H on masentunut. Hänellä on kaikki suhteellisesti ottaen hyvin. Auto, koti, työ, perhe, lapset. Ei hän ole kaikkeen tyytyväinen, mutta eihän nyt kukaan hyvänen aika ole. Hän ahdistuu kotona istuessaan niin paljon, ettei pysty olemaan. Hän vaikka hakkaa päätä seinään saadakseen jotakin muutosta aikaan.

A on perfektionisti. Hän on omaishoitaja, ja hajalla. Hänellä on joka päivä migreeni.

J sairastui Crohnin tautiin. Hän oli sairaalassa pari viikkoa, eikä kertonut kenellekään mitään. Hän tiesi, että muut huolestuvat. Hänen sisällään ei pysy mikään.

Oma tilanteeni ei ole itse asiassa lainkaan hassumpi. En liiku tarpeeksi. Keho oli talvella säännöllisen juoksukoulun ansiosta hyvässä kunnossa. Nyt on kiloja taas muutama enemmän, mutta ne ovat asettuneet eri tavalla kuin ennen. Läski on mennyt eri paikkaan. Vatsalle. Se on aika mystistä, sillä jos on tottunut, että lantio ja jalat ovat tietyn muotoiset, esim. reidet kulmikkaat yläosasta, niinkuin ne joillakin ovat, niin on yllättävää, että ne muuttavat muotoaan pysyvästi!!

Vaidan työpaikkaani lähivuosina. Vanhassa on monia etuja, mutta sain ajatuksen, jota aion kokeilla. Jo ajatus vaihtamisesta ilahdutti. Enhän ole toki millään muotoa sidottu loppuelämäkseni entiseen työhön! Keksin jopa alan, jossa voisin käyttää hyväksi hassua luovuuttani ja leikkiä.

Siinä murheeni olivatkin, vai olivatko ne edes murheita.

Taannoin oli kamala ukkonen. Meille oli juuri tullut vieraita ja kun siirryimme sisälle, alkoi sadella. Pian alkoi kuulua ukkonen ja sitten se tuli lähemmäksi. Ukkosrintama oli päällä. Salamoi ja jyrisi, tai oikeammin räiskyi. Salama iski vastapäiseen niemeen. Ei ole tullut sitä ukkosenjohdatinta sitten vielä laitettua. Vieraat olivat kalpeita kuin enkelit. Kun jyrisi, kallioperä mökin alla tärisi. Mökki tärisi. Tärinä siirtyi maalta järvelle päin. Järvellä näytti kuin siellä olisi lentänyt lumi jään päällä. Esikoinen istui pistorasian lähellä. Kuului ääni kuin joku taputtaisi käsiä. Mutta valitettavasti kukaan ei taputtanut käsiä, vaan sähkö alkoi pyriä esiin pistorasioista. Kyllähän minä muistan, miten vanhoissa taloissa niistä tuli lieskoja. No, pari puuta meni metsässä mäsäksi, mutta selvisimme siitä.

Tänään olimme melomassa kovassa aallokossa. Kaipasin järvelle pitkin päivää, raikkaisiin aaltoihin, koska tuntui, että halusin käyttää voimiani. En normaalisti halua myrskyyn melomaan. Suoraan vastatuuleen, vesi pärskyi mukavasti. Mutta avoimella selällä aallokko oli liian kova. Vaahtopäitä ja selkä on iso. Myötätuuleen takaisin paluu oli ihana. Aalloilla voi tosiaan ratsastaa!

K-marketissa näen entisiä ihmisiä. En tiedä ovatko he kuolleita vai eläviä, koska minulle heistä on tullut myyttisiä hahmoja. Ja kuitenkin he jatkavat elämäänsä. Näin samalla kertaa kaupassa Kultti I:n ja P:n äidin. Kuulin Kultti I:n sanovan että hän on menossa haudoille. P:n kanssa puhuimme joskus siitä. Miten vanhempamme ovat sellaisia, että heistä on naurettavaa olla masentunut. Heistä on suorastaan hupaisaa sellainen, kun joku sanoo, että sielussani väikkyy mustaa vettä, olen niin surullinen. Voi helvetti! He eivät ole sitä sukupolvea, joka masentuu. Mitä he tekevät toisin? Ehkä heillä oli niin paljon tekemistä, etteivät he ehtineet olla alakuloisia.

Anyway, aion mennä pyykkäämään, koska nyt on kova tuuli.

2009-07-12T13:05:00.000-07:00

Olimme patikoimassa Nurmon Paukanevalla. Harrastamme nevoja. (We do swamps, or marshes.) Luonto oli upeaa ja toteutimme myös arvokasta tiedustelutehtävää. Niinkuin M sanoi, käytämme uusinta teknologiaa löytääksemme tupperwarepurkin laavun nurkan alta keskeltä tietöntä korpea.

Suot ovat täynnä sähköä. Ne ovat tekemisessä sen kanssa kahdella tavalla: imevät sähköä ja tuottavat sitä. Suolle kun kävellään, mennään portin kautta. Suon vaikutuksella on selvä raja. Sille, joka on allerginen sähkölle, suo on hyvä paikka. (Mikä tahansa vesi on.) Avoimet näköalat tekevät siitä turvallisen ja arvokkaan, koska avoimuus on arvokkuutta. (Puskia nyt on kaikkialla ja ahdistus on tyyleistä aina käsillä.)

Kävimme myös kesäteatterissa Törnävällä katsomassa Piilomaan pikku aasin. Keskimmäisen mielestä se oli liian äänekäs ja rämisevä. Mitään näin kovaäänistä en halua milloinkaan mennä enää katsomaan, hän valitti surumielisenä sängyssään illalla. Hän on pikku Schopenhauer, vaikkakin enemmän Eemelin näköinen. Kuopus piti esityksestä, hän sanoi, että korvissa tanssi, kun oli musiikkia. Paras hahmo oli vanha Ruusurouva, jota esitti mies. Kukahan - hän oli niin hauska! Tuolia tuolia, ei huolia!!

Huomenna lepään.

kesä ist wirklich hier

2009-07-11T13:40:00.000-07:00

Kesä on todella alkanut. Emme katso kelloa, ja vieraat, joita olemme puolihuolimattomasti kutsuskelleet, ovat alkaneet tulla meille. Se on hauskaa. Tänään esikoinen oli yksien vieraiden kanssa uistelemassa merellä (no siis järvellä - tuloksena neljä isoa kuhaa!) Kello yksitoista illalla olemme vielä valveilla suolaamassa kalaa. Samalla selvisi, mikä oli se sormenpaksuinen kala, joka tarttui onkeen. Se oli pikkukuha. Illat tosiaan myöhästyvät, ja kun migreenin takia on herättävä kuitenkin samaan aikaan, niin toisinaan se on kirpaisevaa. Eilenkin innostuin vielä puoliltaöin kokeilemaan ostamaani ihmesientä ja pesin sillä ikkunat. Sillä seurauksella, että heräsimme kaikki kahteen pomminrajuun iskuun, jotka kuuluivat selvästi ikkunoista. Milloinkaan ennen eivät linnut ole lentäneet täällä päin ikkunalaseja, mutta nyt ne lensivät-. Lintuja näytti olevan ilma sakeanaan. Ehkä lämmin aamu teki sen ja varsinkin häikäisevät lasit. Lähdin sitten pyöräilemään mummolaan, koska tänään oli minun mummolapäiväni. Sillä retkellä näin peltopyyn poikasia. Rottweiler, jota kolme lasta ulkoilutti, näykkäisi minua jalasta. Potentiaalisesti koiria pelkäävä olisi pelästynyt, lapset kirkuivat (miksi he kävelyttivät sitä irti), mutta tyydyin pyörävauhdissa nostamaan jalkaani niin, ettei se saanut siitä otetta. Mietin, olisiko pitänyt pysähtyä ja lähteä selvittämään asiaa. Koira voi purra jotakuta toista myöhemmin. Nevermind, lauleskelin, ja pyöräilin eteenpäin, tienvieret ovat kukkia täynnä, lehmiä, peltopyitä, kettuja, rusakoita. Lehmät tuijottivat minua hievahtamatta, aivan kuin olisin pudonnut Marsista. Ne ovat liikuttavan hölmistyneitä, liian tosissaan toljottavat. Toisaalta en halua nähdä tolaltaan mennyttä riehakasta lehmääkään, se on niin holtiton. Voisin pyöräillä vaan koko ajan. En väsy siihen ollenkaan.

Meitä hauskuuttaa myös esikoisen uusi harrastus, geokätköily. Etsimme purkkeja ja rasioita kivien alta. Se on aitoa salapoliisitoimintaa.

Hemi-Sanin kesä

2009-07-03T09:51:00.000-07:00

Sää on muuttunut tuuliseksi ja kylmäksi Savossakin. Onneksi olemme huomenna lähdössä takaisin Pohjanmaalle. Hemi-San on kyllä viihtynyt täällä paljon paremmin! Se löysi metsästä pienen rajaojan ja rakastui ikihyviksi. Oja on kaninlevyinen ja aika syvä ja pitkä. Vaikuttaa turvalliselta Hemi-Sanin mielestä. Siellä on lisäksi punaista savista hiesumaata penkereissä, jota on taivaallisen ihana kuopia, sillä se irtoo sopivasti ja välillä vastaan tulee ohuita puun juurisäikeitä, jotka Hemi napsaa poikki terävillä hampaillaan silmän nautinnollisesti viiruina, vähän äkäisestikin se kiskoo ne irti. Se tekee käytävää, se kuvittelee tekevänsä sitä. Välillä se lyö maaten kaivamansa kuopan päälle, takajalat oikein pitkinä takana. Välillä se jopa siitä asennosta kuopaisee etujaloillaan, kun kerrankin on mahdollisuus. Seison siis vapaaehtoisesti ojalla sääskien syötävänä vain tehdäkseni Hemi-Sanin onnelliseksi. Sillä onnellinen se on.

Toimme kanin Kuopiosta tänne ja kävimme samalla Prismassa Kuopiossa. Hemi ulkoili parkkipaikalla kopassaan. Se oli tämän kesän hetki. Oli älytön helle. Kuuntelimme kuopuksen kanssa ovet ja ikkunat auki autossa Kolmatta Naista. Odottelimme muita lapsia ja miestä, joka viipyi kaupassa yli tunnin. Miten joku voi olla niin hidas ruokakaupassa? Ihmiset kulkivat ohi hellevaatteissa puhuivat hassusti, ja kaikki huomasin Hemin kopan ulkona. Myö ollaan kaappaan mänössä. --- on joku elläin tuolla. Onko se -- pupu se on! Jos Hemi osaisi temppuja, olisimme voineet esittää jotakin. Esim. invalidia, koska olimme invapaikalla. Joka tapauksessa saimme paljon uusia tuttuja.

Sain luettua Antti Tuurin Muukalaiset Äitini suku-sarjasta. Se oli hyvä. Mietin paljon Tuurin tyyliä, ja sen niukkuutta. Lopulta aloin pitää siitä. Se on korutonta ja yksinkertaista, mutta kyllä sillä elävää kuvaa sai luotua. Pitääkin tutkia millainen oli Kölnin katedraali 1700-luvun alkupuolella. Oliko se palanut vai miksi se oli keskeneräinen?

Metsä raikuu, järvi kaikuu - lasten iloisista huudoista. Näin oli jo kun heräsin! Mutta nyt täytyy mennä ottamaan pannari uunista.

muukalaisia, ym.

2009-06-26T13:09:00.000-07:00

Kauheata olisi se, jos kirjoittaisi blogia, ja oikeasti kirjoittaisi vahingossa oikeat todelliset ajatuksensa? Onko minulla sitten niin ristiriitaisia ajatuksia? Kyllä on. Joskus kauhistun sitä ajatusta, kun avaan blogin. Jospa olenkin viimeksi kirjoittanut sinne totuuden?! Apua. Mutta onneksi en. Se on aivan tavallista tekstiä, joka voisi viitata mihin tahansa.

Nyt vasta onkin kesä. Keskimmäinen molskahti eilen tai toissapäivänä veteen ja ihahtui, vesi olikin lämmintä! Hän vain nousi järvessä ylös ja laski alas. Housut pullistuivat. Sen jälkeen ranta on kaikunut lasten polskuttelusta. Lämpö tuntuu kaikkialla. Pyykit kuivuvat, kani saa voikukkia ja heittää itsensä sen jälkeen kyljelleen ansaitulle ruokalevolle.

Olen tutkinut aivojeni serotoniiniaineenvaihduntaa omin päin ja tehnyt siitä erinäisiä päätelmiä. Olisin voinut ryhtyä lääkäriksikin. Sain nimittäin selville, mistä migreenini johtuvat. Valvomisesta - tai oikeammin nukkumisesta. (Näin taas todella outoja unia: mm. unen, jossa kasvoni kasvoivat täyteen pieniä kurttuisia paprikoita. Seuraavaksi unessa tuotiin tänne auto minulle koeajettavaksi. Sen toi tyylikäs ajuri, joka kylläkin sanoi, että tuo auto sitten Seinäjoelle, kun olet koeajanut. Minua harmitti, koska oli muuta menoa, ja enkä olisi ehtinyt palauttaa autoa. Epäröin, ottaako sitä vai ei. En vielä osannut päättää. Ajuri oli kiinni autossa samanlaisessa sivuvaunussa, mitä on moottoripyörissä.) Kuitenkin, jos herään aamulla aikaisin, migreeni on poissa. Minun täytyy olla hieman väsynyt, että serotoniini kiertää. Niinkään ei ole merkitystä sillä, menenkö myöhään nukkumaan. Oloni on täysin toinen!! Kahteen viikkoon ensimmäistä kertaa ajattelen positiivisia ajatuksia.

Aloitin lukemaan Antti Tuurin Muukalaiset-kirjaa. Nyt on aikaa. Jotenkin ajattelen, että se vaatii aikaa. Avaan kannen ja siellä on kannen sisällä Antti Tuurin kuva. Hän on söpö. Se on hyvä alku. Ajattelen, millaista olisi, jos hän soittaisi minulle ja sanoisi, että hei minna, kirjasi on todella hyvä. Olen iloinen siitä. Ihailen sinua. Se olisi aidosti coolia. Ensimmäinen lause Muukalaisissa on ytimekäs: Sade tuli ennen kuin ilta pimeni. He vaeltava Hollannissa ja Saksanmaalla, fremdlingit, ja ovat jonkinlainen uskonlahko, matkalla pyhälle maalle. Tuurin tyyli kirjoittaa on jotenkin jäyhä. Kertojana on raskaana oleva uskova nainen. Onko se uskottavaa, vaikuttaako nainen aidolta? Kyllä, vaikka hän kertoo jotenkin ulkokohtaisesti tapahtumista. Ehkä hän on väsynyt, hämmentynyt ja peloissaankin, mitä tuleman pitää. Nimet ovat kaikilla niin vanhanaikaiset, tietenkin, kertoohan kirja vanhasta ajasta. Sillä on kuitenkin arvottava vaikutus. Tarinan hahmoista tulee merkittävän tuntuisia ja erillisiä. Luin 48 sivua, ja pääsin kyllä kirjaan jo kiinni, niin että eilen lukemastani näen mielessäni kertojan, raskaan naisen. Minkä hyvän tähden he ovat lähteneet Lappajärveltä ja Laihialta vaeltamaan sinne? Puhuin Annan korvaan hiljaisella äänellä päättymätöntä tarinaa kotiseudun ihmisistä ja kaikista eläimistä, joita oli Laihialla Jaakko Kärmäen navetassa ja tallissa ja lampolassa, ja lapsista, joita leikki Kärmäen pihassa korkeiden koivujen alla, ja Liisa Antintyttärestä, Kärmäen emännästä, joka syötti viiliä pienelle Jeremiaalle tuvan pöydän ääressä. Sain Annan lopettamaan laulamisen ja sitten nukahtamaan. Jäyhää, harkittua. Nämä ovat ehkä niitä tosia lauseita. Ei ole mitään liirumlaarumia tai maalailua. Mutta haluaisin kuulla enemmän, mitä kertoja todella ajattelee. Kertooko hän kaiken vai ei? Onko hän näin pidättyväinen oikeasti? Kyllä se tällaiseen historialliseen kirjaan sopiikin. Luen lisää.

En haluaisi olla Pohjanmaalla poliisina. Tämäkin tuli vielä mieleen. Entisaikaan vielä vähemmän kuin nyt.

genomi ja raivokas kani

2009-06-23T13:49:00.000-07:00

Tänään vesi on huomattavasti lämmennyt. Kello ei enää käy. Nousen kun nousen. Linnut ovat hereillä koko yön, ne pitävät kyllä hereillä. Järvi on punainen ja purppurainen. Mitään stressiä ei ole.

Helmillä oli eilen huono päivä. Se hyökkäili meitä kohti ja murisi. Se puri, jos sitä yritti silittää. Vaikka kani on söpö ja pieni karvasturilas, on se myös uhkaava niin halutessaan. Pelkäsimme sitä koko perhe. Kukaan ei halua joutua sen raivon kohteeksi - ja etuhampaiden ja kynsien. Se sai lopulta totaalisen hepulin ja puri puista kakka-astiaansakin ja heitteli sitä edes takaisin. Tänään se oli taas ihan entisensä, ehkä se oli vain bad hair day.

Tämä päivä oli täynnä vaikeita asioita: minä opettelin teoreettisesti pitkon neljällä letitystä. Mies tilasi nuohoojan, ja selitti hänelle ajo-ohjeita mökille. Molemmat olivat yhtä vaikeita, kuin selittäisi genomin muodostumista.

juhannus 2

2009-06-21T12:34:00.000-07:00

Tätä päivää leimasi jonkinlainen uusi kesän tuntu. Aurinkoa, lämpöä. Teimme vesiretken Likokallioille, jossa on valtavia haukia. Siitä alkaa suunnaton suopursuneva, sieltä Hukkatuvalle, jonka pihassa näimme sattumalta Vincentin veljen M:n! Ja osan hänen perheestään. Ja jossa jouduin oudon tilanteen eteen. Vanhempani vierellä otin ohjat käsiini ja kutsuin M:n perheineen mökillemme. Tietenkin hän tulee, ainakin hän lupasi.

Sitten iltapäivällä aion kunnostaa muurinpohjapannun. Menen sisältä hakemaan rasvaa. Unohdun lukemaan naistenlehteä kolmeksi tunniksi. Sitten otan rasvan ja teen tulet ulos. Rasva imeytyy pannuun ja alan kokeilla paistaa siinä ensimmäistä kertaa lettuja. Se onnistuu, ja ne paistuvat tosi nopeasti. Valmiit letut nostelen lautaselle kanin häkin päälle. Lapset syövät ne sitä mukaa. Haemme vielä jäätelöä niiden päälle. Saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta lapsilla on aikuisia parempi vaisto siitä milloin vatsa on täynnä. Järvimaisema vieressä tuntuu naurettavalta, paistaa lettuja kansallismaisemassa. Naapurimökille tulee lapsiperhe, viisi lasta. Esikoinen menee kutsumaan heitä katsomaan jänistä. Sieltä tulee kolme lasta ja he jäävät koko illaksi. Lapset käyvät kahdeksan kertaa melomassa eri kokoonpanoilla, kymppivuotias poika on heti samalla aaltopituudella kun esikoinen ehdottaa, että mennäänkö tutustumaan talon perustuksiin, eli talon alle. Kaikki menevät talon alle. Onko teillä tyttöjäkin? kysyy kuopuksen kokoinen tyttö toiveikkaasti. Ei valitettavasti, vastaan, vaikka pari tyttöäkin olisi kyllä kätevä.

Mitä vielä aion mökillä tehdä: leipoa pullapitkoja, neljällä saparolla letitettyjä. Lukutavoitteeni olen jo saavuttanut, lukenut Sikalan. Nyt luen Murakamin Lammasseikkailua ja Iahiguron Silmissä siintävät vuoria. Olen mieltynyt japanilaisiin kirjoihin! Murakamin Sputnik, rakastettuni oli hyvä. Sopivasti outo.

Täällä kuulin muuten ensimmäisen kerran sen mitä Miyazaki kuulee! Maalla sisään taloon tullessa pienten jalkojen töminää, vaikka ketään ei näe. (Pienempien jalkojen mitä lapsilla on)

Vielä luontohavainto: illalla lasten nukkumaanmentyä olimme pihassa. Joutsen lasketui aivan rantaamme. Se oli ylväs laulujoutsen. Se tarkkaili ympäristöä, siivet levällään. Pian tuli kauempaan aivan äänettömästi toinen joutsen, sen lasku oli mahtavaa seurattavaa. Se jarrutti jaloilla ja laskeutui toisen päälle. Varmaankin tarkoituksella. Ne ovat se lapseton pariskunta ja jotakin hevonsenleikkiä niiden välillä on. Kauhea meuhke ja melske siitä ainakin syntyi. Niin, ja eilen näimme pikkulokin. Sen pitäisi olla harvinainen, en tiedä onko sitä enää. Se on lokin näköinen, mutta sillä on mustat siivenaluset.

Naapuri tuli hakemaan lapsiaan. Esittelin itseni hänelle: olen opettaja, mutta haaveilen kyllä kirjojen kirjoittamisesta, mutta saa nähdä tuleeko siitä koskaan mitään. Hän vain katseli järvelle.

juhannus

2009-06-20T13:12:00.000-07:00

Juhannusaattona saunoimme kolme tuntia, uimme tietysti välillä. Sitten katsoimme Niskavuorta yhteentoista. Se on poikien täkäläinen nukkumaanmenoaika. Voi että oli hyvä elokuva, huokaili esikoinen vielä yläsängystä viimeisinä sanoinaan. Päivällä kävimme Rajalan metsässä tekemässä vihdat ja poimimassa kukkia! Tuvassa täytyy juhannuksena olla kukkakimppu luonnonkukkia. Aatonaattona kuurasimme koko porukalla mökin, pesimme ikkunat (keskimmäinen hoiti sen), lattiat (h ja a), jne. Tänään menimme vesille. Tämä kaikki tapahtuu ilman että mitenkään suunnittelen tai mietin sitä. Se vaikuttaa suorastaan geneettiseltä.

Suurenmoinen oli myös tämä ensimmäinen juhannuspäivä. Isovanhemmat tulivat jo ennen kuin olimme heränneet. Niskavuori tainnutti meidät syvään ja ravitsevaan uneen. Sitten lähdimme koko päivän melontaretkelle joelle. Tuuli oli aika kova, mutta pahin osuus meni myötätuuleen. Meloimme joen koko mitaltaan padolle asti. Nousimme maihin ja samassa näin tietä pitkin kävelemässä Vincentin ja hänen vaimonsa!!!! No, emme olleet nähneet kahdeksaan vuoteen, äkkiäkös se aika hurahtaa. Kuitenkin, menimme tietysti heidän luokseen. On vaikeata selvittää tämän asian guermantesilaista merkitystä, mutta normaalille ihmiselle se merkitsisi esim. sitä että olet saanut lottovoiton ja nobel-palkinnon ja sinut on julistettu pyhimykseksi. Tietysti kaikki kukkii, puissa on matalalla linnunpesiä, joissa sirkuttavat poikaset. Hiekkaista maantietä pitkin he vain kävelivät, olivat tulossa syntymäkodistaan.

Menimme heidän luokseen. Lapset olivat niin ällikällä lyötyjä, että he vain istuivat ääneti penkillä, puoli tuntia. V on todella puhelias. Ja tuntuu, että kaikki, mitä olen pohtinut, pitänyt ongelmana, onkin ollut harhaa. V oli löytänyt järven pohjamudasta 46 vuotta kadoksissa olleen ankkurinsa. Tämä onnistui vain sillä tavalla, että järvi oli kuivatuksessa kaksi vuotta ja siinä pystyi kävelemään. Tuntuu yhtäkkiä helpottavalta ja samalla hankalalta puhua jonkun kanssa, joka tuntee kaikki ihmiset menneisyydestä. Kaikkea sivutaan, mutta mieheltä menee suuri osa sivu suun, koska nimet eivät sano hänelle mitään. V:n vaimo sanoo P:n sanoneen, että minä olen henkilö, joka varmasti kaipaa tänne takaisin. Katselen ilolla kaikkea mitä he sanovat ja tekevät, koska he ovat minulle kuin kirjat - haluan nähdä miten niissä ollaan, minkä varassa he kulkevat. En pohjimmiltaa tiedä sitä.

Tullessa melomme Majasaareen, joka on luonnontilassa. Siellä lahoavat puunrungot ovat pehmeitä kuin paperi. Kaikki antaa periksi jalkojen ja käsien alla. Lehtoa, vanhoja haapoja, liito-oravia. Paljon saniaisia, kävelemme kuin sademetsässä.

Eilen illalla pihassa hääri siili. Se kulki polkuja ja yritti ryömiä esikoisen rakentaman lentokoneen alitse. Se tonki matoja, eikä häiriintynyt, vaikka pojat menivät ulos.

Olemme siis alkaneet tervehtyä. Migreenikohtaukset ovat hellittäneet, vaikka toisaalta johan niitä piisasikin. Parhaimmillaan olin kolmeen lääkäriin yhteydessä samaan aikaan. Seinäjoella lääkärin vastaanotolla sain taas migreenikohtauksen pahoinvointeineen. Se ei ole hauskaa, on vaikea kohdistaa katsetta tai puhua kenenkään kanssa, kun sähkölangat värisevät silmissä. Illalla olimme kaikki väsyneitä ja teimme tulen takkaan. Kuopus kohensi tulta, otti tulta paperiin, ja poltti sormensa aika pahasti. Hän huusi, sormeen sattui. Sormi muuttui valkoiseksi -meidän oli lähdettävä taas lääkäriin Seinäjoelle. Kello oli puoli kaksitoista, olimme päivystyspoliklinikalla, kuopus laitettiin makaamaan sairaalasänkyyn. Hän makoili siinä selällään jalka toisen päällä, ja kipulääkkeen ansiosta alkoi päästä jutun alkuun. Olimme kaikki hänen ympärillään ja kuuntelimme kun hän tarinoi kuin paroni von Münchhausen. Hän kertoi mm. syntymästään, miten lääkäri nosti hänet minun luokseni kun olimme synnystyssairaalassa. En tarkkaan tiedä miten se kaikki meni, mutta sitten hän roikotti minua jaloista ja toi äidin luo, niin se oli, hän kertoi. Sitten minut pestiin. Se tehdään aina vauvoille. Hän oli otettu mutta jännittynyt ollessaan oikealla sairaalansängyllä. Viereiselle sängylle tuotiin mies, jonka päälle oli tullut kuorma-auto. Hän ei kuullut muuta kuin ininää, mutta vaikutti muuten olevan järjissään. Lääkäri katsoi kuopuksen kättä, mutta halusi vielä toisenkin lääkärin mielipiteen. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa. Esikoinen olisi halunnut lähteä kiertelemään sairaalassa, se oli täynnä mielenkiintoisia kojeita. Hän oli niin väsynyt, että käveli vessasta tullessaan suoraan hoitajien kahvihuoneeseen.

Luen sanomalehtiä, joista paikallislehti vaikuttaa siltä, että sitä toimittavat yläasteen työharjoittelijat. Naistenlehdistä luin seuraavan lauseen: Ei voi elää koko ajan niin, että ón lähdössä eikä silti lähde. I know!!!! Kaikki on pysähtynyttä, en elä! Odotan kai ratkaisua ylemmältä taholta! Aikaa ei ole kuitenkaan rajattomasti!

Luin Alakosken Sikalat ja det var jättefin! Annoin kirjan äidilleni lainaksi. Se shokeeraa häntä, olen aivan varma. Hän oli pöyristynyt luettuaan Virpi Hämeenanttilan Suden Vuosi-kirjan, jonka palautin hänelle. Hän oli varma, että se on turmellut minut jotenkin ja koki pahaa omaatuntoa ostettuaan minulle sellaisen kírjan. Pitääkö sinun provosoida antamalla joku tuollainen kirja lainaksi, sanoi mies. Pitää. Kälylle vein Johanna Venhon uusimman runokirjan, sanoen: Tässä on runokirja, jos haluat lainata. Olin juuri sanomassa jotakin lisää, koska hän ei ole mikään lukija, mutta hän sieppasi kirjan kädestäni. Ei tarvinnut paljon kaupitella, hyvä niin!

sadepäivä

2009-06-15T11:49:00.000-07:00

Tänään kävelin ilman kyynärsauvoja jo jotenkuten.

Sataa. Olimme illalla melontaretkellä. Sattui sitten nousemaan ukkosmyrsky. Milloinkahan elämä tasoittuu? Milloin saavutan tiedostamattoman ytimen, tyyneyden? Sitten tulin kotiin ja aloin kuumentaa rasvaa kattilassa popcornia varten. Mitähän sitten tapahtui, voitteko arvata?

Minulle tarjottiin töitä yläasteelta. Pari hauskaa lisätuntia. Harkitsin asiaa vakavasti, olen siis edelleen pahasti tolaltani.

Kanin silmä on melko hyvä. Voide siis auttaa. Raotan kanin luomea ja voidetta laitetaan yläluomen alle ja sitten räpytetään keinotekoisesti sen silmää pari kertaa. Onneksi se haluaa itse edistää tätä asiaa ja antaa suorittaa hoidot aivan rauhassa.

Keskimmäinen on yökylässä isovanhemmilla. Hän kertoi puhelimessa ostaneensa kirppikseltä vyön, joka on melkein kuin niittivyö. Hänen äänensä on hämähäkkimäisen ohut ja oudon korkea puhelimessa. Hän on niin hento ja nyt hänellä on jonkinlainen niittivyö, se on jätkämäistä. Hän oli löytänyt myös lompakon, vaikka niitä meillä on jo kymmeniä. Rahaa niissä ei ole, mutta sitä varten on kuitenkin hyvä olla lompakoita.

vanhuksena

2009-06-14T12:19:00.000-07:00

Kainalosauvoilla kävely herättää paljon katseita. Minua tuijotettiin kaupungilla - siis K-marketissa - kuin alastonta New Yorkissa. Tunteeni Pohjanmaata kohtaan ovat muuttuneet. Aika on tullut nyt tunnustaa se tosiasia, ettei ole mitään syytä katsella ihmisiä täällä ylöspäin. Ei todellakaan mitään syytä. Tänne en kyllä muuta, niin hullu en sentään ole ja toivottavasti ei lääkityskään siihen suuntaan vie.

Toinen asia: miksi elämän pitäisi olla onnellista, edes suurimmalta osaltaan? Se on täynnä kärsimystä, mitäänsanomattomia jaksoja, ja ehkä onnea, jos olet onnekas. Tämä oli pienempi totuus, joka vain oli päässyt unohtumaan.

Tänään haimme kanin silmätippoja apteekista. Minä ajoin ja nousin autosta kainalosauvoille. Tämä oli todella uskottavan näköistä. Jalka on kuitenkin jo paljon parempi, tietenkin kun kipu on poissa särkylääkkeiden ansiosta. Kipu tuntuu jännetulehdukselta, en voi suoristaa jalkaa edelleenkään ja pelkkä lihaskipu se ei ole.

Kanin kanssa olen sitten saanut toteuttaa eläinlääkäriyttäni. Silmätippojen saaminen sen silmään oli helppoa, mutta vilkkuluomi on aivan verestävä, paisunut ja tulehtunut. Kani on lisäksi kynsinyt silmän ympäryksen aivan karvattomaksi, silmä siis kutisee. Eläinlääkäri sanoi puhelimessa, että voisimme kyhätä sille lampunvarjostimen muotoisen kaulurin. Sen tekeminen oli yllättävän hankalaa. Niistä tuli aivan epäkeskoja. Mehukattipullon osasta tuli liian suuri. Vanhasta lakanasta leikkasin saksilla sodanajan sideharsoa. Köytimme sen kanin pään ympärille, korvan takaa, jne. Kanin pää oli paketissa. Siitä tuli ihan hieno, mutta vei vain 10 sekuntia, kun Helmi hankkiutui eroon pääpaketistaan. Siirsimme aitauksen eri paikkaan, pesimme Helmin rievut, vesipullon, ja unikopin. Haimme sille ruokaa. Ja lisäksi sen silmätipat pari kertaa päivässä. Me emme juuri muuta tekemistä tarvitse kesäksi!

Rannassa näin tänään sadan pikkuahvenen parven. Ne liikkuvat salamana suuntaan ja toiseen. Vesi on kullanruskeaa.

Keskimmäinen kaataa minulle kahvia. Minun on annettava ohjeita askel kerrallaan, koska lasipannu menee herkästi rikki. Hän tuo minulle piripintaisen kahvikupin. Kuopus miettii näkymättömiä ja näyllisiä asioita. Hänelle tämä ero on tärkeimpiä eroja maailmassa. Pelkään vielä kuolemaa, hän sanoo yhtäkkiä. Kuuntelemalla voin tietää mitä hän ajattelee. Minä olin siis ennen väärässä, hän huokaa hetken päästä. Luulin, että kultaa ei ole olemassa, paitsi saduissa, mutta sitä on! Hän on ikionnellinen sen jälkeen, kun pojat kaivoivat ison lastin katinkultaa hiekan seasta.

Kyynärsauvoista on se hyöty, että tunnen itseni vanhaksi ja viisaaksi. Tällainen voisin vanhuksena olla: kierrellä suurperheeni ympärillä, antaa neuvoja, hoidella eläimiä, lapsia. Olisin siihen mennessä voinut kirjoittaa kirjoja. Voisin asua tällaisessa talossakin.

Joo heippa.

2009-06-13T13:54:00.000-07:00

Olin vielä tuona äskettäisenä postauspäivänä melko hyvässä kuosissa. Pieni alavire, hyp! (Esikoisen pyh!)Nyt tilanne on muuttunut ja kävelen kyynärsauvoilla. Omituisia näköhäiriöitä, migreeni, jossa on aurat ja lisäksi jalka meni oudosta syystä toimintakyvyttömäksi. Myyräkuumetta se ei voi olla. Mutta diagnoosi on avoin ja jännä aivosähkökäyrä. Tänään siis pääsin toistaiseksi kävelemään sauvoilla, jotka kehittävät taasen käsivoimia yllättävän paljon! Ja mies ajelutti sairaalassa pehmustetulla pyörätuolilla, mikä oli elämys.

Kun kävelykyky puuttuu... kymmenen metriä käytävää sairaalassa, jossa ei voi tukeutua mihinkään, oli mahdoton matka jalalla, jonka päälle ei voi laittaa painoa! Seisoin siis vain paikallani. Huonojalkaiselle vanhukselle tämä on arkipäivää. Mies on selvinnyt hampaanpoistosta ja aurinkoihottumasta, mutta kun klenkkasin täällä mökillä kanin aitaukselle äsken, näin, että sen silmä on aivan verenpunainen ja tulehtunut. Se täytyy viedä eläinlääkärille heti huomenna!! Joka päivä joku käy lääkärissä.

Olen kuitenkin varma, että kaikki järjestyy. Jalassa on varmaankin vain joku hermo pinteessä, koska en ole juossut aikoihin ja aivot komppaavat jotain. Eniten kannan huolta kanista.

Eeriejärvikin liplattaa vieressä, en ole vielä ehtinyt vesille. Kuikkapariskunta on tullut, ja nuori joutsenpari, joilla ei ole vielä poikasia. Suolahden perällä kulki outo salakalava mies selkä kyyryssä. Se meni pitkin rantaa, lennähti vähän, käveli taas. Kurki! Se houkutti pois pesältä. Myös varis käy tervehtimässä kania joka yö. Se tepastelee aitauksen ympärillä, vähän arkana. Mitä ne puhuvat, sitä en tiedä.

Viime yönä näin unta, jossa olimme järven rannalla, ja se myrskysi ja aallot löivät päin rannassa olevaa rakennusta, kotitaloani. Esikoinen oli uimassa pitkän niemen päässä, pelkäsin hänen puolestaan, mutta hän hyppi aaltoihin ja nauroi. Vesi oli viileää ja tummana kuohuvaa. Vesi oli noussut liian korkealle.

Nyt järvellä ajelehtii kolmen ilmapallon rypäs. Tiira hermostuu, kun pesän lähelle leijuu kummallinen hökötys. Kuljettavatko pallot jotakin lauttaa - ehkä joku on lähettänyt postia? Ei, ne ovat vain palloja, karanneet jostakin pihasta.

Vau!

2009-06-10T13:56:00.000-07:00

Keskustelu minun ja kuopuksen välillä.

- Mikä tämän kukan nimi on?
- Koiranputki.
- Vau!

Koko Pohjanmaa saa minut aina aivan sekaisin. Niin tänäänkin. Mies lähti hammaslääkäriin särkevän viisaudenhampaan kanssa. Me jäimme hoitamaan Helmiä, kesäkaniamme. Se on virkeä ja majavannäköinen. Saimme sille mukaan sen kotoa ison häkin, jonne mahtuu ainakin kaksi lastakin. Helmillä on niin paljon seuraa ja tekemistä, että sen raukan täytyy syödä yöllä, silloin on rauhallista! Helmi ei hakeudu ollenkaan suojaisiin soppiin, vaan mahdollisimman avoimille paikoille. Se tähyää kaihoisasti järvilakeudelle. Sisällä se hyppäsi ikkunapenkille ja katseli maisemaa.

Tunnen olevani Neuvostokarjalassa, missä kaikki on alkanut rapistua. En tiedä mikä rooli minulla on tässä ja täällä. Ei oikein mikään. Olen kai kaikkialla samanlainen haavelija. Eikö niin ollut silloinkin kun asuin täällä? Toivoin olevani muualla, todellisessa maailmassa. Elin suurimmaksi osaksi ajatuksissani. Miten se olisi muuttunut?

Kaikki täällä kuitenkin rapistuu. Kotini, joka on nyt veljeni perheen asunto, pitää vielä samaa hahmoaan, mutta tunnelma on täysin toinen. Tietenkin. Mutta aivan kuin katselisin taulua, jonka värit ovat alkaneet suttaantua ja valua. Puu on alkanut hapertua. Pyöritimme lasten kanssa tahkoa, ja koko sen kehikko oli perstunut kuiviksi palasiksi puuta. Entiset kyläkaupan ikkunan päällä oli harmaasiepon pesä.

Ihmiset ovat poissa. Kaikki talot ovat vaihtaneet omistajaa. M on poissa, ja vaikka hänen poikansa asuu talossa ja pitää paikat kunnossa, se on hengetön. H ja K ovat poissa, ja talossa asuva ei tiedä mitään sen paikan menneisyydestä. En haluaisi todistaa mitään tällaista. Miltä vanhuksista sitten tuntuu, kun minäkin jo näen kokonaisen aikakauden loppuvan. Mitä kun uudet ihmiset asuvat taloissa ja paikoilla, joissa ennen elit, ja kaikki ikäisesi ovat poissa?

Olen erilainen täällä ja kaupungissa. Kaupungissa olen enemmän kuoria, täällä olen ujompi. Kaupungissa olen ammatillinen, täällä olen aina ihminen ilman ammattia. Täällä voisin olla oma itseni, muttei sekään itse minua aina miellytä...

Mennyt on loisto näiden päiviieeen... Kaikki tehtiin joskus ennen ja sen jälkeen ei ole koskettu. Hylättyjä taloja, A.n naapuri tapettiin vankileirillä ja hän oli niin kohtelias ja lempeä mies. Tässä lähellä on erään jääkärin huvila. Esko kaivaa pellosta asekätköjä, ja metsä on niin korkea, tralalaa... Juna tuli, ja V:n perhe palasi Amerikasta ja he rakensivat talon, jossa minäkin vietin lapsuuttani. Se on maaginen paikka, vai olivatko ne ihmiset? En ole koskaan sen jälkeen nähnyt sellaista pohjapiirosta. Kuusistoa ylläpitää joku, sillä sen pihassa on muodinvihreä lepotuoli. V itse on jo 110-vuotias. Viimeiset 50 vuotta hän on ollut aivan samannäköinen ja sama nauru!

En koskaan ota pääkaupunkiseudun kansalaisuutta, enkä espoon. Laitan paljon painoa viihtymiselle. Itsensä karaiseminen on tekemällä muuta kuin haluaa on kai vain hölmöä.

Hyttyset lentävät kuumaan hehkulamppuun, ja käristyvät siinä. Ei tarvitse tappaa niitä.

Petäjä on aika kaunis sana. Ehkä vähän vanhoillinen, mutta sieltähän on lyhin matka kapinaan. Pihkainen tuoksu ja retsinainen maku.

Varmaankin matalapaine sai olon niin alavireiseksi vai sekö, että luin Arto Melleriä? Hän on elänyt kuin romaanihenkilö. Aina on tietysti niitä, jotka menevät ja elävät niin kuin haluavat. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että Kurt Cobain ei tehnyt itsemurhaa. Ei ole mahdollista, että niin hyvän piisin kuin "Smells like teen spirit" tekijä tappaisi itsensä. Jotenkin Arto Melleri tuntuu kirjassa hyväntuulisuuden kertakaikkiaan läpäisemältä.

mökillä

2009-06-09T06:47:00.000-07:00

Mökillä taas. Muutimme koko kesäksi, ettei tule turhaa ajelua turhille paikkakunnille. Mitä voin sanoa? There must be vesirottia in there.

Metsä: kuuset ovat tiheä verkko mökin ympärillä. Männyt ovat juurista todella paksuja. Metsä jatkuu kauas ylös asti. Kukat kukkivat, lemmikit, vuohenpolvet, kullerot. Kaikki on vaaleanvihreää.

Järvi liplattaa ja sen vesi on hyistä. Tämä kaikki on pintapuolista puhetta ja huumori samantien, mutta pääsen joskus kyllä asiaan. Pian pääsen, ja mitään kiirettä ei ole.

Tästä paikasta voisi tehdä maalauksen, jossa olisi pelkkä järven takana näkyvä puiden siluetti. Se on kapea puiden nauha, mutta sen pienistä vaihteluista voi tunnistaa paikan, sen missä itse kulloinkin on. Tähän paikkaan minua lähentää paitsi syntymä niin myös täällä kokemani kärsimys. Se tuntuu olevan enemmän tässä paikassa kuin minussa. Nyt se kaikki on kuitenkin menneisyyttä, sitä ei enää ole. Eikö sitä ole? Tämä paikka on nähnyt sen, sillä tavoin se on olemassa.

Miten musta lammas pelastui? Kuopus kertoi tämän minulle. Sudet piirittivät metsässä mustaa lammasta. Se oli pulassa. Mutta se pääsi pakenemaan sillä tavalla, että yksi susista kuoli nälkään ja lammas pääsi karkuun siitä raosta. Kätevää!

Tämä paikka on jotenkin enemmän reunalla, avarammalla maalla. Piinaan itseäni asumalla jossakin muualla. Täällä meillä voisi olla kunnon kasvimaa!

Olen luonteeltani ajelehtija, isoissa asioissa. En omista Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, vaikka rakastan niitä kirjoja. Olen lukenut ehkä kolmasosan. Minulla ei ole mitään tarvetta tai aikomusta lukea kaikkia niitä. Ehkä kyse on vain siitä, etten omista kunnianhimoista asennetta. Olen myös pelkuri. En tosiaankaan uskalla tehdä joitakin päätöksiä. Vai olenko todella? En tunne itseäni. Voi olla, että pelkään haluta niin paljon pelkästään itselleni, ja niin suurella riskillä. Riski on, että erehtyisin, ratkaisu olisikin väärä ja sopimaton!

On lähes tyyntä ja vistolta tuntuu se, että kun takassa on tuli, samalla voi nähdä ovenraosta avoimen veden! Sydäntä kylmää ja lämmittää tällainen näky.

tuulahdus teinimaailmaa

2009-06-05T14:29:00.001-07:00

Serkut lähtivät.

Esittelin heille Helsinkiä kotikaupunkinani... Raahasin röyhtäilevät teinit Ateneumiin. Me ollaan nähty tää kerros jo, he yrittivät. Ei olla! Nyt katsotaan teosta Luxembourgin puistossa! Pahinta olivat kuitenkin omat lapset. Esikoinen esitti pellejuttuja ja kovistarinoita täydellä teholla. Toisinaan epäilen häntä aika pahasti. Hänellä ei ole aavistustakaan mikä on hauskaa ja mikä ei!!!! Keskimmäisen nivelet ovat jotenkin löystyneet. Kadulla hän húitoo joka suuntaan raajat irtoamapisteessä, liikkeet ovat niin arvaamattomia, ettei niitä osaa väistää. Hän saattaa nyrkkeillä mustia käsilaukkuja vastaan. Kiljahtelua, ninjahyppyjä. Usein tuntuí, että pikkuisen kuopuksen kanssa olimme maailman ainoita ihmisiä. Hän on järkevä. Lapsieni nimiksi tulee Nikso, Nakso, Lakso ja Moksu. Vanhimman nimeksi Muusmi,nuorimman Gauki, kuopus luettelee. Jos vauvoja ylipäätään tulee, hän huudahtaa lopuksi. Minun on hankittava ensin äiti. Onko nyt talvi? hän kysyy sitten.

Koko lössin kanssa tulimme liskoja katsomasta (Tropicario) Sörnäisistä ratikalla kauppatorille. Esikoinen pummilla, koska hän oli syönyt lippunsa. Tytöt näkevät bussin perässä Black Horse- mainoksen, jossa haluttavan näköinen mies on kaatuvinaan taaksepäin. Mahtava kuva, he huutavat ja osoittavat bussia. Jäämme pois Tuomiokirkon luona ja lähdemme kävelemään sitä kohti. Siis mikä tuo hökkeli oikein olikaan? kysyy toinen teiniserkku. Se on tuomiokirkko, vastaan hampaideni välistä.

Kaiken sivistyksen sijaan he haluaisivat nähdä sen kadun, missä Salkkarit on kuvattu. Mutta en tiedä sitä, ja olen lukkiutunut johonkin muuhun. Mutta hauskaa serkkuteineissä oli se, miten he tekivät olonsa mukavaksi, kaikkialla! He tekivät kaikkea, mistä pitivät! Ja en voi sille mitään, että 11- ja 13-vuotiaat ovat jo eri maailmasta kuin omat poikani.

Nyt asetumme vähitellen kesään, rauhalliseen olemiseen. Sinä olet pehmeä kuin karhun villa, sanoi kuopus minulle. Sinä olet kevyt kuin pajunvitsa, sanoin keskimmäiselle sylissä. Sinä olet paínava kuin rekka, hän sanoi minulle. Sinä olet pehmeä kuin mätä mansikka, vastasin. Kesä on alkanut, taas.

Purmu eli turnipsikuoppa

2009-05-27T00:41:00.000-07:00

Eilen pelasin pesäpalloa. Voitimme! Ja minä tein yhden juoksun!! Yes, se oli hienoa. Ja totesin, että oli kevyt juosta pesältä toiselle. Kannattaa juosta puolimaraton, niin jaksaa sitten aina milloin tahansa sprintata, jos on tarvis. Voisin esim. juosta rosvoja kiinni, jos he varastavat jotain. Heittokäteni on kipeytynyt, koska jouduin heittämään niin pitkiä heittoja. Olin kakkospesävahtina. Työkaverit paikkasivat, kuka enemmän, kuka vähemmän, yksi hääri ja hoiti koko keskikenttää! Pystyin aika pitkälti luottamaan häneen. Ykkösellä oli filosofi, joka sai aina kiinni, mutta pudotti myös aina pallon räpsästä. Pelaaminen oli hauskaa!

Sitten loppupäivän lueskelin sohvalla. Kaikki on kirkasta ja vehreää. Kokonainen vihreä luola on kasvanut ympärille. Satakielet! Puput. Kiiltävät kottaraiset. Sohvalta näen taivaan, ja se on myöhään illallakin häikäisevä ja sinisen kirkas! Kirjasta luen siitä, miten tehdään kumarakuoppa, ja tajuan, että tiedän miten se tehdään. Se on myös minun menneisyyttäni, joka oli kauankauan sitten. Tämä ympäristö on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, sen takia sillä ei ole minulle merkitystä. Miten hienoa olisi asua paikassa, talossa, jossa olisi merkitykset tallella. Mutta en aloita sitä taas. Mutta silti se ongelma on olemassa. Epäsuhta, ellei ongelma. On paikkoja, jonne palataan, joko elinaikana, tai viimeistään kuolleena.

Suomeksi se on purmu. Sinne laitettiin kasveja, juureksia, joita tuskin enää kukaan nykyään tuntee. Turnipseja. Minulla on tästä jonkinlainen muistikuva. Maata kaivettiin ensin hiukan, sitten laitettiin olkia, niiden päälle turnipsit keoksi, sitten taas olkia, ja lopuksi maat päälle. Niistä tuli pieniä vuoria, maasäiliöitä.

Pystyn kyllä asumaan missä tahansa, syömään millaista ruokaa tahansa, mutta... viimeinen sana on tärkein.

2009-05-21T02:36:00.000-07:00

Kosmiset juhlat ovat ohi. Menen eilen niihin ilman mitään odotuksia, minulla on siellä rooli salmiakkikossupisteen hoitajana (kuinkas sattuikaan näin sopivasti) ja ajattelen, että teen työni ja lähden aika ajoissa kotiin. Mutta kaikki meni juuri päinvastoin kuin olin suunnitellut, vaikka en ollut suunnitellut mitään. Ilta osoittautui loistavaksi. Juhla oli vanhoille työkavereille kautta vuosien. Heitä tulikin paikalle paljon. Kymmenen vuotta ja he olivat tuskin muuttuneet piiruakaan. Q oli saanut paksummat silmälasit, mutta kaikki näytti olevan hämmentävän ennallaan. Jollakulla oli vähän vatsaa, toisella rintasyöpä, lapset olivat aikuistuneet ja ... Mutta yhä useamman suusta kuulin saman: Olen nyt eri työpaikassa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että tämän veroista ei tule. Ei ole samanlaista ilmapiiriä ja työporukkaa. Muistelimme vanhoja juhlia, kuka heräsi mistäkin, ennen tanssittiin pöydillä, jne. Sanoin entiselle pomolleni Q:lle, että nykyään juhlat täällä ovat erilaisia - käymme taidenäyttelyssä sivistyneesti. Tarkastelemme tauluja. Hän hymyili ja sanoi, että hänen huono vaikutuksensa on sitten nähtävästi siirtynyt hänen nykyiseen työhönsä, siellä tanssitaan nyt pöydällä. Well, nämä ihmiset olivat niin tärkeitä minulle. J muisteli yhä kirjaa, jonka annoin hänelle lahjaksi. Se oli karmiva, hän sanoi. Otan tämän kohteliaisuutena. Se oli Amelie Nothombin Nöyrin Palvelijanne.

Halasin tungoksessa kaikkia ristiin ja kun halasin S:ää, käteni meni vahingossa hänen puvuntakkinsa alle. En tarkoittanut sitä, ja halauksesta tuli sattumalta hyvin intiimi.

E on nykyään torikauppias Kauppatorilla. Hän on yhtä eläväinen kuin aina.

Juhlien jälkeen pyöräilin kotiin ja kuulin kolme eri satakieltä. Näin rusakoita ja yhden ison harmaan kissan. Kaikkialla oli pimeää, elävää ja vihreältä tuoksuvaa. Sitä ennen näin työpaikan vieressä bussipysäkillä juhlista tulleen H:n ja jään juttelemaan. Sitten näemme jonkun henkilön tulevan juhlapaikalta takaperin kävellen. Mitä hän tekee? Hän kävelee mietteliäästi ja katselee rakennuksen siluettia. Hän muistelee. Hän on itse musta siluetti. Ja tiedän, että hänen unelmansa ovat muuttuneet, hän ei enää halua palata vaan haluaa asua joen rannalla ja kalastaa rapuja. H bussipysäkillä ei tiedä minne hän on menossa. Q, siluettimies, aikoo mennä bussilla, vaikka luulen, ettei niitä enää tule. A pyöräilee ohitse täyttä vauhtia eikä edes huomaa meitä. Näin me eroamme, me olemme ihmisiä, eivätkä mitkään siteet ole ikuisia.

On ikuisia asioita, mutta en oikein tiedä mitä ne ovat. Minulla on vain aavistuksia.

Oppilaiden kanssa hautasimme maahan muovipullon, jossa oli heidän kirjoittamiaan kirjeitä tulevaisuuteen. Kaivurikuski (sopivasti elämme työmaan päällä) kaivoi meille parilla roihaisulla kuopan, jonne kokispullo meni. Nyt se on maan alla ja löytyy joskus kun tätä aluetta uudelleen rakennetaan. En tiedä mitä he kirjoittivat, osa jotakin tyhmää varmasti. Murrosikäisten teinien kanssa seisoimme kuopan reunalla ja joku lökäpöksy marisi: Onko tämä muka joku ympäristöteko jäkä-jäkä. Silti hetki oli monille liikuttava. Se oli heistä jäävä pysyvä muisto tälle paikalle.

2009-05-07T12:12:00.000-07:00

Kevät on tuonut kaikkeen kiihtyvän vauhdin. Vai eikö kaikki ole aina samalla tavalla kiihkeää? Valkovuokot ovat sateen jälkeen roihahtaneet viidakoksi. Pyöräilin koko päivän, ja heti aamulla sain puhelun, että keskimmäisen reppu on palautunut Tapiolaan löytötavarapisteeseen. Otaksuin, että näin kävisi, koska tapiolalaiset ovat rehellisiä. Yes! Saimme takaisin melodican, trumpetin, naamiaisasut ja pianovihon.

Jalkapalloa, teatteria, hautajaisia, pallolaajennuksia, vauvoja, sairauksia, itsemurhia, huvia, innostusta, kesän vapautta, puhtaita ikkunoita ja pyykkejä, myöhästynyttä simaa, sherryä, hermoheikkoutta, unia, ja nämä ovat vain yläotsikoita.

Näin unta, että esikoisen opettaja itki vuolaasti ja halasi minua niin, että miltei tukehduin. PÄÄST- Ä IR-TI, yritin haukkoa henkeäni, mutta hän puristi niin kovasti, että vain pihisin.

Olin lenkkeilemässä (ok, juoksin kilometrin - puolimaratonini on lauantaina ja tämä oli valmentautuminen) esikoisen kanssa: hän oli erityisen iloisella ja helpottuneella tuulella. Tämähän on kätevää, hän sanoi, tältä reissulta saamme hanskat ja kaikki. Aurausmerkkien päissä ja oksilla oli lapsilta tippuneita hanskoja.

Keskimmäinen oli laittanut minulle jo etukäteen äitienpäiväkortin postilaatikkoon. Siinä luki: PIM! Olet mitä luet. (Aku Ankan mainoskortti)

2009-05-02T12:33:00.000-07:00

Vapun aika meni koskelomaisessa laskeutumisessa tavalliseen elämään. Yhtäkkiä vesi pitääkin paikallaan, pinnalla ja vie vain hitaasti eteenpäin. Pihlajan lehdet ovat puhkeamassa ja vapaus on hulluutta, jos sen antaa mennä tarpeeksi avaralle. Me syömme jo vuohenputkia, ne kiertyvät auki maaperästä. Vapunaattona teimme pyöräretken koko perheellä Tapiolaan. Istuimme ulkoilmakahvilassa sillä seurauksella, että keskimmäisen reppu unohtui sinne. Repussa olivat pikkuisten naamiovaatteet, leikkitrumpetti ja melodica. Onneksi vappukulkue oli jo ollut aiemmin päivällä, jossa niitä oli käytetty. Ja keskimmäisen pianovihko! Toivon todella, että reppu vielä palautuu löytötavaratoimistoon. Sen hukkaaminen vapunaattona alkuillasta vilkkaalle paikalle ei tosin ole lupaavaa.

Unet vaikuttavat. Vaikuttava uni tuntuu epämääräisesti vielä monen päivän päästä, etäisenä tapahtumana. Tämä on totta varsinkin onnellisten unten kohdalla. Näin pari yötä sitten taas (jo toisen kerran lähiaikoina) todella huikaisevan onnellista unta. Siinä päätin muuttaa Pohjanmaalle. (Yllätys.) Muutin, ja löysin itseni vanhasta talosta vanhan pariskunnan luota, joita hoiti T, minun ikäiseni ystävä. Järjestely vaikutti yllättävältä, heillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin keskenään, mutta kun ajattelin asiaa, kaikki olikin täydellistä. Tietenkin minä pidän heistä huolta, sanoi ystäväni. Samassa huomasin, että vanha pariskunta olikin tätini ja hänen miehensä. (Tätini on oikeasti jo kuollut.) Ilmapiiri talossa oli leijuvan onnellinen. Lopultakin tulin järkiini, ajattelin unessa. Aamulla muistin tehneeni jonkin tärkeän päätöksen. Lopultakin järkiinnyin, ajattelin, mutta minkä suhteen? Kun ajattelen unta jälkeenpäin, se tuntuu paratiisinomaiselta, mutta eipä se tietenkään kertonutkaan pelkästään Pohjanmaasta ja ylipäätään mistään realistisesti.

Muita hetkiä: olimme uimahallin höyrysaunassa. Esikoinen oli oven takana suihkussa ja hän lauloi koko ajan. Sellaista hoilausta ja operettia, jota ihmiset lauluvat yksinään kotona suihkussa. Siellä kaikui vielä todella paljon. Kaikki ihmiset istuivat höyrysaunassa hiljaa ja kuuntelivat laulua. (En viitsinyt mainita, että tuo laulaja on muuten meidän porukkaamme.)

Olin Prismassa. Menin hissiin ja sinne tuli kolme eläkeläispariskuntaa, kahdella ostokärryt. He tyyräsivät kärryjä aina vain peremmälle, niin että minä ja toinen nainen olimme aivan ahtaalla seinän vieressä. He eivät sanoneet mitään, eivät edes katsoneet meihin. Ei mitään anteeksipyyntöä. Tätä ei milloinkaan voisi tapahtua Britanniassa. Siellä olisi ennenkuulumatonta liiskata joku hissiin eikä noteerata sitä millään tavalla. Olisi sanottava ainakin: Sorry! Are you alright there? Suomessa ei tarvitse sanoa mitään, jos et nyt aivan varsinaisesti tapa toista.

töissä on hauskaa - olenko sairas?

2009-04-28T11:55:00.000-07:00

Ensimmäinen päivä töissä ulkomaiden jälkeen. Kaikki on toisin. Sijaisellani on ollut todellisia vaikeuksia luokkieni kanssa. Eräs poika oli nimittänyt häntä saatanan huoraksi ja heittänyt kännykkänsä seinään niin että se oli mennyt tuhannen vituran nuuskaksi. Tämä pelkästään ilahdutti minua, sillä vaikka niin usein koen huolta vuorovaikutuksesta oppilaitteni kanssa, on minulle kuitenkin näköjään jonkinlaista otetta heihin. Tänään syötin oppilaille Marmitea. He levittivät sitä leiville innokkaina kuin pienet koiranpennut. Vaan yllättävä yllätys odotti kun he puraisivat leipää. Se on terveellistä, toistelin. Gesund, gesund. Ja kummallista, pojat pitivät siitä lähes poikkeuksetta. Tytöt eivät.

Perheessäkin kaikki on toisin. Täti Savosta on tehnyt sen, mihin en itse pystynyt. Siivonnut lusikkalaatikon, kyllä, ja kun kysyin ruokapöydässä, kuka haluaa vielä leipää, lapset viittasivat. Kyllä! Kukaan ei huutanut ääntään kuuluville. Samoin pojat pysyvät tiiviisti kolme ryhmässä. He eivät ole koskaan leikkineet niin sovinnollisesti. Kaikki ovat lähellä toisiaan ja rakentavat legoilla.

Nelivuotiaan hermot hämmästyttävät. Hän tuli nyyhkyttäen eteiseen. Sohvan edessä oli ollut kuollut kimalainen. Kuopus seisoi selkä seinää vasten ja nyyhkytti pelosta. (Kuollut mehiläinen olisi saattanut herätä kuolleista ja tulla pistämään.) Kun menimme katsomaan, se oli elävä, joten päästimme sen takapihalle. Mehiläiset ovat alkaneet parveilla hirveästi. Ne etsivät pesäpaikkoja parvekkeelta. Perussa niitä on tietenkin vielä enemmän.

Horror, Romance and...

2009-04-27T08:36:00.000-07:00

kotona

2009-04-27T04:42:00.000-07:00

Lentokoneessa huomaan kynsieni alla taas mustaa. Se voisi olla multaa, mutta on ehkä jotakin muuta kuonaa. Aina kun raavin itseäni, kynsien alustat mustuvat. Se on ainesta, minä olen puutarha. Minulla on paha tapa kirjaa lukiessani ravata sivujen kulmalla kynsien alustoja puhtaiksi. Saastutan siis kaikki kirjat. Olen niin onnellinen matkatessani kotiin päin perär - peräykk -peräkärry esikoinen lukee vieressäni, on ilo kuunnella häntä. Lentoemännälle ojennetaan roskia, käytettyjä kuppeja ja voileipärasioita. Hän hymyilee koko ajan ja eikä mitä tahansa hymyä, vaan hän näyttää siltä, kuin hänelle sanottaisiin joku flirttaileva lause tai tuhma vitsi aina kun hän saa käteensä tyhjän muovimukin. Minä odotin niin kovasti kotiinpääsyä ja lapsieni seuraa. Aloin loppuviikosta ahdistua, ja selasin Oxfamin kirjahyllyä epätoivoisesti, jotakin luettavaa itselleni. Selasin kauan, enkä löytänyt mitään, paitsi sitten kirjan, joka on lempikirjojani, ja jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta ostin sen ja se olikin täydellinen. Niin luin Sylvia Plathin Bell Jaria. Se kertoo ahdistuksesta ja epätoivosta, mutta se teki minut hyvin levolliseksi.

Kaksi viikkoa jatkuvaa puhumista ja seurassa oloa. Välillä kaipaan yksinoloa, mutta vältän sitä, koska ajattelen joutuvani koti-ikävän valtaan. Niinpä katedraalit, esitykset, musikaalit, illalliset, pubit, keskustelut, retket seuraavat toisiaan. Lopulta olen niin väsynyt, etten jaksa kuin tuijottaa seinää. Sekin odottaa keskustelua. Avaan kattoikkunan ja olen samassa kyyhkysten tasalla. Ne lentävät ohi aivan läheltä, siivet viuhuvat. Korppi istuu usein katonharjalla, ja se lähtee lentoon, kun katson siihen takaviistoon.

Loppuviikosta jätämme jäähyväisiä. Seurue kaupungilla pienenee, now this is the point, sanoo Onur ja osoittaa lattiaa ostoskeskuksessa. En ole oikein hyvä jättämään jäähyväisiä. Kauhistuttavaa sanoa, että toivon sinulle hyvää, oli hauska oppia tuntemaan sinut. Have a happy life, sanoi perheeni emäntä minulle. Onneksi matkustan ensimmäisen etapin Hollantiin yhdessä kolmen muun kanssa. Tullissa meillä on taskut täynnä Marmite-purnukoita, takit ovat raskaita kuin lyijy ja joudumme tarkistukseen. Dace joutuu kokonaan pois tolaltaan, kun hänet tunnustellaan kauttaaltaan. Hänen niittivyönsä vie meidät aina syrjäteille. Jutan Marmite-purkit takavarikoidaan. Niillä voisi totta tosiaan myrkyttää pilotin, jos aivan tarkkoja ollaan. Jutta on unohtanut kassiinsa kynsisakset. There is a lady with scissors...

Minussa on varmasti jokin epätodellisuuden elementti. Voin eläytyä musikaaleihin ja jo lapsena viehätyin steppiesityksistä ja lempilauluni on edelleen Singing in the Rain... ehkä se odottaa pulpahtamistaan pintaan, että saisin sen käyttöön joka päivä. En olisi masentunut ja väsynyt ja kyyninen vaan iloinen.

Hello, you!

2009-04-18T12:25:00.000-07:00

Tuota yllaolevaa tervehdysta ei saa ikina kayttaa. jos haluat olla asiallinen!! Sano se samalla kun kosketat sormenpaalla nenaasi. Hymyile myos ja kohottele kulmakarvojasi (pyorita vahan lanteitasi). You'll see what I mean.

Tassa viktoriaanisessa talossa Walesissa pitaisi kai kirjoittaa walesiksi tai englanniksi, mutta ehka suomikin kay. Takana on indeed hauska viikko (quite kiva). Vietan aikaani turkkilais-saksalais-ruotsalais-ranskalais-latvialais-liettualais-walesilais-suomalaisessa seurassa. Asioiden paljouden takia on vaikea sanoa mitaan tyhjentavaa. Tyoasioiden puolesta voin sanoa, etta viela en ole loytanut takalaisesta systeemista paljonkaan hyvaa ja opittavaa. Eraan rehtorin tapaaminen oli niin mielta sykahdyttava kokemus, etta se jai kylla mieleen, mutta ei positiivisena. Han ja hanen systeeminsa olivat yhta sydammellisia kuin Joseph Goebbels tai Heinrich Himmler (yhteensa). Uskon aidosti, etta han oli hullu. Corporal punishmentkin (eli lasten fyysinen kuritus loppui taalla kouluissa vasta 1991 - hyvin vastentahtoisesti). Otherwise.... suurimman osan ajastani vietan Cardiffin ramisevissa busseissa. Eilen ajoin kotini ohi pimeassa. Pubit ovat maamerkkeja ja suuria rakennuksia in them what we call 'villages', mutta nekaan eivat pimeassa riita. Totesin ajaneeni bussissa jonnekin todella kauas Rhebwnaan saakka. Jouduin kavelemaan pimessa melkoisen matkan senkin jalkeen kun bussikuski vei minut lahemmas. Oli hyvin sumuista, valilla saattoi nanda vain katensa verran eteenpain. On onni, etten pelkaa missaan. Hypahtelin vain eteenpain kuin Mary Poppins. Kaikkialla kukkivat valtavat punaiset tulppaanit ja unikot. Ne huojuvat ja ojentuvat. Lilacit kukkivat, magnoliat. Puutarhoissa on myos oikeita isoja palmuja! Siksi pihat nayttavat etela-maalaisilta. Anyway, kavelin, ja kartta kadessani started to droop - the air was so humid. It rained a little. Kaikkialla tuoksuu huumaavalta. Lehdet ovat puhkeamassa, kevatkukat ovat parhaimmillaan tai jo lopettamassa kukintaansa. Jokainen, joka on kaynyt Englannissa, tunnistaa myos erilaisen asfaltin, se on karkeaa Tarmacia, se ei ole asfalttia!

Viime viikolla jaimme loukkuun Llandaffin katedraaliin. Vain saksalainen Jutta vahvoine lihaksineen sai ovipalkin auki! Huh. Maistoin omenasiideria, joka maistui todella vanhoilta, maahanpudonneilta omenoilta. Todella hyvaa ja maukasta! Torstaina kavin musikaalissa, se oli Mary Poppins! Sen esitti lontoolainen teatteri ja se oli todella hyva. I'm practically peeeerfeeect - in everything!!! Siina Mary Poppins oikeasti lensi yli katsomon, ja siina Maryn miesystava, the chimney-sweep, kaveli katossa, han oli niin onnellinen. Anything can happen, if you let it...

Viime kadessa kysymys on vuorovaikutuksesta. Toinen asia: minun taytyy keskittya nauttimaan kaikesta, eika suorittamaan hampaat irvessa. Tarkeinta on pitaa hauskaa. Tama on uusi ideologiani.

Ulkona kuulin tanaan satakielen. Meressa on paljon sukellusveneita. Maan paalla on taalla huomaavaisuuskulttuuri. Bussipysakilla tekstasin viestia, ja bussi tuli. Vanha mies sanoi minulle ystavallisesti, etta nyt se tulee, koska han huomasi, etta katselin muualle! That was very nice! Jos ihminen kurkottelee ohitsesi, han pyytaa anteeksi. Kadulla, jos joku on vahalla tonaista sinua, etta joudut ajattelemaan mahdollista tormaysta, ellet suoranaisesti vaistamaan, tuo joku huomioi sen ja pahoittelee aiheuttamaansa vaivaa. Pysakilla, jos olet siina ensimmaisena, ihmiset myos antavat sinun menna ensimmaisena sisaan. Muodostetaan jono, ja on kohteliasta tietaa oma paikkansa jonossa. Erot Suomeen ovat todella suuret. Toisaalta voi ajatella, etta monet asiat ovat kaavamaisia taalla. Asioilla ja tavoilla on normit. Suomessa normeja ei ole yhta paljon - we are a developing culture?

Kello on jo yhdeksan, sanky kutsuu. Sangyssa luen Virpi Hameen-Anttilan Suden vuosi-kirjaa (suden vuosikirjaa), jonka aitini osti minulle matkalukemiseksi. Se on hyva! Minusta Mikko Groman- miespaahenkilo on sopo. Han vetoaa kaikkiin hoivaviettehini. Minakin haluaisin mielellani hoitaa hanet kuntoon. Muutenkin kirja on hyva. Epasuora lainaus siita: Elama on surullista, koska asioilla ei ole tarkoitusta. Elama on kaunista, koska me annamme asioille niiden tarkoituksen.

2009-03-30T22:01:00.000-07:00

Unessa olin matkalla Lappiin hiihtämään. Matka sinne oli vaivalloista ja kuin kansainvaellus. Lumi oli katkaissut tien ja ihmiset jäivät mottiin. Haimme veneen ja nostimme sen auton katolle. Se oli todella raskas ja kun saimme sen katolle, huomasimme että järvet ovat jäässä, ja ettei veneellä tee mitään. Voit käyttää sitä joissa, sanoi äitini. Mutta matkalla oli vain pieniä puroja, tiesin. Auto, jolla ajoin, oli 60-luvulta, punainen ja ahdas. Siinä oli kojelauta, jossa oli paljon mittareita, mutta kaikki olivat omituisia, ja jotenkin epäloogisia.

2009-03-30T09:02:00.000-07:00

Päiväni alkaa huonolla tuulella. Yleensä kaikki muuttuu jossakin vaiheessa, mutta tänään heti ensimmäisen luokan oppilaat ovat levottomia. Huono tuuleni jatkuu. Sama jatkuu. Yritän jaksaa olla positiivinen. Viimeisellä tunnilla eräs poika sanoo iloisesti hymyillen(hän ei vielä tietenkään ymmärrä kaikkea sanomaansa, ja hänellä on ilme, josta voi päätellä hänen jakavan jonkun salaisen ja jännittävän asian): Naapurini Helena sanoo, ettei hän pidä sinusta. (Helena on entinen oppilaani.) Lähetän Helenalle terveisiä, ja sanon, että ilahduin suuresti terveisistä. Sano Helenalle nämä terveiset, sanon oppilaalle. En sano, mutisee oppilas. Sano, haluan, että hän saa terveiseni. Kun menen monistamaan pari bingomonistetta lisää, sillä välin nämä kolme oppilasta ovat sotkeneet värikynillä kaikki eläinten kuvat. (Tämä kaikki vaikuttaa aivan naurettavan mitättömältä asialta - - tällaisenkö takia tulin huonolle tuulelle??) Mutta mittani on täysi, joka tapauksessa. Lähtekää kotiin, sanon kolmelle pojalle. He empivät, sillä näin ei usein sanota. Mutta lähdettävä on. Koko päivä täynnä huonoja fiboja. Mutta positiivistakin on: kevät tulee ja uusi kevättakkini on jo sopiva, se päällä pyöräillessä ei tule kylmä. Tullessa näen mielenosoituksen lääkefirman konttorin luona. Vartijoita ja poliiseja on yhtä paljon kuin mielenosoittajia (10). Olen ainoa satunnainen ohikulkija.

2009-03-29T10:16:00.000-07:00

Viimeöinen uni jäi haaleaksi muistikuvaksi. En ehtinyt palauttaa sitä kunnolla mieleen. Siinä kuitenkin menimme länsi-Saharaan maanalaisella junalla. Eräänlaisella metrolla joka meni sementtistä tunnelia pitkin. Vanhempani olivat mukana. Katosta roikkui joitakin metallisia putkia. Niissä ei saanut roikkua, koska muuten tunneli olisi sortunut. Olimme Saharan alla. Juna oli täynnä paikallisia beduiineja. He olivat ystävällisiä. He sanoivat so-so, kun äitini hyppäsi kattoon ja alkoi voimistella katon metalliputkissa. Pääsimme perille, mutten muista mitä teimme siellä.

2009-03-28T02:44:00.000-07:00

Näen taas onnellista unta, vaikka olen tällä viikolla ollut aivan väsynyt ja romuna ja poikki. Päänsärkykin taas vähän nosti itseään esille. Mutta aamulla, juuri ennen heräämistä näen unta, jossa olen vanhassa meijerissä, se on 50-luvulta ja harmaan valkea, kiinteän valkeat seinät, ja siellä tuoksuu aavistuksen happamalta. Sinne on perustettu jonkinlainen pieni kauppa tai kioski, joka pitää kylää yhdessä. Myyjänä on mies, ja vanhempani ovat myös siellä. Isäni pitää huolta kylän syrjäytyneistä (!). Heidän asioitaan hoidetaan kaupassa, heille viedään ruokaa, jne. Minä menen kauppaan ja olen nähtävästi samalla lapsi ja aikuinen. Näin on aika usein. Saat ottaa Muumi-mehun, isäni sanoo ja epäröin hyllyn luona. Enhän pidän ollenkaan aikuisena mistään Muumi-mehusta. Miesmyyjäkin on hämmentynyt, mutta hän säilyttää neutraalin ilmeensä isäni edessä. Mielessäni on maitomaisia mehuja, ei hyviä. Hyllyillä on tavaraa harvassa. Olen kuitenkin taivaallisen onnellinen, melkein euforiassa, koska minut on kutsuttu oppilaaksi takaisin vanhaan kouluuni, joka on kävelymatkan päässä. Olen matkalla sinne ja poikkesin vain kauppaan. Vanha opettajani haluaa minut takaisin oppilaakseen. Ja ajattelen riemuissani sitä, mitä kaikkea osaan nyt ja miten hän tulee hämmästymään, ja miten suureksi avuksi voisin hänelle olla opetuksessa. En tiedä haluaako hän apuani opetuksessa, ja mitä hän tarvitsee, mutta olen valmis kaikkeen, mitä hän tarvitsee. Olen todella tyytyväinen itseeni tässä mielikuvassa, koska tiedän onnistuvani ja yllättäväni hänet, ja tiedän, että hän on minuun tyytyväinen.

Katsoin eilen hiukan Hiroshima, rakastettuni, elokuvaa. Japanilainen miesnäyttelijä oli opetellut ranskan kielen vuorosanat foneettisesti, siis lausumaan ne ymmärtämättä niitä. Hän oli kuitenkin aivan luonteva. Osaat sanoa sen, mitä pitääkin, vaikket tosiasissa ymmärrä mitä sanot, me olemme kaikkialla samanlaisia.

Minuakin ilahduttaa, että voin kuunnella samaa levyä vaikka tuhat kertaa, jos haluan ja jos pidän siitä!! Vaikka sata tuhatta kertaa! Ulkona sataa räntää, keskimmäinen rakentaa viilipurkeista kuulosuojaimia, sisälle täytteeksi pakkausmateriaalia, jotain muovisekoitetta, joka on tullut jossakin paketissa. Esikoinen ontuu kuin sotaorpo. Hänellä on kummat nilkat, jotka nyrjähtävät helposti. Iltaisin luemme Taikatalvea. Siinä on vielä talvi, mutta paljon syvemmin kuin meillä. Täällä talvi on kumman sitkeä, mutta ne ovat sen viimeisiä voimia. Valoa on jo paljon! Pian tulee lämmin ja kovakuoriainen kiipeää pitkin lehden kuperaa alapintaa.

Eilen oli ainoa vapaa aamuni, mutta jouduin hammaslääkäriin. Mietin hammaslääkärin tuolissa eläimenä olemista, että kokisi aivan välittömän, ilman tietoa mistään muusta. Minkä merkityksen ihmisten eleet ja ilmeet saisivatkaan. Hammaslääkäri piti kädessään pientä peiliä, samalla kun teki jotakin muuta, niin että pieni peili oli lähellä silmääni ja näin siitä silmäni lähietäisyydeltä. Iiriksen viivat ja kaikki, ja kuva oli aika paljas. Siinä välissä ei ollut mitään. Suuni oli täynnä vempeleitä, käsiä ja imureita. Hampaani oli ruuvattu puristimella tiukkaan otteeseen. Hammaslääkäri on ronskiotteinen ja hän teki töitä liukuhihnalla. Hän moitti mediaa ja kertoi lattiaremontistaan ja teki päätöksiä terveydestäni. Jos antautuisin eläimeksi, rimpuilisin enemmän, en luottaisi häneen, sillä hän ei ollut kovin suostutteleva. Jotenkin säälinkin häntä, vaikka hän oli niin järkevä ja tehokas. (Mistä tällainen sääli kumpuaa, sillä onhan se kaikkien etu, että hän on sellainen?)

Nyt lähden kauppaan.

2009-03-24T05:50:00.000-07:00

Olen ollut liian onnellinen, sillä eikö onnellisuus ole sokeutta, ettei näe enää ympärillä olevia tosiasioita? En ole nähnyt mitään. Loputtomasti työtä tekevä kaivinkone on pysähtynyt. Se on paikallaan ja näyttää oudolta siksi, koska sitä ei ole suunniteltu olemaan paikallaan ja korkeintaan lepattamaan tuulessa. (Miten nopeasti pääsee pyhiin asioihin, kuten tuulessa lepattamiseen, savuun ja saunaan!) Olen pitänyt lapsia paljon sylissä ja nähnyt heistä unia. Hyvin todenmukaisia, ei mitään satuja! Lapset ovat unissa omia itsejään. Eräässä unessa olimme huvipuistossa, oli paljon vauhtia ja aurinkoa, hattaroita. Keskimmäinen toteaa sitten tarkkaillessaan huvipuistoa ja koettuaan sen - lakonisesti ja kovalla äänellä: "Tämä paikka on pitkästyneitä varten." Tunnistan hänet tästä, hän sanoisi noin ja unen kautta hän on vielä lähempänä.

Olen niin monesti kaivannut kirjoittamista, mutta arki on nykyään iloista ja tarmokasta. Se on touhukas klovni, joka improvisoi. Vanhempani ovat käymässä ja olemme seuraamassa esikoisen jalkapallo-ottelua. He haluavat istua. He eivät halua seistä kolmea tuntia, joten istumme kaikki ainoilla tuoleilla kaukana toisen kentän laidalla. Jalkapallopiireissä olen sentään todella tunnettu. Näen bengalilaisia ystäviäni, kättelemme. Yöllä näen unen Vincentistä, joka voisi olla se maalarikin. Hän oli pieni mies, ja takkutukkainen ja hän makasi sylissäni. Hän oli kysynyt lähtisinkö hänen kanssani Bonniin, koska hän oli juuri menossa sinne perheensä kanssa. Tai luulin, että hän kysyisi sitä, mutta hän kysyikin, että voisinko jäädä hänen luokseen talonvahdiksi matkan ajaksi. Ajattelin, että parempi sekin kuin ei mitään, vaikka olin pettynyt. Kuitenkin uni oli todella lämminhenkinen ja soma.

Tarinoiden kirjoittamisessa ei kai ole järkeä, koska en ole kiinnostunut kehittämään henkilöhahmoja. En halua tehdä hahmoja, enkä oikeastaan tapahtumiakaan. En haluaisi, että kirjassa tapahtuisi mitään. Pääasia on kuvitelmilla, ja ketä kiinnostaa lukea kuvitelmista, jota jollakulla on, jotka eivät liippaa läheltäkään todellisuutta millään lailla? Nyt on punainen pick-up rekka tullut kaivinkoneen viereen. Enkä myöskään halua SOMMITELLA SANOJA enkä VIIMEISTELLÄ ULKOASUA. Enkä PALJASTAA mitään. Jotenkin tuntuu, että paljastettavaa olisi hirveästi, kokonainen... tässä piilee ydinajatus kuitenkin, paljastamisessa. Se mitä se on, siitä voisi kirjoittaa.

Meillä oli vieraita. Eräs heistä näki isovanhempieni kuvat seinällä ja snaoi: "Ovatko nämä jotakin aitoja ihmisiä?" En ole mitenkään ironinen. Toivottavasti en koskaan anna vaikutelmaa, että olisin täydellinen tai että asiat olisivat täysin hallinnassa tai että tietäisin aina, mitä tehdä. Järki-ihmiset ovat todella ärsyttäviä. Kiitän luojaa, etten ole järki-ihminen. KIITOS, KIITOS, KIITOS!

Seinällä on juliste, jossa ihmiset patikoivat Garmisch-Partenkirchenissä. Se on repsahtanut vähän, ja näyttää, että ihmiset menevät alas TODELLA jyrkkää rinnettä. In der Pause kann man einen Apfel schälen. Insoweit geht es hier gut. Die Putzfrau guckt rein. Bestimmt wundert sie. Rauch kommt vom Schornstein. Auf den Bergen wachsen Maiglöckchen. Umtauschen wollte ich nie.

2009-03-07T12:59:00.000-08:00

Viikonloput ovat ihania, voi tehdä mitä haluaa. Makasin kuopuksen kanssa sohvalla ja luin loppuun Kyllikki Villan Korkean keskipäivän. Huh, mikä kirja! Epätoivoiset rakkaudet muistuttavat aina toisiaan - - joku on täydellinen sielunkumppani, mutta naimisissa. Onnellinen voi olla monella tavalla, mutta tämä ahdistus toteutumattomasta rakkaudesta.. keväällä jäät lähtevät ja lumi sulaa. Onnea on sellainen elämänhalu kuin kirjan kirjoittajalla, ja hän ymmärsi sen arvon itsekin.

2009-03-06T12:49:00.000-08:00

Nyt keväällä olisi lemmenloman aika, kun sattuu aikaa olemaan. Kohteen miettimisessä tuli heti ongelmia: kun ajattelet erotiikkaa, mikä Euroopan kohde olisi paras, seksiä tihkuva, jne? Minulle tulee heti mieleen tietynlainen ympäristö, kolossaaliset isot rakennukset, betonia, tv-antenneja, pimeitä kuppiloita, joihin telakkatyöläiset tulevat illalla syömään veripalttua ja puolukkahilloa ja juomaan olutta, siellä on savua, aukiot ovat suuria ja mukulakivisiä, niistä lehahtaa yöllä lentoon kyyhkysten valkeita laumoja saaden aikaan kakofonista ääntä, kaunista, miehet ovat hikisiä ja heillä on vahvat kädet. Siitä ei voi erehtyä, tämä on eroottista ja se on Gdansk tai Varsova. Naisilla on hame tai leninki, jossa on kapea uuma, ja korkokengät, miesten vaatteilla ei ole niin väliä. Kieli on perinteisiä taikinanyyttejä, syödään vaikka seisaallaan, siinä samassa pimeässä kuppilassa.
Miehen mielestä eroottisin paikka on Amsterdam. Hän ajattelee ehkä punaisia tulppaaneja, avaraa, valoa, merta, ja kaikenlaisia tiloja, oikeankokoista mittakaavaa, kanavia, lokkien ääniä. Mitä tämä tarkoittaa minun kannaltani?
Improvisaatioteatterista tullessa on mentävä aivan pakosti hetkeksi hankeen makaamaan, koska pyörryttää. Puput hyppelevät ympärillä ja hanki hohtaa illallakin himmeää valoa. Enkä ole juonutkaan mitään, paitsi mangolassia. Tarvitaan vain vähän sitä, että hieroo itseään hankeen ja tekee sinne oman mukavan kolon. Elämä on ollut hauskaa slapstickiä: olin pitämässä hiihtotuntia kymmenvuotiaille tytöille. Pari tuntia lumimyrskyssä, jossa lumi tarttui suksien pohjiin. Mukana oli pari maahanmuuttajaa, jotka eivät juuri ollet hiihdelleet. Suunnitelmani oli kunnianhimoinen: meidän piti hiihtää pari kilometriä ja leikkiä jotakin sukset jalassa. Lasten jalat nuljahtelivat ladulla sivullepäin. Monelta nyrjähti heti nilkka. Joku sai (eri aikaan) temperamenttikohtauksen ja heitti sukset ojaan. Myöhemmin hän haki toisen suksen ja hiihti yhdellä suksella peräämme. Turha ajatella, ettei tästä tulisi mitään. Nyt hiihdetään! Kaikki olivat hiestä märkiä ja osa kaatui pitkin pituuttaan lumeen uupumuksesta. Seuraavalla tunnilla selvittelen lasten riitaa, jossa kivat lapset puhuvat toisilleen termein: Saatanan somalirotta! Tapan sut! Ja näen, miten yhtä lyödään koko joukon voimin. Mihin tarvitsen teatteria? Siihen, että voisin puuttua todellisuuteen.

Haluaisin taas nähdä kaikki värisävyt. Siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta, koska niitä on ollut liikaa, ja kaikki on mennyt mustavalkoiseksi. Luen hyvää kirjaa, jossa kirjoittaja usein toistaa: Haluan elää, en pysyä hengissä, vaan elää. Pitkästyminen on huono merkki, se on mustavalkoisuutta.

Esikoista en jaksa kohta nostaa, keskimmäistä jaksan kantaa vähän matkaa, kuopusta vielä aika hyvin. Keskimmäinen on alkanut pohdiskelevien töiden lisäksi piirtää pyssyukkoja. Hän alkaa saada vaikutteita ympäristöstä. Kuopus piirtää iloisia naamoja, hiukan psykedeelisesti vinksallaan olevia, hampaat kaulassa, jne. Kaikilla on tunnistettava käsialansa, töissä on jotakin heistä.

Entä isot kysymykset, kuten kirjoittaminen ja elämänala? Isäni toivoi minusta lapsetonta ja naimatonta metsäyhtiön johtajaa. En kyllä pannut tälle toiveelle suurta painoa. Äidilläni ei ollut erityisiä toiveita, hän onkin ollut viisas näissä asioissa. En päätynyt lapsettomaksi enkä naimattomaksi, totaalisen päinvastoin. En oikeastaan pohdi kirjoittamista tai alanvaihtoa. Se on varmasti hyvä merkki, ei tarvitse enää taistella. Voi maata hangessa ja olla ajattelematta mitään.

loma

2009-02-20T08:19:00.001-08:00

Juuri kun minulla olisi paljon asiaa, ja kirjoitettavaa, hikoilen tuskaani villapaitojen sisällä täällä sianpaskalta haisevassa taajamassa, jossa ei kylläkään nyt haise, kun paska on jäätynyt. Rakastan kaikkea kuitenkin niin paljon - on vaikea kertoa kaikkea niin nopeasti. No, isoisä kaarnanharmaa, isoäiti hiirenharmaa asuvat siis täällä ruskeanpaperin värisessä lumivalkeassa kaupungissa... koko viikon tauko työstä on mennyt psykoanalyysin parissa (kirjastotäti vastaa puhelimeen, ja alkaa iloisesti nauraen puhua jollekulle - niinpä tietysti!), vatsataudissa, joka iski sunnuntaina, unettomissa öissä vatsanväänteiden takia ja nyt tuntuu flunssalta. On elettävä niin, että muistaa katoavaisuuden koko ajan. Radiosta kuulin, että tuhannella suomalaisella on myös tappava sairaus heidän sitä tietämättään. Tämän juuri halusin kuulla! Tieto lisäsi ihanasti elämäniloani!! Turha sanoakaan, mitä minulla oli sairaspäivinäni luettavana: Kellariloukko! Luin sen kolmeen kertaan ja totesin, ettei senkaltaista ihmistä tarvitse lähteä renesanssin ajan Italiasta hakemaan. Ei. Vahasin silmänluomet kynttilänvahalla, vaeltelin tuvassa, luin Kodin Kuvalehtiä. Niiden itsehoito-osiot tekivät minut vielä sairaammaksi. On kuin suomalaiset olisivat avanneet Pandoran lippaan, ja kaikki se törky ajelehtii minulle. Luin artikkeleita: poikani teki itsemurhan, jne. (Se oli positiivisimmasta päästä.) Kaipaisin jotakin todella kevyttä, olenkin nyt kirjastossa ja lainaan taas mahdollisimman ohuita kirjoja. Mikään ei ole kevyttä. Olen liiskaantunut pohjalaisen taivaan alle ja kuljen nyt mahdollisimman matalana. Mahdollisimman pitkänä, käärmeenä. Ainoa pakotie pois tästä olisi se, että tietäisi lopun olevan tulossa eikä välittäisi siitä. Sitten osaisi nauttia hetkistä ja elämän merkitykseksi riittäisi esim. kaunis koristelautanen. Liikuskelen muuten mökillä pattirin, isoisäni vanhoilla tossuilla. Nuo ovat muuten aika käytetyt, sanoi mies. Pohjat ovat kuluneet kirkkaiksi. Oi, aika loppuu, virkailija sammuttaa koneet. ---

todella paljon iloa

2009-02-07T13:43:00.000-08:00

Vietän aikaa keskimmäisen kanssa ostoskeskuksessa. Ympärillä on ihmisiä, jossakin vilahtaa tuttujakin, mutta vain kaukana liukuportaissa, en jaksa ryhtyä puhelemaan heille. Valitsimme savannisimman paikan, josta on hyvät näköalat. - Mitä toivoisit kaikkein eniten, kysyn keskimmäiseltä. - En mitään, hän sanoo. Osasin odottaa sitä, koska vaikka hänellä on filosofisia ajatuksia, yleensä hän ei ota kantaa, vaan saattaa istua pitkäänkin ja kuljeskella säyseästi sinne minne muutkin, hänen elementtinsä on staattisuus. - Ai jaa, hän havahtuu usein. - Mutta mikä olisi oikein mukavaa, joka voisi tapahtua, yritän vielä. Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, niin voisin täyttää hänen kaikki toiveensa.. mutta hänelle ei tule mieleen mitään erikoista. Hän syö jo jäätelöä, ja lataa siihen kaiken keskittymisenä, maistelee jokaista nuolaisua. Olen tyytyväinen, ettei hän toivo mitään, kaikki on sitten jo hyvin. Päätän listata kaikki asiat, jotka tuottivat iloa tänään. Tai ainakin osan niistä.

Aamulla kun herään, olohuoneeseen on jo katettu herkkupöytä. -Liinat ja kaikki, sanoo kuopus ja esittelee villaista nukenpeittoa. Sen päällä on keksejä ja limsaa. -Tulkaa ottamaan, esikoinen sanoo. - Nalle täyttää kaksitoista vuotta! toistelee kuopus. Meille on varattu teepussitkin jo pöytään, minulle punainen Lady Grey, vaikka en juo teetä kuin hätätilassa. Esikoinen on voidellut ison lautasellisen voileipiä. Haluaisin ottaa pöydästä kuvan, kun he syövät ja nyökkivät toisilleen kuin tädit, mutta kamerasta on akku loppu, näin se alkaa ja jatkuu, kukaan ei kysele kenen luvalla herkut on otettu. Esikoinen löytää nokkahuilun ja sen ääni saa aivan absoluuttisen hulluksi! Hän pelaa sählyä sisällä ja alkaa tehdä robottia, joka on kesken. Liima ja teippi ovat loppu, kuten aina. Tee perunaliimaa, tokaisen esikoiselle. -Tuo oli hyvä idea, mies sanoo kiitollisena. Esikoinen saa siinä menemään jonkin aikaa, kun kypsentää perunan ja liimaa sillä.

Kuopus laulelee laulua Pieni Tytön Tylleröinen, tiedätkö miten se menee, hän kysyy. Hän rakastaa sitä laulua, vaikka on poika. Emme kumpikaan muista, miten se meni.

Aamulla järjestelen lahjaa yhteiselle ystävälle. Hän on merkittävä henkilö ja eräs ystävä ehdottaa puun istuttamista. Onko se kamala ajatus? hän kysyy varovasti. Se on kaunis ja kamala samalla kertaa, puussa on jatkuvuutta ja se saa ajattelemaan, että meillä ei ole samaa.

Esikoinen kuulee radiosta jutun siitä, miten Italiassa on toteutettu jollekin naiselle eutanasia, ja pian on tulossa sen kieltävä laki voimaan. Esikoinen kiihtyy suunniltaan ja kiivastuu, miten on mahdollista irrottaa joltakulta hengitysletkut. Hän ei ole eutanasian kannalla! Se on moraalisesti väärin. Hän paiskoo esineitä, nyrkkeilee näkymätöntä vastustajaa vastaan ja repii robotin ja alkaa rakentaa siitä aivoja aivokuolleelle. Hän ei voi käsittää, ettei ihmisaivoja voi rakentaa.

Siivoamme. Se on aina yhtä kauhistuttavaa, ehkä sen pelon takia, että tämä ei ehkä tällä kertaa siivoudukaan enää? Avaan ulko-oven ripeästi ja pelästyn valtavasti mustaa hahmoa oven edessä, luulen sitä kostajaksi ja joksikin pedoksi, vaikka ne ovat vain kuopuksen rattaat.

Telinevoimistelussa katson miten keskimmäinen venyttelee armeijamaisessa rivissä. Kissamaiset vanhemmat tytöt tekevät hyppyjä ja vatsalihasliikkeitä joihin en pysty. Katso noita, sanoo kuopus, kun tyttö roikkuu puolapuilla ja nostaa jalat suorina yli pään. He ovat vahvoja! On ihana hallita kehoa noin.

Käyn lenkillä lumisessa metsässä. Henttaan tien varressa joku mies seisoo liikennemerkin vieressä ja pitää siitä kiinni kädellä. Pysyykö pystyssä, olen vähällä kysyä. Mies on kuin elokuvasta, jossa mentiin kuudelta saunaan ja viideltä putkaan. Vastaan tulee sauvakävelijänainen, joka katsoo ohitseni miestä, joka pitää liikennemerkkiä pystyssä, naisen otsalla ovat syvät huolestuneisuuden ja pelon rypyt. Hän pelkää. Katson taaksepäin, että nainen pääsi ohi, mies pitelee kummasti merkkiä kuin kukkakimppua, ei nojaa siihen ollenkaan. Ylämäessä juoksen pahimmillani huojuen ja twistaten, alamäessä menee hyvin - hapenottokyky on kuitenkin jo parempi.

Metsä on valkoinen ja tiheä. Jostakin sinne valoa tihkuu. Kuusien alustat ovat takkuisia. Radio pätkii, ja se pomppii asemalta toiselle itse. Sähkölinjan kohdalla signaali katkeaa aina. Sähkökenttä on niin voimakas.

Illalla esikoinen on väsynyt ja hyväntuulinen. Sanon, että hän voi tuoda vauvansa sitten meille hoitoon. Hän nauraa, ja sanoo, että kaikki aikanaan. Olisi kämppiksiäkin kaksi tulossa. On etsimistä, neljä kämppistä ja vaimo, hän mutisee. Otatko sitten kämppiksenkin hoitoon, kun se käy ylikierroksilla, kysyy esikoinen. En osaa sanoa! En tiedä! Kuulostaa siltä, että en!

Illalla vielä Murmansk, äiti Venäjä (olen melko varma, että se ottaisi vastaan minutkin myötämielisesti, vaikka isäni sanoikin, että ei ottaisi) aiheuttivat iloa.

2009-02-03T05:27:00.001-08:00

Eilen olin kotona sairaan esikoisen kanssa ja ei siinä mitään,. (pilkku, piste) olen mielelläni kotona. Jäisin kotiin lepäämään heti jos voisin. Onko aina pakko miettiä kaikkea liikaa, kuten nukkuvaa identiteettiä? Mikä herättäisi? Kaipaisin jotakin, joka herättäisi, antaisi merkityksen, sillä on kauheaa, jos merkitykset katoavat. Niiden mukana katoaa kaikki. Nyt kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä. Elämä on tasaista, mutta ei rauhallista. Haluaisin, että se on dramaattista, mutta rauhallisessa mittakaavassa. Katsoin esikoisen kanssa ohjelmaa, jossa mies kertoi juuri tästä, sitä katsoo niin paljon medioita, tahtomattaankin kuulee asioita ja keskustelunpätkiä, vaikkei haluaisi, ja kaikista niistä yrittää koota jotakin ja käyttää hyödyksi, että en muista kuka sen oikeastaan sanoi - joku mies jossain kertoi, että hänen identiteettinsä nukkui 15 vuotta ja sitten heräsi. Ja se tapahtui, kun hän oli kuunnellut Kate Bushin musiikkia. Se oli herättänyt hänet ja saanut hänet elämään omana itsenään ja käyttämään omia voimavarojaan. Mietin, mikä herättäisi minut. Kaksi asiaa kuitenkin herätti minua eilen: luin Veloenan blogia. Aloin siivomaan alakerran makuuhuonetta, jossa on paljon remonttitavaroita ja lautoja. Heitin kaikki laudat ulos. Keräsin lelut pois lattialta ja imuroin. Huone alkoi näyttää isolta. Aloin siivota kirjahyllyä ja valmistaa siihen työpöytää itselleni. Löysin vanhoja papereita. Selailin Woolfin Yellow Wallpaperia. Siihen jäin.

Joskus olisi mukava pysähtyä, keskittyä vaikka ilmastointiin, sen kuuntelemiseen. Ihmiset tekevät tilan, ja silti en haluaisi mitään valmista puheenpartta ja tiivistä nelikulmaista puhetta vaan ei-valmista. Haluaisin, että kirjoituskin olisi ei-valmista ja avointa. Se on mahdotonta.

Siellä oli joki ja se oli dramaattinen niin kuin vain talvella voi olla (Tuhkasaari): valkeat lumiset penkat ja musta joen virta. Missään ei näkyvissä ketään, voiko siis rauhallisempaa olla. Ehkä kevät, tiaiset laulavat. Maaliskuu, ja olen lapsi, ja suojalumi tuoksuu ja kaikki hyvä on edessä ja voin tehdä lumesta taikinaa, kesä ja tädit ovat vasta kaukana tulossa. Kaukana jossain. Lapsena voi olla huonekalujen alla: meillä taas oli penkki, joka oli avattava ja sen sisällä oli kenkiä. Siellä oli sodanaikaisia saappaita. se oli valkea ja kulki koko seinän mittaisen matkan.

Talo ilman kattoa: tärkeimmät ja valaisevimmat asiat olen kuullut sivumennen mainituista sanoista.

2009-01-26T04:38:00.000-08:00

Oli ärsyttävä päivä. Olin vähällä kirjoittaa olipa taas ärsyttävä päivä, vaikka se ei olisi ollut totta, koska ei niitä niin usein ole. Viikonloppu oli ainakin hauska: olimme hiihtämässä koko perheellä keskuspuistossa. Kahdella isommalla pojalla hiihto sujuu hyvin, mutta tulin perässä kuopuksen kanssa. Hän kaatui varmasti 5000 kertaa. Elin kuin nopeutetussa filmissä: kaikki muut hiihtäjät menivät kovaa vauhtia. On vaikea muistaa, että hiihtämisessäkin tarvitaan tasapainoa.. Kuopus otti kaiken huumorilla ja yritti keksiä kaaduttuaan asiaa: "Jaahas, ja juuli muuhalaisen kohlalle!" Ja hän jäi istuallaan katselemaan muka muurahaista. Ne olivat maan sisässä. Kävimme hiihtomajalla, syömässä melko runsaan välipalan. Sitten hiihdimme vielä takaisin, yhteensä kokonaiset neljä kilometriä! Mikä uni! Luminen metsä, lumen tuoksu, pian se katoaa - lumi on sadun elementti. Illalla lapset kävivät juoksemassa lumessa takapihalla - saunasta käsin. Kuopus hieroi isoa lumipaakkua mahaansa. Minä kävelin lumessa, sen olin tehnyt viimeksi lapsena. Lumi on liukasta paljaissa jalkapohjissa! Ja se antaa kummasti periksi, kengät jalassa samaa ei huomaa.

2009-01-18T01:12:00.000-08:00

"Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth." (Nathaniel Hawthorne, "The Custom-House")

Jos tämä on totta - se muuttaa kaiken minunkin kohdallani, minunkin ongelmieni suhteen. Se ei kuitenkaan poista kaipausta vanhaan maahan. Eikä se poista vierauden tunnetta, sopeutumisvaikeuksia.

2009-01-15T12:09:00.000-08:00

Voi voi, niin paljon on taas tapahtunut. (näin aloitin päiväkirjani jo kymmenvuotiaanakin..) Huoh... kävin vesijumpassa Tapiolassa ja se oli hauska kevyt lihastreeni. Vaikka jotakuta inhottaisikin tämä, pidän kaikesta reippailusta ja ulkoilmaelämästä, hikingista, kuntosalista, juoksusta ja rakastan saada vanhat lihakset takaisin. Kirjoittaminen viimeisenä kotiäitivuonna vei ne ja toi tilalle läskiä. Nyt alan kuoriutua, mutta se vie pois myös suojakerrosta, enkä kellu enää niin hyvin kuin ennen, lipsahtelin koko ajan veden alle tänäänkin, enkä muista ettei siellä voi hengittää! Se on niin kirkasta, että miksei voisi! (Pilatesjumppaakin voi tehdä vanhassa pohjalaistalossa, räsymaton päällä.)

Luen ujoustutkimusta. En ollut ennen varma, olenko ujo, mutta kyllä, aivan varmasti olen. Miltei kaikki tuntemani ihmiset ovat, tai sitten heillä on vankka kilpi, joka peittää ujouden. Minuun pätee niin hyvin se, että jään aloilleni, en kutsu vieraita, vaikka olisi niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ei muka ole aikaa?! Mihin sitten on aikaa? Tämän on muututtava, hyvän sään aikana. Kaiken tämän muistin, kun näin L:n, entisen työkaverini kymmenen vuoden takaa. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, iloinen! Ei koskaan arvele vaivaavansa toista, vaan kaikessa on positiivinen oletus. Hän tekee kaikkea, mitä en tule ajatelleeksi! Miksi ei!! On yhtäältä kauhistuttavaa, toisaalta juuri sopivaa, että olen työssä, jossa tarvitsen sosiaalisia tuntosarvia. Sarvet väsyvät kyllä paljon. Sarvet toimivat hyvin, oikeastaan se mitä tarvitsen, on lisää jämäkkyyttä ja assertiivisuutta.

Iltaisin lepäämme. Kuopus asettuu päiväkodista tultuaan makaamaan sohvalle viltin alle ja siinä hän lepää. Hän on taas hirveän suolainen, se tarkoittaa kylpypäivää...

Tämän päivän onnellisin sattumus: olin pianotunnilla ja kuuntelin sivukorvalla keskimmäisen soittoa ja samalla löysin hänen reppunsa pohjalta vanhoja karkkeja! Söin niitä halukkaasti ja luin ujouskirjaa. Se oli parasta.

Viikon onnettomin sattuma: keskimmäinen otti kävelyllä ollessamme ison risun käteensä ja huitaisi sillä taaksepäin. Emme kumpikaan huomanneet, että meitä oli juuri ohittamassa nainen. Risu läiskähti hänen naamalleen, ja hän suuttui kovasti. Hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan meitä. Sanoin anteeksi. Voisi opettaa pyytämään anteeksi, hän huusi ja osoitti lasta. Lopuksi hän hymyili surullisesti ja sanoi: Vahinkohan se tietysti oli. Sitten hän jäi vielä seisomaan eteemme. (Meneppäs jo tai saat lisää raippoja - !) Ihmiset voivat olla yllättävän vihaisia tai sitten vaatia yllättävän paljon huomaavaisuutta.

Viikon tapahtuma muuten vaan: otin töistä pöyisen kankaisen maailmankartan ja pesin sen koneessa kotonani ja silitin silitysraudalla, Afrikat ja kaikki. Kuumensin raudalla paikkoja, missä tuttuni ovat käyneet, kuten Arubaa.

Osan elämän tapahtumista ei ole tarkoituskaan olla hauskoja. Osa voisi olla miellyttäviä. Yritän muistaa sen.

2009-01-05T13:27:00.000-08:00

Joulun vietimme kuten tavallista mökissä Lermontovin piirikunnassa. Sää oli uzasnii. Viisitoista astetta pakkasta ja viima, joka meni läpi seinistä ja vaatteista. Takkatuli antoi lämpöä. Kylmyys muistuttaa lapsuudesta: tukka jäätyi, silmäripset menivät valkoiseen jäähän, housut kastuivat saatessa reisistä niin että ne liimautuivat kiinni reisiin, sade kasteli vaatteet kokonaan, kengät olivat likomärät. Ei tällaista aikuisena enää koe, aikuiset ovat järkeviä ja osaavat huolehtia ja pukeutua. Lapsena oli nälkäinenkin pitkään asiaa murehtimatta, ruoka-aikana sitten söi. Nyt syön aivan kuin olisin nälänhädän partaalla. Huolehdin, että saan riittävästi syödäkseni, toisin sanoen. Kauhistun, jos tiedän, ettei ruokaa ole saatavilla kokonaiseen päivään. Ikään kuin se olisi jonkinlainen ongelma. Lapsuudessa ei ruoka ollut mikään nautinnon lähde.

Olin mökillä tyytyväinen kunnes jääkansi toistamiseen peitti mökin. Tuli lumimyrsky, ukkonen jyrisi ja tuuli niin, että vanhat ikkunalasit pullistelivat sisäänpäin uhkaavasti. Järvi ja ilma voi tulla mökkiin sisään, uskon sen ilman muuta. Pulkat ja liukurit kuuluivat lentelevän myrskyssä pitkin metsiä. (Talvivaatteemmekin olivat liian heppoiset. En osaa enää pukeutua - tähän täytyy tulla muutos. Espoossa liikun koko talven sisäkengillä!) Sähköt reistailivat, muuntajaan tuli valokaari. Hirvittävät leiskat löivät, emme silti huolestuneet hetkiseksikään, koska isäni on linja-asentaja. Tiesin, että sen täytyy olla vain koivunoksa, joka putosi langoille. Se paloikin pian poroksi. Ulkona myrsky laantui pian teräksenharmaaksi valoksi. Kaikki valo tuntui tulevan kapeasta kuunsirpistä. Lähdin kävelylle, vaikka oli jo ilta. Metsissä voi kävellä allapäin uhkarohkeasti ja pelkäämättä. On pimeää kuusta huolimatta, mutta en pelkää susia. Ne ovat ainoita pelättäviä, karhujen nukkuessa. Olen rohkea, susia kutsun Terri-koiriksi. Tse, koiruli, tule tänne, jos haluat nuuhkia! Matkalla läheiselle vuorelle menen pienen talon ohi, jossa asuu todella vanha pariskunta, ehkä kahdeksissakymmenissä. Hekin asuvat lumen saartamina. (Voin aina huutaa heitä apuun, jos kohtaan Terri-koiran.) Lähinnä pelkään ketunrautoja, mitä tiedän maastossa olevan. Talon takaa alkaa erämaa, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä rikkumattomana. Mene sinne! Tähtien mukaan voit hyvin suunnistaa. Siellä on katinkultakaivos, joka tällä säällä hehkuu ja kimaltaa. Vanha mies tulee ulos talosta, mutta hän ei jätä ulko-ovea turhan pitkäksi aikaa auki. Lämpö karkaa niin nopeasti ja talo jäähtyy. En koskaan kuitenkaan kysyisi häneltä: Miten te pärjäätte kahdestaan täällä? Miten minä pärjään?

Minua ei syönyt susi, mutta kuulin kyllä metsässä outoa ryminää. Hirvi lähti ehkä liikkeelle makuulta. Tai ehkä se oli hirviö. Seuraavana päivänä teemme retken läheiseen niemeen, jonne kesäisin melomme. Ilta on tähtikirkas. Kuopus tulee pulkassa käärittynä viltteihin, koska tuuli on pureva. Mietin, miten varvut pärjäävät tällaisessa. Ne ovat niin pieniä ja hentoja. Hiihdämme yli järvenselän. Lennän kertaalleen selälleni, kun katson linnunrataa, joka näkyy selvästi. Niemessä teemme nuotion sen soiseen päähän, jonne ei tuuli sovi niin hyvin. Se sopii vähän joka paikkaan, ja kangistuttaa nopeasti. Tuli syttyy, ja kipinät elävät hetken. Suopursut alkavat tuoksua, kun nuotio lämmittää niitä. Nuotion valo sokaisee niin, että kaikki ympärillä näyttää pimeämmältä kuin onkaan. Syömme eväitä. Paluumatkalla sormet jäätyvät kärjistä tunnottomiksi. Perillä on ryhdyttävä heti tulentekoon, että saamme mökin lämpimäksi. Vajan munalukko on sulatettava kynttilällä, lukko on umpijäässä.

Lumi ja jää kantavat, talvella on hyvä liikkua. Kelirikon aikaan täällä ollaan kiikissä kuin piruparat.

Kuopus kertoo aamulla nähneensä yöllä nukkumatin. Sillä oli ollut otsalamppu päässä. (Se oli tosiasiassa mies, joka kävi peittelemässä lapset otsalampun kanssa.)

Kotiin Espooseen tullessa kaikki on kylmää. Ehkä kolmetoista astetta? Rakenteet ovat jäähtyneet ja kestää aikansa, ennen kuin ne ovat taas lämpimät. Siirtymiset ovat niin vaikeita. En millään haluaisi luopua ajasta, jolloin sai nukkua tarpeeksi, olla vapaasti. Kirjoittamista on vaikea sovittaa ahtaaseen saumaan, jolloin olisi pari hetkeä vapaata ennen pakollista nukkumaanmenoa ennen seuraavaa työpäivää. Sen täytyy jonnekin kuitenkin mahtua. On hauska elää elämää, jossa on niin paljon tekemistä ja ristiriitoja ja unelmia. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. En tavoittelekaan tekstien julkaisemista, forget it. Kunpa olisi aikaa ylipäätään kirjoittaa.

2008-12-12T12:26:00.000-08:00

Miksi nostinkin käden ylös niin innokkaasti, harmittelee esikoinen. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi joulunäytelmän tanssiin. Tänään kiertelin kirpputoreja, mutta lopulta jouduin oikeaan kauppaan. Hän tarvitsi valkoisen paidan ja suorat housut. Nämä riittävät miehelle juhla-asuksi tästä eteenpäin. Koko vain kasvaa.

Vietämme rentouttavaa koti-iltaa ja katsomme viimeisen japanilaisen piirretyn listaltamme: Kissojen valtakunnan. Kuopus makaa kolmelle tuolille venyttäytyneenä. Hänen ilmeensä ovat peili elokuvalle, kilteille kissoille hän on suopea ja mairea, inhottaville jurottava. Kannattaa ottaa laiska vaimo, huokaa esikoinen. Ne ovat parhaita. En tiedä mihin tämä liittyy, toivottavasti ei minuun. Ymmärrän kyllä, että siivousintoiset vaimot eivät ainakaan ole kivoja, sellainen en varmasti ole. Syömme namia. Kaikki on rentoa ja hauskaa.

Tällä viikolla keskimmäinen oppi lukemaan ja hän luki kokonaisen kirjan ääneen heti kerralla. Eivät tasan mene onnenlahjat. Lisäksi kummallista on, että hän kirjoittaa pitkiä lauseita täysin oikein. Lukeminen on vielä paljon hitaampaa kuin kirjoittaminen. Eskarin ovenrivassa luki hän käsialallaan: Tästä saa ottaa kiinni ja nauraa. Seinällä: Hyvää joulua teille kaikille.

Jätkäntakin (resorissa on peukalolle oma reikä, se on asekäsi) ohella työmiehen haalari on kova sana. Löysimme varastosta vanhan haalarin. Se on 110 senttiselle kääpiötyömiehelle ja kuopus ihastui siihen ikihyviksi. Hän pitää nyt sitä päiväkodissakin ja on onnellinen, koska iholla on sellainen vaate, jonka pitääkin likaantua, sillä voi tehdä mitä vain. Se on käytetty ja kulunut pehmeäksi, ei kiristä mistään.

Jotkut vaatteet ovat sellaisia, ja kirjat, ihmiset, elämät.

2008-12-10T06:55:00.000-08:00

Kiireisessä työelämässä: usein aamuisin loskassa ja rännässä töihin ajaessa ajattelen: miten oiva päivä käyttää työhön. Ulkona on niin rähmäistä. Tämä on tekosyy kuitenkin.

Yritän joka päivä rauhoittua jotenkin. Venyttely auttaa. Eilen olin esikoisen kitarakonsertissa. Se oli ihanaa. Rentouttavaa klassista musiikkia. Musiikki on aivan poikkeuksellista.

Tässä joku päivä söin valmispizzaa ja samalla luin Vaaliheimolaisia: "Eduard - niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia - Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa liitellen tuoreina säilyneitä oksasia nuoriin runkoihin." Tässä sinulle mielenrauhaa.

Tällä viikolla vanhat kirjat ja tavat olivat avuksi. Ajattelin myös järven pohjassa kasvavaa ruokoa. Parhaan ystäväni isä kuoli. En ymmärrä miten me lapset olemme siinä vaiheessa, että järjestämme hautajaisia. En uskonut tällaisen ajan koskaan tulevan. Me vain ajelimme pyörällä pitkin hiekkateitä.

Uni

2008-12-04T01:33:00.001-08:00

Muistin pitkästä aikaa uneni aamulla, kun heräsin. Olin unessa jäänyt työttömäksi ja etsin työtä, kylläkin jotenkin pakonomaisesti ja huolimattomasti. Hain töitä vakuutusyhtiö If:stä. Minua puistattivat siellä töissä olevat naiset, heillä kaikilla oli tummansininen univormu. Hain kuitenkin avointa paikkaa. Pomo (nainen) soitti minulle parin päivän päästä ja kertoi, että olisin saamassa paikan. Olin kuitenkin niin hajamielinen ja muissa ajatuksissa, että kysyin: Minkä paikan? Mistä työstä olikaan kyse? Hän katkaisi puhelun. Olinhan juuri äsken ollut työhaastattelussa, enkä silti muistanut mitään. Ajelehdin päättämättömyydessä ja olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen jonkun miehen kanssa, jolla oli epämääräisiä bisneksiä. Miehen täytyi sitten samana päivänä asioida If:ssä. Menin mukaan, ja se oli hiukan kiusallista. Minulle soittanut nainen oli paikalla. Sanoin hänelle: Tälle kaikelle on hyvä selitys. Hän sanoi: Sen haluan kuulla. Tiesin vallan hyvin, ettei minulla ollut mitään selitystä yhtään millekään. Tralalaa, en ollut yhtään huolissani vaan ajattelen, että keksin kyllä jonkun selityksen tai tarinan.

Eilen kävin pikkuisimman kanssa kaupassa, koska olen kuullut, että se on lapsista hauskaa. Kuopus on täynnä energiaa, hän kailottaa kaiken kovaan ääneen. Hän puhuu koko ajan, ja lauseiden väleihin jäävät tauot hän hyräilee ja hypähtelee. Jos aikuinen käyttäytyisi kuin hän, hoitoon menisi äkkiä. Teatterissa kyllä näkee tällaista liioittelua useinkin. Hän suutelee vesimelonia. Minä lakastan tätä!! Ja hän heittää sen kärryyn. Hän pursuaa iloa ja liikettä. Maksalaatikkoa, hän huutaa ja raivaa tiensä pakastealtaalle. Montako pöttiä otetaan, hän huutaa sieltä. Tässollahat, hän sanoo kassamiehelle ja laittaa kolikot tiskiin.

Tänään kuopus on esiintynyt päiväkodin joulunäytelmässä Eerona, pienimpänä veljeksenä. Neljä kaverusta A, E, V ja J ovat lukkarin koulussa, sen jälkeen menevät pirttiin ja joutuvat kylmän armoille. Näin hän kuvaili juonta. Vahinko, etten päässyt näkemään tätä. Mutta mies näki ja hän kertoo.

Tänään pyöräilin töihin. Kaikki oli pimeää ja satoi. (Muuttuuko ilmasto tällaiseksi, sateita ja kovia myrskyjä, tällaista on Japanissa.) Tiellä oli isoja lammikoita. Matkalla oli höyryäviä isoja tiekoneita, tie oli auki. Jollakin tapaa kaikki oli hyvin mukavaa, pyöräilijöitä sujahteli ohi. Kaikki oli mustaa ja kosteaa, tai sitten todella kirkasta. Luonto oli joka puolella läsnä. En osaa nyt kuvailla tätä yhtään. Mutta jotakin tällaista: aivan kuin lähellä olisi ollut joku iso karvainen olento. Totoro? Se ei ole mikään mukava nalle, vaan... se tukee sinua elämässä ja kuolemassa. Tai ei oikeastaan tue, vaan on. Voit ottaa sen tukemisena.

Utopia. Paikka, joka ei ole olemassa, vaan se on käsite. Minun ei tarvitse asua siellä, riittää, että voin vierailla siellä. En voisi asua siellä. Lapsuus. Vanhuus. Tärkeätä, että se paikka on kuitenkin olemassa. Kuten kirjoittaminen. Taide.

2008-12-02T12:52:00.000-08:00

Paras ääni, mitä tiedän on esikoisen potkulaudan pyörien kolina kiveyksellä. Koska hän kulkee koulumatkansa yksin, siitä tiedän, että hän on tulossa ja turvassa. Rakastan sitä ääntä. Eräänä päivänä odotin häntä, hän saattaa viipyä joskus pitkäänkin matkalla, koska jää hyppimään lumipenkkaan tai jotakin. Seisoin pihassa ja satoi. Pihassa ei ollut ketään, vain autoja. Kuului joku ääni. Mietin, mikä se oli, toivoin, että se olisi ollut potkulaudan ääni. Mutta se oli veden ääni, joka solisi sadevesikaivoon, syvälle maan sisään. Pian hän tuli.

Outoa on se, miten yksittäinen sadepisara putoaa päälakeen. Pisara on kylmä, ja pisara läiskähtää siihen ja taittuu ikävästi moneen suuntaan.

2008-12-01T01:52:00.000-08:00

Hei.

Kävin eilen mielenkiintoisessa taidenäyttelyssä. Elli Terhon Savinen matkalaulu, Galleria Huuto Laivurinkadulla. Pieniä savihahmoja, suosikkini oli nainen, joka oli pukeutunut morsiuspukuun ja hän oli keskeltä auki ja sisällä oli multaa. Niin, mitäpä muuta?

Työt olivat hyviä ja näytteillepano oli onnistunut (mutta kovin hutera lasten kannalta).

Nyt sää/ilma/taivas/maailma on poikkeuksellisen synkkä. Minä en ole synkkä, mutta ympäristö on. On kuin olisi yö keskellä päivää.

Sosiaalisia aspekteja

2008-11-27T13:07:00.000-08:00

Tällä viikolla oli seitsemän minuuttia vapaa-aikaa ja olin onnellinen siitä. Se sattui olla juuri silloin, kun istuin sohjoisessa koulun pihassa odottamassa esikoista kitaratunnilta. Satoi vettä ja en raaskinut antaa hänen kävellä. Pikkuiset olivat autossa ja kyselivät rasittuneella äänellä: Miksi me odotamme tässä? Mutta minun teki vain mieleni laulaa.

Tällä viikolla autoin fiksua vanhaa miestä, jonka auto oli juuttunut mäkeen kesärenkaissa. Samana päivänä mies oli auttanut 92-vuotiasta naista bussipysäkille. Ensi viikolla esikoinen menee iltapäiväkerhon kanssa vanhainkotiin. Ehdotin, että hän voisi kertoa vanhuksille maaseutujuttuja. Vanhuksetkin ovat ehkä unohtaneet ja alistuneet monet. Silloin on virkistävää kuulla vanhasta todellisuudesta.

Olarin keskustassa näin, miten mies auttoi näppärästi naista, joka ei saanut isoa pakettiautoa peruutettua lumimyräkän aikana. Mies tuli itse autolla parkkipaikalle, hyppäsi pois autosta, jätti sen niille sijoilleen keskelle tietä (!!!!!!), ja kävi antamassa merkkejä naiselle miten peruuttaa. Miten kätevää. En tullut ajatelleeksi, että olisin voinut tehdä samoin. Olin katsellut naisen tuloksetonta peruuttelua jo jonkin tovin. En uskaltanut jättää autoa keskelle tietä. Mutta toisaalta, eihän se kenenkään tiellä olisi ollut, kun tie oli kuitenkin tukossa.

Tänään sanoin pianotuntia terrorisoivalle mummolle (joka ei ollut mummo, vaan keski-ikäinen, paksusankainen nainen), että voisiko hän ystävällisesti odottaa käytävässä lapsensa kanssa. Hän oli hämmentävän iloinen, vaikka kiehuin vihasta. Kyllä se minulle sopii, mutta kunhan vain saan O:n (lapsen) odottamaan, hän vastasi. Minä aina sanon, ettei vielä mennä, mutta O ryntää sisään, minkäs sille teet. (Sinun on tehtävä sille jotakin. Lapsille on kerrottava, miten pitää toimia.)

En ole vielä tottunut lumeen. Se on niin harvinaista. En pidä sitä totena. Se on vähän kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ole minun todellisuuttani, vaikka haluaisin sen olevan. Ehkä pitäisi syödä sitä vähän.

Olin yhteydessä vanhaan opettajaani. Törmäsin kummalliseen oppilas-opettaja-asetelmaan. Hänellä on pikkutakki ja viinipullo kainalossa, ja hän on kaiken ilmentymä, me olemme molemmat melko aikuisia, mutta silti: hän voi kysyä, mitä minulle kuuluu, jne. Minä en voi kysyä samoja asioita sen tuntumatta hullulta: Mitä olet puuhaillut viime aikoina? Hän ei tiedä, että tunnen hänet niin hyvin kuin tunnen. Se on niin pelottavaa. On paljon turvallisempaa pysyä sivussa.

Käyn torstaisin vesijuoksemassa esikoisen kanssa. Uimahallin ikkunoista näkyi lunta ja jäätä.

Oppilaiden kanssa olen edistynyt. P ja E, ovat pahimpia. P maalaa huulensa valkoisiksi ja tupeeraa hiuksiaan jatkuvasti. Hän on laiha kuin viulu ja kalpea. Hän näyttää pelottavalta, kuin joltakin linnulta. Hän tekee sarkastisia huomautuksia ja toisinaan kummallisia ääniä. Nämä ovat ihmisiä, joiden kanssa teen työtä, siis hyvänen aika. Tapasin E:n isän, ja isä ja tytär olivat vierekkäin. Isä oli pehmeä kuin marmeladikarkki. Hänellä ei ole todellista valtaa tyttäreensä. Hän on aseeton, syyllinen. E sen sijaan on kivenkova, hänessä ei ole pehmeää kohtaa. Hän nauraa harvoin ja aina ivallisesti.

2008-11-17T12:25:00.000-08:00

Hieno kuva tältä aamulta:

olemme pihassa, ja pidän mustissa lapaskäsissäni avainta, ja naapuri lämmittää sitä tupakansytyttimellä. Me olemme myöhässä, auton ovet jäätyneet kiinni ja lapset istuvat reppuineen maassa auton vieressä. On arkiaamu. En näe liekkiä, mutta se ei polta sormiani.

Toinen: matkustan junalla Helsinkiin, mitä en ole vielä koskaan tehnyt? Junassa kaikki istuvat hämmentävän lähellä toisiaan. Kuulen musiikin toisen korvista ja näen repaleiset farkut. Olen kotimaassani. Maisemat ovat rumia, betonipaasia ja siltoja, kuitenkin muutamia mäntyjäkin matkalla. Perillä on betonisia portaita ja ylikulkusiltoja, tuulee ja astumme lasitoimistoon. Luennon aikana oven ulkopuolella kulkee satoja ihmisiä, sieltä kuuluu jatkuvasti koko ajan taputusta ja puheensorinaa. Aivan kuin olisimme juhlien ulkopuolella.

päätelmiä

2008-11-15T11:35:00.000-08:00

Nautin lukiessani uutta blogia, jonka löysin, opiskelijapoikaa. Vaikken edes tiedä, onko hän poika. No, hän juopottelee joskus yksinään, joten siitä ajattelin.

Voi minua, minäkin olen olemassa. Unohduin ajattelemaan, ja upotin vahingossa kyynärpääni viinilasiin. Mietin uudelleenkoulutusvaihtoehtoja (pitkä sana). Lainasin Dalai Laman kirjan, josta Veloena kirjoitti. Viisainta olisi kaiketi tyytyä tähän mitä on ja yrittää asennoitua positiivisesti kaikkeen. Vankilassakin voi tehdä pieniä henkisiä harjoituksia henkisen vapautumisen eteen, eikö minun tilanteeni ole paljon helpompi? On, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat vain olosuhteita, tärkeätä on se, minkä asenteen ottaa.

Viihtymättömyydelle on kuitenkin tehtävä jotakin nyt. (Näin lastenohjelmapätkän, jossa kaikki raahustivat synkkinä toimistossa, he olivat selvästi masentuneita. Vaahterasiirappi oli loppu. Ne muistuttivat hätkähdyttävästi omaa asennettani. ) Tämä on vedenjakaja-aika, joka johtaa uuteen suhtautumistapaan. Voi ottaa kaiken oppimisen kannalta. Tai sitten voi ajatella, kuten minä nyt: ei kannata olla oopperalaulaja, jos ei ole lahjoja siihen. No, ei opettaminen nyt mitään oopperalaulua ole. Se on jotain, jota voi tehdä normaaleilla, keskivertotaidoillakin. En osaa monia taitoja, joita tarvitsisin. Mutta eihän kukaan osaa? Lyhyt johtopäätös: on vain opeteltava.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei opettaminen ole sitä, mitä eniten haluan ja mitä parhaiten osaan. Se ei kiinnosta minua niin paljoa, että haluaisin kehittää osaamistani. Tämä on todellisin ongelma. On ehkä kuitenkin vain opeteltava ja sitä kautta haluaminen lisääntyy. Ääni sisälläni sanoo kuitenkin: on parempi tapa käyttää aikaasi: luova kirjoittaminen. Saat eniten aikaan siinä, mitä todella haluat. Toinen ääni sanoo: se ei ole järkevää.

Kurpitsalyhty mätänee.

Kävimme taas bussilla Tapiolassa. Kävely on hauskaa. Aina hämmästelen sitä vaakasuoraa etenemistä jaloilla. Se on nopeaa, ja miten sitä etenee maisemassa. Voi katsella kukkuloita, joiden yli on jo tullut, käännöksiä, mutkia, pensaita, polkuja. Parasta on oikein mutkikas ja vaihteleva reitti, joka on kuitenkin tuttu. Sellaista pitkin on hauska ohjata lasta.

Tänään olimme iltakävelyllä ja vastaan tuli mies ja koira. Kuopus meni ekana otsalyhty päässä. Koira pelkäsi ja meni isäntänsä jalkojen taakse ja sieltä ojaan korvat luimussa, niin että naru sotkeutui isännän jalkoihin. Metrin mittaisesta kääpiöstä, jolla tulee valoa päästä, ei voi olla varma. Vielä kun se heiluu ja hypähtelee jotenkin arvaamattomasti. Jälkeenpäin se kyllä katseli meitä iloisena ja heilutti häntää. Ensin pelkäät, hyppäät ojaan, sitten haluat mukaan. Lopputulema: hyvin monet koirat pitävät meistä.

En enää lainkaan huomaa pimeyttä tai ajattele marraskuuta. Se tarkoittaa: olen jo talvessa mukana.

2008-11-14T00:50:00.001-08:00

Työ on elämässäni ylimääräistä. Elämäni olisi täynnä jo ilman sitäkin. Teen työn ylimääräisellä ajalla ja energialla.

Eilen kuopus kävi vessassa ja hänellä on tapana puhua koko ajan. Joskus ajattelen, että se on pakkomielle, hän puhuu, ettei kadottaisi yhteyttä maailmaan - silti hän ei tunnu puhuvan kenellekään erityisesti. Hän ehti vessassa, ahtaassa vessassamme, sanoa monta asiaa, ja kun pyyhin hänen peppuaan hän sanoi: Tällaista on ihmisen elämä, niin. Hän puhuu ajatuksensa. On siinä vaiheessa kehityskaarta.

Pian on ruokatunti.

Kärsimystä

2008-11-13T11:28:00.000-08:00

Vihamieliset tunteet näkyvät ihmisestä. Minulla on työkaveri, joka puhuu aina pahaa muista, se on ärsyttävää. Inhoan tapaa. Miten sanoa siitä hänelle? Älä viitsi puhua noin? Olen alkanut inhota häntä ihmisenä tuon tavan vuoksi. Hän huomaa sen, vaikka en ole sanonut mitään asiasta. Minusta tuntuu, että hän huomaa sen ja on ymmällään. Mutta miten muuttaa toisen tapoja? Ainoa tapa, jonka olen keksinyt, on se, että kun hän alkaa sättiä jotakuta ei läsnä olevaa, sanon: Tuo ei hyödytä, mikset kerro hänelle suoraan, mitä ajattelet? (Huomaan joidenkin muidenkin käyttävän tätä häneen.) Hän on voimakas luonne, mutta toivon, että hän muuttuu. Kärsin hänen läheisyydessään.

Samoin minua ärsyttää mummo, joka tuo lapsenlapsensa pianotunnille V:n tunnin jälkeen. Hän rynttää luokkaan kesken meidän tuntimme ja istuu siinä tyttärentyttärensä kanssa ja mölöttää niitä näitä. Katselen mummoa sillä silmällä, että meneppäs mummo käytävään odottamaan, naputan rannekelloani, kuuntelen sitä, vuoroin seinäkelloa, muutkin odottavat vuoroaan, ei tule tällaisesta yhteiskunnasta mitään, missä kaikki luulevat voivansa tehdä aivan mitä vaan.

2008-11-12T11:35:00.000-08:00

Ensimmäinen työpäivä. Lapset olivat hämmästyttävän iloisia nähdessään minut. Kaikki yhdessä kokemamme kurjuus on unohtunut ja korvautunut jollakin muulla kurjuudella. Oppilaat olivat todella suloisia. Tarmo, joka oli ollut sijaisenani, ei ollut löytänyt nauhoja, vaikka oli etsinyt kauan. Onneksi se hölmö Tarmo ei enää tule, sanoivat oppilaat. Tarmo kuulosti kyllä sympaattiselta, minullakin on suuria vaikeuksia löytää asioita. Tarmo oli sitten puhunut tekstin itse, kumealla äänellä kuin kone.

Aamulla lähdin töihin muutoin tervehtyneenä, mutta silmätulehduksisena. Pienet harmit täytyy unohtaa. Sain toisen silmän auki ja pystyin kävelemään ja puhumaan. Päivän päätteeksi oli venyttelyä ja rentoutusta puolitoista tuntia, työpaikan järjestämänä. Se oli ihanaa. Omasta kehosta huolta pitäminen ei ole yliarvostettua, siihen aion käyttää aikaani.

Eräs romaanihenkilö otti minuun tänään yhteyttä. Nyt on sekin tapahtunut, eräs niistä ihmeistä, joita elämän varrelle olin löyhästi suunnitellut. Tältäkö se tuntuu, no ei paljon miltään. Hän kirjoitti näin: Hei H. Mitä kuuluu eloon? Ja allekirjoituksena oli hänen nimensä kummallisena lyhennyksenä (en ole ennen hänelle henk. koht. kirjoitellut, mutta noin hän sen kai lyhentää). Vähän kuin Gregor Samsa lyhentäisi omansa GSa. Tämä on merkittävä virstanpylväs, ihme keskellä marraskuuta.

On loistavaa olla terve. Voin hengittää samettisen kevyesti, hengityskanava on auki.

2008-11-11T02:17:00.000-08:00

Sataa. Silti haluaisin olla mielelläni ulkona. Olen ulkoilmaihminen. Luin blogia, jota kirjoittaa opiskelijaelämää viettävä mies. Hän vaikuttaa ihmiseltä. Virittäydyin ja laitoin seuraavanlaisen ruokalajin itselleni: lautaselle (syvälle lautaselle) pilkottu päärynä, kokonainen. Sitten keitin bulguria (kaapista yleisimmät ainekset on syöty, mitä pitemmälle sairaus etenee, sitä harvinaisempia ruokalajeja alan syödä), siihen tomaattisosetta ja lammaspyöryköitä (niitä on jäljellä, itsetehtyjä, yrttisiä ja tomaattisia) ja keitos päärynöiden päälle. Päälle pecorinojuustoa raastettuna. Se oli hedelmäpasta. Hyvää.

2008-11-10T23:50:00.000-08:00

Viimeinen sairaspäivä. Voisin olla vielä hiukan pitempään kotona harjoittelemassa sitä, miten maltetaan sairastaa ja eikä murehdita syyllisenä, että mitenkähän muut pärjäävät. Itse asiassa olen varma, että pärjäävät todella huonosti ilman minua. Jo ihan sen takia, ettei kukaan muu työpaikalla osaa saksaa. Tämä tuo hiukan karheutta kielen opettamiseen. Mahdottomaksi se ei sitä tee. Joten en huolestu lainkaan. Samalla tavoin en huolestu tavaroista ja vaatteista lattialla, kun vieraat tulevat. Minun täytyy kuitenkin muistuttaa itseäni aina välillä, etten pyytäisi anteeksi sotkua. Se olisi tärkeä taito. Lapsiperheessä ei voi olla putisiistiä, tai jos on, niin se vaatii veronsa, henkisestä mukavuudesta. Koti on paikka, jossa voi hengittää vapaasti.

Eilen minun oli käytävä työpaikalla antamassa ohjeita. Parakki aukion reunalla, kiipesin ylös niljaista savista rinnettä, lätäköitä väistellen. Kuu pilkotti harmaiden pilvien välistä, enteillen hautausmaata. Oli kauhea myrsky. Sisällä parakissa tuuli tuntui vielä enemmän. Seinissä on rakoja, joihin tuuli tarttuu, se työnsi rakennusta hiukan pohjoiseen päin. Kaikki natisi, ikkunat pullistuivat. Kuului iso tömäys, se oli puusta pudonnut oksa, joka iskeytyi seinään. Paljoa ei vaadittaisi, että katto irtoaisi. Se olisi hienoa, näkisimme tähtitaivaan aina kun katsoisimme ylös. Niin, mutta minä olen vain pieni flunssainen virkamies valmistelemassa seuraavan päivän asioita.

Sitä tarvitsee jonkin verran stressiä, hankausta ja hankaluutta, että on levolle jotakin vastapainoa. Täysin stressitön ja haasteeton elämä ei ole hauskaa. Olisiko opettajan työssä sopivasti pikku kitkaa? Mahdollisesti. Opettajan työ on puuhastelua, joka ei aina tunnu todelliselta - aivan samoin kuin omana kouluaika - katselin ulos ikkunasta ja mietin, milloin pääsen tästä keinotekoisesta maailmasta, koululaitoksesta, ulos? Mikä työ olisi perinjuurin todellista, käsinkosketeltavaa? Kirjoittaminen? Maanviljelys. Entä hyödyllistä? Tai tärkeää?

On vain tehtävä sitä, minkä kokee tärkeäksi. Luettava kirjaa, esimerkiksi. Niin, mitä hyötyä on taiteesta, tokaisee epäilijöille eräs tyttö, jolla on kellertävät hampaat, ja joka on lihava, mutta terävä-älyinen.

2008-11-10T01:47:00.000-08:00

Vietän kummallisen aamupäivän. Yöllä en ole nukkunut lainkaan. Jokaisella uloshengityksellä kurkkuni tilttasi kiinni. Saatoin tuntea, miten värekarvat liikkuvat, yritin estää niitä liikkumasta ja sen saattoi tehdä vain hengittämällä kontrolloidusti. Se taas esti nukkumisen, koska jos hellitin hetkeksikään hengityksen tarkkailun, aloin yskiä. Varmasti tuhat kertaa kävin unen rajamailla.

Aamulla totesin, ettei ääni kestä puhumista, joten menin lääkäriin. Pyörällä, joka oli vikatikki. Olin hiestä märkä ja psykoottinen, kun pääsin perille. Tilasi ei ole kiireellinen, sanoi hoitaja ja jouduin odottamaan pari tuntia viereisessä kauppakeskuksessa lääkäriaikaa. Tämä oli silmät avaava kokemus. Normaalisti en ehdi katsella ympärilleni juurikaan. Nyt minulla oli kerrankin aikaa.

Vain ruokakaupat olivat auki. Ja niissäkin vain muutama vanhus. Myyjät järjestelivät muovipusseja. En ole milloinkaan nähnyt niitä niin autioina ennen. Olin väärässä paikassa väärään aikaan. Selailin kirjahyllyllä kirjoja niin kauan, että mustissa kävelevä vartija kulki ohitseni, ei sattumalta, oletan. Varastin kirjojen sisältöä aivoihin silmien kautta. Kaikkialla oli isänpäivämainoksia, ja olin ostavinani isänpäiväkirjaa, kunnes muistin, että sehän on jo mennyt. Työmuisti pätkii. Katselin erilaisia hyödykkeitä, nyt ehdin ajatella harvinaisempia objekteja, kuten tähtisädetikkuja ja uutta hammasharjaa. Valitsin esikoiselle sopivan harjan, mietin väriä huolella. Ja laastaria. Inhoan shoppailua, enkä koskaan mene vapaaehtoisesti kauppaan, mutta nyt olin jonkinlaisessa välitilassa, melkein sairaalassa. Mikään muu kauppakeskuksessa ei ollut auki. Kello oli puoli yhdeksän. Hampurilaispaikkakin aukeni vasta yhdeksän kolmekymmentä! Monien liikkeiden ovisermit olivat alhaalta hiukan auki, aivan kuin Lontoon katukaupoilla. Elämä on niin kovin normittunutta. Kaikki täällä kuljeskelevat ovat jollakin tapaa syrjässä normista. Hampurilaispaikassa on minun lisäkseni kolme venäläistä poikaa, he ovat laihoja ja äänekkäitä. Kirjastoon tulee tukka silmillä sama alakouluikäinen poika, joka vaelteli jo aulassa reppu selässä. Hän ei jostain syystä ole koulussa. Ehkä hänkin on sairas. Täällä on ei-missään. Tämä on kaikkille avoin, muttei kenellekään erityisesti suunniteltu. Olen tällä ennen aikojaan, ennenkuin mikään on valmista. Hämmentävää olla toisessa todellisuudessa.

2008-11-09T11:26:00.000-08:00

Kuopus oli piirtänyt isänpäiväkortin kuten muutkin pojat. Siinä isä oli pulska hahmo, jolla oli kunnon kädet ja jalat. Silmät valuivat dalimaisesti alas poskia ja suu oli alaspäin kaarellaan. Esikoisen kortissa oli näppäräsorminen ukkeli, jolla oli harmaa villatakki, hän näytti Pickwick-kerhon jäseneltä. Esikoinen oli täydentänyt valmiita alkuja: Isästä hauskinta on... minä! Keskimmäisen kortissa isä ja V olivat vedessä, jossa ui hopeanvärisiä kaloja ja ilmassa lenteli iloisia lintuja. Suut olivat molemmilla hymyssä.

Ulkoillessa meidän tarvitsee vain seistä, muut hoitavat liikkumisen ja tekemisen. He rakentavat majan, tekevät kairauksia lammen pohjaan sauvakävelysauvoilla. Älkää siellä seisoko! huutaa kuopus. Tulkaa heti tänne! Kalliot ovat liukkaita sateesta, on harmaata. Joku koira tulee uteliaana vähän matkan päähän, sen omistaja huutaa, tänne, tänne! Koira istuu sen näköisenä, että se haluaisi sännätä mukaan leikkimään lammen rannalle. Sen korvat ovat pystyssä ja se täpistelee etutassuilla ja on iloisen näköinen. Jos kutsuisin sitä, tulisiko se? En kutsu.

Katsomme Charlie Chaplinin Nykyajan poikien kanssa. Kuopuskin nauraa ääneen. Chaplin tekee kaikkea, mitä heistäkin olisi hauska tehdä. Noinhan kaikki haluaisivat tehdä, mutta joku estää. Mojauttaa poliisia hänen omalla pampullaan, ensin silittää päätä, että ai-ai ja sitten mojauttaa.

Pojat vapautuvat yhteisestä leppoisasta oleilusta niin, että loppupäivä on jo aika rasittava. Ruokapöydässäkin puhumme vain ydinräjähdyksistä. Vakavoiduttaisiinko jo välillä? Voisitteko olla hiukan hiljempää? Muidenkin täytyy löytää saunatakki! Missä ne ovat? Syntyy maailmanlopun poru, pengotaan yläkaappeja, ei ole siellä mitään, lumppuja lumppuja vaan. Takit löytyvät, ne eivät ole mukavan värisiä, pitäis vaihtaa jonkun kanssa ja vyöt ovat hukassa. Missä vyöt ovat, byäää. Saunafarssi on luku sinänsä, pikku vinkki, kukaan pojista ei istu peffalleen muutamaa sekuntia kauemmaksi. Pojat riitelevät nilkkasiteestä niin kovasti, että keskimmäinen saa todellisen haavan nilkkaansa. Kaikki haluaisivat siteen. Hän on nyt invalidi eikä voi ehkä tulla saunaankaan. Esikoinen suihkuttaa vain kaakeleita ja seiniä, painesuihkulla. Löylykauha on hävinnyt ja heitämme vettä kukkaruukulla, jossa on reikä pohjassa. Pitää muistaa pitää sormi reiässä. Kuopus ei muista sitä.

Keskimmäinen leipoo kakun, ja syötyä se tulee. Samat tavarat järjestetään sivuun, kynttilän jätän aina työpöydälle, koska niin usein sitä tarvitaan. Aina juhlan tullen se on kätevä siitä ottaa. Mukava ajatella, että se on aina niin lähellä. Mukava on ravistella pöytäliinasta muruset parvekkeelta, saavat pikku hiiret ja mönkiäiset ruokaa. Pöytäliinakin otettiin likapyykkikorista, se oli vielä välttävä.

Pojat kysyvät mikä on sukupolvi? Teidän lapsenne on teistä seuraava sukupolvi, sanomme. Mutta minä en hanki lapsia, sanoo esikoinen. Mulle riittää tämä, hän sanoo ja viittaa ympärilleen.

On talvisen siestan aika. Ensi viikolla opettelen olemaan vähemmän vaativa itselleni. Otan vaan rennosti. Mukava ajatus sekin, että voin oleskella opettajana parisen vuotta ja miettiä sitten uusiksi. Eihän mikään nyt ole lopullisen vakavaa. Aina on vaihtoehtoja. Ehkä yritän oppia tässä ammatissa sen, mitä siitä on opittavissa. Opettajan ammatti opettaa nimenomaan sosiaalisella saralla tekijälleen paljon. Sovellun opettajaksi tietyllä tapaa oikein hyvin, toisaalta aika huonosti... Der Mord, der Krieg, der Tod - ei ole sattumaa, että ne ovat maskuliinisia, die Sonne, die Liebe taas feminiinejä, das Leben siinä välissä...

Lopuksi mietiskelen hiukan lausetta: Luonto on toki ankara marraskuussa. Ymmärrän toki tämän lauseen, ja voin olla samaa mieltäkin, mutta pohjimmiltaan ymmärrän asian aivan toisin. Eihän luonto ole kenellekään ankara tai mitään. Luonto joutuu itsekin ankaruuden kohteeksi. Me ja luonto olemme samassa asemassa, ihmiset vain voivat suojautua taloihin, ym. Se, joka on ankara, on jotakin aivan muuta.

2008-11-08T13:04:00.000-08:00

Yskin yhä hirvittävästi. Olen kokeillut kaikkea, koiruohoa, jne, mutta se menee aikanaan. Olin kuitenkin perjantaina töissä termospullon kanssa. Kaadoin siihen viivytellen teetä - - - miten nautinollista tämä olisikaan, jos istuisin yksin toimistossani! Mutta en ole yksin. Vieressäni on aina liuta lapsia, murrosikäisiä, jotkut suorastaan oireyhtymiä. Kahden päivän kotonaolon aikana mietin vaihtoehtoisia töitä. Olen ajatellut bussikuskia, postinjakajaa - ainakin näitä voisin tehdä. Se saisi mielellään olla ruumiillista ja osa-aikaista. Kirjoittaminen olisi sitten loppupäivän täyte.

Kuitenkin perjantai sujui aika hauskasti, olin iltapäivällä sitä mieltä, että opettajan ammatti on mainio. Ehkä katson vielä muutaman vuoden. Sitten lasten kuljettelutilanne hellittää.

Tänään matkustimme bussilla keskimmäisen kanssa Tapiolaan. Aika pitkä reissu, hän huokailee takaisin tullessamme. Bussimatkailussa on niin monta vaihetta!

Keskimmäisen kanssa katselimme moneen otteeseen albumeja. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet! Vauvakirjoissa oli heidän vauvapuhettaan. Keskimmäiselle ruoka oli nammakkaa. Hänellä oli aivan pienenä luovaa omaa kieltä, se kuulosti vähän saamelta. Uuhtaa tarkoitti isoa... Muutamia kiehtovia otoksia. Vanha koirani makaamassa kesällä ulkona, kuva on otettu niin matalalta, että horisontti jää kuvan ulkopuolelle, näkyvissä on vain hiekkaa. Tunnistanko paikan, sitä mietin aina hätääntyneenä. Olenko jo etääntynyt niin kauas, etten tunnista enää paikkaa? Kyllä tunnistan, se on lapsuuteni kotipiha, maassa on sille aivan tyypillistä hiekkaa, soraa ja olkia, kuivaa ruohoa. (Minun pitäisi kuumeisesti saada selville, onko olemassa allergisille sopivia koirarotuja. Se ajatus, että saisin koiran, täyttää suunnattomalla ilolla. Mutta mies on allerginen.)

Talven tullen ajantaju häviää. Se palaa taas auringon tullen, toivomaan, ettei aika kuluisi niin nopeaan. Ennen kevättä päivänmäärä on yksi lysti.

Illalla aloimme tarkistaa poikien jalkoja. Jalat olivat likaiset ja kynnet kauhistuttavan pitkät. Esikoinen on valitellut jalkaansa, ja hänen nilkkansa oli selvästi paisunut, kylläkin nilkan yläpuolelta, ei onneksi nivelen kohdalta. Laitoimme siihen viilentävän kääreen ja sitten ainoan siteen, jonka löysimme pitkän penkomisen jälkeen: puristusside isoihin haavoihin (kuten valtimovuotoihin, ym). Mutta se kävi hyvin. Kaikkien jalkoja täytyi rasvata, samalla kun katsoimme luonto-ohjelmaa. Keskimmäinen sanoo tätä urheiluhieronnaksi, ja se on kaikista pojista rentouttavaa. Kaikki menivät nukkumaan rauhallisina ja tyytyväisinä, heistä tuntui varmaankin, että kerrankin heistä pidetään huolta.

Pimeys voi olla hauskaakin. Onhan se hupaisaa, jos seikkailee pimeässä, eikä näe todellakaan mitään! Pimeässä voi olla paikallaankin, ja aivan turvassa.

2008-11-05T02:01:00.000-08:00

Nyt sairaspäivinä aloin taas lukea Vedenalisia. Olen pöyristynyt. Sekä pidän että harmittelen Peuran tekstiä, joka on niin viimeistelemättömän oloista. Varmasti harkittua, mutta se ei ole sillä tietyllä tavalla tehtyä, mitä useimmissa kirjoissa näkee, somia ja täysiä lauseita (tai jopa nokkeluutta tavoittelevia), vaan se on enemmän omanlaistaan kieltä. Toisaalta aika ärsyttävää, mutta ihanaa. Häät Kemijoen jäällä! Kädet hetkeksi avantoon! Sitten kirjassa on elementti, joka pöyristyttää vielä enemmän. Saksa. Ei riitä, että Mirjalla on saari, joka ei ikinä häviä hänestä. Kaikki muut paikat ovat ulkopuolisia, vaikka hän yrittäisikin. Ei, hän menee vielä vaeltelemaan Alexanderplatzille. Tämä on myyttistä, saaren kanssa aivan samassa linjassa, universaalia. Itä-Berliini on turvallinen saari, jossa poliiseilla on kivääreissä äänenvaimentimet.

Oma työni on niin sosiaalista, että se saa minut vain haaveilemaan erakoitumisesta. Voisinpa tehdä jotakin rauhallista työkseni! Siinä voisi olla paljon istumista yksin paikoillaan ja miettimistä. Minun täytyy löytää sellainen.

Vanhin ja nuorin lapsista eivät pidä halauksista. He kiemurtelevat. Kuopus alkaa sättiä minua, jos halaan liikaa. Keskimmäinen sen sijaan on saanut kaikki hyvän haltijan lahjat. Mitään ei näytä puuttuvan. Hän on hyväntahtoinen ja oikeamielinen. Kuopuksen sättiessä hän sanoo: Älä välitä. Rakastan sinua, äiti. Olet hyvä äiti. Lapsuus on minulle tärkeä. (Nämä ovat sanasta sanaan hänen suustaan.) Esikoinenkin osaa nykyään olla rauhallinen. Eilen hän tuli koulusta, teki pari voileipää ja meni kuuntelemaan radiota huoneeseensa. Siellä hän istui nurkkaan tekemässään pikku toimistossa, ja selaili tietosanakirjaa. Hän, joka ei koskaan istu paikallaan! Vaikeaa on kuitenkin myönteisten asioiden sanominen toiselle. Esikoinen töni keskimmäistä ja vei tavaroita toisen nenän edestä. Määräsin, että hänen täytyy kolmen huonon teon korvaamiseksi tehdä kolme hyvää, jotka voivat olla aivan simppeleitä, kuten tukan pörröttäminen, halaaminen ja jonkun ystävällisen asian sanominen. Tämä oli esikoiselle todella vastenmielistä. Mieluummin menisin arestiin, hän sanoi. Tai että minut upotettaisiin elävänä avantoon. Lopulta hän haki vanhan aapisen ja luki pienen sadun (luki sadusta helpot sanat, sieltä täältä). Lopulta hän sai hampaidensa välistä sihistyä: V on hyvä piirtämisessä. (Mikä on totta. Kohteliaisuuksia vaikka hampaat irvessä.) Sitten aloimme keksiä, missä esikoinen on hyvä. Ruuanlaitto, jalkapallo, leikkien keksiminen.. monta asiaa. Kunnes kuopus alkoi huutaa katonrajasta, missä hän keinui: Minä olen maailman paras kaikessa!! Ja esikoinen alkoi itkeä harmista. Hän on yhä vielä niin lapsi, että ei osaa ottaa sanomisia leikin kannalta.

Olen flunssainen ja väsynyt ja ylikuormittunut. Jäin lepäämään pariksi päiväksi. Ulkona aurinko paistaa. On todella valoisaa, valo suorastaan särkee silmiä. Pihlaja ilman lehtiä näyttää polttopuulta. Siltä kuin sen oksat voisi jo katkoa pesään. Niin! Hauska ilmiö oli, kun olin ulkona, kun vaihdoimme talvirenkaita. Lapset olivat mukana, ja ruuvasimme renkaita irti. Minun täytyi hyppiä kääntöavaimen päällä, ennenkuin pultit avautuivat. Olen liian kevyt. Talon päädyssä puuhaillessani katsoin yhtäkkiä ylös ja näin fasaanin. Ja voin vannoa, että pihassa ei ollut sekunti sitä ennen mitään. Fasaani ilmestyi tyhjästä! Näinkö kaikki tapahtuu?

Pidän tästä karusta aikakaudesta, kun luonto riisuuntuu. Eipä ole sekään enää suojassa. Olemme yhdessä rujoja. Olen lämpimämpi.

Taiteessa voi tehdä sellaista, kuin että voi tehdä puusta ihmisen kasvot ja uurtaa ne jollain terävällä työkalulla sellaiseksi kuin raidan kylki, ja tehdä kasvoille ilmeen. Näin kuvan tällaisestä näyttelyesineestä. Niitä uurteita ei tarvitse koskea, ne voi jo tuntea.

Anyway, jatkan nyt lukemista. Ulkona tulee vähän vasemmalta oikealle, niin että köynnökset heiluvat.

marraskuu

2008-11-02T02:00:00.000-08:00

Talvi on alkanut. Kylmiä vesipisaroita ja ohuita jääkerroksia. Martinpäivä lähestyy ja silloin hyvä hanhipaisti voi olla paikallaan. Paras hanhi tulee, kun se paistetaan kyljellään. Tai se voi olla metsälintu myös.

Talven alku on aina yhtä pyörrettä, kaikki muuttuu, ei kuole, vaan siirtyy uudenlaiseen aikaan. Kohta kukaan ei muista, millainen kesä on. Ja on hyvä, ettei muistakaan! Hetken ajan voi nähdä tulevan, ja se pelottaa. Muistellaan kuolleita.

Äitini tunnistan tästä. Tulossa on pyhä - sitä edellisenä päivänä täytyy mennä saunaan, että kaikki on valmista. Kuka enää pyhänä ryhtyisi sellaiseen, silloin ollaan vain. Toinen asia: juhlapöydässä on kaikenlaista juhlasyötävää kahvin kanssa. Tarjolla on myös vaatimatonta pullaa. Hän ottaa pullaa, koska se on kohteliaisuus illan emäntää kohtaan. Arvostan sitä, että laitat tarjolle jotakin näin perinteistä, jota kukaan ei enää arvosta. Minä arvostan sitä.

Allerheiligen-juhla ja meidän juhlalokakuumme on ohi. Lapset ovat syntyneet pääosin lokakuussa. Viimeiset juhlat olivat eilen. Nyt lapset leikkivät rottia ulkona, maa kumisee heidän jalkojensa alla aivan kuin se olisi jo jäässä. Rotat ottavat kepit ja taistelevat.

Eilen saunoimme uudessa saunassa ensimmäisen kerran. Kun kiukaalle heittää vettä, siitä nousee valtava höyrypyörre, kuin tulivuoresta. Keskimmäiseltä irtosi ensimmäinen hammas! Se oli todella pieni ja menikin hukkaan melko pian. Hän on nyt kuusi. Hänen kanssaan suunnittelimme perustavamme pitopalvelun: hän teki juhliin voileipätarjoilun - vaaleat leivät voideltiin ensin yrttiöljyllä, ja hän laittoi runsaat päällysteet. Söinkin monta ja muutenkin paljon herkkuja, vieraiden lähdettyä tein pitkän juoksulenkin, ja en ole milloinkaan juossut niin pitkään ja niin vaivattoman kevyesti. Riittävä hiilihydraattitankkaus todella on kaiken a ja o! Juoksin kyllä liian pitkään ja liian kovaa. Seuraavaksi täytyy muistaa hitaus. Vain sillä tavalla kunto kohoaa.

Marraskuussa aion hengähtää hetken ja käydä esim. vessassa. Vielä maanantaina on iltaesiintyminen, mutta sen jälkeen lepään.

Selailin vanhoja muistiinpanovihkojani, kaunokirjallisia siis. Olen jo kirjoittanut niin paljon. Miten hyvä, että kaikki on jo kirjoitettu. Minun ei tarvitse juurikaan keksiä enää mitään. Kun vain avaan vihon ja otan jonkun lauseen. Ihanaa.

Perjantaina katsoin kotona Sex in the City-elokuvan. Mukavaa siinä oli se, miten naiset viihtyivät kehossaan ja vaatteissaan. Samalla tapaa mietin joskus katsellessani eri ihmisten ruuanlaittoa: jotkut käsittelevät isoja taikinakulhoja ja astioita kömpelösti, tarvitsevat apua. Toiset taas näppärästi, he nakkelevat pikku kippoja ja heittelevät mausteita sinne tänne, hallitsevat käsillään. (Lopputulos tai maku ei kylläkään riipu kokkaustavasta. Se on oma asiansa.) Minä luotan yllätykseen ja luontoon, vaistoon makujen suhteen.

Luen Maria Peuran kirjaa Vedenaliset ja pidän siitä. Onhan se kummallista puhetta. Jotenkin matalaa. Ihan kuin siinä ei olisi tavoiteltu mitään huippuja tai dramatiikkaa. Se vaan puhuttaan. Olen vasta siinä vaiheessa, kun Mirja muuttaa Helsinkiin. Ja hän on siihen saakka elänyt aika erikoista elämää. Eristyksissä ja nälkäisenä, saaressa. Saari voisi olla jossakin Perämerellä, Oulun lähellä. Elänyt vähän kuin eläin, laumassa. Ja Helsingissä baarien ikkunat ovat tummennetut, eikä hän ehdi ja löydä ikinä ruokakauppaan. Hän ikävöi saaren voitatteja ja lahnoja. Pidän kirjasta, koska oma lapsuuteni oli merkillinen. Sen maailma on niin vahva, että rupean jokeltamaan, kun tapaan lapsuuden ihmisiä. Eivät he voi sellaista muutosta ymmärtää, minun on palattava samaan mikä olin silloin.

Ensi töikseni huomenna poikkean kukkakauppaan. Nyt on aika hyötää kukkasipulit joulun iloksi. Istuttaa ne multaan ja vielä viileään ja ottaa sitten valoon ja lämpöön, kun nuppu tuntuu, joulukuun alussa. Aion laittaa sipulit sisäparvekkeelle, sen lämpötilaa täytyy kyllä silloin tällöin katsoa mittarista, etteivät sipulit jäädy. Sitten on odotettavissa kukkien tulvahtamista joulun alla!

Koulussa pidän hämärätunteja. Se rauhoittaa lapsia. Pimeässä ei kukaan jaksa riehua, se on jotenkin tuloksetonta. Valon määrä voi olla sellainen, että juuri näkee lukea. Sillä lukea meidän pitää.

Marraskuussa voisi hemmotella itseään. Kävellä paljon ulkona ja sisällä polttaa kynttilöitä. Lukea hyviä kirjoja. Matkustaa vähin kantamuksin, esim. Eurooppaan. Ajatella miten trans-Siperian radan varressa kyläläiset elävät. Tehdä lämpimiä ruokia. Joulukuun voi paastota ja sitten jouluna herkutella taas.

pää

2008-10-30T02:55:00.000-07:00

Taas on kiire, mutta eilen oli ajatuksena kirjoittaa pääjuttuja, eli: olin lenkillä ja alkoi sataa. Kaatamalla. Minulle ei ollut hattua, koska olin sauvakävelyllä. Satoi päähän, kylmää vettä. Se viilensi, vesi valui pitkin otsaa ja kasvoja. Miten harvoin tulee ajatelleeksi ylhäällä olevaa avaruutta. Vesi tulee sieltä, ja se avaruudellinen vesi sataa päällemme. Ajattelen sitä tilaa! (Kovin korkealla ei kuitenkaan sada.) Ajattelin päätäni vielä myöhemminkin illalla. Pesin tukkani, ja sen jälkeen laitoin päähän pyyheturbaanin. Ja kun sattumalta kosketin päätäni, pyyhkeen ympäröimää, hetken tunsin, miltä tuntuisi olla kalju. Hiukset olivat poissa, ja pää oli sileä ja pyöreä.

Outoja ilmiöitä

2008-10-27T05:31:00.000-07:00

Outo uni ja ilmiö unessa: Näin unta, että ongin kaloja. Se tapahtui sillä tavalla, että laitoin elävän ahvenen koukkuun kiinni saalistajaksi. Se iski kiinni toiseen kalaan, selän puolelta, ja veti sen lähemmäs, jolloin sain sen saaliiksi. Päästin saalistuskalan sitten taas liikkeelle. Saaliitkin olivat ahvenia. Lopuksi perkasin ne. Suomut olivat tiiviisti kiinni, kuin ahvenilla yleensä ovat. Suomut räiskyivät silmilleni ja kasvoilleni. Unta nähdessäni, ja kerrankin kesken sen herätessäni tajusin, että olen nähnyt tätä samaa unta monesti ennemminkin. Tämä tuntui suorastaan vakiounelta.

Muuten, suosimme ekomatkailua tänä viikonloppuna. Syysmyrskyssä pyöräilimme ja saatoimme vieraita sunnuntaina junalle. Sää on vain mielentila. Satoi kyllä aika paljon. Joissakin kohdissa vesi virtasi tiellä kuin koskessa ikään. Lapset nauttivat säistä, paisti keskimmäinen, joka on sisäkissa. Hän kauhistui ulkoilmaa, kun tuuli ja terävät pisarat löivät vasten kasvoja. Mutta hänellä ei ollut säälle sanoja. On kylmä, hän toisteli, vaikka kylmä hänellä ei varmasti niiden vaatteiden alla ollut. Kuopus puhuu taas ohi suunsa toisella tavalla. Täällä on kirkas liikenne, hän sanoi.

Kuitenkin bussimatka Helsinkiin oli meille huikea elämysmatka. Miten pimeys kietookaan kaiken sisäänsä, ja märkä. Kaikki tällainen surkeus vetoaa suoraan sydämeen. Eihän missään voi olla tällaista? (Voi. Englannissakin on kylmää ja märkää ja harmaata.)

Nyt ilmassa on jopa aurinkoa. Olen kirjastossa, ja lainasin juuri Maria Peuran Vedenaliset. Odotan sitä mielenkiinnolla. Tai paremminkin teksti odottaa minua, laukussani. Kirjailijoista puheen ollen satuin kuulemaan Keijo Siekkisen haastattelun Nadjan huoneessa, kun ajoin lasten kanssa autolla Pohjanmaalta tänne. Avasin radion, ja kuulin vain yhden lauseen, jonka muistin lukeneeni äskettäin. Mietin, voisiko puhuja olla Siekkinen, ja se oli. Hän oli ollut Meksikossa kirjoittamassa kirjaansa. Ääni on tärkeä, ja nyt olen kuullut sen. Ja olen jäävi sanomaan mitään enempää.

2008-10-23T00:41:00.001-07:00

Puhuin viime yönä unissani. Nukuimme vieraiden vuoksi olohuoneen lattialla, ja näkymä lattianrajasta on viidakkomainen ja samalla 50-lukulainen. Paljon ylle kaartuvia kasveja. Puhun unissani, olen sanonut miehelleni: Sinä viet. Sinä viet. Se tarkoittaa siis lasten viemistä päiväkotiin. Kun mies alkaa herättyäni puhua lasten viemisestä, en ymmärrä mitään. Olimmehan juuri sopineet, että tänään A:n kummitäti vie pikkuiset päiväkotiin. En muista unipuheestani mitään. Ja vielä kummallisempaa. Puhuin näin samalla, kun näin aivan toisenlaista unta. Kello oli jo soinut, joten tiedän nähneeni juuri sitä unta sen viiden minuutin aikana, jolloin vielä nukahdin. Olin sairaalassa, seikkailin sokkeloisilla käytävillä. Vieressäni oli raskaana oleva nainen, joka kysyi montako lasta minulla on. Kolme, vastasin. Olen lisäksi opettaja. Hän näytti kauhistuneelta ja surulliselta. Hän ei tiedä mistään mitään, ajattelin.

Unessa oli vielä piano, joka kaatui. Sen koskettimet eivät enää toimineet, siitä tuli aivan vaimeata ääntä. Mikä menetys, kaipasimme kaikki sen ääntä.

2008-10-13T00:02:00.000-07:00

Eilen, kun luin sohvalla kirjaa alkoi kuulua outoa piipitystä. Se on askelmittari, joka alkaa romurasissa piipittää aivan kuin palohälytin. Juoksin etsimään sitä, ja takerruin katosta roikkuviin voimistelukeinun naruihin, että melkein kuristuin.

Eli toisin sanoen todella hauska sunnuntai.

2008-10-11T12:58:00.000-07:00

Keskimmäinen on kuumeessa. Perjantaina hän nojasi päätään käsiinsä, istui ulkopöydän ääressä nujahtaneena. Meillä sairaus ei tarkoita koskaan hammasten kiristystä ja valvottuja öitä, vaan autuasta rauhaa ja sovinnollista leikkiä. Yksi pyörä on vähemmillä kierroksilla, kaikki helpottuu. Elämme tämän päivän kuin mummot.

Kauklahdessa katselen intialaista isää ja mietin Lahirin kirjaa, missä hän kertoo muukalaisuudesta. He ovat muukalaisuuden prototyyppejä, mutta niin olen minäkin. En voisi kuvitella asuvani vieraammassa paikassa. Nyt kuitenkin olen sees, koska pian alkaa loma, ja me matkustamme kotiin.

Arkisin rakastan sitä ääntä, mikä syntyy, kun esikoinen rullaa potkulaudallaan kotiin. Sen korkea kitinä asfaltilla kuuluu kauas. Hän tulee sisään, avaa oven, kuulostelee. Olen sisällä, aina.

Kun haemme pikkuiset päiväkodista, keskimmäinen raahustaa, hän on sairas. Hän löytää olutpullon ja kantaa sitä kädessään koko matkan kotiin asti. Kuopus löytää puolestaan kaksi olutpullon korkkia ja työntää ne hattunsa alle säilöön. Siellä ne kulkevat kotiin asti, sillä korkit ovat jostain syystä arvotavaraa. Toinen kuopuksen löytö: jättivaahteranlehti. Ja vielä värikäs sellainen.

Oudot asiat kiinnittävät huomioni: unipantteri ja apina, ne lojuvat päivällä lattialla keittiön pöydän alla ja ovat velttoja ja elottomia. Niistä on öinen elinvoima kadonnut.

Elämä

2008-10-10T03:56:00.000-07:00

Elämäni on sekamelskaa, ja joskus katson peiliin ja ajattelen, että elämäni on hirveää, ja mitä todennäköisemmin se muuttuy yhä pahemmaksi koko ajan. Viiden vuoden päästä kylven painajaisessa valveilla ollessanikin. Pahimmat uhkat tulevat lähemmäksi. Voi myös olla niin, että pahinta on nyt. Varmasti on.

On hauskaa tuntea elävänsä, joka hetki. Se on ehkä parasta. Ja ironian taju on hyvä omistaa myös. Kuitenkaan elämäni ei ole kenenkään muun elämää raskaampaa, en oikein ainakaan jaksa uskoa. Hyvää tällaisenaan.

En jaksa edes ajatella, saati kertoa, mitä kaikkea tällä viikolla on taas tapahtunut. Lapsista voisin kuitenkin kertoa.

Maanantaina elinvoimaisin hetkeni oli, kun katsoin sattumalta lehdestä, että Täydelliset Naiset alkavat tv:stä. Täydelliset naiset tulevat tänään, huusin ääneen kaikille läsnäolijoille. Minne tulevat? kysyi juuri nelivuotias kuopus. (Hän luuli, että ne tulevat oikeasti. Mitähän hän pitää täydellisenä naisena?)

Haen lapset kävellen päiväkodista. Mitä ruokaa tänään on, kysyy kuopus heti kun näkee minut. Päiväkodin hoitaja sanoo, että kuopus on kova syömään. Hän nauttii ruuasta, syö lautasen tyhjäksi, joskus kotona toistenkin lautaset. Pysähdymme aina Osmo Ojantakusen kodin paikkeille, se on ison ojan takana. Kävely on se mystinen juttu. Vasta siinä pääsemme olemisen rytmiin kiinni. Pikkuisin on kiukkuinen, mutta hän leppyy silminnähden kun mainitsen, että ostin Lidlistä pikkutuutteja - hän alkaa kävellä rennommin, ja päivän murheet jäävät.

Joka päivä katsomme miten leikkipuiston peruskorjaus edistyy. Aina joku palkki tai katto tai laite on tullut lisää, viimeksi muumikatto. Lopputuloksesta ei vielä tiedä, mutta hyvältä näyttää. Maassa tulvii vaahteranlehtiä, ylhäällä tuulenpesiä.

Iltapäivällä olen kahvilassa esikoisen kanssa, opettajan kanssa käydyn palaverin jälkeen aivot ovat tyhjät. Voiko nähdä valveunta? Ainakin vaivun helposti johonkin, missä ympäristö häviää. Syömme vaiti. Ei aina tarvitse puhua. Eikä se tarkoita, ettei olisi mitään sanottavaa. Olemme yhdessä äitinä ja lapsena.

Keskimmäinen haluaa käydä soittamassa pianoa ja hänen filosofisella mentaliteetillään kaikki sujuu rauhallisesti. Hänen mielestään pianossa on niin kaunis ääni. Hän haukottelee makeasti pianotuolilla. Katselee muualle, kun opettaja soittaa. Housut ovat kuraiset, tietenkin, koska hän on tullut suoraan hiekkalaatikolta. Jos kengän irrottaisi jalasta, ja kääntäisi ylösalaisin, sieltä tulisi kilo hiekkaa.

Iltapäivällä katselen pihjajassa olevia lintuja. Tilhiä! Mutta kun katselen tarkemmin, ne eivät ole tilhiä. Itse asiassa kaikki linnut ovat eri lajia: mustarastas, räkättirastas, talitiainen ja punatulkku. Punatulkku on ihanan syvän punainen. Se on pullea, lepäilee välillä ja näykkii sitten marjoja. On harvinaista nähdä punatulkku pihassa! Yleensä ne viheltelevät vain metsän uumenissa.

Sitten illalla luen Jhumpa Lahirin kirjaa The Namesake. Hän on hyvä kirjoittaja. Jo puoli sivua luettuani tiedän, mikä on tilanne, voi mennä suoraan sisään. Ja hän kertoo vieraudesta, ja vieraassa maassa asumisesta, jolloin elämä usein kaventuu, ihmiset, tuttavat, ovat vain korvikkeita niistä, joiden kanssa todella haluaisi olla tekemisissä. Ashiman korut, kaikki jotka hän sai Intiassa häälahjaksi, ovat nyt Amerikassa tallelokerossa. Vauva on hänen vatsassaan, mutta tuli sieltä pois, kun syntyi. Ja sitten - välissä on hirveästi tyhjää tilaa, koko maailma, ja siellä on Intia, ja Ashiman entisen kotitalon huoneet, kylminen sementtilattioineen, jotka eivät kuumana kesänäkään koskaan lämpene.

2008-10-06T01:40:00.000-07:00

Parasta on pysyä arkisissa toimissa, ajatella käytännön asioita. Tämä on minulle nimittäin aivan uutta ja mullistavaa. Rajat ovat hyvät. Voin tosissaan levätä. On vain se hetki, se mitä olen juuri tekemässä, ei mitään muita maailmoja, ei juuri kuvitteellisia henkilöhahmojakaan. Jokaisen pitäisi kokeilla tällaista.

Ja tänä aamuna oli omena-ukko tien varressa!!!! Ja olin autolla, enkä voinut pysähtyä, eikä minulla ollut rahaakaan. Olemme etsineet omenoita laatikoittain ostettavaksi. Hän näyttää isoisältäni ja hänen omenapuunsa tuottavat valtavasti satoa. Aamuruuhkan aikaan hän on maantien vieressä. Yritän etsiä häntä käsiini iltapäivällä.-

Luin kaksi kirjaa. Siri Kolun Metsänpimeän ja Keijo Siekkisen Jäähyväiset rakkaudelle. Ensimmäisestä en osaa sanoa mitään. Ja Keijo Siekkinen taas on sellainen, jolle myisin sieluni lukematta riviäkään. Tiedät varmaan sanonnan syödä jonkun kädestä. Kuka siinä kirjoittaa - isä, rakastaja vai..? En ole koskaan tavannut Siekkistä, mutta tapaisin kyllä mielelläni.

Välitunti alkaa, myöhemmin lisää.

2008-09-28T08:42:00.000-07:00

Taas tapahtuu liikaa, mutta eihän kaikkea voi käsitellä. Istun sunnuntaina työpaikalla, koska muistini yksinkertaisesti pätkii niin paljon. Joskus vielä unohdan tulla tänne arkena. Tulin valmistelemaan kokeita, jotka olin unohtanut, mutta vain huomatakseni, etten ollutkaan. Voiko sekavampaa olla?

Olisipa täällä kuitenkin aina näin rauhallista.

Haluan oman toimiston. Mutta mitä siellä tekisin?

Elämänikäisen rauhan voi löytää jostakin rauhallisesta paikasta, kuten Snettansin maatilan läheltä pohjois-Espoosta. Siellä voisin asua. Aurinko paistaa, metsää on lähellä, taivaalta leijuvia keltaisia lehtiä.

Ilta pimenee. Metsän rauha tuntuu kuitenkin vieläkin, toivottavasti vielä ensi viikollakin.

2008-09-24T23:37:00.000-07:00

Näin hienon lentounen: lensin ison saaren yllä meren päällä, kiertelin ensin alhaalla, mutta sitten päätin todella kokeilla voimiani. Otin korkeutta, kädet siipinä ja nousin ylös taivaalle niin että saari alapuolella näkyi pienenä. Ylhäällä oli viileää, tuuli oli raikas. Lapseni osoittivat alhaalla minua, hekin olivat iloisia. Lensin saaren eteläkärkeen ja halusin laskeutua alas. Se oli vaikeampaa. Osuin jotenkuten rantaan, kuivin jaloin. Rantaa myöten meni vanha kiviaita, koko saaren mitalta. Tiesin, että se johtaisi takaisin perheeni luo pohjoiseen. Lähdin seuraamaan sitä, mutta matkalla oli isoja esteitä, ensimmäisenä espanjalainen vanha inkvisitiopyörä: se oli tuulimyllyn siipien kehän kokoinen pyörä, jota pitkin piti kiivetä sen yli. Sellaisessa on piikkejä, mutta tässä versiossa oli minua varten onneksi pehmeät kumiset askelmat, ne joustivat ja kiipesin sen yli helpottuneena. Heräsin, kun olin tässä inkvisitiopyörässä.

Viikonloppu

2008-09-22T01:57:00.000-07:00

Unista tuli mieleeni... mökillä viime viikonloppuna näin unta, että minulla oli kaksi poikaa ja meidän kanssamme oli kolmas poikalapsi, orpo. Mehän voisimme adoptoida hänet, päätimme mieheni kanssa. Se oli enemmän hänen ideansa, mutta kumpikaan ei sanonut sitä ääneen. Mieheni osoitti minulle omien poikiemme henkseleitä, kurahousuja ja kumppareita, joita lojui joka puolella. Hän vain nyökkäsi niiden suuntaan, ja tiesimme, adoptointi olisi oikea ratkaisu. Meillähän on jo kaikki varusteet valmiina. Tämä uni toi hyvän mielen.

Mökille matkustimme esikoisen kanssa junalla, joka pysähtyi jokaisella asemalla. Junaa piti vaihtaa monta kertaa. Vilppulassa on näköjään iso saha ja Kolhossa on sähköpaalujen kyllästämö. Nämä asiat olin unohtanut. Koko matkustus oli kuitenkin liian äkkinäistä. Tarvitsen viikon, ennenkuin alan asettua.

Mökillä kävimme melomassa, ja järven pinnalla oli keltaisia lehtiä. Järvi alkaa asettua lepoon. Kaikki oli aivan tyyntä. Kesällä ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan lepuuttavansa kanoottia Akansalmessa sivuttain. Niissä säissä se olisi merkinnyt loppua!

Kävimme Mulkkujärven lintutornissa. Lähellä on myös Pierinlampi. (Kuka nämä nimet on keksinyt? )Joutsenia oli liikkeellä, ja yksi karpalonkerääjä. Pieniä väkkyrämäntyjä vasten hän näytti suorannalla kumartelevalta jättiläiseltä. Ja miksi hän poimii karpaloita jo nyt? Ne ovat vasta omenanmakuisia.

Mökillä luin loppuun Joonas Konstigin novelliteoksen Ahneet ja viattomat. Se oli hyvä, mutta yksi puute siinä oli. Se kertoi niin leimallisesti kolmikymppisten (ja alle sinkkujen ja seurustelevien elämästä. Parisuhteen ensi askelista. Mutta onko se puute? Mitä kuusikymppinen äitini tykkäisi kirjasta? Ymmärtäisikö hän lainkaan mistä siinä on kyse? Kirjoittaminen laahaa aina jäljessä. Sama pätee varmaankin ystävääni, joka on kolmeviitonen ja julkaissut kirjan. Eräässä arviossa siitä sanottiin: "teinipaatosta", ja hän on kuitenkin jo ohittanut teini-iän. Teemat kumpuavat kuitenkin hänelläkin itsenäistymisvaiheesta, päähenkilö on 17-vuotias. On vaikea kirjoittaa nykyhetkestä, koska sitä ei ole!!!

kävelyä

2008-09-18T00:27:00.001-07:00

Olen hullaantunut kävelystä. Olemme ilman kaksi päivää ilman autoa ja autoiluun verrattuna kävely on terapeuttista. Ajatella, että kävimme jalkapalloharkoissa bussilla ja jaloin, on mahdollista taittaa se matka omin jaloin. Yhden lapsen kanssa eläminen on myös huima elämys. Voimme tehdä mitä vain! On niin helppo liikkua. Illalla poikkesimme kreikkalaisella torimyyjällä Tapiolassa harkoista tullessa. Oli ilta, vietimme aikaa ulkona kuljeskellen ja katsellen. Espoossa tällainen on harvinaista! Kaikkihan on normaalisti ostoskeskuksissa ja sisällä. Sen takia tuntuikin oudolta ja irralliselta. Ostimme myyjältä favapapuja. Niistä voi kuulemma tehdä hyvän aamiasmunakkaan - ja lokumipaloja, eräänlaisia makeisia, todella hyviä.

Tänään saatoin esikoisen kouluun ja kävelin bussipysäkille, ajoin lähelle työpaikkaa, ja kävelin taas puoli kilometriä. Unelmoin kävelystä tästä lähtien. Työpaikan lähellä näin omenaukon, joka myy aina omenoita syksyisin tienvarressa. Hänen pihansa on niin täynnä omenapuita, että ne ovat kuin katto kaiken yllä. Lisäksi hän on kuuro ja sokea.

Tänään matkustamme junalla Pohjanmaalle paikallisjunilla Haapamäen kautta. Matkalle otan lukemiseksi kirjan, jonka lainasin eilen, Joonas Konstig, Outoja ja ahneita (nimi sinnepäin). Ainakin ensimmäinen novelli oli todella hyvä.

Matalapaine

2008-09-18T00:27:00.000-07:00

Vallitsee kummallinen matalapaine. Hiekka maassa on ei pölise, vaan hiekanjyvät ovat kiinnittyneet toisiinsa. Pikkuiset lähtivät isän kanssa mökille ja mummolaan. Meillä oli esikoisen kanssa rauhallista. Hän alkoi kertoilla kuulumisiaan, joita ei arkena normaalisti metelin takia kuule. Tutustuin häneen suorastaan uudestaan. Tänään käymme marketissa ostamassa matkaevästä. Hän rakastaa kokkaamista ja lupasi laittaa tänään kalaruokaa: pakastimessa on runsaasti vaihtoehtoja sitä varten. Silakkafileitä, mustekalarenkaita, lohta, turskaa. Eilen illalla esikoinen laittoi iltapalan. Metwurstia, jonka päällä oli auringonkukansiemeniä, vierellä sipaus sulatejuustoa. Ihana suolapala. Sitten nukuimme vierekkäin - isossa sängyssä hän oli peiton alla lähes huomaamattoman ohut.

Huomenna lähdemme junalla. Nautimme joka hetkestä, syksyiset maisemat vilistävät ohi. Puut kaartuvat tummanvihreinä.

Pioneeri

2008-09-16T23:10:00.000-07:00

Maanantai-aamulla kun tulin töihin, luokassa oli lämmintä +10C. Kauhea meteli, ikkunan alla kaivuri, räjäytystyömaa ja moottorisaha. (Nyt en liioittele yhtään.) Ohuista seinistä kimpoavat kaikki äänet, siellä kaikuu. Työoloni ovat surkeat. Olen siperialaisella pioneerileirillä.

Kello oli myös sekaisin. Se ei sinänsä tunnu isolta asialta, paitsi jos työ perustuu kellottamiseen, kuten asiantila on.

Sähkömiehet kävivät lopulta. Oli tehty kevättalvella joku virhekytkentä. Onnellista on energiansäästö, sillä totesimme lasten kanssa, että ihmislämpö lämmittää kyllä tilan siedettäväksi parissa tunnissa. Lämmitystehtävää hoitavien täytyy jumpata vain usein. Sään muuttuessa talvisemmaksi alkoi ihmislämmitystyö olla pitkäkestoisempaa.

Tosiasia on, riippumatta työoloista: vaihtaisin mielellään työtäni, johonkin rauhallisempaan. Vaihtaisin mielelläni myös asuinpaikkaa.

härkäpapuja

2008-09-14T11:31:00.000-07:00

Istun paneelilautakasan päällä, mahdollisimman epämukava asento, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, kuten ei yleensäkään kannata.

Katsoin Mulholland Driven ensimmäistä kertaa.

Well. Se oli hyvä. Pidän näköjään kaikesta absurdista. Huomio ei ollut juonessa, vaikka sitä tietenkin yritti samalla miettiä, vaan tunnelmalla ja elokuvan kielellä. Jotkut kohtaukset olivat uskomattomia, kuten koe-esiintyminen. Millaista olisi sama proosan kielellä?

Lauantaina olin masentunut. Menimme katsomaan Listo Läppääjän. Katsojia oli vain kourallinen. Takana joku lapsi toisteli koko ajan: Tämä ei musta vaikuta ollenkaan lastenohjelmalta. Sitten sama lapsi kysyi: Koska ne Tatu ja Patu tulevat? Suosikkihahmoni oli pakastaja-Elvi, tietenkin. (Hän muistutti häkellyttävästi puistotätiämme.) Kuopus höpötti vielä illalla vessassa yksinään: Pakasta, pussita, pakasta, pussita... Elokuvan jälkeen menimme ostamaan ruokakaupasta vain muutamaa asiaa, nimittäin kahvia, kauratuotteita ja öljyä. Marketti oli täpötäynnä. Minulla oli päänsärky, kuten viime aikoina aina. Pää tuntuu ontolta, aivan kuin veri ei kiertäisi siinä lainkaan. Ihmiset kysyvät minulta kaupoissa aina tuotteista, missä ne ovat, ja jopa: Miten sinä laitat munakoisoa? Ventovieraat ihmiset. Se on imartelevaa, ja kukaan ei ventovieras kauaa. Nytkin: Tiedätkö, mistä löytäisin murskattuja härkäpapuja?

Kotona hirvittävän sotkun keskellä aloin kuitenkin laittaa ruokaa päänsärkyisenä. Puhumattakaan sotkusta, jonka kolme poikaamme* olivat saaneet aikaan kaikissa huoneissa. Minulla oli muistikuva tanskalaisesta ruoka-ohjelmasta, jota katsoin aivokuolleena joskus ja aloin valmistaa sitä mukaillen kasviksia pannulla: keräkaalta salaattisikurin kokoisina paloina, omenalohkoja, kesäkurpitsaa, sipulia ja muuta tähteenä olevaa, aurinkokuivattujen tomaattien loput. Sekaan lopuksi hunajaa ja sinihomejuustoa. Se oli todella herkullista. Tuoretta leipää samassa uunissa, ja kun pääsimme vauhtiin, pojat alkoivat leipoa: omenapiirakkaa, pannaria.. Ruoka todella pelasti kaiken! Kuopuskin on oppinut laittamaan salaatin tuosta vain: (Hän on vasta 3.) hän pilkkoo omenaa, porkkanaa ja salaattia. Eikä hän tee siitä mitään numeroa, vaan huomaan, että salaatti onkin jo tehty!

Iltalukemiskirjanikin ovat jääneet lautapinon alle. Sieltä pilkistää jotakin. Nyt aion kuitenkin kirjoitella omaa tekstiä.

*On heistä hyötyäkin: kun tuppaamme kaikki uimahallissa porealtaaseen ja pojat touhuavat siinä aivan pienen tovin, kohta tulee tilaa. Pian on koko allas vain meidän käytössämme (vaikka se olisi ollut aivan täynnä)!

Korvikeperjantai

2008-09-12T05:45:00.000-07:00

Ikkunan takana tuijottavat valtavat auringonkukat. Ammollaan keltaista. Niissä on jotakin vauvamaista. Pöydässä on myös kukka, josta hävettää tunnustaa, etten muista sen nimeä. Lapampeli, veikkaa kuopus. Se näyttää vähän raparperiltä, pitkät tummanvihreä liuskaoksat kaartuvat joka puolelle. Voin melko suurella varmuudella sanoa, että raparperi se ei ole.

Viikon kohokohtia: opetin kielioppia lapsille. Sijamuotoja, kuten akkusatiivia. Kieliopin käsitteet olivat heille yhtä viidakkoa. Menimme uskomattomia polkuja! He kokivat loistavia oivalluksen hetkiä! Ensin kaikki ymmärsivät, että kaikki pätee vain esimerkkisanaani kissa. Entä koira, joku kysyy. He olettivat, että sillä on puolestaan aivan omat sijansa!

Eilen sain happimyrkytyksen. Koko päivä ulkona, urheilupäivä ja sen jälkeen jalkapallokentän laidalla ihanassa syyssäässä. Yritin seisoa aina jonkun takana, ettei tuuli olisi rieponut minua pois. Edessä seisovan takki läimi kasvojani koko ajan. Voiko sää olla tätä enää?

Kun olin välituntivalvojana, koulun pihalla kaatui puu.

Keskimmäisen pianotunti. Hän kaivaa nenää ja järsii pianoa. Älä syö soitinta, sanoo opettaja. Lapsi eläytyy vesikirppuihin ja karhun kävelyyn. Hän ei ota todellakaan mitään paineita. Muistatko miten se (melodia) meni? En muista, lapsi vastaa. En tosiaankaan muista.

Viikonlopuksi täytyy keksiä ohjelmaa, joka korvaisi Pohjanmaalle menon. Mutta mikä sen voisi korvata? En keksi mitään yhtä hyvää.

Kuntoilemaan

2008-09-10T04:08:00.000-07:00

Olen menossa kuntosalille. Joten en ehdi kauheasti nyt perehtyä. Käyn siellä kuntoilemassa liigapelaajien kanssa. Olen meistä hyväkuntoisin.

Mietin nyt parhaillaan kovasti, onko mitään tapahtunut viime aikoina.

- vihreät pressut aaltoilevat ikkunan takana.

Ei kai muuta. Kuntoilemaan on hyvä mennä mieli tyhjänä.

the truth is..

2008-09-08T04:35:00.000-07:00

En ole ehtinyt vessaann koko päivänä, enkä ehdi vieläkään, nytopetan atk:ta. Työtahti on niin tiivis. Mutta blogin kirjoittaminen voi olla korvaava toimenpide...

Lähden nykyään töihin iloisena. Työ ei sinänsä ole hyvää eikä pahaa. Mielikuvani siitä voivat olla mitä vaan. Kello 7:30 olemme jo päiväkodin pihalla. Siellä uniset hoitotädit hierovat silmiään. Silmät aukenevat niin hitaasti aamuisin. (Millainen henkilö on aamulla, sellainen hän on.)

Sain luettua työkaverini lainaaman Cecelia Ahernin Where rainbows end. Rakastavaiset, jotka eivät tienneet toistensa tunteista (toivoivat vain), saivat lopulta toisensa. Vain satunnaisten toisten osapuolien vihjauksien kautta asiat tulivat puheeksi. Kirjan oli kai tarkoituskin olla turhauttava. Viisikymmenvuotiaina he lopulta saivat sanottua asian toisilleen. Välissä oli pari hukkaantunutta kirjettä ja muuta viestiä. Harvoin luen mitään näin romanttista. Mutta ei kirja hassumpi ollut! Molemmat päähenkilöt olivat jo löytäneet oman elämänuransa, ja tottuneet turhaumiin. Tulevaisuus on heille valoisa varmasti.

Eräs oppilas (10v.) kirjoittaa: Eläkeiän jälkeen en tiedä tulevaisuuttani Espoossa. Kesällä sain mökille edelliselle edesmenneelle omistajalle suunnatun kirjeen: Emme tavoittaneet edellistä asukasta. Hän on muuttanut jonnekin, jonka osoitetta emme tiedä. Sanat pysähtyvät, on outoa puhua siitä, mitä ei tiedä.

Pihlajanmarjat kypsyvät. Mutta miten on puolukoiden laita? Meidän pitäisi mennä poimimaan niitä Pohjanmaalle.

aurinkoa

2008-09-06T05:52:00.000-07:00

Luen Cecilia Ahernin kirjaa Where rainbow ends..., jonka sain lainaksi työkaverilta. Se koostuu pelkistä sähköpostiviesteistä. En voi olla ajattelematta, saavatko päähenkilöt lopuksi toisensa. Elleivät he saa, on se kyllä tylyyden huippu. Rosie, naispäähenkilö, ei toteuta itseään, eikä kerro mitä todella haluaa. Ja hän saakin odottaa toiveidensa täyttymistä. Ehkä hän on zeniläinen. Se on paljon mahdollista, sillä hän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja opettelee olemaan tyytyväinen. Opettelee pitämään receptionistin työstään. Voin kyllä nähdä miten sekä Alex että Rosie kärsivät.

Eilen hemmottelin itseäni käymällä kirppiksellä. Siellä sattui olemaan kahvitarjoilu ja pullaa. Tein hyviä löytöjä, Kuolleet sielut, Nabokovin Naurua pimeässä, Lars Sundin Onnellinen pieni saari (saatan muistaa nimen väärin) ja Manon Lescaut.

Eilen tapahtunutta: eräs lapsi heitti välitunnilla takkinsa ilmaan ja siihen tarttui tuulenpuuska joka heitti sen korkean koulurakennuksen katolle. Hän tärisi t-paidassa seinän vieressä sen jälkeen.

Luokassani on kello, joka ei toimi. Se on mustavalkoinen virastomalli. Kun katsoin kaupungilla samanlaista kelloa, mieleni sanoi heti: Ai niin tuo kello. Eihän se näytä oikeaa aikaa.

Kun ajoin päiväkotiin hakemaan lapsia, paistoi aurinko. Kaikki vastaantulijat hämmästelivät aurinkoa (vanha taivas! Se on olemassa yhä.) Tienhaarassa oli pieni vesilammikko, jossa pörhisteli ja polskutteli kuusi varpusta peseytymässä. Ne eivät väistäneet autoa ollenkaan. Niille ei ollut olemassa muuta kuin vesi ja aurinko ja oma suurperheen kylpy. (Minä väistin niitä.)

2008-09-05T02:11:00.000-07:00

¨Three minutes. Netti on auki tietsikassa, joka on leipomopakun takaosassa. Voin surffata sillä hetken. Tulin kirjoittamaan, että kaiken takana on kuitenkin ahdistus - sitä vasten kaikki on luettava.

Eilen

2008-09-04T01:26:00.001-07:00

Eilen koulussa tummanvihreällä liitutaululla käveli hämähäkki. Se oli ehkä raskaana, koska se nautti märän sementin tuoksusta, joka taulusta kohoaa. Se kylpi siinä. Hetken päästä näin sen lattialla - se kulki pöydän alla. Väistelin sitä jaloilla ja niinpä minun piti opettaa saksaa kummallisessa asennossa hämähäkkiä suojellen.

Näen tuhat hullua ninjaa päivittäin. Pidän lapsista, mutta että tuhat. Eilisessä iltaesiintymisessä mietin, että haluan työltäni pohjimmiltaan kahta asiaa: absurdiutta ja swingiä. Niitä tässä kyllä on. Niitä löytyy kirjoittamisestakin. Olen siis oikeilla jäljillä, kun etsin hervottomuutta.

Pojat ovat iltaisin hervottomia. Keskimmäinen nauraa hillittömästi, kaikki sanat naurattavat häntä, lopulta mikä tahansa sana, kuten mustikkapiirakka, saa hänet nauramaan itsensä tainnoksiin. (Mustikkapiirakka onkin jotenkin rivo sana.) Lisäksi hänellä on eskarissa puheripuli. Hänet oli laitettu istumaan vilkkaaseen pöytään, kannattaa laittaa, jos on rauhallinen ja syö hyvin, kuten hän. Mutta vilkkaassa seurassa hän pääsi vauhtiin, hän puhuu niin paljon, ettei ehdi syödä, hänellä on teorioita ja varsinkin hauskoja sanoja. Kotona hämmästelen hänen ajatuksiaan: hän ei voi käsittää, miksi valas, joka on katkaistu keskeltä, ei voisi herätä henkiin, kun puolet liimataan taas yhteen. Tämä todella aiheuttaa hänelle päänvaivaa. Esikoinen tuprauttelee rasvaa käsivarteensa, pieniä kiemuraisia valkeita spruuttauksia. Ne ovat harakanruikulia. Ja taas.

Huono uutinen: tietokoneeni ei tule kuntoon. Nyt on etsittävä jostakin kirjoituskone.

Hyvä uutinen: tuntuu mukavalta, kun talossa on remonttimies. Kylppäriremontti etenee ja kun olen keittiössä, kuuntelen, miten talon sydämessä napsuttelee ja vasaroi joku mies. Hän saa sisukset kuntoon. Ja kun kunnostaminen alkaa talon ytimestä, se hyödyttää kaikkea. Yöllä vaellan työkalujen ja sementtisäkkien seassa vastasyntyneessä kylpyhuoneessa, ja istun pytylle, joka on valkea ja kylmä niin kuin ei mikään vielä tätä ennen.

ukrainalaista maitoa

2008-09-01T01:48:00.000-07:00

Tänään aution päiväkodin pihalla varhain aamulla ilma oli kuulas. Aurinko paistoi kylmästi. Ilmassa oli hapan tuoksu, se oli kuin ukrainalaista maitoa, ja sitä oli suuret määrät. Käsittelemätöntä aamumaitoa yläilmoissa, tyyntä.

Kaipaan kirjoittamista.

Viime yönä unessa kirjoitin kullanvärisellä kynällä selkää tekstiä: There is nothing more on my heart. (ei mitään huolia)

Ostin eläkeläiskanttorin vanhan pianon. Sillä on soitettu joka päivä kymmeniä vuosia. (Piano syntyi Euroopan hulluna vuonna.) Äidille soitin puhelimen kautta laulua: Miss laaja aukee.. ja kysyin tunnistaako hän kappaleen. Niin, pohjalaisten laulu. Mutta sun täytyy vielä vähän harjoitella.

Elokuussa

2008-08-14T00:46:00.000-07:00

En ole sillä tavalla kadonnut, mutta tavallaan kuitenkin. Tietokone hajosi kesällä. Kirjoittamista se ei estä, kirjoitan käsin, mutta blogin pitämistä hankaloittaa. Kannettava oli peestä jo uutena, lopulta se ei käynnistynyt, ja kansi melkein irtosi. Korjaamon nainen kysyi, ovatko lapset vähän leiponeet tätä. Eivät lainkaan, hyvänen aika, ainakaan leiponeet! Kone osoitti vielä irvokkaat merkkinsä: painoin käynnistysnappia osoittaakseni, että ei todellakaan toimi. Mutta silloin kone yllättäen käynnistyi! Se jäi sinne kuitenkin juoteltavaksi.

Nyt aion kirjoittaa vain päivänkakkaratekstejä. Joitakin pieniä huomioita.

Eräs:

Olin kuntosalilla. Läskini vähenevät. Mutta siellä kävi niin, että kun ajoin kuntopyörää, varied route, ja luin jotakin hyvää lehteä - siellä on sellaisia lehtiä, joita en muualla näe, kuten Raw - niin huomasin yhtäkkiä jotakin, jota ei normaalisti tapahdu. Olin ajamassa normaalisti, ajattelin juuri - eräs mies oli noussut selkälihaspenkiltä ja hänen päästään oli roiskunut pitkä hikivana lattialle - että hurjaa. Mutta samassa huomasin, että kämmenselässäni pisaroi hiki ja ranteesta roikkui kolme isoa hikipisaraa, pitkiä ja hyytelömäisiä, ja ne venyivät hitaasti kohti maata, jysähtivät lopulta lattiaan ja kastelivat sen laajoina lätäkköinä.

Se voi tapahtua myös minulle!

Toinen:

Tämä on uni. Kotiini tuli asumaan joku ihme köriläs. Mies, jolla oli valkoinen iho, hän oli kuin iso toukka. Hän ei puhunut, ei osallistunut mihinkään, makasi vain seinän vieressä. Lopulta hänen läsnäolonsa alkoi häiritä meitä. Kuskasimme hänet jonnekin itä-Helsinkiin, torin laidalle. Hänen isänsä vihastui, ja toi hänet meille takaisin saman tien. Isä vaati, että pidämme hänen isolle pojalleen synttärijuhlat. Isä vartioi meitä pistoolin kanssa, kun juhlimme väkinäisesti. Vanhin poikani keksi ovelan juonen, hän päätti lähteä metsään hakemaan apua. Yhtäkkiä olinkin poikani, ja lähdin metsään, olin sininen poika. Kävelin kauan, ja yhtäkkiä näin edessäni puitten keskellä sininen aukon maassa, ja sinisen puumajan. Tunsin tulleeni kotiin. Majasta tuli kaksi tyttöä, he olivat siskojani, metsän eläväisiä. Heillä oli mukanaan joku metsän eläin ja minulla kultainen noutaja. He ilahtuivat koirasta. Olin turvassa ja tukala tilanne ratkesi.

Eläimiä

2008-06-29T14:01:00.001-07:00

Meillä oli lemmikkinä purkissa kultakuoriainen, sen kilpi oli hohtavan kullanvihreä. Haimme sille veneellä ulpukan- ja lumpeenkukkia. Se kävi niiden kimppuun ja jyysti ne loppuun. Se söi emit. Päästimme sen vapaaksi, mökin päätyyn.

Mökin päädyssä elelee sammakko. Se menee talon alle maassa olevaa tarpeetonta vesikourua pitkin. Miksi se ei käyttäisi hyvää tasaista reittiä hyväkseen? Kun luin sängyllä, katselin kärpästä, joka voimisteli 70-luvun täkillä (mandalakuvioisella). Se tukeutui etu- ja keskimmäisiin jalkoihinsa ja nosti takimmaiset ilmaat ja hieroi niitä yhteen. Paino oli selvästi etummaisilla jalkapareilla, sen piti vähän kyykistää itseään ja korjatakin asentoaan, että tasapaino säilyi.

Yöllä kuulin outoa töminää ja veneen kolinaa. Nukumme ovi auki, siis ei lukossa. Se on tapana täälläpäin. Järvessä näin kaksi hirveä uimassa tähän rantaan. Toinen oli sarvipää. Se oli outo näky. Järven ohuus tuli todettua - vettä oli lahden keskellä vain heitä mahaan saakka!

Kerran kun menin puuvajaan, siellä ollut sittiäinen lensi selälleen. Raukka pelästyi niin paljon. Se jäi sätkimään, mutta käänsin sen tietysti.

Juusto homehtui. Jätin sen kompostin päälle, ettei sen, joka sitä kaivelee joka yö, tarvitsisi tänä yönä nähdä vaivaa. Siinä on nyt ruokaa. Luulisi maistuvan paremmin kuin kahvinpurujen.

Illalla kävimme hakemassa kaupalta lehden. Lähes uskomatonta, että se oli siellä laatikossa. Mutta kyllä. Pyöräilimme henkeäsalpaavien kukkaniittyjen halki. Ne ovat uskomattoman hienoja ja monilajisia. Jo pelkkä maantien piennar on meille elämys, voin luetella sen kasvilajeja pojille pitkät ajat. Penkereet ovat täynnä luonnonkukkia: kissankelloja, violetteja ohdakkeita, leinikkejä, koiranputkea. Sävyjä, ainostaan tummanpunaiset kukat puuttuvat. Nenässä tuntuvat ympäräivät suot. Niiltä leviää viileänraikasta tuoksua. Sateella tuoksut ryöpsähtävät ilmaan.

Eskon verstaan pihassa näimme valkoisen kissan. Se meni pakoon, kunnes sanoin esikoiselle, että kutsu sitä! Se tuli heti. Sen turkki oli märkä ja se haisteli poikien käsiä ja puski jalkoja. Kaikki kolme poikaa silittivät kissaa autovanhusten keskellä, jotka olivat olleet elossa viimeksi 60-luvulla. Pihassa oli kuitenkin itseluottamusta, jota ei voinut kiistää. Sellaista harvoin tapaa nykyään. Kun kissa lähti poispäin, keskimmäinen huusi innoissaan: Se kävelee!!

Tänään lokki syöksähteli kohti, kun olin melomassa. Se voisi olla pelottavaa. Paitsi etten pelkää. Luonnottoman valkoinen lintu, joka on valkoista vihaa -vihaa?- kun se puolustaa poikastaan, joka on jo iso köriläs.

Haukalla on pesä jossain lähellä. Se naukuu jostakin korkealta puiden latvoista. Kun sen äänen kuulee, tajuaa, että yläpuolella on ilmaa aika paljon. Petomainen äiti sekin. Sillä on lokkien kanssa aika paljon riitoja, auta armias, kun ne kohtaavat lahden yllä! Haukka lähtee, mutta lokeilta menee hermo totaalisesti, ne ovat heti psykoosissa ja niiltä menee kauan taas koota itsensä.

Joutsenilla oli kolme poikasta, telkällä kolme tai neljä, ja ne ovat niitä, jotka uivat aivan kiinni emossa.

Sitä vaan jäin miettimään, että miksi sammakolla on niin kielteisiä myyttitulkintoja. Noidan tai paholaisen apulainen? Sammakko on rehellisin kaikista, kömpelö ja omalaatuinen, mutta kyllä sammakon hoitajaksi ottaisin, ennemmin kuin monen muun.

Rakastan pyöräilyä, ja kaikenlaista reippailua, patikointia, jne. (Tämä ei ole deitti-ilmoitus) Voisin pyöräillä ja vaeltaa luonnossa koko kesän.

uni

2008-06-25T14:36:00.001-07:00

Olin katsomassa jotakin näytöstä. Katonrajassa oli kone, joka toimi sähköllä. Se oli jonkinlaisen monitori tai pyörivä linssi. Yhtäkkiä se meni epäkuntoon. Tiesin sen olevan vaarallinen, mutta jäin silti seuraamaan mitä tapahtuu, koska kaksi ystävätärtänikin jäivät. Yhtäkkiä kone alkoi singota tulenlieskoja kohti meitä. Tuli tuntui kaulallani lämpimältä, pääsin pakenemaan, mutta silmääni osui tulenlieska. Silmään tuli iiriksen alle reikä, katsoin peilistä. Näin silmällä yhä, mutta sumeammin. Vaadin selitystä ja korvauksia naiselta, joka oli paikan ohjaaja. Hän ei ollut kiinnostunut, ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän lähti hoitelemaan omia asioitaan.

uni

2008-06-25T14:32:00.001-07:00

Istuin isossa huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat syventyneitä lukemaan käsissään olevaa paperia. Ne olivat näytelmänlukuharjoitukset. Minulla oli yksi repliikki, aivan viimeinen, noin viisi tai kuusi lausetta. En selviä siitä, ajattelen. Repliikki oli hyväntahtoista tekstiä, siinä ylistettiin hyvyyden voittoa. Se oli kirjoitettu isolla ja selkeällä tekstauksella. Olin hermostunut.

Unia

2008-06-22T14:20:00.000-07:00

Alkumökillä ollessa uni ja päivä sekoittuvat. Unet ovat kummallisia. Koska ei ole paperia, yritin painaa yhtä unta mieleeni, mutta muistan siitä (maailmanympärysmatkaunesta) vain matkalaukun, jonka olin unohtanut edelliseen paikkaan. Olin unohtanut pakata sen. Aloin laittamaan tavaroita laukkuun, ja mitä kaikkea turhaa rojua olin ottanut mukaan: pyöräilykypäriä, vanhojen lelujen osia, käsittämättömän isoja tavaroita, joille en keksinyt mitään käyttöä! Mitä oikein ajattelin pakatessa, ajattelin unessakin. Unessa oli kiinnostavia hahmoja, tapasin naisen, joka oli nainut pikkuveljensä. Nainen oli entinen valokuvamalli, nyt nuhjaantunut ketjupolttaja. Matkustin yhdeksässä eri kohteessa kolmen homomiehen seurassa. Tapasimme toisen kolmen miehen homoseurueen.

Toisessa unessa näin unta miehestä, jolla oli suihkuna kylmävesipönttö. Unessa ajattelin, miten hän seisoi hallitun tulvan alla. Olin itse pukeutunut armeijan vaatteisiin, en itse huomannut sitä. Vasta kun toiset hämmästelivät vaatteitani, huomasin, että päälläni oli maastopuku.

Eräässä unessa puristin poskestani finniä ja haavasta tuli esiin elimiä, kuin kalaa peratessa. Tämän jälkeen minulla ei ole enää makuaistia, ajattelin unessa, koska tämä oli ehkä sylkirauhanen. Finnistä tuli myös esille iso matkaesite tai "tietoa matkasta"-esite, joita jaetaan lentokoneissa. Soitin ystävälleni, ja hän ei vastannut. Kännykkääni ilmestyi kuva, jossa luki Santiago. Jokin melodia alkoi soida. Hän oli mennyt Santiago de Compostelaan pyhiinvaeltamaan. Ajattelin miten huomaavaista jättää ystäville hieno viesti. En tiennyt että puhelimestani saa sellaista.