vastoinkäymisiä

Pelasin jalkapalloa koulun kentällä ihan vaan huvin vuoksi tihkusateessa mieheni kanssa. Hän juoksi täyttä vauhtia ja pallo oli minulla, joka seisoin maalini edessä, ja hän menee ja potkaisee pallon tästä otteestani jalkojeni välistä maaliin. Tämä oli niin törkeää, että ensimmäinen ajatus/sana/käsite, mikä minulla tuli mieleen, oli: feminismi. Ajattelin alitajuisesti että tässä tarvittaisiin nyt feminismiä laittamaan asiat järjestykseen, koska tunteitani on loukattu. Yritin parhaani, mutta kukaan huomioinut sitä, että minä en olisi halunnut hävitä.

Muita vastoinkäymisiä tänään: aloitetaan pienimmästä:

- Poikani osti irtokarkkeja, koska huomenna saa vielä herkkupussin eskariin, koska se on pikkujoululounaan jälkiruoka. Hän lastasi rennolla kädellä, ajattelin, että syön liiat pois, mutta kun kotona katsoin pussiin, niin siellä oli vain mustia ja väkeviä, turkinpippureita ja pääkalloja. En voinut syödä mitään, ne polttavat suuta.

- Olin onneton. Aioin mennä varhain nukkumaan, mutta lysähdin sohvalle ja katsoin mieheni kanssa Prisma Studiota tunnin, tiedeohjelmaa Afrikan nälkäänäkevien lasten terveysongelmista. Dokumentti oli vieläpä hyvä ja innostava. Kun katsoin tiedemiesten työtä, harmitti sekin, että olen valittanut niin monelle, että joudun lukemaan postmodernia kirjallisuusteoriaa. Mitä sekin nyt on.

- Vesirokko itää. Lapset ovat saaneet todennäköisesti tartunnan. Nuorin lapsi heittää tavaroita ja sitten haluaa ne heti takaisin. Hän nousi illalla kahdeksan kertaa ylös pinnasängystä ja huusi: hettä, lisää hettä! Elimistö on sekaisin.

- Naapuri toi lastensa vanhoja leluja, jotka ovat kuin uusia. Piirustuslaudan ja palapelejä ja merirosvokirveen. Kerroin lapsille ennen kuin ajattelin, että nehän olisivat voineet olla joululahjoja, mutta se oli jo myöhäistä.

- Tuhosin blogini linkkilistan vahingossa. Missä ovat nyt KunKirjoitat ja Veloena.

- En ole yhtään teoreettisesti suuntautunut. Pystyn lukemaan vaikeaa tekstiä vain kirjoittamalla, ja sittenkin sillä tavalla, että en ollenkaan ajattele mitä luen. Luen vain sitten lopuksi mitä olen kirjoittanut. Näin teen essee-tehtäväni.

- Kun tulimme kaupasta, keskimmäinen valitti, ettei kuule Jeesuksen ääntä. Hän kysyi missä sen voi kuulla? En osannut selittää. Teologinen vyörytys on aivan päivittäistä. Ajan autoa aivan ajattelematta, en osaa jälkikäteen sanoa, oliko monet punaiset valot.

- Voisin jatkaa loputtomasti.

Yksi iloinen muisto, sekin menneiltä vuosilta:

- Oli joulu ja äitini oli joulupukkina, ehkä viisi vuotta sitten. Hänellä oli päällään joku ikivanha kääntöturkki vintiltä ja tuuhea karvalakki ja hän muutti ääntään möreäksi. Tämä meni lapsena minuun täydestä, mutta nyt olin jo aikuinen ja kiinnitin huomioni paitsi omaan yksivuotiaaseeni, niin myös vanhempieni koiraan. Se lähestyi pukkia matalana, lapaluut kohoillen vuorotellen molemmista etulavoista. korvat olivat luimussa. Se nuuhki vimmatusti. Olen harvoin nähnyt sitä niin epäluuloisena ja pakoon valmiina. Tämä nauratti, koska kyseessä oli iloinen juhla.

Väsyneenä jaksan korkeintaan tehdä sen verran "kirjoittamisen" eteen, että kerään hassuja sanontoja, tämän päivän saldo on seuraava: "Puhelin soi, tunnistin numerosta, että se oli sejase. Me olimme tuttusia." (Voisko sen mukavammin sanoa, tuttusia.) Seuraava tuli siitä, kun ystäväni kirjoitti, että "Tulen sinne aamusella." Tule vaan aamusella. Tänään toimintaterapeutin vastaanotolla lueskelin lehteä, jossa kerrottiin jostakin kirjoittajasta, joka on "julkaissut tukun novelleja". Tukun. Minkälaisen tukun? Aikamoisen nivaskan, niputettavia. Ja missä se tukku on? Sytyketukku, paperi vähän kastunutta.

uusi kirjahylly

Lapsuudenmaisemissa

Lapset painivat, juoksevat, karjahtelevat - ilosta - vanhempieni kerrostaloasunnossa. He ovat muuttaneet siihen isosta omakotitalosta, naapurissa asuu tatuoitu mies, joka on harrastanut rumpujen soittoa kahdeksan vuotta, ja jolla on kaikki laitteet. Lapsena meidän piti olla aina niin hiljaa. Elämä opettaa. Lojun sängyllä, kaksi poikaa painii vieressäni ja päälläni, lasten meteli on kova, mutta aivan tavanomainen, luen Italo Calvinon Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa-kirjaa, joka on suloinen kuin ihmisen ajatus. En jaksaa kieltää lapsia koko ajan, he leikkivät sopuisasti ja heillä on hauskaa. Se nyt ei vain ole hiljaista. Vanhempani eivät uskalla laittaa TV:tä kovalle, koska he ovat valittaneet rumpalille metelistä ja mitä nyt, jos he metelöisivät. He huolestuvat, kohta rumpali varmaan tulee ovelle, ja sanoo, että tehän täällä varsinaista meteliä pidätte. Sanon, että niin ei käy, kyllä kerrostaloasunnossa voi puhua ääneen. Isä ei kuule hiljaisesta televisiosta mitään, kun lapset kiljahtelevat. Äiti pudottaa vahingossa astian kaapista, isä sanoo, että tuo kuului varmasti naapuriin asti. Tämä ei toimi, ajattelen, meidän tarvitsee ostaa joku tyhjä maalaistalo. Sellaisen haluaisimme muutenkin. Pohjalaistalon, jossa on nurkat liuhallaan. Minulle oma työhuone, miehelle ateljee, lapsille huoneita. Käsittämättömän mahdollista. Järveen viettävä niitty, oma ranta, jossa on sauna. (Kanoja, lampaita, nämä on minun privaatit lisäsuunnitelmani, eräänä aamuna lampaat vain ilmestyvät niitylle, katso!) Sellainen talo on vapaanakin, juuri siellä missä pitääkin. Puu on vanhaa, syyt näkyvissä. Järven toisella puolella on talo, jossa isoisäni syntyi. - Nämä ovat vaarallisia unelmia.

Metsäkävelyllä sumuisena viikonloppuna. Metsässä on lampi, jonka pohja on tumma, ruosteenpunainen. Lammen pohjalla vedessä on keltaisia koivunlehtiä, ne loistavat kuin kolikot. Täälläkö asuisin? Menen polkua, joka on umpeutunut. Polut eivät pysy auki, ellei kukaan kävele niitä pitkin. Suopursun tuoksuu lehahtaa väkevänä, puita on kaadettu, tuoreessa puussa tuoksuu alku. Tukki, jonka sahattu tyvi loistaa valkeana lepää pehmeällä sammalella. Kasrsitut oksat peittonaan. Se lepää. Ja näyttää absurdilta, mutta hilpeän tyytyväiseltä oloonsa. Aivan kuin se tietäisi, että joulu on tulossa, ja että on niitä jouluja ollut ennenkin. Puunrunkoja katsellessa vaikea käsittää että koko paksu runko on sisältäkin kauttaaltaan samaa kovaa puuta. Isossa kuusessa riihen vieressä on oksia paljon, narutikkailla pääsisi alimpiin, ja sitten kiipeämään ylös. Narutikkaat voisi nostaa sitten ylös, etteivät muut pääse, sanoo poika. Sitten. Kun. Asumme täällä ja meillä on täällä puumaja. Riihen alla oli ennen mäyriä. Mosse-koira meni kerran sinne, juoksenteli pitkin mäyrien kanssa pitkin niiden käytäviä, joita mahtoi olla valtavasti: hirveä töminä ja viuhke. Mosse on sen jälkeen sekaisin ja jotenkin kultivoitunut monta päivää, ihan kuin se olisi käynyt ulkomailla.

Äidillä on kiire laittamaan paistoperunoita, mutta ajelemme vielä pitkin ja poikin kuraisia sivuteitä. Ei vielä, mitään kiirettä. Tiellä on musta lintu, se on korppi, joka lähtee lentoon kun lähestymme. Ei sen tarvitse mitään merkitä, sanoo äiti. Ei se minulle onnettomuutta merkitsekään, ihailen vain sen kiiltävää mustaa pintaa. Miten kauniilla paikoilla talot ovat, talon paikat on ajateltu, ei ole läiskitty mihin vaan. Metsä, järvi, pelto, joskus tie kiemurtelee pihapiirin poikki. Lapsuudenmaisemissa vaivun jonnekin hämärään, en osaa enää sanoa, mitä tunnen ja ajattelen, tuntuu, etten ajattele mitään. Aavistan sen johtuvan siitä, että tunteet olisivat liikaa. Se on kuitenkin paikka, jossa voi vain olla. Lapsuudenystäväni sanoi, ettei voi muuttaa vanhoihin maisemiin, koska pelkää siellä taantuvansa lapseksi taas. Ymmärrän mitä hän tarkoitti, vaikutus on niin voimakas. Ajattelen itsekin hulluja ajatuksia, jos muuttaisin, pystyisinkö siellä kirjoittamaan mitään, vai imisikö se maaperä kaiken, kuin magneetti? Mutta järvet sulavat, rumpali on vaimentanut rumpujen äänen (millä?), se kuulostaa sateen ropinalta, vie uneen.

Nyt vain aika lyhyt postaus, sillä yritän ehtiä kerrankin ajoissa nukkumaan. Vain sitä mitä ajattelen juuri nyt: Haluan tietää (ja luokitella, tavallaan) asioita kirjallisuudessa, mutta inhoan kaikki luokitteluja. Kannattaakohan minun opiskella kirjallisuutta? Miksiköhän inhoan luokitteluja? Ajattelen kai, että mikä tahansa luokittelu väheksyy mitä tahansa teosta? Kaikkein paras on luokittelematon, kaikkia määrityksiä pakeneva? Mitä on kirjallisuuden kehittyminen, kielen ja kerronnan uudistuminen - menemistä aina parempaan suuntaan? Tarviiko tällaista edes ajatella?

Pohdin sitä, että keskimmäinen lapsi, nelivuotias, puhuu koko ajan. Aivan koko ajan. Vaikka hetkeksi keskityn johonkin muuhun, käyn eri huoneessa, hän jatkaa puhettaan. Ajatteleeko hän, että jos hän vaikenee, unohdan hänet ja hän putoaa tyhjyyteen?

Eläimillä (joillakin) on toisinaan luppoaikaa, ne paistattelevat päivää. Meillä pakastin on tällainen, se köllöttelee nurkassa, josta otan kohta pois taulun, jossa on kuva tikuista tehdystä (ei kiinnosta onko se postmoderni) ovaalista linnunpesä keltainen pelto taustanaan ja johon kiinnitetään hyllyt, joihin voin laittaa kirjat ja paperit ruokapöydältä ja leipälaatikosta.

elämä

Näen
suljetun oven,
se on lukossa

ja ovesta poisjuosseen koiran.

Kuka kertoisi mitä kaikkea täältä voi löytää?

Edes sinä et voi olla minulle kaikki.
Jumala on
näkymätön, kaikkialla.
Me puhumme toistemme ohi.

tie on alamäkeä koko ajan

Juuri pari sanaa puhumaan oppinut kuljeskelee edestakaisin ja hokee: Joo. Niin. Hitsi. Tutti suupielessä kuin sikari, puhe sammaltuu tutin takia. Miten hullulta kuulostaa, kun hän sanoo: Niin. Joojoo. Aikuismaisella maneerilla. Samantapainen ilmiö on, kun keskimmäinen tapaa kaupungilla tuttuja, toisia pikkuisia. Hän tunnistaa kaverinsa kaupan edessä, menee lähelle seisomaan ja sanoo: No mutta. No mutta. Terve kaveri.. Ja taputtaa toista olkavarteen. Vanha sotakaveri, samasta poterosta. Aika sanatonta viestiminen on, vieressä seisoskelua ja nyökyttelyä. Mutta yhteisymmärrys on syvä.

Käymme metsäkävelyllä ja vanhin kävelee pitkin ojanpohjia ja rypee kurassa. Koska hän tykkää vedestä ja räiskyttelystä. Metsässä lapset leikkivät kaatuneen puun juurakolla. Murskaavat ja pudottelevat juurien ylös nostamia multapaakkuja, että sammal pääsisi kasvamaan ja että kaikki maatuisi paremmin. Voiko luonnossa puhua, että "siistitään paikkoja" tai "autetaan luontoa"? Ulkona ei tiedä vieläkään, mikä vuodenaika on. Tulee tunne, että kaikki on päättymätöntä.

Illalla laitoin lastenhuoneeseen lampaantaljan pienen tuolin päälle, siitä tuli kertojan tuoli. Esikoinen kertoi mielettömän tarinan Euroopan synnystä, kirjoitin sen ylös, mutta hukkasin paperin.


Lisäksi mietin seuraavia asioita muilta aloilta:

Millainen on prostituoitu joka kuulostaa puheissaan virkamiesmäiseltä? Huono roolihenkilö.

Hyvä lause: Hän ei tiennyt mitä odotti, mitä se oli, mutta se ei tapahtunut. (Coetzee)

En sitä oikeastaan halunnutkaan. Seksi on niin yliarvostettua. (Nämä lauseet kertovat lausujastaan jotakin.)

Loppuun muutamia lyhyitä proosarunoja/aforismeja:

Ikkunankarmit hilseilevät, kaiken saastan keskellä sitä eletään, in the land of make-believe, kysyn haluaako kahvia, hän sanoo enhän minä mitään. Kuitenkin hän tulee keittiöön seuraksi. Katsomaan. Eikä hän ota mitään. Tulee ilta, meidän on mentävä nukkumaan. Sammuta valot sitten lähtiessäsi, sanon. Hän jää sohvaan istumaan. Voipullassa on outo sitko.

Toiveeni on hyvin pieni, hyvin ristiinnaulittu. Harmaa valo tihkuu aaltopeltipilvistä. Pyöreä reikä on kuu, helposti otan sen alas taivaalta. Haaveille hymyillään. Emme mekään. Niinhän mekin. Silloin.

Aina lipsahtaa. Joku terve väite, epävarma. (Taidat olla joku.) Ei voi olla liian varovainen. Viinimarjoistakin syntyy jo vaikka mitä. Hullu poimii koko nuoruutensa viinimarjoja. Punaisia, täyteläisiä. La viva.

Näin hänen nukkuvan siellä. Ei niin suurta tuskaa. Lumen peittämä järvitasanko. Partyhinta, aamusuihku. Järvessä jääkansi.

En sen vielä pitänyt alkaa. Alkoi liian varhain, varkain. Kaupunki nukkuu vielä. Herään kivien välistä, en tiedä kuka olen. Kävelen keskiviivaa. Tästä tulee kotikaupunkini.

Taivasyö pakkasella on kuolleiden portti. Taivas vaientaa. Hiljaisuus on todiste.

Metsä rajaa keskelle valoisan tilan. Lumiset pellot. Äiti kysyy, miten uskallat liikkua. Pimeällä. Miten uskallat.

Kesä jatkuu. Tulemme siksi mitä olemme. Herätä minut kun syksy tulee.

Olen aina sillan korkeimmalla kohdalla. Muita kohtia en huomaa, nousuja enkä laskuja. Silloilla, huipulta toiselle. Lumpeita ja autoja katsellen. Itsekritiikki täytyy unohtaa.

Laivoista tulee ensin mieleen mereen hyppääminen, kaiken uhalla, ikävä. Joku poimii merestä, jos ei poimi, niin kuu poimii. Jos ei muista nimeään, syntyy vauvaksi.

Virta on kytketty. Painan käden pulppuavaan lähteeseen. Kostea välähdys ja vuosia kuluu miljoonaviisisataatuhatta. Tule. Pannaan juhlat pystyyn. Boolia puolipyöreistä maljoista. Nurkassa mattokäärö, sisällä veitsi. Menemme sisään, navat kytketään, pelkällä salamavalolla.

Ulkona juoksee kolmijalkainen kettu. Maisemaravintolassa keski-ikäinen asiakas tukehtuu sylkeensä. Syntipukkeja tarvitaan.

Ratapihalla jänis tai kaksi, juna tulossa parin tunnin päästä. Ei voi sanoa tahalliseksi, jos ei tiedä.

Kysy silminnäkijältä mitä tapahtui.

No mitä? Vika ei ole siinä, etteikö olisi mitään kirjoitettavaa blogiin, vaan siinä, että sitä on liikaa. Sitten vaan poistaa turhat, ei siinä muuta ole. Jotain sellaista kaiken tyhjentymisen ajatusta tai aihetta olen omiin teksteihini joskus hakenut, tai yrittänyt luonnostella. Mutta kun nyt luen Coetzeen Michael K:n elämää, niin en voi muuta kuin hämmästellä, itkeä ja nauraa. Miten kertoja vie Michaelilta kaiken, absolutely everything, niin että hän elää multapenkereessä veldellä Etelä-Afrikassa kuin eläin, nälkäkuoleman partaalla. Ja sitten hän pitää tilanteen siinä, kun kaikki ylimääräinen on kuorittu pois, kaikki liha, ihmisoikeudet. Jäljellä on vain valkea luu, jota pitkin edetään, ja välillä viilletään luutakin - päähenkilö pohdiskelee, elääkö "hän niin sanotussa autuudessa."

Kirja vaikutti minuun niin, että kaupassa ruuan kerääminen kärryyn tuntui irstaalta touhulta. Häpeälliseltä.

Change the world.

Toisinaan perspektiivin saaminen on hyväksi, niin hyväksi. Irrottautuminen omasta säälittävästä persoonasta, joka masentuu kun on hiukan pimeää (on sattunut syntymään pohjoiselle pallonpuoliskolle) ja voih, kun täytyy tiskata, siivota ja valmistaa vieläpä oma ruokakin. Omat lapsetkin on hoidettava. Henkinen tasapainoni säilyy niin vaivoin tällaisen ikeen alla.

Kirjoittamisessa on niin hyvä päästä irtomaan omasta näkökulmastaan, aidosti jonkun toisen nahkoihin (ainakin proosassa). Minusta on hyödyllistä, kun kirjoittajapajassa eläydyn olemaan 96-vuotias rautamummo, entinen Mannerheimin rakastajatar. Henkilön kehittämisestäkö kaikki lähteekin, kun tarvitsee raamit kirjoittamiselle, oman maailman, minne poistua tästä arkisesta?

Ja samalla huomaan, että kaikki kirjoittaminen on niin alkuvaiheessa. Motivaatiota ja rohkeutta on, mutta ne auttavat vain alkuun. En ajatellut, että kirjoittamisprosessi veisi näin kokonaan.. tai ehkä aavistin sen, siksi lykkäsin aloittamista niin pitkään.

Anyway, olin kirjoittamassa jotakin, mutta se meni ohi. Aivan kuin luonto-ohjelma, jota katsoimme lasten kanssa, he kommentoivat ja kyselivät koko ajan niin, ettei selostuksesta kuullut mitään, lukijan matala ääni pulputti taustalla kuin kupliva mutalampi. Uutisetkin vain varmennusta siitä, että ei mitään uutta.

Todellisuutta rupean tästä lähtien ajattelemaan yksinkertaisesti lankkulattiana, josta mikään ei mene läpi. Talona, ilmatilana, jossa lattia on silti olennaisinta, koska siinä seisotaan. Ja liikun vain virtuaalisesti, tähtitaivaalle, jne, kun tähän saakka olen mennyt ihan oikeasti, ja nyt olen aivan mustelmilla, pudottuani milloin minnekin puskaan (katon läpikin, joo). Sattuneista syistä. Siirtymät täytyy toteuttaa virtuaalisesti ja loivasti. Tukikohtia voi olla vain yksi, kun niitä nyt on ollut rajaton määrä. Hämmästyttävää, voin tehdä kaiken saman vain hienosäätämällä lentämistä, eli kirjoitusprosessia.

Osaksi ongelma on siinä, että näen todellisuuden normittomana, "kaikki on mahdollista"-tilana. Tässä valossa ymmärrät edellisen kappaleen, sen miksi lentämistä täytyy säätää.

Mietin, millaista on mennä epätoivoisen, vaikeuksissa olevan, syrjityn ihmisen kenkiin? Todella tuntea, mitä hän ajattelee?

Minua surettaa Michael K:n ja hänen äitinsä kohtalo, joista luin eilen. Michael nukkui pahvilaatikossa, ilman ruokaa, mustana apartheidin ja tapetuksi tulemisen varjossa. Entä kun ei ole mitään?

Onko kellään sitä enempää? Onhan meillä, materiaalisesti kaikki. Sosiaaliturva, yhteiskunta, rakkaus?

Joskus keväällä kuten nyt, kun lumi sulaa, sitä jää vain poluille. Metsässä kulkee loistavia polkuja. Pimeässä keskellä metsää törmäämme nuorisojoukkoon, joka valaisee meitä kasvoihin taskulampuilla. Hekö pelkäävät?

Täytyy leipoa se minkä on luvannut. Kesämökkinaapurina häärää alaston mies punaisissa uimahousuissa. Lapseni leikkivät Eero-koiraa (jonka äiti on viety teurastamolle). Koko tontti kaikuu huudoista, Eeroo! Keskimmäinen konttaa ja vanhin on macho isäntä. Seuraavana päivänä tontin rajalla mies kysyy keskimmäiseltä, oletkos sinä se Eero? Sanon Ei, samaan aikaan kun keskimmäinen sanoo Joo. Mies kysyy minulta, oletko mökillä yksin? Vaikea sanoa, kun yksinäisyyskin on niin suhteellista. Ja täytyy varoa, ettei toteuttaisi mitään ennalta määrättyä käsitystä kommunikaatiosta. Tai naiseudesta. On nimittäin täysin mahdollista kirjoittaa kirja, joka on molempia, bestseller ja taideromaani.

Poltin käteni pipareita lasten kanssa paistaessa, olin tietysti öljystä rasvainen ja liukas, ja rasvainen ihohan kai palaa helpommin. Kylmän veden alla kuuntelin, miten radiossa sama laulu jatkui ja jatkui: Bad boys are here, bad boys are here.. Pienet pellavapäiset pojat tanssivat keittiössä. Lähes kaikki musiikki on lähes kaikissa tilanteissa nykyään absurdia. Autossa kaupan parkkihallissa tilanne meni viimeksi aivan hulvattomaksi: Irwin Goodmanin Poing-Poing.. jammailimme, matkalla auringonlaskuun jonnekin Keski-Länteen, autojen perävalot näyttivät voimakkaan punaisilta pimeässä. Ja sen perään vielä Calling Elvis (anybody home).. Kaikki tämä saa pään niin sekaisin, olen sitä sauvasekoitintakin miettinyt, että mitä se kuvastaa. Vaikea itse tietää, onko viaton vai kokenut.

Joka tapauksessa nämä luen kuuluviksi hyvään talveen: glögi, suklaa, eroottiset tarinat, sängyssä yllä lämmin ullfrotté-kerrasto.

taidetta ja punajuuria

Kävimme koko perheellä Espoon modernin taiteen museossa WG-talossa. Oli hyvä retki, varsinkin Shirin Neshatin videoteokset olivat vaikuttavia, teokset ottavat kantaa naisen asemaan islamilaisessa maailmassa. Millä kaikilla äänillä nainen laulaa, saa laulaa. Ne olivat visuaalisia runoja. Vaikuttavin kaikista oli Siirtymä, joka pohtii kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja. Naiset kaivamassa käsin hautaa mustissa kaavuissa erämaassa, laulaen, miehet kantamassa vainajaa. Mahdokht ja Zarinjäivät myös mieleen. Jälkimmäisessä nuori nainen (prostituoitu) pesee raivokkaasti itseään, pakenee.

Suomalaisista nykytaiteilijoista jäivät mieleen Juhani Harri ja Ismo Kajander, elämyksellistä taidetta. Lapset rakastivat näyttelyn sitä osaa, missä taidetta oli tehty käyttäen esineitä: sulka roikkuu langassa, niin että sen kärki hipoo alla olevaa kiveä, ja on hionut kosketuskohdan kiiltäväksi ja sileäksi. Kengät, jotka on päällystetty pajunkissoilla. Laatikko täynnä ruosteisia nauloja. Haituvakukista tehty baskeri/tukkalaite. Taulu nimeltä Runous, jossa on seitsemän nastaa, tähtinä Otavassa. Pöytäliina, joka näyttää hulmuavalta ja runsaalta, mutta joka onkin lankusta tehty, ei hulmua, tai hulmuaa, mutta ei sillä tavalla, kuin ensin luuli. Hiiltynyt viulu ja kotelo.

Lisäksi valtavan hyvää punajuurikeittoa...

750g punajuurta
1 sipuli
10-11dl vettä
1 kasvisliemikuutio
1tl pippurisekoitusta
1 rkl sitruunamehua tai viinietikkaa
(keitä 40 min, lisää alla olevat)
150g sinihomejuustoa murusina
2 dl ruokakermaa
2 rkl hunajaa (tai sokeria)
(soseuta)
- pinnalle persiljaa

Olen saanut kuulla että minulla on ollut hauskaa syntymäpäivillänne

Mietin pieniä eleitä: vanhempani tömistelevät jalat lumesta, kun tulevat sisään. Nuoremmat ihmiset eivät enää tömistele. Tömistelyn liitän lapsuuteen, eteiseen astumiseen, menemiseen johonkin valmiiseen, lämpimään, keskuuteen. Ja lasten eleet ovat joskus erikoisia: kaksivuotias hoippuu ulos vessasta, pistooli ylös ojentuneessa kädessä, pakenee juosten ja tasapainon vaivoin pitäen, kuin humalainen saluunasta, on selvää että joku tulee perässä, kaksintaistelu on tiedossa. Keskimmäinen tutkii ruokapöydässä voileipää lähietäisyydeltä, suurennuslasilla.

Takana on monia vuosia äärirajoilla elämistä, sellaista, jossa joustovaraa ei ollut paljoa: valvottuja öitä, väsyttäviä päiviä, uhmaikiä, tasaista kaaosta. Ennen omien lasten syntymää hätkähdin, kun työkaveri sanoi, että viimeiset vuodet pienten lasten isänä ovat hänestä kuluneet aivan kuin sumussa, hän ei muista niistä vuosista mitään yksittäisiä asioita. On niin sääli unohtaa. Itse olen nyt sumun reunalla, kun nuorin lapsista on kaksivuotias. Niin moni asia on jo niin helppoa: ei enää koliikki-itkuja, imetystä, ruoka-aineisiin totuttamista, kävelemään opettelua, lapset eivät mahdu enää oikein kantoliinoihin, tuttipullot saa laittaa pois. Vähän aikaa sitten ajattelin, että miten selviän näistä vuosista, nytkö jo kaipaan takaisin? Pienten lasten kanssa koko maailma on toinen.

Lasten kanssa leikimme, että olen mäyräkoira ja imetän heitä pesässä pöydän alla. Onhan lapsuusvuosia vielä jäljellä. Vanhin kuitenkin teki tänään itse jälkiruuan perheelle: paahdettua leipää ja sen päällä marmeladia ja mausterahkaa. Ja hän opettelee liikennemerkkejä. Haluaisin niin usein pysäyttää ajan kulun. Oma vanhenemiseni ei haittaa, mutta en raaskisi antaa lasteni kasvavan. Koti tuntuu marraskuussa hämärältä, mutta kaksivuotiaan valkoinen tukka on niin kirkas, että se häikäisee silmiä.

Kun ajattelen nautintoa, tulee ensiksi mieleen tilanne: olemme avanneet joululahjoja mummolassa, maaten lattialla lasten kanssa, lahjat eivät pienintä niinkään kiinnosta, vaan lahjapaperit. Punaista ja kultaa, sinistä, kuviollista. Rapisevaa, ja sitä on runsaasti, suorastaan yltäkylläisesti. Puolivuotias vauva makaa vatsallaan lattialla ja pulleat kädet harovat paperia, rypistelevät, ruttuavat sitä. Siitä omasta toiminnasta syntyy ihana ääni ja äänestä suorastaan orgastinen olotila: vauvan silmät ovat vain puoliksi auki, suu hymyssä, kädet kourivat paperia, koko keho on jäykistynyt, mahallaan ollessa jalat sojottavat takana ilmassa. Vauvalla on taivaallinen ilme, hän ei näe eikä kuule mitään. Tämä on tästä lähtien meille nautinnon prototyyppi. Samanlaista nautintoa koen silloin, kun mieheni on isä lapsille, ohjaa, toruu, leikkii. Se on niin nautinnollista, että mitä tahansa olinkin tekemässä, lamaannun nautinnosta täysin ja jään tuijottamaan kattoon. Varsinkin se, kun hän puuttuu lasten negatiivisiin tekemisiin, riitoihin ja kiistoihin. Tulen sellaisesta väistämättä eroottiselle tuulelle.

Keskimmäinen oli tehnyt isälle taikamuusista kädenjäljen ja kortin, johon hän oli itse sanellut viestin isälle. Se oli hellyyttävä: Isi auttaa mua aina. Isi tykkää korjata tavaroita. Viimeinen lause oli myös aika hyvä: Ainakin isi tykkää lihasta.

Eleggua on afrikkalaisessa tarustossa teitten, polkujen ja tienristeysten isäntä, varsinainen velikulta ja leikkisä luonteeltaan, se on läsnä, kun jotakin syntyy tai kuolee, alkaa tai loppuu. Se voi päästää pälkähästä ihmeen tavoin tai saattaa kaiken tuhon omaksi. Eleggua on kohtalon valtias. Se asuu oven takana ja seuraa sieltä valppaana tapahtumien kehitystä. Se ohjailee Sattumaa, kylvää hyvää tai huonoa onnea.

Minä, kuka lienen, harhailen enkä ymmärrä mennä kotiin, teen vaan nuotion tienviereen. Eleggua rakastaa ja säälii minua, näkee minussa nuoruutensa. Tiedän sen, koska muuten en voisi olla näin onnekas. Tapaan lännessä kaikenlaisia maankiertäjiä, valonpilkahduksia, kasvaneita lapsia. He ovat minä. Hakkaan puoliksi maahan kiinni jäätyneen miehen irti, lähdemme yhdessä eteenpäin. Hän sulaa kuuraisella tienpenkalla. Mies ei voi puhua, hän on menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa? Voin nyt kuolla, sanoo hän katseellaan. Miehen sanojen jälkeen katson peltoa, joka on saanut hennon lumipeitteen, vihreää näkyy yhtä paljon kuin valkoista. Eleggua kuuntelee puun takana. Pellon takana on autio talo, maali ulkolaudoista hilseillyt. Menemme, mies ja minä, pellon yli ja nousemme portaat ylös kuistiin, ovi on auki, eteisessä olevat kengät sopivat jalkaan, teemme tulet, lämmitämme talon. Jatkamme siitä mihin jäimme, mennyt sulkeutuu. Koskaan emme siitä puhu. Emme näe mennyttä enää, olemme vanhoja ystäviä, yhtä vanhoja kuin elämä.

Vauvapoika roikkuu oksan alapuolella roikkuen siinä käsillään ja jaloillaan kuin laiskiainen ja ilmassa tuntuu vieno kakan tuoksu. Olemme pihalla ja lumi tuoksuu ja tuntuu keväältä, seasonblending, kaikki vuodenajat ovat aina. Nauran vauvapojan puheelle, miten tavut menevät sekaisin: Stop! on hänellä Pots! Hän näkee maassa kepin: Pekki! Hän huutaa Ma dulla, ma dulla! (haluan tulla). Hermoimpulssi aivoista käsiin menee kiireettä, kun pelaamme palloa, hän ei saa kiinni, hän on toivoton tapaus, mutta tekee hienoa puolustustyötä jalat harallaan tanssien. Hän on joo-joo-mies: hokee isoveljiltä opittua Joo-joo-hokemaa, vaikka vastaakin kaikkeen ensin Ei.

Kunpa joku ilta voisin nukahtaa ajattelematta: "... mikä show!" Mutta enkö muka tykkää tästä, non-stop-bileet laivalla jo kuudetta vuotta. Ainahan kupin voi täyttää uudelleen ja käydä ihailemassa jäävuoria. Kyllä tykkään. Laivat ovat insinöörityön taidonnäytteitä. Unsinkable. Isoisälläni oli lippu Titanicille, mutta hän perui matkansa. Mutta tämä laiva ei ole Titanic vaan ruotsinristeily teemalla 70's Disco Beat. Lapsenvahti on valkoinen kuin palaamme, ei olisi kannattanut laittaa lastenrokkia soimaan, hän sanoo. Tauluja on pudonnut seiniltä. Nelivuotias filosofikin oli riehaantunut niin, että on hakenut hammasmukilla vettä vessasta ja roiskinut sitä muitten päälle. Ehkä rauhoittaakseen tilannetta, ajattelen myöhemmin. Tuletko toistekin, mies kysyy varovasti lapsenvahdilta. Hänen jännityksensä laukeaa, ja hän katsoo ensimmäistä kertaa suoraan meihin, valoisasti ja sanoo: Voin tullakin, oli oikeastaan aika mukavaa. Mies lähtee viemään tyttöä autolla kotiin, mutta sitä ennen vilkaisemme nukkuvia lapsia.

Sängyissään ja unessa, he ovat tyyniä. He nukkuvat lämpiminä ja pehmoisina. Tällaisia ilmeitä näkee heillä vain öisin. Keskimmäisellä on yllään punainen nuken kerrasto. "Hän sanoi, että se on hänen yöpukunsa", supattaa lapsenvahti. "Ei se mitään", vastaan. Trikookerrasto on ison nuken kokoa, vyötäröllä näkyy paljasta pulleaa massua kymmenen senttiä, napit ovat kiinni, mutta venyneet äärirajoilleen, joka välistä pilkistää valkoista ihoa. Irvokas näky, mutta peittelen hänet, ja ymmärrän, hän haluaa olla vielä vauva.

The roads, they will eventually come to a standstill

Päiväkodin johtajaa närästää. Siis fyysisesti. Näen heti, että hän on lempeä, hän esittää pienen neuvottelun jälkeen virhemaksun puolittamista. Olemme molemmat tehneet virheitä elämässämme. Tämän jälkeen rentoudun, ja vaiennan äänen, joka kysyy laskenko oikeustajuni euroissa. helppo puolinainen voitto joka tapauksessa, neuvottelu vielä jatkuu huomenna. Asennoidun positiivisesti.

Joihinkin asioihin ei voi ottaa positiivista kantaa. Onko epätoivossa rypeminen hauskaa? En tiedä, mutta epäonni tekee minut aktiiviseksi ja uhmakkaaksi.

Kirjoittaminen on liukumäki. Sillä välin kun liu'un, ruuhka saavuttaa pisteen, jossa autot pysähtyvät ja jäävät seisomaan niille paikolleen.

Sänkyjä

Miksi on niin vaikea kuvailla itseään ja sitä millainen on? Olen rauhallinen - vai hysteerinen ja ad/hd-perimäinen? Jotakin tällä skaalalla.

Loukkaannunko helposti? Sanoisin, että en. Isoveljeni rääkkäsivät minua sen verran lapsena, että en loukkaannu mistään. Nyt kaikki vaan naurattaa. Mistä viimeksi loukkaannuin? Jostakin typerästä vitsistä. ( Huumori on laji, jossa harjoittelemallakaan ei välttämättä tule hyväksi. Lapset sen sijaan ovat minusta aidosti hauskoja.)

Pidän yllätyksistä, muutoksista, yhteenotoista, haasteista. Toisaalta olen aika laiska ja ajelehtiva, mutta sinnikäs. Olen ujo ja rohkea, sosiaalisissa tilanteissa näitä molempia. Puhunko asioista niiden oikeilla nimillä? Usein, en aina: en uskalla sanoa huora vaan sanon aina prostituoitu.

Tämä hölinä vain siksi, kun eräs henkilö sanoi: kerro, millainen olet. Menin paniikkiin. Ei kai itse itseään voi kuvailla, en ainakaan osaa. Mutta varsinaisesti minun piti kirjoittaa sängyistä.

Luin Georges Perecin kirjasesta Tiloja, avaruuksia sängyistä ja nukkumapaikoista. Siinä muistellaan sänkyjä, joissa ollaan nukuttu. Tämä inspiroi heti. Omassa sängyssäni on sopivan joustava patja. Katossa on kiinni nastoilla vihreä sammakkojuliste, jossa lukee Semper. Seinällä on Gallen-Kallelan taulu, (josta kirjoitan joskus blogiin ihan oman jutun). Varsinkin lumettomana vuodenaikana sängyssä on paljon hiekkaa, kun siinä petaamattomassa hyppivät kylän lapset kun ovat meillä leikkimässä. Ilman kenkiä tietysti, mutta taskut ja käännetyt lahkeet.. Mitä se haittaa, kuvittele, että olet hiekkarannalla, sanoo mies, ja lojuu sängyllä kaikessa rauhassa. Oma sänky on niin rakas, tänäänkin ojentauduin pitkälleni ulkovaatteet päällä, koska kurkotin patjan alta kirjaa mukaan aurinkotuoliin ulos, ja jäinkin pariksi minuutiksi lojumaan sängylle. Se oli ihanaa. Lapset leikkivät ikkunan takana. Että oli tällainen kielletty rooli, josta kukaan ei tiennnyt.

Iltaisin tykkään lojua sohvalla, sylissä kerrallaan kaksi poikaa. Nelivuotias filosofikin (josta päiväkodin tädit laulavat ylistysvirttä: Hän on kuin ajatus! Mutta hän rakastaakin sääntöjä ja loogisuutta.) haluaa olla vauva, ja minusta on mukava, kun päälläni maataan. Se on rentouttavaa.

Muita merkittäviä sänkyjä: vanhan jo puretun lapsuudenkotini vintillä ollut sänky, jossa veljeni lueskeli kaiket kesät. Tämä sänky on minulle lähes myyttinen paikka. Kirjoitin siihen itseni kuvitellen kerran psykedeelisen tarinan Talo (jossa en liioitellut sängyn vaikutusta yhtään.) Se sänky symboloi kaikkea mennyttä.

Sängyt junassa Euroopassa, makuuvaunussa, interraililla. Naiset ja miehet sekaisin. Humalainen ranskalainen konduktööri kerää kaikkien passit (eikä muista aamulla tuoda niitä takaisin). Minulla on hirveä nälkä. Yläsängyllä joku mies syö leipää ja hedelmiä. Nainen vieressä riisuu ja alkaa nukkua rintaliiveissään. Apua, nyt alkaa tulla mieleen hirveästi muistoja... missä matkakaverini nyt ovat? Pekka ja Heli. Siitä on niin kauan. Pekka on varmasti rehtorina jossakin Keski-Suomessa, ja Heli.. tähän täytyy palata.

Sänky sairaalassa, olen sairaalassa juuri ennen ensimmäisen lapsen syntymää, lääkärit epäilevät ettei kaikki ole lapsella hyvin. Minulla on mukana lukemisena vain yksi kirja: Doris Lessingin Viides lapsi. Luin sitä pimeässä illassa sairaalassa, ja tuli selväksi: väärä kirjavalinta, väärä, niin väärä. Kirjassa nainen synnyttää hirviömäisen lapsen, oudon, väkivaltaisen, erilajisen.

Sänky ystäväni kotona, olin kaksitoista, heillä yötä. En saanut unta, koska en löytänyt heiltä ainoatakaan kirjaa luettavaksi illalla, mutta tein tärkeän oivalluksen.

Patjalla teltassa, pyöräretkellä Kuopiosta Pohjanmaalle, joskus opiskeluaikoina. Pimeän tullen kuulimme jonkun eläimen mörisevän äänen läheltä, molemmat veikkasimme karhua. Tällaisina hetkinä ei voi olla kuin iloinen aina. En edes muista pelkäsinkö, olihan mieheni kanssani, mutta nautin jo etukäteen asian kertomisesta äidille puhelimessa. Jonka teinkin seuraavana päivänä puhelinkioskista Hankasalmelta.

Lapsuudenkodissani sänkyyni paistoi kesäaamuisin aurinko. Seinät olivat vaaleanvihreät, sammalenväriset. Viileät raajat hellepäivän iltana iltauinnin jälkeen, pehmeäksi kuluneiden lakanoiden välissä. Siitä sängystä näin elosalamat (luulin maailmanlopuksi) ja silloin uneen tulivat aamuyön kurkien äänet ikkunan takana pellolla.

Päivähoidonsuunnittelija lukee pitämääni paperia ja hengittää sormilleni, raskaasti. Lopulta hän ottaa paperin omiin käsiinsä. Täytyy olla tarkkana, sillä hän on ovela neuvottelija. Hän sanoo asian kuin sivumennen, sulkee sen. Asialle ei voi mitään ja samalla hän kääntyy mennäkseen sisään ja sulkeakseen oven, siksi on oltava todella valpas, sanottava hetkinen, ei mennä asioiden edelle. Hän katsoo aina ihmisten lävitse, ylitse, alitse, hänen katsoo taas paperia ja hänen katseensa tekee paperilla punaisia valojuovia, ne menevät siksakkia. Jälkiä. Millainen on tilanne, jossa kumpikaan ei anna periksi. Jommankumman pitää antaa. Pitääkö. Pitää mennä, sanoo suunnittelija. Minun sen vasta pitääkin mennä, mutta sitä ennen tämä pitää saada selvitettyä. Arvaan, että hän sanoo seuraavaksi: palaan asiaan.

Miten voi vedota ihmisiin, retoriikalla. Sääli nyt ihmistä. Vetoamalla oikeudentuntoon, veljeyteen. Et voi jättää minua pois kurssilta. Miksen voi vain luovuttaa ja antaa olla? En vaan voi. Kirjoitin runokurssin opettajalle, hän on ihminen, siihen voi vedota. Tulee mieleen opiskeluajat, jolloin hanget olivat märät ja raskaat ja opintoviikot olivat koneiston rattaissa. Lupaan olla kurssilla kiltisti ja pitää hyvän esitelmän Johanna Venhon Yhtä juhlaa-teoksesta. Tämän olisi voinut vielä mainita. Ja voin myös auttaa jakamaan monisteita, tms.

Eilen satoi lunta puoli metriä (ja tietysti oli meidän talonmiesvuoro), mutta siihen auttoi talvenavaus naapurien kesken, lapset pulkkamäessä ja glögiä (haw mats wine did you put in tis?) Lumityöt ovat hauskoja. Kaivoin myös autoa esiin hangesta, miten rakkaat, kiinteät ja pyöreät muodot sillä onkaan. Lumen alla auton kattoon oli takertunut ruskeita lehtiä, kuin tukkaa. I love my car. (Olen ehkä tulossa hulluksi.)

Ehkä kyse on vain kansiorakenteesta, todellakin. Eilen järjestelin kaikki runot, lyhytproosat, novellit, jne. omiin paikkoihinsa. Tämä helpottaa jonkin verran. Pitäisi oppia olemaan järjestelmällinen. Tai osaan kyllä olla, mutten haluaisi. Lehmuksessakin punaiset ovaalit lehdet roikkuvat kaikki kärki alaspäin, kuin kuivumaan ripustetut, tai kuin siinä laskemista varten olevat. Puiden rungot ovat lumesta valkoiset, näkymättömät etelän puolelta. Riippakoivun oksat on kuorrutettu kirkkaalla jäällä, kun tuulee, kuuluu pientä helinää. Jää helisee. Tuoksuu lapsuuden suojalumelle. Talitiainen menee pönttöön - marraskuussa. Talvipesään.

TV:ssä kuulin eilen hauskan lauseen: "jos minulla olisi lapsia, voisin jakaa tuskani." Hmm. Tuska helpottuu, kun lasten kanssa on niin hauskaa. Kaksivuotias syö poimii käsin perunanpalasia lautaselta ja putsaa niistä käsin kastikkeen ja muun mönjän pois ja laittaa suuhun, ja puree vahingossa myös omia sormiaan (ja alkaa itkeä). Kuusivuotias jutteli eilen, että joulupukille täytyy maksaa takaisin, jos hän tuo kalliin lelun, vähän niinkuin hyvitystä (tai tulonsiirtoa). Keskimmäinen elää omissa filosofisissa sfääreissään, hän miettii kuolemanjälkeisen elämän ominaisuuksia, tai pitkälle meneviä tieteellisiä lainalaisuuksia, kuten miksi mansikan kukka on juuri valkoinen, miksi ei esim. punainen. Onko metri avaruudessakin metri, vai muuntuvatko mittayksiköt.

Joulupukki on meidän lapsille naamiohahmo, joka tuo kummien ja mummojen ostamat lahjat. Emme huomanneet ylläpitää pukkitarua, mutta tämä ei lapsia haittaa yhtään, se ei vähennä kumma kyllä lainkaan joulupukin tarunomaisuutta. Tarun ja todellisuuden välillä ei ole ristiriitaa, asia koetaan kuitenkin tarunomaisena.

Hello, hello, hello, goodbye, goodbye, goodbye

Vähän ärsyttää. Elämäntehtäväksi on muotoutumassa taistelu byrokratiaa vastaan. Tänäänkin kävin keskustelun päiväkodin johtajan kanssa minulle langenneista ylisuurista päivähoitomaksuista (joiden mukaan poikani olisi ollut hoidossa 37h/vrk) "Kyllä tässä jotakin hämärää on." Jos lakia ja säädöksiä tarkistetaan, niin muutoksen alullepanijana on yksi ihminen. Jos virhe tapahtuu, se täytyy voida myös korjata. Onko tapahtunut virhe? Mielestäni on. Virhe kuitenkaan ei kiinnosta minua sen enempää, sen korjaaminen jää muiden huoleksi, minua kiinnostavat lähinnä omat rahani. Mutta on ihanaa että tämä kiinnostus toimii kimmokkeena paremman yhteiskunnan rakentamiselle. Menestyksekkäimmäksi tavaksi neuvotella totesin ystävällisen hymyilevän: "Tämä on aivan liikaa (aivan kuin olisin vastaanottamassa lahjaa). En voi millään maksaa tätä. Jo oikeustajun takia minun on kieltäydyttävä tästä." Enkä aio antaa periksi, neuvottelut jatkuvat huomenna.

Kun tämä iloinen keskustelu oli käyty, niin sain tietää, etten olekaan päässyt runokurssille, minne halusin. Olisi pitänyt ilmoittautua jo 15.8.1975 mennessä, ja olin silloin niin tietämätön kaikesta. Että olut ja suklaa eivät sovi yhteen, että ne jotenkin kuohuvat suussa. Se on täysin oma syyni tietenkin, mitä olin niin nuori. Ajattelin kokeilla samanlaista menettelyä kuin yllä, taivuttelua, järjen puhumista, jne. Kuka vastaa näiden kurssien suunnittelusta? Uhmakkaasti voisin ajatella, että eivät opinnot ole kaksisia tähänkään asti olleet, kuka sanoo, että tästä vaivaisesta runovirityksestä olisi mitään hyötyä? Mutta jos siitä olisi iloa. Tai: jos vielä näiden opintojen jälkeen jatkan kirjoittamista, niin se tarkoittaa, että kestän mitä tahansa turhaumia. Tai, että parhaat jäävät aina kurssien ulkopuolelle (haluaisin silti mukaan).

Haluaisin vain, että minusta pidettäisiin huolta, mutta kun ei. Jäljelle jää vain lohduttautuminen: Ehkä ensi vuonna.

Innolla odotan, mitä vastoinkäymisiä huominen taas tuo tullessaan. Ehkä joudun ihmiskaupan uhrina ukranalaiseen bordelliin. Huomenna yritän puhua itseäni sieltä pois.

Miten tuntuukin pahalta kertoa lapselle, että kaikki ihmiset eivät välttämättä halua sinulle hyvää. Et voi lähteä vieraan ihmisen matkaan noin vain, vaikka hän lupaisi jotakin hyvää. Hänellä ei ehkä ole hyviä aikeita. Tämä kuulostaa niin epämääräiseltä. En haluaisi tuoda esille pahuutta, edes sopivasti annosteltuna.

Mikä on lutka? kysyy lapsi kerran, kun olemme kävelyllä. A slut. Täytyy vähän nieleskellä. Mieleeni tulee ensin selitys: Se on haukkumanimi, jolla joku ajattelematon ihminen on nimittänyt toista. Mutta mitä se tarkoittaa? Ja taas selitän: Se tarkoittaa ihmistä, joka on jotenkin moraaliton. (Moraali on oppi oikeasta ja väärästä.) Ja samantien lisään: Ei tarkoita, ettäkö se henkilö olisi tehnyt mitään väärää, nimittely on asia erikseen. (Ja ajattelen vielä itsekseni, nainen sanoo toista naista useammin lutkaksi, kuin mies naista.) Selvensikö tämä asiaa?

Kun ajattelen maailmaa niin läpeensä hyvänä ja ihmisiä hyvää tahtovina, niin miten sitten on olemassa ihmiskauppa ja orjuus ja kaikki muu paha? Epätoivo, ahneus, olosuhteet, tietämättömyys, nälkä, köyhyys, turvattomuus - siinä muutamia.

Kun saa avaimet käteen, sen huomaa. Ja millaiset avaimet. Ei ole totta kaikki mitä sanotaan. Lentokoneen ääni kun se menee päältä, ei saa korkeutta, ja näet liian läheltä harmaan pellin. Sen ääni antaa sinulle voimaa. Kun on niin varma, ettei tarvitse enää varoa. Ei ole mitään mikä hiipisi selän taa. Sivumennen tajuan, ettei ole koskaan ollutkaan, mutta sillekin asialle vain hymähdän. Kun pettymyksenkin voi avata, kuin lammen jään, tai koskemattoman lumen pinnan. Oliko kyse vain siitä, että löysää ohjaksia, ei kysele. Ovatko ne ne avaimet? En millään haluaisi purkaa tätä euforista olotilaa osiin, analysoida sitä.

Mitä kaikkea mielentila avaa? Ja mitä kaikkea toivottomuus sulkee. Ajattelin yhtäkkiä erilaisia huumorintajuja, mies kuunteli opiskeluasunnossa Alivaltiosihteeriä. Älytöntä. Minä kuuntelin Koe-eläinpuistoa, ja yritin kaikkeni olla nauramatta, kun kokkasimme yhdessä, purin huultani ja välillä kävin vessassa nauramassa hiljaa (ja puremassa pyyhkettä), en voinut nauraa, koska häntä ärsytti ohjelma muutenkin niin paljon. Lontoossa kerran menin tapaamaan ystävää, muistan kattilaan sulaneen muovilastan, se oli sulanut ja rullautunut kasaan, a piece of art. Kerran heräsimme neljältä ja ajoimme pyörillä lintujärvelle. Aamu oli kylmä, matkalla näimme pyrstötiaisia, vietimme päivän järvellä, kun katsoin kelloa, se oli vasta yhdeksän aamulla. Silloin tuntui, että olen elänyt jo ihmisiän. Vaikka ei mieleeni tulekaan kuin korkeintaan yksi lause, jossa onnistuin sanomaan juuri sen tunteen ja ajatuksen, mitä halusin. Kaikki sopi yhteen. Yksi lause, keskellä runoa. Mutta se toi hienon tunteen, kielen hallinnasta, tai sellaisesta, että olisin väännellyt kielestä haluamani, se olisi ollut hetken hallussani, käsivarren päässä. Yleensä kohtelen kieltä hellästi ja ystävänä, en malta liikaa rääkätä, ettei se vain kääntyisi pois, kellun siinä ja annan sanojen mennä ohi, otan sen minkä vaatimattomuudella voi. Uin. Joskus ehkä ystävystymme niin, että kieli tarjoutuu minulle jonakin aivan uutena.

Joskus taas ajattelen, että kaiken tekstin tarkoitus on lohdutus. Sen kertominen, että on toivoa. Dekkarit lohduttavat loogisesti uskovia, eivätkö niissä murhat aina ratkea? Eikö lohdutus ole loppuviimeksi sama asia kuin hyvän olon tuominen, kokemuksen jakaminen, nimen antaminen? Sen kertominen, missä käännyimme tieltä.

Olen feikki-invalidi, pyörätuoli on kuvitteellinen. En liiku, minulle tuodaan kirjat kirjastosta, ruuat kaupasta. Fyysinen sijaintini on tässä, liikkumattomuus ei haittaa, jäidenlähdön aikaan murskautuu kuitenkin. Ikkunasta näen kaiken tarpeellisen, päässä oleva kiinnittyy mihin tahansa, lapsuus kuusen ylös kaartuviin oksiin. Valkea kattonäkymä muistuttaa hylätystä kesähotellin pihasta uima-altaineen Ahvenanmaalla. Joulumarkkinoista, kojuista täynnä leivonnaisia ja pähkinöitä jossain Saksassa, hanhista lieassa nimilaput kaulassa. Vanhanaikaisia nimiä, pataan laitettavaksi.
Kirjoittaminen on väliin menemistä, väliin, mikä ei näy, tai ylöspäin, sisäänpäin, katsomista sieltä käsin. Seljan lehdet ovat kauniita kohmeisina. Käpristyneitä, ruskehtavia. Huurrekiteet niissä ovat pitkän varren päässä. Lehtien suonet katkeavat helposti koskiessa. Eikö se ole kuolema?
Kylmän voima on valtava, koska se saa kaiken jäähtymään. Annetut olosuhteet. Talvihorros. Männystä myrsky taittoi oksan, ääni oli ratkeamista, repeämistä, särkymistä. Ja kun oksa putosi maahan, kuului kumea tömähdys, aivan kuin maan pinta olisi kova vain pinnaltaan, kuoren alla on pehmeää.