Tallinna

No niin. Taas olemme koko porukalla paikalla, kun tapahtuu. Silloin harvoin kun matkustamme, tulee kansannousu rauhalliseen Tallinnaankin. Mitenkäs kävi viimeksi, tais olla vähän sama juttu ja 1990 Berliinissä, kun olin vaihtamassa rahaa, niin ziemlich schnell huomasin, että muutama muukin on vaihtamassa rahaa, rahanvaihtopäivä koko itä-Saksassa, am Geldwechsel. Mutta pankinjohtajalla oli kuitenkin aikaa tervehtiä suomalaista kunnolla - ordentlich.

Mutta mellakkapoliiseja, ja meidän vaippahousumme siellä huomenna. Illalla katselemme sitten panssarivaunuja Onni Orava-huoneen ikkunasta.

Mutta olen rauhallinen, uskon, että päivisin on turvallista liikkua. Tilanne täytyy arvioida paikan päällä.

Nämä miehet rientävät hätiin

Different ways to sunbathe, 1

Matkalle lähdössä

Eilen pihatalkoissa haravoin talon päätyä, joka oli vuosikymmenen neulasmaton ja ruskeiden lehtien peittämä. Kun kasasin sitä kaikkea massaa kasalle, siitä tulvahti syksyn tuoksu. Syksy pois tieltä, nyt on pian kesä. Neulasien alla ei kasvanut ruoho, vaan musta multa. Kuule, oliskohan noi lehet pitäny jättää siihen, sanoi naapurin Anni, seitsemissä. Mutta musta multakin näyttää hyvältä, kyllä ruoho siihen leviää.

Syksyn ymmärrän, että kaikki vaipuu roudan alle, mutta kevät! Tuntuu, ettei tätä ole tarkoitettu ihmisten nähtäväksi. Kuka näkee ja ymmärtää oman syntymänsä?

Oravat juoksevat männyssä, kun kirjoitan. Parvekkeen ovi on auki, kaipaan koko ajan raikasta ilmaa. Ovalat, kuten kuopus sanoo. Ja keskimmäinen katseli tietä eilen kun tulimme kotiin: Pärkänen kävelee. Pojat keräävät joka aamu valkovuokkoja eskariin, niitä kasvaa lehtomaisessa rämemetsässä valtavina mattoina.

Maisema on vihertynyt, metsä tulee lähelle. Ja me marssimme sen läpi joka päivä, tänään miekkojen ja kilpien kanssa. Esikoinen oli rokkitähti, ehkä Olavi Uusivirta, 70-luvun verkkaritakissa ja aurinkolaseissa.

Huomenna lähdemme merimatkalle. Pukeudumme lämpimästi, koska luvassa on kylmää ja menemme saareen ja meren rantaan. Matka on niinkuin me, siinä on luvassa kaikkea. Tän voin luvata. Haluaisin voida blogata matkalla, mutta en uskalla ottaa konetta mukaan. Ei muuten, paska Acer joutaiskin viron mafialle, mutta omat rakkaat tekstini, niitä rosvot eivät osaisi arvostaa. Vai osaisko? Niitä ne lukisivat sitten, illoilla, siellä. Perheilleen, vaikkapa. Niistä tulisi semmoisia kronikoita, kiertäviä tarinoita rosvosuvuissa.

Olen varannut miehelleni ja minulle Saarenmaalla ratsastusretken. Yes, we can ride, quite well. (Olenhan ratsastanut viimeksi viisivuotiaana.) We can handle horses, oh yes, no problem. (Mieheni on ratsastanut ponilla 7-vuotiaana perheretkellä Kolmårdenissa.) Pidämme muutenkin metsissä silmät auki, koska siellä voi nähdä villisikoja. Lapset väittivät eilen, etteivät eläimet ole tosiasiassa villejä, että ne ovat kaikki jollakin tapaa kesyjä, kesytettyjä. He eivät usko villeyteen, että villeys olisi jotakin kovin paljon muuta kuin mitä tämä on missä me elämme. Mitä on villeys? Omillaan elämistä. Ovatko ihmiset villejä?

Anyway, rupean pakkaamaan, laitan hienoon punaiseen matkalaukkuun kirpparikurahousuja, savisia kumppareita, potan, leijan, kalsareita, villapaitoja, tuulta pitäviä takkeja.

LäpsLäpsLäps - hän hölkkää

ohimennen

Minulla on liian pitkät kynnet, koska kynsisakset ovat hukassa. Älä juokse kynsiini, varoitan ohimeneviä lapsia. Eilen kun peittelin esikoista, raapaisin häntä vahingossa otsaan niin että siinä oli aamulla pitkä naarmu. Tänä aamuna harjasin sitten tiiliseinää, kuraroiskeita siitä pois, kynnet lyhenevät. Iltapäivällä otamme poikien kanssa saippuavettä sankoon ja kokeilemme lähtevätkö väriliidun jäljet tiilestä pois.

Tänään leikkasin myös keittön narsissit, kukinnot pois! Ne olivat vanhoja ja lyhensin lehtiäkin, melkein kaikkia, saksilla vain, naps naps. Parvekkeelta tippuivat alas ylimääräiset osat. Se oli julmaa, julmaa teurastusta, leikkauspinnoista roiskui vettä käsilleni, maista sitä , maanitteli kasvi, maista, nuolaise, taste it darling, taste it, it will open something new for your. Katson kirkasta pisaraa kämmenselällä. En nuolaise, en mene lankaan.

Siivoamiseen voin ryhtyä vain jos se tapahtuu ohimennen, varta vasten ryhdyttynä urakka olisi liian raskas. Ikkuna kerrallaan, ja koko homman voi aina jättää. (Ja koti on kaunis kennel.)

Hiiri ei tullut viime yönä, epäilen, että sen takia, koska oli niin kylmä. Päivä oli niin kosteankylmä ja merellisen kalsea, että se pysytteli jossakin lämpimässä kolossa. Tai sillä oli muuta menoa, joku reissu. Tai matinea. Tänään heräsin siihen, kun pikkuiset olivat ottaneet kaapista korppuja ja makaroneja ja niitä rapisi alas portaita. Eväät leviävät, kyllä sillä syötävää riittää.

Tein matkavalmisteluja, kun lähdemme lauantaina matkaan. Hain varastosta matkalaukun ja totesimme, ettei sitä saa auki. Se on pantu numerokoodilla lukkoon, ja mikäköhän se koodi mahtoi silloin kaksi vuotta sitten olla...? Hieno laukku, muttei lukittuna kovin kätevä, tavaroiden kuljetusta ajatellen. Muita arvoja: hieno koskematon ilmatila. Hyvä istuin. Melko kevyt. Inspiroiva.

Löytyisikö jostakin paperilappu, jonne lukusarja on kirjoitettu?

Tänään olin muutenkin sekaisin. Rupesin pesemään ikkunoita, ja seiniä. Lampun päällä oli valtavasti pölyä. Ikkunasta tuli häiritsevän sellainen, ettei lasia enää huomaa. Jos portti toisaalle on liian huomaamaton, sinne voi luiskahtaa milloin vaan. Eikä tiedä kummassa on.

Sitten pyyhin pölyt keittiön kellosta, ja siitä irtosi luku 12, se kilisi lattialle (kello kuusi on myös pudonnut ja mennyt hukkaan) . Kello näytti oudolta, kahden tunnin pätkä keskellä päivää on liian pitkä ja hahmoton, sinne keskivaiheille voi eksyä. Aikaa hävisi, mutta liimasin numeron paperiliimalla takaisin, kaikki palasi ennalleen. Jos irrottaisi kaikki numerot, ja viisarit. Jättäisi vain sekuntiviisarin. Nyt, miksei yhtä hyvin nyt. Ei, tuntiviisari rauhoittaa. Se sanoo, ei nyt, vielä on aikaa, huomenna, juuri nyt kuuluu tehdä jotakin muuta.

Rauhallisena päivänä, ajattelen maitovalaan tai molekyylin näkökulmasta, jonkun aika ison tai aika pienen, liikkumattoman, sellaisen joka ei tee käsillään mitään. Äiti, ole taas se hainraato. Minussa on kääre, joka on kiinnitetty väkäsillä ja ne väkäset tarttuvat liikkuessa jonnekin maastoon, oksiin ja pensaisiin j a k o k o p a k e t t i a u k e a a ja on auki.

Esikoinen tulee eskarista ja on raivoissaan ja ärtynyt. Miten pystyisin aina olemaan auki, ottamaan syliin? Tänään aamulla herättyäni päätin heti mennä kertomaan hänelle, että hän on tärkeä. Häntä ja ylivilkkautta ei jakseta, ei jaksa kukaan, ei kaverit, opettajat eivätkä vanhemmatkaan. Päätin taas jaksaa. Katsoimme tappajadinosaurusohjelmaa yhdessä makoillen sohvalla. Kestää kauan ennen kuin pääsemme samalle puolelle. Velociraptorilla oli höyhenet, niin ja ihmiselläkin on surkastunut vilkkuluomi, onkohan se joskus ollut samanlainen kuin linnuilla ja krokotiililla, pyyhkäissyt silmän yli.

Joku runoilija kertoi nousseensa sängystä, ottaneensa muutaman askeleen huoneen poikki, jossakin etelämmässä maassa ja astuneensa paljaalla jalalla hiiren päälle, joka oli juuri sekin ylittämässä samaan aikaan lattiaa, vinosti toiseen suuntaan. Niin voisi käydä täälläkin, ulkona sataa ja hiiri on kilistellyt jo kolmena yönä sängyn alla. Elämässäni ensimmäisen kerran viritän hiirenloukun, pian. Camembertia.

Sataa, ja se on ihanaa. Saa tuntumaan syksyltä, uudelta alulta.

väsymystä

Liian monia projekteja, liian väsy. Ei jaksa kuin nukkua. Lähdemme ajamaan autolla. Sataa kevyesti ulkopuolella. Risteyksessä vastaan tulee auto, jonka takapenkillä istuu nuori mies, poika, pian mies, lasiin nojaten, käsi leuan alla ja hän katselee hymyillen ja mietteissään ulos ikkunasta. Kasvot aivan lähellä pisaraista lasia. Hän näyttää onnelliselta. Melkein liian onnelliselta. Hän ei tajua realiteetteja. Hän tajuaa realiteetit hyvin. Hän on ajatuksissaan.

Kaakelikaupan pihalla lapset tappelevat ja nujakoivat takapenkillä. He sanovat rumista sanoista ja ruumiinosista vain alut. Kuopus täydentää ne. Hän on kaksi ja puhuu kuin karjavaras. Olen väsynyt, koska tekemistä on liikaa. Uupuessaan pysähtyy ja lepää. Yritän levätä siinä autossa. Vasemmalla on pitkä rivi autoja, näen monen etupenkin yli, monta ohjauspyörää. Tunneli. Ilmasilta. Kuuntelen radiota, sen minkä voin. Lehto-sanasta tulee surullisia mielleyhtymiä. Lehdossa useimmiten sataa. Maailma on niin toimiva ja looginen. Loogista leikkiä. Mikä on sitten se ehdoton vakava totuus, koska onhan sellainenkin oltava. Ajattelen, että totuus on siinä, mitä he ajattelevat tästä, jo kaiken kokeneet.

Kaakelikaupassa on ilmainen kahvi- ja kaakaomaatti. Kuopus esittäytyy, kertoo nimensä, tätä nykyä seuraavasti: Minä olen A, paitsi. Mun nimi on A, paitsi.

Nukun iltapäivänokoset, että saisin seitsemän vuoden univelat pois. Kun herään, lasten elokuva on loppunut, eikä kukaan ole laittanut tv:tä kiinni, sieltä tulee laukkakilpailuja. Makaan uupuneena.

Eilen illalla makasin myös uupuneena, ajattelin nukahtaa. Lueskelin Väinö Kirstinän muistelmia 60-luvulta. Yhtäkkiä kuulin sängyn alta kilinää. Olit sitten kasvanut missä yhteiskunnassa tahansa, maalla tai kaupungissa, täällä tai savannilla, varustettu millaisilla skeemoilla tahansa, niin tiedät, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Hiirtä. Sängyn alla on nimittäin jääkiekkopeli ja lasten helistin (sekin muuten vaaleanpunainen hiiri). Olin kyllä onnellinenkin, hiiri oli arvioinut minut raadoksi tai poissaolevaksi, minun siis täytyi olla sitä. Yhtäkkiä ei enää väsyttänytkään, rupesimme rakentamaan hiirelle morsiushunnusta ansasäkkiä, jonne se voisi juosta. Mies kömpi sängyn alle autoradan kiskon kanssa, ja minä olin sängyn päällä valmiina muuten vaan. Siellä se pieni samettiturpa päästäinen oli hädissään, mutta esiin se ei tullut. Sängyn alla oli vaan pussi, jossa oli auringonkukansiemeniä, lasten eväitä sängynalusretkiltä. Ehkä hiirtä ei ollutkaan, (päässäni saattoi kilistä muutenkin). Luulin kyllä nähneeni sen, se oli todella nopea, meni pitkin seinänviertä, musta pieni samettipallo. No, mukava on nukkua, kun se hiiri saattaa kiivetä sängyn jalkaa pitkin ylös.

Virtahevoista tuli luontofilmissä tänään. Ne möhköotukset liikkuvat taivaallisen lumoavan kevyesti vedessä. Miten pähkähullusti, juoksevat joen pohjalla. Kenen älyvapaa (mutta toimiva) idea. Toisaalta ne ovat julmia taistelijoita: kasvinsyöjiä, mutta kuitenkin tappoivat uivia seeproja, vaan kokeillaakseen miten hampaat uppoavat lihaan.

Minulla oli lapsena koira, jolla oli tapana näykätä etuhampailla joskus hellästi käsivartta, vain silloin kun se oli iloinen, kun se halusi osoittaa, että olemme samaa laumaa. Etuhampaat sen suussa, isojen kulmahampaiden välissä olivat suloisen pienet ja matalat.

Illalla aloitin lukemaan pojille taas Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjaa. Makasin itse kovalla lattialla, siinä veti, ovi oli auki. Ajattelin tilannetta, jossa minulle on luettu niin.

Laella

Hiukset

Kokko

Odotus

lasten satuja

Nyt tulee sulle lasten satuja, omia tarinoita, mä en ota näistä mitään vastuuta. Kertojana on ensin V, 4 vuotta:

Olipa kerran pahkasika, joka meni ylös vuorelle leikkimään ja siellä heti huomasi pienen punaisen kukan. Ja pupun! Pahkasika hyppäsi pupun päälle. Pupu muuttui paahtisleiväksi.

Oli prinssi ja pahanoitasammakko. Ne elivät kauan onnellisina maassa. Ne ostivat kukan. Kukalla oli kukka nenänä. Noitasammakolla oli pussi jyviä, se antoi ne puulle.

Pupulla oli kukkaruukku, jossa oma kukka kasvoi, kupista joi omaa mehua. Näki pienen taulun, isä oli se keväällä ottanut (kuvan). Nyt oli jo talvi. Hän alkoi tehdä salakoulujuttuja. Hän piiloutui isoon ruukkuun, jonka sisällä oli elämän ihmeet. Tulee elämän satu: Oli iso iso valtava jättiläinen. Se meni elämässä kauppaan. Ovi oli liian pieni. Se meni yläkerran ikkunasta, mutta ei voinut seistä suorana, talo olisi mennyt rikki. Mutta se seisoi, ja talo meni rikki. Se osti kukkakaupasta sata kukkaruukkua ja löysi ison kivimöhkäleen, jossa oli ihana ihana ihana hellä vauva. Espanjassa ne katsoivat työmiestä, jolla oli puhelin taskussa kätkössä mätkössä. Sen pituinen se.

Puu oli uimamatkalla. - Oli kerran puu. Kylpylässä. Joka kohta meni sinne altaaseen. Sieltä hän huomasi kaverin, eskosaupin. Heitti sen päälle roiskuvaa vettä, oli tyynysotaa. Löysi taas vauvan, arvaa mistä hän löysi vauvan? Altaan pohjalta. Sitten meni kotiin. Pani auki oven ja kiinni oven. Sen pituinen se.

Oli kampela jolla oli sukka. Ja hän eli elämänsä loppuun asti.

Koira meni markkinoille ja osti sieltä vihannespussin. Ja ison valtavan ankan. Jolla oli nenässä nahkaa. Ja syötti, syötti toiselle, se antais toiselle, se toiselle. Otti vaan traktorin, pyörän sisälle pumppas sen, yksi pyörä ei liikkunut, se jossa oli ankka sisällä. Ankka viihtyi koiran luona: ihanan siistiä ja mukavaa: kampeloita, manteloita, mammoja. Mehua. Lattialla nukkuivat, katsoivat tv:tä, siellä oli pieni mies, jolla oli kädessä pamppu.

A, 2 vuotta, keksi seuraavan tarinan:

Käärme tuli sillan päälle. Putos pois, varmaan. Tikkaita pitkin, lautoja ma kävelin, ei se tuu portaita. Ei sillä oo jalkoja, ikinä.

H, 6 vuotta, esitti kaiken laulaen, jostain syystä. Syystä, jota en tiedä, arvailen vaan:

Elipä kerran viekas kettu, kolo vuoren päällä, asusti, kasvatti kukkia, linnut viheltelivät kuin iloiset prinssit, hämähäkinsieniä ja verkkoja se söi.

Hän piilotti sen joka kerta, ettei kukaan näkisi. Äiti näki, taikasormuksen ja taikakuulan. "Oletteko te taikaa?", äiti kysyi. "Kuula isäntä, sormus emäntä. Ei ole lapsia.", he vastasivat. Tahtoivat sormus ja kuula lapsen, joka olisi tyttö ja poika. He saisivat asustaa yhdessä. Hän sanoi: "Päivää". Poika sanoi: "Hei, rei, pei, sei." Tyttö sanoi: "Seis". Poika: "Reis." Se on niinkuin reisi. Kuula oli poika. He olivat matkalla satoja tuhansia vuosia. Espanjassa. Siellä ne takat polttivat tuhkaksi ja tanssivat ja ilmat lämpenivät. Näin sitä mennään, näin sitä mennään, tyttö lauloi pojan kanssa.

Sammakko asui lammessa, söi omenaa, päärynää. Apinat pudotti ne sinne, ei syötyjä vaan tuoreita. Apinat pudotti, yksi sammakko oleili lampun lähistöllä ja löysi kullan kiiltoa, koetti silmään panna sitä, mutta ei saanut, multaan en sitä kätke, mä kätken ja jossa on paljasta hiekkaa, sinne mä sen piilotan ja kun tahdon saan sitä mitä haluan, pitäis toteutua..

Elipä kerran puu, ruukku oli suku vain, hän avasi porttinsa aina ohikulkijoille, hän oli mies, pikku tyllerö mies, hän asusti yksin, koska hän halusi ottaa sangon, pariksensa varis, sitten hän kirkui vain, raakkui, vain raakkui varis, yksinoloinen, poloinen, koloinen, kolotti hampaitaan, etsi kaveri, voin kanssas jäädä, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, alkuun tänne näin, tuossa karsinassa istui hän, ylösalaisin oli hän heppa.

Maa ei niele lapsia.

Ensimmäinen kevätsade kostutti maata vähän, sai aikaan märän pölyn tuoksun.

Kaksivuotias miekkailee sillä tavalla, että hän panee silmät pienemmälle ja hutkii summittaisesti lähiympäristöön vasemmalla kädellä. Hän hakkaa pari minuuttia yhtä ja samaa kohtaa parvekkeen ovessa. Hän nauraa kun muut nauravat. Pojat puhaltelevat parvekkeella ilmapalloja, joita ostin Kampin tiimarista, ja päästävät ne lentoon, ja ne hörlöttävät ilmat pois ja törmäilevät ympäriinsä ja osuvat kaikkia vatsaan ja kasvoihin. Hervottomat linnut! Nelivuotias nauraa naurua joka tarttuu, se pulppuaa jostakin niin syvältä, hän ei pysty sitä estämään, se vaan jatkuu. Aivan kuin se tulisi jonkun linnun rinnasta, vaikka kyyhkysen.

Lääkärinvastaanotto keskustassa on vanhassa (jugend)talossa, jossa on viihtyisä portaikko. Käytävät ovat kapeat ja sokkeloiset. Istun ja ohitseni kävelee sairaanhoitaja korkokengissä, hän näyttää hyvin koossapysyvältä ja hän viipyilee ja vie tavaroita kahteen varastohuoneeseen, jotka ovat täynnä jotakin kummallista rojua, joita ei tarvita koskaan. Laitteita, joista kukaan ei tiedä, mihin niitä voisi käyttää. Toinen komeroista on niin täynnä, että hoitaja ei mahdu sinne sisään. Hoitajan kävellessä kuuluu suih, suih. Sukkahousut, varmasti, hän hoitelee asioita näennäisesti.

Tästä kaikesta tulee mieleen samanlainen tunnelma jossakin muualla - missä se oli - missä oli lääkäri, joka avasi työpöydän ylimmän laatikon ja hyppäsi sinne ja yhtäkkiä olimme sotatantereella. Missä oli hoitajia, jotka olivat sisältä oikeata tuoretta pullaa. Kun astuin sisään, siellä oli kuvioidut kokolattiamatot, askel oli vaimea. Seinillä oli isoja tauluja, seinänvierillä isoja vihreitä kasveja ja... minä en voinut puhua, koska minulla oli angiina, pahin kurkkutulehdus mitä koskaan. Ne bakteerit Britanniassa, jotka syövät lihaa, niistä oli juttuja iltapäivälehtien etusivuilla, ne sikiävät kosteassa ilmanalassa paikoissa, joita kukaan ei tunne. Lääkäri alkaa kysellä tiedänkö minä Suomessa paikkoja, joista löytyisi sodanaikaisia aseita tai tykkilavetteja. Hän ottaa pöytälaatikosta lastan, jolla hän katsoo kurkkuuni, lastoja oli laatikossa vain yksi. Vain yksi. Lääkäri esittää talvisodan ilmeitä, haavoittumisia, kunnianhimoa, voittoa, ihailua - en vielä tiedä, että tulen tapaamaan hänet vielä monesti, monesti, koska angiinani ei parane, vaan pahenee. On aina helle, aina sataa, isot pörisevät pommikoneet lentävät matalalla.

Luulen, että minulla on kuumetta. Päivä oli niin uuvuttava. Franz Biberkopfkin tuntui äsken tv:ssä niin tutulta. Sitäpaitsi, aamulla kun herää, silmiä särkee, sen on merkki, että nukun liian vähän. Illalla menimme vielä poikien kanssa ulos, ja yhtäkkiä pihassa oli lapsia kuusi tai enemmän. Lämpimien iltojen tultua ulko-ovikin on aina auki, enkä tiedä, keitä on sisällä ja keitä ulkona, 3 - 5 lasta kuitenkin ehkä sisällä ja ulkona yhteensä ja huudan alas portaisiin: Keitä siellä on? Ja lapset vastaavat kuuliaisesti kuuliaisesti koko nimellä.

Onhan se aika liikuttavaa; lapsi heittää palloa, siis kaikin voimin, eteenpäin ja pallo putoaa 20cm hänen jaloistaan, taaksepäin. Varsinainen pallonheiton suomenmestari. Pieleen menevät piruetit, sählymailan kanssa, maila jää takkuun jalkojen väliin. Mailalla lyödään palloa huti. Tai kuin keskimmäinen tänään: vain maila irtosi käsistä lentoon, pallo jäi paikoilleen. Sukset, jotka menevät liikaa ristiin. Luistimet jalassa oleva keskimmäinen - voit kuvitella maailman ilman kitkaa ja lihasjännitystä: ei olisi hyvä, parempi pitää vartalo jäykkänä. Lopuksi mennään pissalle potalle ja pissa suihkuaa pippelistä silmään ja tukkaan. Se hämmästyttää kaikkia.

aloitan kirjoittamisen yhä väärästä päästä, yhä vaan hiiviskelen kirjoittamisen liepeillä, vaikka teen sitä nytkin. Eikö tämä ole todellista kirjoittamista? Ellei ole, miksen sitten kirjoita sitä todellista, vakavaa kirjoittamista? Ainoa tapa edetä on kirjoittaa, eikä pohtia sitä.

Huomaan kaipaavani roolihenkilöitä, ettei aina tarvitsisi täälläkään kertoa itsestäni, koska eivät nämä asianikaan minuun liity sen enempään kuin kehenkään muuhun.

Lääkäri teippaa potilaiden välissä rahat haavateipillä kiinni reseptiin ja panee kuoreen. Vihreällä taulukonnäköisellä paperilla lukee mustekynällä vinosti: Onnea!

Tänään vietin lähes koko päivän miettien rakkautta ja ystävyyttä, sanaa täydellisyys. Välillä ajattelin masentuneena, miten olen tuhlannut kokonaisen päivän saamatta mitään sen kummempaa aikaiseksi.

Kehittelin kuitenkin henkilöhahmoa, joka näkee kaiken täydellisenä, hän törmää aina vain täydellisiin miehiin. Hänen tapansa hahmottaa maailmaa on omanlainen. Hän on tyytymätön joihinkin asioihin, mutta ei voi myöntää puutteita niissä, vaan hänen on ylläpidettävä näkemystä täydellisyydestä. Sama henkilöhahmo kävelee uniinsa, tyhjyyteen. Hän odottaa, että joku estäisi, mutta kukaan ei estä. Hän jää vaeltelemaan sinne.

Narsisseissa pöydällä on ylipitkät kukkavarret, ne ovat liian hämärässä.

Västäräkkejä on kuulemma jo täällä. Kevät etenee niin vauhdilla. Huomaan sen näin väsyneenä pienistä eläimistä, jotka ilmaantuvat jostakin lähietäisyydelle. Tänään: hämähäkki tuolin selkänojalla, muurahainen tuolin jalassa ulkona, kun meillä oli mehukestit.

Lapsissa huomaan samanlaista muurahaispelkoa kuin itsessäni lapsena. Muurahaiset tulivat, kiipesivät ylös jalkojani, pistivät kirveltävästi. Menin pakokauhuun, luulin, että ne syövät elävältä. Kun on matalampi, nekin näyttävät isoilta, ja niitä on paljon, koko maa liikkuu mustana. Keskimmäinen kävelee puistosta kotiin kuin maa polttaisi ja päästelee kauhunparahduksia, katse koko ajan maassa. Nykyään en pelkää niitä, väistelen, että mahdollisimman harva jäisi rattaiden pyörien alle.

Kuopus oli nukahtanut tähän sisään tullessaan. Uni tulee joskus yllättäen. Kesken matkan.

Sitä tuntee elävänsä. Hämmästyy itseään, heittäytyy täysillä, kuten aamulla eskariin mennessä juoksukilpaan esikoisen kanssa. Hän on nopea, jos kukaan, niin hän on, mutta totesin, että pääsen minäkin vielä juoksemaan, lihakset olivat aamulla rennot, ilman mitään muuta ohjelmaa tai skeemoja, ne olivat heti valmiit juoksuun. Juoksimme valkovuokkometsän poikki, keskimmäinen tuli perässä kuopuksen rattaita työntäen. Punarinta visersi, sekin on jo tullut. Kunpa niitten tulemisen näkisi, sen miten ne asettuvat pohjoisiin metsiin. Tuntuuko tutulta, tulevatko kuin kotiin vai vierasmajaan. Onko linnuilla jo kaikki mukana kun tulevat, laulu tärkeimpänä. Muistan miten pääskyset tulivat aina lapsuudenkotiini, ne huomasi taivaan seittikuvioista, ilma risteili eri tavalla, yhtäkkiä taivaalla oli lintuja jotka käyttivätkin ilmatilaa aivan suvereenisti. (Lentävistä olennoista lepakot ovat kuitenkin kaikkein absurdimpia, miten mikään voi lentää niin, suorakulmaisesti, kääntyen 90 asteen kulmissa, se on jo luonnotonta, lepakoissa on jotakin pelottavaa, konemaista, yliluonnollista).

Kevät tuo mieleen kissan ja sammakon taistelun. Kissan julmuuden, sen leikin, sen kylmät silmät. Sammakon tykyttävän pelon. Kissan neulamaiset kynnet ja hampaat sammakon iholla. Olen nähnyt sen taistelun. Sellainen on minulle kevät.

Tulemme eilisiltä synttäreiltä. Perheeseen on tulossa kolmas lapsi, syksyllä. Vauvan tulo on saanut koko perheen rennoksi, me lämmittelemme siinä ilmapiirissä, perheen isä istuu sohvalla käsi nojalla, yhtäkkiä heillä ei ole mitään huolia. Yhtäkkiä he ovat huomanneet, että elämästä voi nauttia, se on aivan uusi tunne. Onnea on tulossa vielä lisää. Sitä on edessä, ja jo takana, se on suurenmoista.

Kotimatkalla autossa pojat puhuvat tulevaisuudesta, aikuisuuden haaveista. Esikoinen suunnittelee aikuisena hankkivansa mopon ja menevänsä sillä Tapiolaan ja Helsinkiin. (Kestääkö Helsinki? Se rapautuu niin herkästi.) Ostavansa karkkia ja jotain tinksejä ja laittavansa ne salkkuun ja ajavansa takaisin. (Onhan tällainen espoolaista elämää noin niinkuin normistikin.) Keskimmäinenkin kiirehtii sanomaan, että hän myös aikuisena käyttää jo sitten rahoja ja ostaa pari karkkipöttiä.

Käsikirjoituskurssilla puhuttiin siitä, että miten vaarallista on elämässä toivoa actioniä, toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koska sitten kuitenkin pian tapahtuu. (Minä toivoin, että saisin oikein rohkeita ja eläväisiä lapsia. Kerjäsin verta nenästäni, sain mitä halusin, oikein korkojen kanssa.) Toivoin, että saisin kirjoittamisen käyntiin. Kyllä. Mitä kirjoittamiselta sen jälkeen odotan? En tiedä, eikä kukaan muukaan. Vasta odotuksetko tuovat jonkun lopputuleman?

Kun makaat sairaalasängyssä, ympärillä on hyörinää, verhojen takana, ikkunasta tulvii valoa. Eiko tunnukin siltä, että elämässä, siinä edessäsi, on ovi, josta voi astua pois? Vai tuntuuko siltä, että kaikki, aivan kaikki, on siinä sairaalahuoneessa? Joskus oven takana oleva on todempi, omempi kuin se vieras, kylläkin hoidoltaan hyvä, paikka. Sen oven takana ei ole mikään yksi tila, talo, tai huone. Ei, ei ollenkaan. Oven voi jättää raolleen, minä itse asiassa (I prefer..) pidän sitä vähän raollaan, vanhaa peiliovea, oven reunojen läpi tihkuu kuitenkin valoa, vaikka se olisi kiinnikin. Vaikka se on kiinni, en koskaan unohda oven olemassaoloa. Se on aina siinä, joka on oikein hyvä.

Jos on kaksi puolta.

Kävelin kerran kesällä auringossa, vanhan punatiilirakennuksen viertä, suoraa tietä. Tiilirakennus oli WEMI-muovitehdas. Olin menossa sinne kesätöihin. Oli ensimmäinen päivä. Aurinko lämmitti ja häikäisi. En voinut pitää silmiä auki. Oli niin kirkasta. Vieressä oli junarata, juna kohisi oli. Radanvarren ohdakkeet ja korret heiluivat. Paperit pöllähtivät kädestäni lentoon. En nähnyt enää tehdasta.

En voi kuvitella ihmistä, joka olisi vähemmän vapaa kuin minä. Tekemään asioita. Menemään minne haluaa.

Tämän kevään tavoitteena on vielä: puhaltaa saippuakuplia.

(Käsikirjoitukseni oli kuulemma tarkovskimainen.)

Meitä nauratti aina hirveästi kuudennella luokalla, kun Katja teki kirjoitusvihreitä, hän kirjoitti nimensä Kalja, kun unohti t:n viivat. Heti kyllä ajattelee, että siinä on painovirhe, kun sanoo, että valtava kalu, että se pitäisi varmaan olla "katu". Muttei pitäisi.

Sitä jotenkin ajattelee itse olevansa tyhmä sikäli, että toistelee samoja kuvioita, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että niinhän muutkin. Heittelen halpoja seteleitä ilmaan, mutten ole ainoa.

Kuitenkin pelkään hiukan. Kaikki on liian jännittävää.

Mitä voisi kirjoittaa vartissa, samalla kun syö? Kun on lähdössä opiskelemaan käsikirjoituksen tekoa. Sen, että rinnassani on sydän, eikä se ole mikään Intel inside tällä kertaa, vaan oikea ja punainen. Pieni huovutettu, poikani tekemä.

Matkalla hankin lisää sydämiä, kasvinosia, öljyisiä kukintoja. Ihmisten iloksi ne on purkkiin pantu. Nytkin syön yhdeltätoista lounasta, vaikkei ole nälkä, mutta kun kohta en voi enää syödä.

Ja matkalla, siellä ei ole enää hankia, joihin nojata vaan kaikki on auki.

Mitä mietin nyt? Sitä, että olen huono ihmissuhteissa, törmäilen maailman kanssa, minun kannattaisi erakoitua kokonaan, monelta harmilta vältyttäisiin. Maailman kanssa minun pitäisi aina käyttää realease methodia, silleen jättämistä. Se ei ole passiivisuutta, vaan jotakin sellaista, joissa pysähdytään ja tutkaillaan sitä tilannetta joka on.

Aamulla koin kylläkin onnen hetken: puhuimme eteisessä ulos pukiessamme nukkumisesta, ja kuopus tuli halaamaan minua ja sanoi minulle: Minä ngukun sinua varten. Hän on niin hellyyttävä, vaalea pieni peikko, nautin hänen pienuudestaan. Hän on 95 senttiä, kengännumero on 26 ja hän on helposti nostettavissa ylösalaisin. Hänellä on muuten hyviä tapoja: puida nyrkkiä tv:n edessä kun se on auki, ja äristä hampaidensa välistä: Tuupas kii!

Kokoperheenfantasia (käsikirjoitus)

Hän oli omalla tavallaan hyväryhtinen nainen. Väkivaltainen mies raivostuu, heittää lautasliinan ilmaan. Henkareissa on konservatiivisen näköisiä vaatteita. Mies on viralta pantu pappi, nainen elämän kolhima ylikiltti kynnysmatto. Muinaisessa inkojen kylässä heidät otetaan hyvin vastaan. Pieni puro lirisee kadun viemäriaukkoon. Taustalla kuuluu käpytikan nakutus katulamppuun. He harrastaisivat mielellään jotakin luontoon liittyvää, jos voisivat. Luonteeltaan he ovat rempseitä, hauskoja, rohkeita ja hyvin spontaaneja. Elämä on selviytymistarina, joka vavisuttaa perheidyllin perusteita. Järkytys on valtaisa, saa pakokauhun valtaan.

runo

Näen sulan reunalla samat linnut, katajien keskellä kivilampaat.
Jää vyöryy tielle valkeina putouksina ja
tie on kieli, käärmeen suussa, reunoilla hampaat.
Olen vain puoliksi täällä,
kuulen vieraan puheessa tutun tavun,
seuraan häntä, mutta ei se ollutkaan kieltäni,
Jos liinavaatteissa on tuoksu, olkoon se tupakan, hien tai kosteuden,
ei puhtauden.
Valkeille hangille tein yksinkertaisen lupauksen: ei.
Jos on leipä, olkoon se puoliksi palanut,
silloin jään, silitän nukkuvan tukkaa.

Pääsiäinen

Tie lähtee ainakin kahtaalle tällä kertaa,
on hämärää, miltei pimeää, mutta lyhyet säkeet näen nytkin lukea,
(entä jos kirjoittaisin niin kuin hänelle, runoilijalle, jota ajattelen, hän on jo vanha)

Mies sanoo, että peipot karjuvat, hänelle ne karjuvat aina, ja jo varhain keväällä.
Minä kuulin tänään ensimmäisen, kaukaa. Pääsiäisaamuna, kun
kävelimme pitkin hautuumaan muurin viertä täällä,
näimme paljot autot, kuuran maassa niiden varjoissa,
pääsiäiskirkko.
Olisimmehan voineet mennä, sanoimme mutta katsoimme eteenpäin:
lapset pinossa kärryissä,
yksi tarakalla.
Kirkko oli hiljaa, ei hiiskahdustakaan,
menimme ohi, keräsimme pihasta natsat ja roskat,
meistä lähti pitkä varjo, joka meni pitkin
kirkon seinää, taittui aina ikkunan kohdalla hetkeksi
kaksinkerroin.

Pappa kertoo tarinaa, joka on totta. Pappi sulki kerran kirkkoväen aamulla kirkkoon,
hän suuttui. Telkesi ovet, paksulla rautatangolla.
Kello tuli jo neljä, kirkkoväelle hätä. Mies josta oli tuleva
kuuluisan painijan isä,
nosti toisen vahvan miehen kanssa oven saranoilta.
Kaikki pääsivät pois.

Uimahallissa voi vain kellua, en saa yhtään liikuntaa,
kykyni menevät lasten vahtimiseen, niitä ei muuhun riitä,
uimavalvojana on pikkuserkkuni, kuuluisa painija. Hän on lihaksikas,
ja koukistaa minulle sormeaan, Antti hän on.
Antti oppii. Kesällä, pikku Antti oppii, uimaan
ja painimaan.
Hän seisoo altaan reunalla ja uin käskystä. Hän on luja kasvattaja.
Sano pojallesi sillä tavalla, Antti sanoo. Sano sillä tavalla,
että.
Tunnistan altaassa S:n suvun kersat pisamista ja kasvoista.
Muistatko, musta tukka ja valkoiset silmäripset.
Kuljimme kiusoitellen perässä, kunnes hän tunnusti: olen albiino.
Lähdimme kävelylle yöhön, kuka sen muistaisi, koivunrungot valaisivat, emme olleet menossa minnekään ja se oli parasta.

Koko ajan täällä olen menossa siihen ylimääräiseen
huoneeseen, jossa voisi olla yksin,
ajatella,
vierashuoneeseen, jota ei ole.
Tuossa se on,
ilman ovea.

Hautausmaan muurin vierellä oli koivussa musta kääpä.
Siitä keitetty tee parantaa kaiken, aivan kaiken, mitä sinulle sitten onkaan,
Venäjälle uskotaan niin ja
minä uskon ja puhun rakkaalleni:
Pane leipä kainaloosi, pidä siellä koko yö, anna se aamulla minulle. Pane paisti nivusiisi, kaulan alle, vyötärölle, syön sen.
Söin suklaaneliöitä sormistani, huulet tuntuivat hyvältä, painoin senkin muistiin.

Lankalauantai

Ihmisiä kuolee kylässä niin tiuhaan, äiti ja isä kertovat, että se ja se on nyt kuollut. Eivät ne jää mieleeni, kuolleet, kun asun kaukana. Pelkään että menen ja sanon kylässä, että mitäs sille ja sille kuuluu. Että mitä siihen ihmiset sanovat, kummastelevat - sehän kuoli jo vuosia sitten, etkö sitä tiedä. Ja sitten unohdan, ja taas kohta kysyn, että missäs se ja se nyt on, kun ei näy. Minulle eivät kuolinviestit jää mieleen. Pappa kertoo tarinaa isoisän kaverista Jussista, joka oli noita, osasi seisauttaa veret, ja sellaisia loitsuja mekin poikien kanssa kuuntelimme matkalla tänne. Että ensin pitää vahingon lähde aivan juuriaan myöten selvittää, rauta ja raudan synty, jos se on rautakirveellä haava tehty. Haave on kuin haava. Turhan haaveen voi pysäyttää samoin kuin metsäpalon: kun palon kiertää, se ei omien jälkien yli enää leviä.

Näin hyllyssä kirjan enkeleistä, ja tartuin siihen, koska enkelit ovat aina olleet ilmaa, yhdentekevää. Tämä on surettanut minua, etten niistä innostu, kun olen kuitenkin ihminen joka … - . Luin rivejä sieltä täältä. Yksi rivi alkoi lauseella: Näin enkelin ollessani 5-vuotias. Yhtäkkiä tajusin. Vaikka yleensä olen sokea, itselleni ja muille. Tänään luin myös eräästä munkista, joka käytti kaikista ihmisistä sanaa minä. Entä jos ei tee eroa? Samalla kun seison kirjahyllyn edessä katselen ornamentteja ympärilläni, kaiverruksia puussa, yllättävissä paikoissa, kuuntelen loputonta koiran hakkaavaa haukuntaa ulkoa, jostakin talon sisältä tulevaa outoa ääntä, rahisevaa, kuin palkeista tulevaa, tai hengityskoneesta, sulkeutuvaa ja avautuvaa ja todellakin, veljeni kodissa on merkillisen paljon enkelipatsaita, posliinisia, joillakin vaatteet oikeasta kankaista, toisilla jopa hiukset oikeaa kiharaa.

Mieleeni tulee miten lohdutin leskeä, miehensä menettänyttä. Hän suri, miten sydämeni muuttui kiveksi, vaikeroin äitiä apuun, tule sinä tänne, en minä osaa, mitä voisin sanoa. Ja leski katsoo minuun kyynelissä, ja minä tunnen seitit olkapäilläni, jotka pitävät minut tuolissa kiinni, nyt et nouse, nyt vain otat vastaan tämän, surun, vilpittömästi, se on kauheaa, tiedän, ja hän ei salaa mitään. Kivisydän valuu säärille, kyllä minä puhun, otan vastaan, vaikka heikkojen lankojen varassa kuljen.

Kun poimin sulan maasta, näen vilauksen linnun silmästä. Silloin lapsena, vyötäisiä myöten vedessä, pelastimme kimalaisia veden varasta. Ne tulevat meitä auttamaan, me sanoimme toisillemme, kun märkä karvapallo ryömi taipuneella heinänkorrella, sitten kun me olemme pulassa, ne tulevat. Nyt se tuli, kimalainen. Tänään. Kysyi, mitä apua tarvitsin, kun kutsuin. Minä lähetin sen avaruuteen ottamaan selvää, hakemaan tietoa, että mitä minusta tulee, vaikken sitä tietoa kaipaa enkä halua. Olisin voinut kysyä, että mitä minun pitäisi tehdä päästäkseni eteenpäin, mutta tarpeeton on sekin tieto. Sitten rupesin munia kuivaamaan, että päästäisiin niitä maalaamaan. Laita muna solmuun. En mitään mahdottomia halua pyytää.

Pääsiäinen oli tänä vuonna syntymäjuhla. Vastasyntynyt sai ison kokon kunniakseen, vaikka hän ei vielä voinut ulos mennä, ja pitää vielä silmätkin kiinni. Seuraavan kerran kun tapaamme hän tunnistaa meidät, savusta ja tuhkasta. Häntä ei voi enää huijata, kuten me lapsena huijasimme koiraa. Puimme päälle vanhan palttoon, hatun, hajuvettä ja kuljimme tiellä yskien, minä jalkaa ontuen. Koira ei tunnistanut, muttei haukkunutkaan. Puhuimme sille tutulla äänellä, ja se oli ymmällään, se ei ollut varma mistään. Välillä sen korvat menivät ystävälliseen luimuun päätä myöden, välillä ne olivat pystyssä ja se oli valppaana.

Pellolla oli tukka, harmaa ja päätä myöden. Reunalla lumikonpesä, sillä monta päätä. Pellon yllä maakotkan siivet. Metsässä oja, ojassa kivipaasi, vanha porras ja askelma. Sen yli vesi virtaa ja tekee pienen kosken. Sitä vettä olen juonutkin, ja siitä suuri poru syntyi, se oli härkien vettä, ne joivat samasta purosta. Sama maja, joka ei mikään maja ole, siellä oli ennen peltipurkki ja minulla koti. Kuusten alla, neljän puun keskellä. Nyt ei siellä oltu kävelty ja maa oli kohonnut, jalka meni läpi. Vieressä oli veljen maja, jota hän rakensi pitkään, ja joka oli pellolta käsin niin huomaamaton, ettei sitä voinut majaksi arvata.

Illalla näemme kokkoja, lieskat roihuavat, jokaisessa niistä on ajatus. Jokaista tervehdin, iloitsen, jokaiselta runolta pyydän anteeksi enkä niistä luovu.

Haaste

Tämä voi olla mahdoton tehtävä, mutta..

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani: kampela, vatruska, kuutamo, oma, aura

2. äänteellisesti kaunein: lumme

3.Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten arjessa: Hupsis. Tullaan. Kohta. Moikka. Rakkaani.

4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten: siitä ali mistä aita on korkein

5. Viisi suomenkielistä sanaa joita inhoan eniten: ope, peppu, hirmu, tsoukki, rakennemuutos

6.Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta: pitkässä juoksussa (sitä kuuleekin jo vähemmän kuin aiemmin, onneksi)

7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin: Kuulen niin monia sanoja niin usein. Mikä voisi olla sellainen.. ehkä: Kahville!

8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut: jiiri

pääsiäiskranssit

Full Metal Jacket

Jokin kumma väsymys iski ja muutin suuntaa, lasten kanssa emme suorita mitään, emme koko keväänä. Eilen teimme pizzaa, loikoilimme kotona, emme vastaa puhelimeen, ellei se ole joku tositärkeä, joku tositosiolennainen. Tyttö naapurista tuli ovelle äitinsä korkkareissa leikkimään esikoisen kanssa, pikkuiset olivat vaahtokylvyssä (kaksivuotiaan vartalo on ihanan atleettinen), siemailimme välillä kaikkea oikein paheellista: kokista, karkkia, keksejä. Ihanaa, katsoimme yhdessä tiistaisia Uusi Kino-elokuvia nauhalta, ne olivat kyllä aika huonoja, yhdessä rakastunut mies ja (ei-rakastunut) nainen kävelivät talvisella hautausmaalla. Aika paljon lunta tuolla, sanoi joku lapsista. Esikoinen halusi kuunnella Kalevalaa nauhalta.

Aamulla istuin kuopuksen kanssa omalla hiekkalaatikolla, ja näin rusakon menevän tien yli, sen toisella puolella olevaan metsään. Ihan rauhallisesti, sen korvat heiluivat siellä tummassa vihreässä. Ajatella, jänis, täällä itsevarmassa Espoossa. Jotenkin haluaisi etsiä ihmisistä heikkoutta, epäjärjestystä, murtaa pintakuoria. Tuntuu, että niin harvat näyttävät inhimillisiä puolia itsestään, mitään todellista. Ehkä syy on minussa, luultavasti, vaadin liikaa ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä.

Aloitin ottamaan kuvasarjaa Espoosta, otin pari kuvaa rumuudesta, moottoritien alikulkusillalla. Rumuus ja tylyys suorastaan huokuu kuvista, tosin eivät sillat ja alikulut ole missään sen kauniimpia, mutta jotenkin se kuvien rumuus ilahduttaa minua, osoittaa, että olen oikeassa: tuskin kukaan sanoisi kuvan maisemaa kauniiksi. Rumuuden ja ankeuden lumo haihtui - tai ei, pikemminkin se lisääntyi entisestään - kun pääsimme lasten kanssa alikulun toiselle puolelle. Siellä oli peltiseen sähkökaappiin teipattu A4-paperi, jossa luki: Kadonnut kolmijalkainen koira. Ja siinä oli värikuva kolmijalkaisesta vaaleanruskeasta koirasta. Esikoinen kertoi nähneensä samanlaisia lappuja päiväkodin lähistölläkin. Ajattelimme kolmijalkaista koiraa, lämminsydämistä omistajaa.

Eilisilta oli kummallinen, menimme nukkumaan jo puoli yhdeksältä, hauska päivä väsytti. Kuopuksella on univaikeuksia, hän ei halua nukahtaa, ehkä hän on oppinut näkemään unia. Vasta kun hän huomaa, että kaikki nukkuvat, ja talo on pimeä, hän kapuaa sänkyynsä ja huutaa kuitenkin vielä: Peitto! Ja hänet on käytävä peittelemässä. Ulkona oli valoisaa, talo oli pimeä, se oli kummallista huomata. Kohta varmaan näen karjan menevän kulkueena vuorille. Esikoinenkaan ei saanut unta, hän tuli luokseni ja juttelimme niitä näitä. Mieskin oli kummallinen, hän sanoi nukkuvansa vain hetken ja nukahti. Esikoinen alkoi heilutella etuhampaitaan, jotka ovat olleet etuviistossa jo pitkään ja irti lähdössä. Tunnelma alkoi kohota, makailimme hämärässä makuuhuoneessa, valo tulvi kaihtimen raoista. Ajattelin synnytyssairaalaa ja sen öistä tunnelmaa. Miten vauvat nukkuvat siellä tälläkin hetkellä, pienet kourat kiinni ja auki, silmät ummessa. Hammas lähti, jäi iso ammottava aukko ylhäälle. Ei oikeastaan väsyttänyt, vaikka päivä oli mennyt horrostaessa - sitä voi selvitä arkipäivästä niin vähäisellä kaistalleella havainnointia, kun muu osa itsestä nukkuu. Suurimman osan ärsykkeistä antaa vaan mennä ohi, niihin tarttumatta - jos tarttuu, ilman atomit hankaavat vereslihalle sen nukkuvan olion. Ilma on täynnä atomeja, joita pitää väistellä. Niitten väleissä tyhjä tila on vapaata kulkemiselle, sähköistä Salzkammer-tilaa.

Kirjoittamisen suhteen mietin. Tarvitsenko lukijoita? Mihin tarvitsen lukijoita? En keksi oikein mitään mihin tarvitsisin. En halua debytoida MotMotissa. En. Se ei kiinnosta. Olennaisinta on kuitenkin kirjoittaa yksinään, eikä ajatella lukijoita. Jospa unohdan kirjoittamisen sosiaalisen puolen kokonaan. Kirjoittamisen ohjaajienkin käsitykset pitäisi aina katsoa tarkkaan, osan unohtaa, voiko ohjeita oikeastaan edes antaa. Mietin sitä onko käsitykseni kirjoittamisesta liian ylevä? Tavoittelenko sillä jotakin aivan uudenlaista, jollaista ei olekaan. Sanoilla tehtävää taidetta? Kokeilla miten sanoilla voi ilmaista, kertoa - mistä siinä oikeastaan olen kiinnostunut? Tarinoista? Erikoisista romaanimuodoista, kerrontatavoista? Olen juuttunut miettimään tällaisia, asioita, johoin ei ole vastausta. Sitä vaan kirjoittaa kirjan, ja siinä se, niinkö. Mutta en voi kirjoittaa, ellen ensin ratkaise muutamia kysymyksiä. Ehkä olen vanhanaikainen, ja pidän kirjoittamista sepittämisenä, hauskana, ajanvietteenä. Entä vakava, työkseen kirjoittaminen - luulen, että kirjoittaminen on minulle sellaista, jonka pitäisi pysyä sivuhommana, leikkinä. Enkä tarkoita tässä lainkaan toimeentuloasiaa, vaan sivuhommana joka tapauksessa. Onhan olemassa elämäkin, mutta vaikkei olisikaan, niin silti leikkinä. Kirjoittamiselle omistautuminen - - - tämä on todella tärkeää pohdintaa, koska olen aina ajatellut, että taidetta tehdessä sille täytyy omistautua täysin. Ehdoitta. (Omistautui Marcel Proustkin, niin että laiminlöi terveytensä ja kaiken muun. Mutta hän kirjoittikin kyllä sitten kieltämättä hyvin.) No nyt olen tulossa lopputulokseen, joka on se, että leikkimiselle olisi vain varattava tarpeeksi aikaa.

Huomasin äsken yllättävän jutun. Alakertaan oli tullut muurahaisia, tai ne tulivat jo aikoja sitten. Mutta: sokeritoukat ovat sieltä hävinneet, kokonaan. Eli siis montaa tuholaista ei voi olla (samalla reviirillä, samassa ekolokerossa) kerralla, tai ainakin niiden vaikutukset kumoavat toisensa. (Muurahaiset varmaan iskivät hampaansa toukkien valkoisena turskahtelevaan pehmeään lihaan ja söivät ne.) Jos samalla ihmisellä on syöpä, halvaus, tuberkuloosi, skolioosi, epilepsia, reuma ja iskias, niin eikö ole niin, että ne osittain voisivat kumota toisensa? Mielen sairaudet ovat jotenkin eri ryhmää: niitäkin pitäisi olla vähintään kaksi, että kumoamisvaikutus tulisi, ehkä maanis-depressiivinen mielitauti ja... lobotomia (se on toimenpide, mutta jos olisi samoin vaikuttava sairaus) tai lobotomian sijasta amneesia, muistinmenetys. Kolhu otsalohkoon voi muuten aiheuttaa pysyvän persoonallisuuden muutoksen (esim. saidasta tulee rahaa joka puolelle syytävä). Ehkä mulle sopisi sellainen pieni kumaus, lakkaisin pohtimasta loputtomasti kirjoittamisen olemusta.

Jokin väsymys, musta terästakki, täyspitkä. Mietin kaiken lisäksi itsevarmuutta, ei ihme, että kaikki tuntuukin painavalta. Ystävien kesken toivoisin olevan aina sellaista, että voisi rentoutua, olla hiljaakin - ettei tarvitsisi hengästyä tai ajatella puhumisiaan, varoa toisen piikikkäitä kommentteja, kuunnella hevosenleikkiä. Kai nenäkkyys ja dominointi on epävarmuutta, eräänlaista hallintaa, varmasti, mutta miten siihen suhtautua. Jotenkin haluaisi itse osoittaa silloin vain yhä suurempaa heikkoutta, tuoda heikkoutta oikein korostetusti koko ajan esille sellaisten ihmisten seurassa, joille heikkouden tunnustaminen on vaikeaa. Mutta en jaksasi tekeytyä jatkuvasti heikoksikaan, haluaisin olla vain oma itseni. Ehkä niille ihmisille voisi sanoa, että Rentoudu, olemme nyt ystävien kesken. Ei tarvitse suorittaa, olla nokkela, katsoa sekuntikelloa.

Huomaan muuten juuri ison männyn takapihalla huojuvan, sen runkokin liikkuu sivuttain monta senttiä. Tuulee. Pilvenpirtäjiin suunnitellaan aina huojuntavara. Nekin heiluvat tuulessa. Toisella puolen taloa hiekkalelut kolisevat, lentävät kauas. Lakana liehuu parvekkeella.

Kuopus on oppinut käymään potalla, oppinut omin päin. Kerran hän oli ollut vessassa housut jalassa, odottava ilme kasvoilla. Sitten hän oli salamannopeasti avannut housut, laskenut ne ja istahtanut potalle. On oltava nopea, tarpeen tullen.

Äskettäin puhuin ystäväni kanssa vanhempieni asumisesta kerrostalossa. Samassa talossa asuu rumpalipoika (35-v. perheellinen mies), joka on soitellut rumpuja (lue: terrorisoinut koko taloa) jo kahdeksisen vuotta. Syksyllä vanhempani muuttivat taloon. Ystäväni sanoi, että vanhempasi muuttavat varmaan sitten siitä pian pois. Jokin siinä repliikissä sai itsessäni sellaista sisäistä naurua aikaan, en osannut oikein vastata hänelle mitään, koska ajatus heidän pois muuttamisestaan oli niin absurdi, he eivät ole niitä, jotka noin vain yhtä mittaa muuttavat, pikku asioiden takia. Niin sitten kävikin, että vanhempani olivat käyneet jututtamassa rumpalipoikaa, puhutelleet. Asiallisesti, totta kai. Ottaneet ohjat käsiinsä. ((Ei ole poika enää soitellut.)) Ja kaikki ovat tyytyväisiä, jopa minäkin hymyilen Espoossa. Kävelen siellä kerrostalon pihassa isäni ja poikieni kanssa. Tulee vastaan vanha mies kepin kanssa. Isäni tervehtii häntä, kuten kaikkia, vaikkei tunnekaan. Se on kohtelias tapa. Kumara vanha mies tervehtii ja sanoo: Ei tartte ajatella siitä mitään, jos kaikki eivät täällä tervehdi. Minäkin olen asunut täällä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikki tervehdi.

Nyt ajattelen vanempieni keittiötä ja kiiltävää tiskipöytää. Voisin etsiä pashan ohjeen ja kokeilla tehdä sitä siellä, kun menemme huomenna. Isäni ei syö mitään rasvaista, ehkä onnistuisin tekemään vähärasvaisen pashan. En tiedä pidänkö pashasta, en ole koskaan tehnyt sitä, mutta nyt aion etsiä ohjeen. Harmikseni kuulin, että äitini ompelukone on rikki, olisimme tarvinneet sitä takin vetoketjun neulomiseen, ja vauvanuken vaatteiden tekoon, se on jatkuvasti alasti.

Lauantaina menemme rakentamaan siellä kokkoa. Launtaina tulee myös vauva kotiin sairaalasta, poikien uusi poikaserkku, iältään pian neljä päivää. Hänellä on kuulemma musta tukka, isot kourat ja kaksoisleuka, iho laskoksilla kyynärtaipeissa ja ranteissa. Ihana nähdä hänet. Viimeksi kun pidin sylissä samanikäisenä hänen isosiskoaan Essiä, olin itkeä liikutuksesta. Sylissäni oli oikeastaan kaksi vauvaa, koska A oli vatsassa, syntymässä lähiaikoina. Pidän vauvoista, siitä miten vauvat vaistoavat läheisyyden, luottavat.

Vastaan Heinäpellon haasteeseenkin, seuraavaksi.

Näin unta, jossa menin lääkärille (lääkäriunet ovat suosikkejani!) yskän ja flunssan takia. Sairaala oli suuri kompleksi, isossa siistissä kaupungissa, mahd. arabimaissa. Menin sinne jonkun lapseni kanssa, en muista kuka heistä oli mukana. Lääkäri oli nainen, lihava, ja hän käski minun istua pienelle jakkaralle eteensä ja avata suuni. Sitten huomasin, että hän laittoi sisälleni kameran ja kuva tuli tv-ruudulle, ja se oli kaunista ja värikästä kuin korallimetsää, vaaleanvihreitä bakteeripallosia, punakeltaisia levämäisiä rihmastoja, kuvia keuhkoista ja kurkusta. Minulla oli angiina tai tuberkuloosi. Välillä tv:stä tuli lasten piirrettyjä, välillä kuvaa sisältäni, ne vaihtelivat koko ajan, lopulta ei tiennyt kumpaa se oli. Lapseni katsoi tv:tä koko ajan ja hän rupesi kitisemään aina kun kuva tuli sisältäni. Lääkäri kirjoitti vahvoja antibiootteja.

Unien kuvailu on hankalaa, yritän kertoa sen niin kuin minä sen näin, mutta olen itse vielä siinä osallisena, for god's sake, kerronta fokalisoituu minun kauttani, ja olen vielä unen päähenkilökin ja minun pitäisi muistaa, miltä tarkkaan ottaen päähenkilöstä tuntui juuri tuolloin.

Eilinen oli niin rankka päivä (tein esseen ja vahdin lapsia), että pidän loppuviikon rentoutusta. Teen lasten kanssa poppareita, katsotaan tv:stä piirrettyjä, pelataan korttia, ei tehdä mitään, mikä ei huvita. Syödään jäätelökakkua, mikä on pakastimessa, leikitään.

Hey! Wait! I've got a new complaint (Ei hassumpi päivä)

Kuopus nukkuu tuolla makuuhuoneessa kakat vaipassa, mutta hän oli unessa, kun tulimme retkeltä, en enää raaskinut herättää, koska hän retkahteli sylissä puolelta toiselle.

Aurinkoista oli keskuspuistossa (on siinäkin nimi Espoon keskellä olevalle isolle metsälle). Sileät kalliot olivat lämpimät, maassa kuivaa kaarnaa, sammal oli vielä märkää. Paistoimme makkaraa, lekottelimme auringossa. Taivas oli todella sininen. Valtavasti leppäkerttuja taas. Juuri kun saimme keskusteltua siitä, missä leppäkerttujen koti on, löysimme sen. Se oli kallionhalkeamassa, ja siinä niitä oli, pienenpieniä leppäkerttuvauvoja kymmenen vieri vieressä, liimautuneena kallioon kiinni. Yksi oli lähtenyt jo kävelemään, ympärillä hääri kaksi aikuista. Vauvoilla oli vain kaksi pistettä kuoressaan.

Leppoisaa... esikoisen uhoavaa karjuntaa, kaikki hard rock-nuotilla, keskimmäinen puolustautuu esikoista vastaan sopraanokirkumisella, (joka on ehkä vielä pahempaa.. puhdas sävel, mutta silti). En voi sanoa edes, että varsin sopuisaa, ei koskaan ole. Ei koskaan, koko ajan joku ottaa jonkun jota toinen olisi halunnut. Ja kaikki yrittävät saada ääntään kuuluviin yhtäaikaa, karjuvat, kampittavat ja tönivät toisiaan. Mutta sisarusparvessa kasvamisesta on hyötyä, niin ainakin haluan uskoa, oppii jakamaan, pitämään puoliaan, selviytymään. Tai tappelemaan. Aina on paikalla joku, jonka kanssa kinastella.

Tänään tulee hyvä elokuva, Werner Herzogin (joka on yksi lempiohjaajiani, muuten) Lasisydän. Kuulosti hyvältä, osa näyttelijöistä hynotisoituina. Nyt katselen kiinnostuneena elokuvien rakennetta, kun teen omaa käsikirjoitustani. Se on kyllä lähtenyt liian realistisille urille, täytyy saada se jotenkin takaisiin uomiinsa, mihin se kuuluu.