Olimme patikoimassa Nurmon Paukanevalla. Harrastamme nevoja. (We do swamps, or marshes.) Luonto oli upeaa ja toteutimme myös arvokasta tiedustelutehtävää. Niinkuin M sanoi, käytämme uusinta teknologiaa löytääksemme tupperwarepurkin laavun nurkan alta keskeltä tietöntä korpea.

Suot ovat täynnä sähköä. Ne ovat tekemisessä sen kanssa kahdella tavalla: imevät sähköä ja tuottavat sitä. Suolle kun kävellään, mennään portin kautta. Suon vaikutuksella on selvä raja. Sille, joka on allerginen sähkölle, suo on hyvä paikka. (Mikä tahansa vesi on.) Avoimet näköalat tekevät siitä turvallisen ja arvokkaan, koska avoimuus on arvokkuutta. (Puskia nyt on kaikkialla ja ahdistus on tyyleistä aina käsillä.)

Kävimme myös kesäteatterissa Törnävällä katsomassa Piilomaan pikku aasin. Keskimmäisen mielestä se oli liian äänekäs ja rämisevä. Mitään näin kovaäänistä en halua milloinkaan mennä enää katsomaan, hän valitti surumielisenä sängyssään illalla. Hän on pikku Schopenhauer, vaikkakin enemmän Eemelin näköinen. Kuopus piti esityksestä, hän sanoi, että korvissa tanssi, kun oli musiikkia. Paras hahmo oli vanha Ruusurouva, jota esitti mies. Kukahan - hän oli niin hauska! Tuolia tuolia, ei huolia!!

Huomenna lepään.

kesä ist wirklich hier

Kesä on todella alkanut. Emme katso kelloa, ja vieraat, joita olemme puolihuolimattomasti kutsuskelleet, ovat alkaneet tulla meille. Se on hauskaa. Tänään esikoinen oli yksien vieraiden kanssa uistelemassa merellä (no siis järvellä - tuloksena neljä isoa kuhaa!) Kello yksitoista illalla olemme vielä valveilla suolaamassa kalaa. Samalla selvisi, mikä oli se sormenpaksuinen kala, joka tarttui onkeen. Se oli pikkukuha. Illat tosiaan myöhästyvät, ja kun migreenin takia on herättävä kuitenkin samaan aikaan, niin toisinaan se on kirpaisevaa. Eilenkin innostuin vielä puoliltaöin kokeilemaan ostamaani ihmesientä ja pesin sillä ikkunat. Sillä seurauksella, että heräsimme kaikki kahteen pomminrajuun iskuun, jotka kuuluivat selvästi ikkunoista. Milloinkaan ennen eivät linnut ole lentäneet täällä päin ikkunalaseja, mutta nyt ne lensivät-. Lintuja näytti olevan ilma sakeanaan. Ehkä lämmin aamu teki sen ja varsinkin häikäisevät lasit. Lähdin sitten pyöräilemään mummolaan, koska tänään oli minun mummolapäiväni. Sillä retkellä näin peltopyyn poikasia. Rottweiler, jota kolme lasta ulkoilutti, näykkäisi minua jalasta. Potentiaalisesti koiria pelkäävä olisi pelästynyt, lapset kirkuivat (miksi he kävelyttivät sitä irti), mutta tyydyin pyörävauhdissa nostamaan jalkaani niin, ettei se saanut siitä otetta. Mietin, olisiko pitänyt pysähtyä ja lähteä selvittämään asiaa. Koira voi purra jotakuta toista myöhemmin. Nevermind, lauleskelin, ja pyöräilin eteenpäin, tienvieret ovat kukkia täynnä, lehmiä, peltopyitä, kettuja, rusakoita. Lehmät tuijottivat minua hievahtamatta, aivan kuin olisin pudonnut Marsista. Ne ovat liikuttavan hölmistyneitä, liian tosissaan toljottavat. Toisaalta en halua nähdä tolaltaan mennyttä riehakasta lehmääkään, se on niin holtiton. Voisin pyöräillä vaan koko ajan. En väsy siihen ollenkaan.

Meitä hauskuuttaa myös esikoisen uusi harrastus, geokätköily. Etsimme purkkeja ja rasioita kivien alta. Se on aitoa salapoliisitoimintaa.

Hemi-Sanin kesä

Sää on muuttunut tuuliseksi ja kylmäksi Savossakin. Onneksi olemme huomenna lähdössä takaisin Pohjanmaalle. Hemi-San on kyllä viihtynyt täällä paljon paremmin! Se löysi metsästä pienen rajaojan ja rakastui ikihyviksi. Oja on kaninlevyinen ja aika syvä ja pitkä. Vaikuttaa turvalliselta Hemi-Sanin mielestä. Siellä on lisäksi punaista savista hiesumaata penkereissä, jota on taivaallisen ihana kuopia, sillä se irtoo sopivasti ja välillä vastaan tulee ohuita puun juurisäikeitä, jotka Hemi napsaa poikki terävillä hampaillaan silmän nautinnollisesti viiruina, vähän äkäisestikin se kiskoo ne irti. Se tekee käytävää, se kuvittelee tekevänsä sitä. Välillä se lyö maaten kaivamansa kuopan päälle, takajalat oikein pitkinä takana. Välillä se jopa siitä asennosta kuopaisee etujaloillaan, kun kerrankin on mahdollisuus. Seison siis vapaaehtoisesti ojalla sääskien syötävänä vain tehdäkseni Hemi-Sanin onnelliseksi. Sillä onnellinen se on.

Toimme kanin Kuopiosta tänne ja kävimme samalla Prismassa Kuopiossa. Hemi ulkoili parkkipaikalla kopassaan. Se oli tämän kesän hetki. Oli älytön helle. Kuuntelimme kuopuksen kanssa ovet ja ikkunat auki autossa Kolmatta Naista. Odottelimme muita lapsia ja miestä, joka viipyi kaupassa yli tunnin. Miten joku voi olla niin hidas ruokakaupassa? Ihmiset kulkivat ohi hellevaatteissa puhuivat hassusti, ja kaikki huomasin Hemin kopan ulkona. Myö ollaan kaappaan mänössä. --- on joku elläin tuolla. Onko se -- pupu se on! Jos Hemi osaisi temppuja, olisimme voineet esittää jotakin. Esim. invalidia, koska olimme invapaikalla. Joka tapauksessa saimme paljon uusia tuttuja.

Sain luettua Antti Tuurin Muukalaiset Äitini suku-sarjasta. Se oli hyvä. Mietin paljon Tuurin tyyliä, ja sen niukkuutta. Lopulta aloin pitää siitä. Se on korutonta ja yksinkertaista, mutta kyllä sillä elävää kuvaa sai luotua. Pitääkin tutkia millainen oli Kölnin katedraali 1700-luvun alkupuolella. Oliko se palanut vai miksi se oli keskeneräinen?

Metsä raikuu, järvi kaikuu - lasten iloisista huudoista. Näin oli jo kun heräsin! Mutta nyt täytyy mennä ottamaan pannari uunista.

muukalaisia, ym.

Kauheata olisi se, jos kirjoittaisi blogia, ja oikeasti kirjoittaisi vahingossa oikeat todelliset ajatuksensa? Onko minulla sitten niin ristiriitaisia ajatuksia? Kyllä on. Joskus kauhistun sitä ajatusta, kun avaan blogin. Jospa olenkin viimeksi kirjoittanut sinne totuuden?! Apua. Mutta onneksi en. Se on aivan tavallista tekstiä, joka voisi viitata mihin tahansa.

Nyt vasta onkin kesä. Keskimmäinen molskahti eilen tai toissapäivänä veteen ja ihahtui, vesi olikin lämmintä! Hän vain nousi järvessä ylös ja laski alas. Housut pullistuivat. Sen jälkeen ranta on kaikunut lasten polskuttelusta. Lämpö tuntuu kaikkialla. Pyykit kuivuvat, kani saa voikukkia ja heittää itsensä sen jälkeen kyljelleen ansaitulle ruokalevolle.

Olen tutkinut aivojeni serotoniiniaineenvaihduntaa omin päin ja tehnyt siitä erinäisiä päätelmiä. Olisin voinut ryhtyä lääkäriksikin. Sain nimittäin selville, mistä migreenini johtuvat. Valvomisesta - tai oikeammin nukkumisesta. (Näin taas todella outoja unia: mm. unen, jossa kasvoni kasvoivat täyteen pieniä kurttuisia paprikoita. Seuraavaksi unessa tuotiin tänne auto minulle koeajettavaksi. Sen toi tyylikäs ajuri, joka kylläkin sanoi, että tuo auto sitten Seinäjoelle, kun olet koeajanut. Minua harmitti, koska oli muuta menoa, ja enkä olisi ehtinyt palauttaa autoa. Epäröin, ottaako sitä vai ei. En vielä osannut päättää. Ajuri oli kiinni autossa samanlaisessa sivuvaunussa, mitä on moottoripyörissä.) Kuitenkin, jos herään aamulla aikaisin, migreeni on poissa. Minun täytyy olla hieman väsynyt, että serotoniini kiertää. Niinkään ei ole merkitystä sillä, menenkö myöhään nukkumaan. Oloni on täysin toinen!! Kahteen viikkoon ensimmäistä kertaa ajattelen positiivisia ajatuksia.

Aloitin lukemaan Antti Tuurin Muukalaiset-kirjaa. Nyt on aikaa. Jotenkin ajattelen, että se vaatii aikaa. Avaan kannen ja siellä on kannen sisällä Antti Tuurin kuva. Hän on söpö. Se on hyvä alku. Ajattelen, millaista olisi, jos hän soittaisi minulle ja sanoisi, että hei minna, kirjasi on todella hyvä. Olen iloinen siitä. Ihailen sinua. Se olisi aidosti coolia. Ensimmäinen lause Muukalaisissa on ytimekäs: Sade tuli ennen kuin ilta pimeni. He vaeltava Hollannissa ja Saksanmaalla, fremdlingit, ja ovat jonkinlainen uskonlahko, matkalla pyhälle maalle. Tuurin tyyli kirjoittaa on jotenkin jäyhä. Kertojana on raskaana oleva uskova nainen. Onko se uskottavaa, vaikuttaako nainen aidolta? Kyllä, vaikka hän kertoo jotenkin ulkokohtaisesti tapahtumista. Ehkä hän on väsynyt, hämmentynyt ja peloissaankin, mitä tuleman pitää. Nimet ovat kaikilla niin vanhanaikaiset, tietenkin, kertoohan kirja vanhasta ajasta. Sillä on kuitenkin arvottava vaikutus. Tarinan hahmoista tulee merkittävän tuntuisia ja erillisiä. Luin 48 sivua, ja pääsin kyllä kirjaan jo kiinni, niin että eilen lukemastani näen mielessäni kertojan, raskaan naisen. Minkä hyvän tähden he ovat lähteneet Lappajärveltä ja Laihialta vaeltamaan sinne? Puhuin Annan korvaan hiljaisella äänellä päättymätöntä tarinaa kotiseudun ihmisistä ja kaikista eläimistä, joita oli Laihialla Jaakko Kärmäen navetassa ja tallissa ja lampolassa, ja lapsista, joita leikki Kärmäen pihassa korkeiden koivujen alla, ja Liisa Antintyttärestä, Kärmäen emännästä, joka syötti viiliä pienelle Jeremiaalle tuvan pöydän ääressä. Sain Annan lopettamaan laulamisen ja sitten nukahtamaan. Jäyhää, harkittua. Nämä ovat ehkä niitä tosia lauseita. Ei ole mitään liirumlaarumia tai maalailua. Mutta haluaisin kuulla enemmän, mitä kertoja todella ajattelee. Kertooko hän kaiken vai ei? Onko hän näin pidättyväinen oikeasti? Kyllä se tällaiseen historialliseen kirjaan sopiikin. Luen lisää.

En haluaisi olla Pohjanmaalla poliisina. Tämäkin tuli vielä mieleen. Entisaikaan vielä vähemmän kuin nyt.

genomi ja raivokas kani

Tänään vesi on huomattavasti lämmennyt. Kello ei enää käy. Nousen kun nousen. Linnut ovat hereillä koko yön, ne pitävät kyllä hereillä. Järvi on punainen ja purppurainen. Mitään stressiä ei ole.

Helmillä oli eilen huono päivä. Se hyökkäili meitä kohti ja murisi. Se puri, jos sitä yritti silittää. Vaikka kani on söpö ja pieni karvasturilas, on se myös uhkaava niin halutessaan. Pelkäsimme sitä koko perhe. Kukaan ei halua joutua sen raivon kohteeksi - ja etuhampaiden ja kynsien. Se sai lopulta totaalisen hepulin ja puri puista kakka-astiaansakin ja heitteli sitä edes takaisin. Tänään se oli taas ihan entisensä, ehkä se oli vain bad hair day.

Tämä päivä oli täynnä vaikeita asioita: minä opettelin teoreettisesti pitkon neljällä letitystä. Mies tilasi nuohoojan, ja selitti hänelle ajo-ohjeita mökille. Molemmat olivat yhtä vaikeita, kuin selittäisi genomin muodostumista.

juhannus 2

Tätä päivää leimasi jonkinlainen uusi kesän tuntu. Aurinkoa, lämpöä. Teimme vesiretken Likokallioille, jossa on valtavia haukia. Siitä alkaa suunnaton suopursuneva, sieltä Hukkatuvalle, jonka pihassa näimme sattumalta Vincentin veljen M:n! Ja osan hänen perheestään. Ja jossa jouduin oudon tilanteen eteen. Vanhempani vierellä otin ohjat käsiini ja kutsuin M:n perheineen mökillemme. Tietenkin hän tulee, ainakin hän lupasi.

Sitten iltapäivällä aion kunnostaa muurinpohjapannun. Menen sisältä hakemaan rasvaa. Unohdun lukemaan naistenlehteä kolmeksi tunniksi. Sitten otan rasvan ja teen tulet ulos. Rasva imeytyy pannuun ja alan kokeilla paistaa siinä ensimmäistä kertaa lettuja. Se onnistuu, ja ne paistuvat tosi nopeasti. Valmiit letut nostelen lautaselle kanin häkin päälle. Lapset syövät ne sitä mukaa. Haemme vielä jäätelöä niiden päälle. Saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta lapsilla on aikuisia parempi vaisto siitä milloin vatsa on täynnä. Järvimaisema vieressä tuntuu naurettavalta, paistaa lettuja kansallismaisemassa. Naapurimökille tulee lapsiperhe, viisi lasta. Esikoinen menee kutsumaan heitä katsomaan jänistä. Sieltä tulee kolme lasta ja he jäävät koko illaksi. Lapset käyvät kahdeksan kertaa melomassa eri kokoonpanoilla, kymppivuotias poika on heti samalla aaltopituudella kun esikoinen ehdottaa, että mennäänkö tutustumaan talon perustuksiin, eli talon alle. Kaikki menevät talon alle. Onko teillä tyttöjäkin? kysyy kuopuksen kokoinen tyttö toiveikkaasti. Ei valitettavasti, vastaan, vaikka pari tyttöäkin olisi kyllä kätevä.

Mitä vielä aion mökillä tehdä: leipoa pullapitkoja, neljällä saparolla letitettyjä. Lukutavoitteeni olen jo saavuttanut, lukenut Sikalan. Nyt luen Murakamin Lammasseikkailua ja Iahiguron Silmissä siintävät vuoria. Olen mieltynyt japanilaisiin kirjoihin! Murakamin Sputnik, rakastettuni oli hyvä. Sopivasti outo.

Täällä kuulin muuten ensimmäisen kerran sen mitä Miyazaki kuulee! Maalla sisään taloon tullessa pienten jalkojen töminää, vaikka ketään ei näe. (Pienempien jalkojen mitä lapsilla on)

Vielä luontohavainto: illalla lasten nukkumaanmentyä olimme pihassa. Joutsen lasketui aivan rantaamme. Se oli ylväs laulujoutsen. Se tarkkaili ympäristöä, siivet levällään. Pian tuli kauempaan aivan äänettömästi toinen joutsen, sen lasku oli mahtavaa seurattavaa. Se jarrutti jaloilla ja laskeutui toisen päälle. Varmaankin tarkoituksella. Ne ovat se lapseton pariskunta ja jotakin hevonsenleikkiä niiden välillä on. Kauhea meuhke ja melske siitä ainakin syntyi. Niin, ja eilen näimme pikkulokin. Sen pitäisi olla harvinainen, en tiedä onko sitä enää. Se on lokin näköinen, mutta sillä on mustat siivenaluset.

Naapuri tuli hakemaan lapsiaan. Esittelin itseni hänelle: olen opettaja, mutta haaveilen kyllä kirjojen kirjoittamisesta, mutta saa nähdä tuleeko siitä koskaan mitään. Hän vain katseli järvelle.

juhannus

Juhannusaattona saunoimme kolme tuntia, uimme tietysti välillä. Sitten katsoimme Niskavuorta yhteentoista. Se on poikien täkäläinen nukkumaanmenoaika. Voi että oli hyvä elokuva, huokaili esikoinen vielä yläsängystä viimeisinä sanoinaan. Päivällä kävimme Rajalan metsässä tekemässä vihdat ja poimimassa kukkia! Tuvassa täytyy juhannuksena olla kukkakimppu luonnonkukkia. Aatonaattona kuurasimme koko porukalla mökin, pesimme ikkunat (keskimmäinen hoiti sen), lattiat (h ja a), jne. Tänään menimme vesille. Tämä kaikki tapahtuu ilman että mitenkään suunnittelen tai mietin sitä. Se vaikuttaa suorastaan geneettiseltä.

Suurenmoinen oli myös tämä ensimmäinen juhannuspäivä. Isovanhemmat tulivat jo ennen kuin olimme heränneet. Niskavuori tainnutti meidät syvään ja ravitsevaan uneen. Sitten lähdimme koko päivän melontaretkelle joelle. Tuuli oli aika kova, mutta pahin osuus meni myötätuuleen. Meloimme joen koko mitaltaan padolle asti. Nousimme maihin ja samassa näin tietä pitkin kävelemässä Vincentin ja hänen vaimonsa!!!! No, emme olleet nähneet kahdeksaan vuoteen, äkkiäkös se aika hurahtaa. Kuitenkin, menimme tietysti heidän luokseen. On vaikeata selvittää tämän asian guermantesilaista merkitystä, mutta normaalille ihmiselle se merkitsisi esim. sitä että olet saanut lottovoiton ja nobel-palkinnon ja sinut on julistettu pyhimykseksi. Tietysti kaikki kukkii, puissa on matalalla linnunpesiä, joissa sirkuttavat poikaset. Hiekkaista maantietä pitkin he vain kävelivät, olivat tulossa syntymäkodistaan.

Menimme heidän luokseen. Lapset olivat niin ällikällä lyötyjä, että he vain istuivat ääneti penkillä, puoli tuntia. V on todella puhelias. Ja tuntuu, että kaikki, mitä olen pohtinut, pitänyt ongelmana, onkin ollut harhaa. V oli löytänyt järven pohjamudasta 46 vuotta kadoksissa olleen ankkurinsa. Tämä onnistui vain sillä tavalla, että järvi oli kuivatuksessa kaksi vuotta ja siinä pystyi kävelemään. Tuntuu yhtäkkiä helpottavalta ja samalla hankalalta puhua jonkun kanssa, joka tuntee kaikki ihmiset menneisyydestä. Kaikkea sivutaan, mutta mieheltä menee suuri osa sivu suun, koska nimet eivät sano hänelle mitään. V:n vaimo sanoo P:n sanoneen, että minä olen henkilö, joka varmasti kaipaa tänne takaisin. Katselen ilolla kaikkea mitä he sanovat ja tekevät, koska he ovat minulle kuin kirjat - haluan nähdä miten niissä ollaan, minkä varassa he kulkevat. En pohjimmiltaa tiedä sitä.

Tullessa melomme Majasaareen, joka on luonnontilassa. Siellä lahoavat puunrungot ovat pehmeitä kuin paperi. Kaikki antaa periksi jalkojen ja käsien alla. Lehtoa, vanhoja haapoja, liito-oravia. Paljon saniaisia, kävelemme kuin sademetsässä.

Eilen illalla pihassa hääri siili. Se kulki polkuja ja yritti ryömiä esikoisen rakentaman lentokoneen alitse. Se tonki matoja, eikä häiriintynyt, vaikka pojat menivät ulos.

Olemme siis alkaneet tervehtyä. Migreenikohtaukset ovat hellittäneet, vaikka toisaalta johan niitä piisasikin. Parhaimmillaan olin kolmeen lääkäriin yhteydessä samaan aikaan. Seinäjoella lääkärin vastaanotolla sain taas migreenikohtauksen pahoinvointeineen. Se ei ole hauskaa, on vaikea kohdistaa katsetta tai puhua kenenkään kanssa, kun sähkölangat värisevät silmissä. Illalla olimme kaikki väsyneitä ja teimme tulen takkaan. Kuopus kohensi tulta, otti tulta paperiin, ja poltti sormensa aika pahasti. Hän huusi, sormeen sattui. Sormi muuttui valkoiseksi -meidän oli lähdettävä taas lääkäriin Seinäjoelle. Kello oli puoli kaksitoista, olimme päivystyspoliklinikalla, kuopus laitettiin makaamaan sairaalasänkyyn. Hän makoili siinä selällään jalka toisen päällä, ja kipulääkkeen ansiosta alkoi päästä jutun alkuun. Olimme kaikki hänen ympärillään ja kuuntelimme kun hän tarinoi kuin paroni von Münchhausen. Hän kertoi mm. syntymästään, miten lääkäri nosti hänet minun luokseni kun olimme synnystyssairaalassa. En tarkkaan tiedä miten se kaikki meni, mutta sitten hän roikotti minua jaloista ja toi äidin luo, niin se oli, hän kertoi. Sitten minut pestiin. Se tehdään aina vauvoille. Hän oli otettu mutta jännittynyt ollessaan oikealla sairaalansängyllä. Viereiselle sängylle tuotiin mies, jonka päälle oli tullut kuorma-auto. Hän ei kuullut muuta kuin ininää, mutta vaikutti muuten olevan järjissään. Lääkäri katsoi kuopuksen kättä, mutta halusi vielä toisenkin lääkärin mielipiteen. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa. Esikoinen olisi halunnut lähteä kiertelemään sairaalassa, se oli täynnä mielenkiintoisia kojeita. Hän oli niin väsynyt, että käveli vessasta tullessaan suoraan hoitajien kahvihuoneeseen.

Luen sanomalehtiä, joista paikallislehti vaikuttaa siltä, että sitä toimittavat yläasteen työharjoittelijat. Naistenlehdistä luin seuraavan lauseen: Ei voi elää koko ajan niin, että ón lähdössä eikä silti lähde. I know!!!! Kaikki on pysähtynyttä, en elä! Odotan kai ratkaisua ylemmältä taholta! Aikaa ei ole kuitenkaan rajattomasti!

Luin Alakosken Sikalat ja det var jättefin! Annoin kirjan äidilleni lainaksi. Se shokeeraa häntä, olen aivan varma. Hän oli pöyristynyt luettuaan Virpi Hämeenanttilan Suden Vuosi-kirjan, jonka palautin hänelle. Hän oli varma, että se on turmellut minut jotenkin ja koki pahaa omaatuntoa ostettuaan minulle sellaisen kírjan. Pitääkö sinun provosoida antamalla joku tuollainen kirja lainaksi, sanoi mies. Pitää. Kälylle vein Johanna Venhon uusimman runokirjan, sanoen: Tässä on runokirja, jos haluat lainata. Olin juuri sanomassa jotakin lisää, koska hän ei ole mikään lukija, mutta hän sieppasi kirjan kädestäni. Ei tarvinnut paljon kaupitella, hyvä niin!