Viime päivinä olen lukenut lakitekstiä, järkeillyt kiinteistökauppoja. Ollut onnellinen pienestä mökistä juuri siellä, missä haluan. Nyt Espoon kodista tuli kakkoskoti, ja siitä toisesta varsinainen, juuri siellä missä pitääkin. Koko elämän painopiste muuttui, voin hengittää taas vapaammin. Ei omistaminen sinänsä ole tärkeää, mutta se, että voimme elää siellä jonkin katon alla. Taivaskin riittäisi minulle, pilvet, ymmärrät kyllä, mutta minulla on mukanani pieniä ihmisiä, jotka on pidettävä lämpiminä. Tuo puu näyttää meille suuntaa, sanoi kuopus yllättäen metsässä, kun näki maassa keloontuneen männyn.

Lapset sairastavat taas. Flunssaa ja silmätulehdusta. Kaupanteon ja hoitamisen lomassa kirjoitan muutamia sanoja kirjoitustehtävääni: Ensin katsojat eivät ymmärrä, mitä päähenkilö kaipaa. Mutta sitten lopulta ymmärtävät. Pälä - pälä - en pysty keskittymään, enkä voi palauttaa tällaista tehtävää. Lähdemme sateessa ulos, sienikatoksen alle, ja rojahdamme siihen kuin puliukkoremmi. Minulla on K-kaupan muovipussissa lehtiä luettavaksi. Kuopus kompastuu ja kierähtää hiekalla selälleen kuin hylje eikä pääse kankeissa sadevaatteissa ylös. Keskimmäinen nojaa sienen varteen ja katselee maailmaa apaattisin, lievästi kuumeisin silmin. Esikoinen ärisee, koska maailma on hänen tiellään, liian hidas tai liian nopea.

Lapsista haluaisi ottaa kuvia silloin kun he nukkuvat. Mutta se ei tunnu sopivalta, se on tunkeilemista. Ehkä korkeintaan kuvia ilmavista varpaista, jalasta, joka tulee esiin pinnasängyn pinnojen välistä.

Rakkaus - kaikissa muodoissaan.

Huomenna lähden poikien kanssa katsomaan mökkiä - että mitä olemme ostaneet.

Viime päivät ovat olleet hektisiä, mutta tosiaan on sellainen tunne, että kaikki sujuu. Löysimme kesämökin, ostotarjouksemme on hyväksytty. Lehtiä lukivat Pohjanmaalla neljät silmät.

Kevätjuhlia metsässä, kaiken loppumista, huumaavia tuoksuja, kaiken kukkimista. Pöytä oli katettu isolle kivelle, metsä on juhlapaikaksi juuri sopiva. Vien juhliin karjalanpiirakoita, jotka lämmitän uunissa. Ne ovat todella kuumia vielä metsässäkin, koska lämmintä on 26 astetta.

Lastenlaulujakaan en voi kuunnella purskahtamatta itkuun. Miksen? Kuopuskin ryhtyy mietteliääksi ja katselee horisonttiin, kun kuuluu Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa. Tuo on se, hän sanoo ja hymyilee surumielisesti. Tietääkö hän myös ajan kuluvan, liian nopeasti?

Ukkosta ei tule, vaikka saisi tulla. Nukumme ikkunat auki, onneksi päivällä saa läpivedon, ulko-oveakin voi pitää kokonaan auki. Muuten ilma sisällä muuttuu painostavan seisovaksi.

Päivällä kun kävin kaupassa, maitopurkit hikoilivat. Katselin lööppejä. Tunsin itseni järkeväksi.

Lainasin Zadie Smithin On Beautyn ja Coetzeen Disgracen (vaikka voisin kai lukea jotakin muuta välillä). Jälkimmäinen kyllä alkoi lupaavasti:

"For a man of his age, fifty-two, divorced, he has, to his mind, solved the problem of sex rather well."

Who is Nikolai Rostov ??

Pojat ja kukat... lapset näkevät kukkia kaikkialla, poimivat niitä kimpuittain (juurineenkin). Nyt näen kukkia joka puolella. Heinikkoisessa metsässä pieniä somansomia sinisiä kukkia (lemmikkejä?). Päärynäpuun valkeita kukkaryppäitä, ne tuoksuivat makealta medeltä, really sweet. "Jos minä olisin kukka", sanoi poika kuvassa, "minua hoidettaisiin." Ruusun haistamiseen on valmistauduttava riisuutumalla.

Muutama yö sitten näin unen, jossa sain sähköpostia eräältä ihailijalta, hänen nimensä oli Mika, hän oli runoilija - tämä siis todellakin oli unta, ei totta - hän kirjoitti aivan taiturimaisen ihanasti ja kertoi ihailevansa kirjoituksiani yli kaiken (olenkohan jotenkin sairas?). Sanankäänteet olivat runoa, koko kirje oli sulaa runoa. Luin sitä sykähtyneenä, ja pitkälle päivään olin hyväntuulinen. Kirje oli vieläpä valtavan pitkä, monta sivua.

Kuvittele miten hyvältä tuore kaali maistuu toukasta: se on rapeaa, makeaa. On juuri satanut, aurinko lämmittää, toukan keho on vetreä. Kaalin liha on kuitenkin vielä viileää. Toukka syö tietään kerroksien läpi. --- Toukkia ei juuri kuitenkaan näe kaaleissa. Käytäviä kyllä näkee. Ne ovat aina lähteneet jo pois.

On vain tehtävä parhaansa kunakin hetkenä ja kestettävä epäonnistumiset.

Tänään kuopus oppi uimaan kellukkeilla. Kaksilla yhtäaikaa kylläkin. Kellukkeet olivat isompi röykkiö, häntä ei juuri näkynyt niiden alta, mutta hymy näkyi. Hän ui allasta pitkin poikin, jalat sotkivat vettä kuin propellit. Hänen ilmeensä oli: Kymmenen pistettä! Sata pistettä! Tuhat pistettä! Se mahtaa olla hieno tunne kun vesi kantaa ensimmäisen kerran.

Coetzeen kirja oli hyvä. Hänestä pidän, ja Philip Rothista. Runoilijoista Ezra Poundista, ainakin. Kirjan päähenkilö jäi odottelemaan loputtomiin olosuhteiden parantumista ja inspiraatiota. Hänellä oli halu kirjoittaa, mutta se halu ei toteutunut käytönnön tasolla. Hän pelkäsi epäonnistumista kirjoittajana. Hän luuli, että olisi luettava kaikki:

"So unless he learns Chinese and Persian and Arabic, or at least enough of the languages to read their classics with a crib, he might as well be a barbarian. Where will he ever find the time?"

Eikö tämä kuulosta vähän minulta? "Lukulistalla koko länsimainen kirjallisuus... minun täytyy lukea vielä tämä kirja, koska siinä voi olla arvokas viesti, avain koko omaan kirjoittamiseeni." Aaahh... joo.

Hän tekee kaikkea muuta, valmistuu matemaatikon ammattiin. On tyytymätön. Hän ei ala kirjoittamaan vaan pohtii vuosia kirjoittamista, odottaa asioiden valmistumista, tunnetta, että hän olisi valmis kirjalliseen työhön. Hän ei uskalla aloittaa, hän ei ymmärrä mistä ja miten aloittaisi. --- En tiedä onko kirjoittamisprosessi kaikille näin vaikea, mutta minulle se ainakin on.

sade

Välillä musta blogintausta tuntuu synkältä, mutta se on ainoa taustaksi ajateltavissa oleva väri. Tulee mieleen valurautapannu. Siinä on kaikki värit.

Kävin aamulla kävelyllä metsässä, metsässä joka on ollut vieressä koko ajan. Kalliot olivat nyt pehmeitä ja maltillisia. Mustikanvarvut sateen jälkeen neonvihreitä, värit puhdistuneita.

Miltei parasta, mitä tiedän, on sateenjälkeinen tuoksu metsässä, niityllä, missä vaan. Sade missä tahansa. Tiedän, että se tulee pilvistä, ja en ole oikeastaan kiinnostunut luonnontieteellisistä faktoista. Ihmeellistä on se, että sataa, vesi laskeutuu maahan, ei liian kovalla voimalla, vaan tasaisesti, joskus puuskissa, kyyneleinä. Vettä, joka tulee ylhäältä maahan, puitten päälle, ihmisten päälle, jotka istuvat puistoissa ja jotka alkavat kiireesti kerätä tavaroitaan - siinä on jotakin todella vanhanaikaista, ripaus Vanhaa Maailmaa. Ilmiö - sade - on yhä olemassa, se on hienoa.

Ihmeellistä on myös se, että eri puolilla maailmaa sataa, ja siinä on aina tuttu elementti mukana.

Valokuvat vedenpinnasta, johon tuuli on tehnyt aaltoja. Veden pinta sateen jälkeen, lämpimänä iltana. Kalat uivat viipyillen. Ovi on silloin raollaan.

Kirja

Yhdellä meistä on spiderman-kalsarit ja dandymäinen paita. Yksi on jäähyllä vessassa. Keitän ruokaa. A wonderful moment. Luen Coetzeen kirjaa ja se on osuva sikäli, että siinä kirjoittajanalku luulee, että hänen täytyy lukea kaikki, löytää oikeat runoilijapiirit. Kerronta on ironista, päähenkilö on täysi tomppeli. Muttei kuitenkaan ole, hän etsii kirjoittajuutta jostakin ulkopuolelta, hänellä on käsityksiä ja kuvitelmia siitä, millainen on taiteilija, millaista elämää taiteilija elää. Hän etsii niitä olosuhteita. Lukija taas ymmärtää, että hän menee metsään, hänenhän pitäisi vain alkaa kirjoittaa, omista lähtökohdistaan, unohtaa kaikki muu.

Tuulee. Yhtäkkiä kesän tultua meillä onkin valtavasti aikaa. Mistä se aika vapautui? Talvihaalareiden pukemisesta ja riisumisesta?

Mutta jatkan pian, nyt luen hiukan eteenpäin.

something happier: a car tyre cake

Yksinäisyydessä vietetty päivä, levollinenkin, lasten kanssa. Liikkumisratamme ovat sellaiset, ettemme tänään tapaa oikeastaan ketään. Paitsi illalla, kun luen puistossa romaaniani, niin tapaan ensi kertaa äidin ja juttelemme kauan. Ja juuri ennen hänen tuloaan luin ahdistuksesta, joka tuntuu sitä kuin Jumala olisi kuollut tai aurinko sammunut.

Nyt olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään.

Lapsuus tuntuu ajelehtivan kauemmas ja kauemmas, ulos näköpiiristä. Se on ollut koko ajan niin lähellä. Mutta minä en päästä irti, olen aina vaan rannalla, tykkään kävellä maleksien. Metsässä purskahdan itkuun, ja ajattelen, että metsän reunassa minun täytyy koota itseni. Polun pinta on pehmeä, se olisi paljaalle jalkapohjallekin pehmeä, neulasia ja kariketta. Luovuttaminen voi olla viisasta. Se mikä tuntuu marttyrimaiselta alistumiselta, kun ei tämä onnistu, niin en sitten yritä enää mitään, voikin olla hyvä.

Ajatus, joka aina välillä tulee mieleeni on se, että kuolleet ihmiset muistaa paremmin kuin elävät. He ovat jollakin tavalla enemmän pinnassa, näkyvillä. Koska he ovat saavuttamattomissa?

Tänään

Eskarin kevätjuhla alkoi aamulla 7:45. Olimme paikalla with all our faculties intact. Esityksessä oli ritari, joka lähti pelastamaan muita ritareita, jotka oli muutettu kallioksi. Noita, joka sen teki, oli hyvännäköinen: huulipunaa runsaasti ja etuhampaat poissa (kuten melkein kaikilla kuusivuotiailla). Sanon nyt tämän aivan myönteisessä mielessä: hän näytti noidalta. Terävät kulmahampaat sojottivat suusta, mustan hatun alta. Ritari kysyi neuvoja oravilta, jäniksiltä ja hiiriltä. Ne kertoivat viestinsä eri tavoin, jänikset alkoivat jumpata ja keikuttaa lanteitaan Abbalta kuulostavan musiikin tahdissa. Ritari seurasi tanssia, hän myhäili, välillä tuhahteli. Mutta kuitenkin hän nautti suunnattomasti. Mieleeni tuli veljieni koulun juhlat, joissa eläydyin teatterin maailman ensi kertaa. Näytelmät olivat aivan uskomattomattomia! Ihmisiä tuli karhun sisältä, sen vatsa avattiin, olin neljä tai viisi, ja aivan pöyristynyt, en ollut milloinkaan nähnyt sellaista. Lisäksi joulujuhlassa tuli iso harmaa joulupukki luokseni, ojensin vasemman käteni, ja hän jäi siihen murisemaan, kunnes ojensin toisen käden. Olin varma, ettei se ollut tästä maailmasta.

Viime aikoina olen lukenut vähän. Aloitan kirjaa yleensä viisi kertaa, alkuun pääseminen on hankalaa, niin työlästä, ennenkuin saa kiinni tapahtumista ja henkilöstä. Ehdin lukea noin sivun ennen keskeytystä, joten on aina aloitettava melko alussa oleva kirja aivan alusta. Nyt kuudetta kertaa luin ensimmäiset 10 sivua Coetzeen Youth-kirjasta. Nyt sivulla 18, olen jo mukana. Päähenkilö, jolla ei ole nimeä, on sympaattinen kaveri, aloitteleva kirjailija. Hän tuntuu kumman läheiseltä. Hän ajattelee, (ei kylläkään kirjoittamisesta, mutta) minä aloin ajatella tässä kirjoittamista:

"Never in his life has he had to call on his outmost powers. Less than his best has always been good enough. Now he is in a fight for his life. Unless he throws himself wholly into his work, he is going to sink."

Ja hänen suhteensa Jacquelineen epäonnistuu. Päähenkilö ei pidä tunteita ja ajatukset tosina, ne ovat fiktiota, kaikki yhtä totta.

"Jacqueline will not believe him, for the simple reason that he does not believe himself. He does not know what he believes. Sometimes he thinks he does not believe anything."

Luen eteenpäin kun ehdin. Sitten pitäisi myös lähteä baarista kotiin T:n kanssa, kun hänellä loppuu työvuoro. Hän on sellainen hiljainen, tarjoilija, en oikein tiedä millainen, olisi hauska oppia tuntemaan paremmin. Hän asuu alivuokralaisena 90-vuotiaan miehen luona.

Kiiretöntä oleilua ja kielellistä pohdintaa

Uskomattoman hieno päivä. Sateli. Olin kotona kuopuksen kanssa. Hän söi maissia, haukkasi ja maissinjyvät päästivät pehmeitä kirkaisuja joutuessaan hampaiden kanssa kosketuksiin. Ne repesivat kannasta naristen, siitä äänestä tulee hyvä olo, se on oikeutettu ääni ja tapahtuma. Jyvät haluavat irrota. Käsi posken alla, niskan takana, selällään niin että painovoima vetää hellästi, mutta asema ei enää muutu.

Kuopus järsi tähkää ja niiskutti vähän väliä, veti räkää sisäänsä. Se on merkki hyvästä olosta, koska ihminen, joka on allapäin ei niiskuta vaan niistää. Tai antaa rään valua.

Syömme. Sitten kuopus muistaa, että hänen kivensä jäivät puistoon aidantolpan päälle. Lähdemme ulos, vedän kolmipyöräistä narulla. Hän osaa itsekin jo ajaa jotenkuten, mutta vedettynä oleminen on hauskaa. Hän ajaa ryhdikkäänä, mutta sitten yhtäkkiä ajautuukin tien reunaan, miltei ojaan. Syy selviää: hänen kämmenselälleen on istahtanut joku hyönteinen, hänen kaikki huomionsa menee sen tarkkailuun. Sadevesikourun lähestyessä kuopus hätääntyy oh-oh-oh-oh-oh-oh. Oja-oja-oja-oja. Vaikka se on vain pieni kouru. Hän on kolmas poika, rakastan häntä aivan erityisesti ja itsenään (kuten muitakin). Meillä on kivipussi mukana ja viemme paperiroskia ja roskiksesta löytyy vaikka mitä: lastenkirjoja, keittokirja, paksu Harper's Biochemistry, Précis d'Embryologie Humaine jossa on havainnolliset kuvat (ranskan kieli, vahinko etten osaa sitä), sieltä löytyy myös A la recherche du temps perdu, tome 1 : Du Côté de chez Swann. (Se on tutkimuksellinen opas , mutta olen varma, ettei kukaan heittäisi pois itse kirjaa. Ei kai sentään.) Lisäksi opus kielellisestä tietoisuudesta, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sillä välin kun pengon roskista, kuopus poimii taas kauniin kimpun voikukkia.

Kirjassa oli testi: Ajattele mitä tahansa asiaa X, joka ei ole vielä toteutunut mutta jonka haluat toteutuvan. Ajattele:

Jos X toteutuu.

(Mitä ajattelit, millaisia mielikuvia sinulle tuli?)

Sitten ajattele:

Kun X toteutuu.

(Entä mielikuvat nyt?)

Kirjan mukaan jos-sanan herättämät mielikuvat ovat epämääräisempiä, värittömiä. Muttei minulla, mielikuvat eivät eronneet lainkaan toisistaan. Olin jo täysillä mukana ensimmäisessä vaihtoehdossa. Minulla jos on yhtä kuin kun. Esteet tai hidasteet, epävarmuudet, on niitä olemassa... mutta en näe esteitä, miksi X ei toteutuisi ennen pitkää. Jossia ei ole olemassakaan, sitä ei tarvita. On vain kun. Tai on vain yksi asia, ja sille tarvittaisiin vain yksi sana: joskus. No joo. Tänään keksin myös hyvän uuden sanan: ekvalisti. Tasa-arvon kannattaja. (Ps. Googletin, ekvalistin oli jo joku muukin keksinyt.)

Kirjoittamista ja mökkejä

Mietin kirjoittamista blogissa, ja sitä, että mitä on se oma ääni. En blogissakaan kirjoita mitenkään aivan vapaasti, vaikka en tätä tekstiä yhtään suunnittelekaan, mutta jonkinlainen sovinnainen sanomisen tapa tässä kuitenkin on. Sellaista, mitä nyt on tottunut lukemaan ja mistä lukija ajattelee, että kirjoittaja ei ole aivan hullu, että lukeminen on jotenkin järjellistä. Joskus, aika useinkin, haluaisin kyllä rikkoa tämän sovinnaisuuden ja kielen pinnan. Haluaisin rikkoa tarinatkin.

Joskus painovirheestä, lipsahduksesta tai vaan jotenkin tiedostamattomasti asiat menevät eteenpäin, loksahtavat paikoilleen. Kirjoitin käsikirjoitukseni tiivistelmään, että teemana on isän ja tyttären välinen suhde. Ja rakkaus. Siis kaksi eri asiaa. Mutta lukiessani nämä lauseet rinnakkain ymmärsin, etteivät ne olekaan kaksi eri asiaa, vaan yksi laajempi.

Tuoksu ulkona on huumaava, sateisen yön jälkeen. Kosteus täällä meren lähellä tuoksuu suolaisemmalle kuin sisämaassa. Meren haistaa. Satakieli on asettunut läheiseen rämemetsään, näemme sen joka päivä. Se laulaa kurkku pamppaillen, poikien mielestä moottorisahamaisesti (kastanjetit). Se on usein pelottoman alhaalla, eikä se näytä meitä pelkäävän muutenkaan. Olen varma, että se on rohkea lintu.

Kaikki on todellakin niin auki. Meret. Ihmiset.

Kirjoittaminen on reunalla olemista, elämä kaikkiaan on keskiössä. Äitini kertoo mökin kallistelleen, kun ihmiset kävelivät siellä. Se oli tuettu sähkötolpan pätkillä. Isäni puhui yhtäaikaa puhelimeen taustalla: UUSI MÖKKI. ENSIN TÄYTYY TEHDÄ KIVIJALKA. Välittäjä sanoi, että kaunis luonnontilainen mökki, saunasta pääsee suoraan uimaan. (Vielä kätevämpää, saunassa voi sisälläkin uida.) Mitä kukin mökiltä haluaa, se on siinä. Mietimme tätä yhä. Mökkejä saa paketteinakin aika edullisesti. Ai niin, tie ei mene perille asti sinne, on pari ojaa, joiden yli on hypittävä. Mutta tienkin voi tehdä. Tavoitteena on sellainen talo, jotta voisin vähitellen alkaa asumaan siellä, enemmän ja enemmän. Lopulta kokonaan.

Joka aamu pydähdymme poikien kanssa onkimaan ison ojan reunalle eskarireitillä. Meillä on nokkospuskassa onget. Kalaa tulee solkenaan. Aika limasia, sanoi kuopus tänään. Hän nakkelee kalat olan yli penkalle. Vesi on kirkasta, ja varis käy siinä juomassa varhain aamulla. Kun näkee sen juovan, tajuaa, että miten paljon unohtaa asioita. Sen ojentaa kaulansa joka nielaisulla, kun ottaa raikasta vettä. Eikä se pidä mitään kiirettä.

Ajattelin, että olisin voinut jotenkin tajunnanvirtamaisesti edes kuvailla Seurasaaren retkeäni poikien kanssa. Mutten tiedä, se pitää melkein jokaisen itse kokea. Ota juuri nämä pojat mukaasi ja mene saareen retkelle, ota virveli, jossa on teräväväkäsinen uistin (hauille, ehkä tai miekkakaloille), polkupyörä eilen pyöräilemään oppineelle, jne. Kerro sitten jälkeenpäin oliko hauskaa vai mitä oli.

Tuntuu siltä kuin olisin pudonnut jostakin korkealta. (ja nyt muuten tiedän halvan konstin saada luomienkohotus.)

Olen varmaankin palannut lähtöpisteeseen.

Tämäkin on vaan ohimenevää. BOUNCE, taas mennään.

Vanhempani kävivät katsomassa taas yhtä mökkiä, ja se oli odotetusti alkeellinen. Se on ollut kesämökkinä mummolla, joka ei (ymmärrettävästi) ole peruskorjannut sitä enää viime vuosina, sotien jälkeen. Sähköä hän on saanut aggregaatilla, veden kaivosta. Rakennukset... sauna on luisunut veteen, ovea ei saa enää auki. Mökki on kallistunut, takan muuri halkeillut. (Rossipohja kuitenkin on.) Kun muutenkin tuppaamme olemaan tuotteiden elinkaaren loppupään käyttäjiä, niin sikäli tämä sopisi meille.

Mutta jotenkin masentava olo. Käytännön asiat vievät kaiken ajan. En ehdi kirjoittaa.

kesä

Olen herännyt vastakatkaistun heinän taianomaiseen tuoksuun. Siihen liittyy kaikki, ja jopa ruohonleikkurilla leikattu nurmi antaa aavistuksen samasta. Missä tahansa, kaadettu heinä. Olin kerran pyöräilemässä Baijerissa pienessä kylässä nimeltä Zeil ja näin pellolla miehen, hän oli kaatanut heinää ja hääräili siellä. Oli kirkasta ja lämmintä, kiuru lauloi. Heinä tuoksui.

Kesä näyttää tulleen. Lapsia on liudoittain, en pysy selvillä kuka on missäkin. Majoja rakennetaan. Ovi on auki. Grillataan. Joka puolella rakennetaan, korjataan taloja, pestään kattoja tai muutetaan tai siivotaan varastoja. Lapsia hyppii narua, ajaa pyörillä, ulkoiluttaa koiraa, hakee vettä ja tekee kurakirjoitusta. Kuuntelen kahden kaksivuotiaan kaveruksen jutustelua, koska puhetaidot ovat vielä kehittymässä, puhe on hauskan varmistelevaa. Sama asia sanotaan monta kertaa:

A: Tuossa on mehiläinen.
E: Joo. Mehiläinen.
A: Se on mehiläinen.
E: Mehiläinen.
A: Sillä ei oo käsiä.
E: Mulla on kädet.
A: Sulla on kädet.
E: Mulla on kädet.
A: Mullakin on kädet. Äiti, E:llä on kädet.
E: Meillä on kädet.
jne, jne...

Esikoinen, joka on machoista machoin kuusivuotias, kertoi kuulleensa, että koulussa pitää kirjoittaa kaunotarta. Miten ällöttävän tyttömäistä, suorastaan typerryttävää, koska hän on jätkä.

Ajattelen pimentyvää iltaa, kesäillan ääniä, vedenpinnan tyyntymistä yöksi. Sitä, miten koivujen rungot hohtavan valkoista hämärässäkin. Kesän sudenkorentoja. Olen kääntynyt kokonaan näitä asioita kohti. Huomenna jotakin tähän suuntaan, menen lasten kanssa Seurasaareen, otamme viltin ja evästä.

Unia

Viime öinä olen taas nähnyt unia, ahdistavia, ja useisiin liittyy asunnonvaihto- ja mökkiteemoja. (Emme saaneet sateenkaarihuvilaa, harmi.) Viime yönä näin kyllä todella oudon unen. Siinä olin kerrostaloasunnossa, joka oli kotini, vanhempieni kanssa. He olivat käymässä. Ilmapiiri oli jotenkin odottava ja jännittynyt, positiivisesti jännittynyt. Rakastelin useaan kertaan jonkun kanssa vanhempieni ollessa samassa huoneessa. Tämä ei huolestuttanut minua ollenkaan, en huomannut heidän läsnäoloaan silloin. Ja kenen kanssa? Huoneessa ei ollut muita minun ja vanhempieni lisäksi. Sitten jotkut muutkin ihmiset alkoivat lähennellä minua, mutta jätin sen huomiotta, tulkitsin viimeiseen asti, ettei se ollut seksuaalista, kunnes se ei ollut enää mahdollista ja sitten vain työnsin heidät pois. He lähtivät olkiaan kohautellen.

Sitten hain unessa poikani eskarista. Kotiin palattua vanhemmat istuivat täysin samoilla paikoilla. He olivat koko ajan lamaantuneita. Katsoin kelloa. Se oli kaksi. Järkytyin, sillä olin hakenut pojan tuntia liian myöhään. Olinkin ihmetellyt eskarissa, sillä eskarinopettaja luutusi lattioita mopilla, eikä siellä ollut ketään muita, lapsia eikä aikuisia. Koko paikka oli mennyt jo kiinni. Hän ei sanonut mitään, jutteli niitä näitä kanssani hetkisen mopin varteen nojaten. Vielä pahempaa: kotona muistin tunnin päästä myös, että minun olisi pitänyt hakea eskarista myös pojan kaveri. Menin paniikkiin, koska tiesin, että eskari on kiinni, poika on jossakin muualla. Rupesin raivokkaasti etsimään pojan äidin puhelinnumeroa, revin piirongin alta puhelinluetteloja, ne olivat väärien kaupunkien luetteloita, pohjalaisten kaupunkien, mitä ihmettä ne tekivät siellä, yritysluetteloita, väleissä keltaisia pizzataksimainoksia. Olin hysteerinen, vedin yhä uusia luettelosettejä kaapin alta esiin, osa oli vielä muovipakkauksissa. Ohut paperi repeili. Ja koko ajan samaan aikaan vanhempani istuivat kyllästyneinä nojatuoleissa, huokaillen hohhoijaa. Äitini kutoi sukkaa, sitten hän kyllästyneenä ja haukotellen kumartui etsimään ristisanatehtäviä. Rupesin kirkumaan täyttä kurkkua, olin varma, että pojan kaveri on kadonnut, ja se on minun syyni. Aloin etsiä valkoista puhelinmuistiotani, mutta sitäkään ei löytynyt, lopulta se löytyi, mutta numeroa ei ollut siinä, en ollut laittanut sitä, koska numero oli niin tuttu. En kyennyt ajattelemaan selkeästi. Esikoisenikin oli kadonnut, hän oli lähtenyt ovesta jonnekin. Äitini alkoi kähertää tukkaansa korkkiruuveille, hän vain hymyili laiskasti paniikilleni. Lopulta ovikello soi, juoksin ovelle, siinä eteisessä oli röykkiöittäin tavaraa, isoja laukkuja, telttavuoteita, kompastuilin niihin ja ovelle päästyäni huomasin, että ovi oli raollaan, ja siellä oli ystäväni ja hänen poikansa, jonka minun olisi pitänyt hakea. Olin niin helpottunut, pyytelin anteeksi varmaan tuhat kertaa. He astuivat sisään, ystäväni oli hikinen ja punakka ja jotenkin hämmentyneen sekaisin. Hän sanoi, ettei se haittaa, oli mennyt lopulta itse päiväkotiin. Hän puhui aivan kummallisia: Ajattelin kyllä, että jotain on pielessä. Kello on väärässä. Kun näin Ekströmit eskarin lähellä (eräät eskarivanhemmat, nimi muutettu), hän kertoi, ajattelin, että jotain on pielessä: heillä oli molemmilla vanhat naisten nimet, alma ja vaula, mies oli muuttunut naiseksi, he kävelivät ontuen tohvelit jaloissa oudoissa vaatteissa ja puhuivat jotakin vierasta kieltä, aivan kuin linnut. Ja hän matki avioparin kävelytyyliä olohuoneessani. Vanhempani istuivat edelleen tylsistyneinä, isäni nousi mennäkseen päivätorkuille. -- Tässä vaiheessa heräsin, ja kuulin edelleen ranskaa, se oli laulumaista kujerrusta. Nousin ylös, ajattelin, että joku lapsista on herännyt ja mennyt laittamaan tv:n tai radion päälle. He saattavat unisina joskus vaellella, mennä ottamaan ruokaa jääkaapista, jääkaapin ovi jää tietysti auki, selälleen. He menevät voileipien kanssa istumaan ja laittavat tv:n päälle olettaen, että sieltä tulee varmaan lastenohjelmia, (klo 2:34). Hiiviskelin pimeässä kodissa, jostain kuului laulua, ja se oli ranskankielistä. Mutta mikään laite ei ollut päällä. (Meillä on nimittäin vanha kasettiradiotoosa, jossa on radiossa herätys, ja lapset painelevat nappeja, ja herätys menee päälle milloin mihinkin aikaan, esim. klo 1:23, joten siihen aikaan seuraavana yönä radio alkaa soittaa sitä kanavaa, mitä on viimeksi kuunneltu, sillä voimakkuudella mille se on jäänyt. Useamman kuin kerran olen herännyt esim. sovetskij isvestij-uutisiin venäjäksi, joka kuulostaa siltä, kuin keittiöön olisi kokoontunut joku savuinen politrukkikokous. Vähän aavemaista hiipiä katsomaan, että ketä siellä aina on. ) Kuuntelin kauan, ja vähitellen aloin ymmärtää, että laulu tulee takapihalta. Naapureilla on ehkä bileet. Mutta ei, aloin kuulla paljon muunkinlaista laulua. Se oli lintu, takapihan puussa. Joku keväinen yölaulaja, en ole varma mikä, laulurastasta paljon taitavampi, ja lehtokerttu ei laulu öisin. Se oli todella taiturillinen laulaja, laulu kuulosti todella musiikilta, aivan kuin siinä olisi ollut useita instrumenttejä lauluäänen lisäksi. Kultarinta, ehkä? Olen kerran elämässäni kuullut ja nähnyt kultarinnan laulavan, mutta en tunnista sitä kovin hyvin. Meninkin takaisin makuuhuoneeseen ja herätin mieheni: Takapihalla on joku lintu. Mutta hän ei ollut kovin kiinnostunut asiasta.

Näin vielä toisenkin unen, jonka myös muistan. Poikani meni kouluun, ja minun täytyi mennä sinne mukaan. Hänen oli jano, mutta veden juominen oli kielletty. Opettaja merkitsi isoon mustaan kirjaan, kuka sai vettä. Hän kirjoitti ylös kaiken mitä sanoin pojalleni. Siitä tehtäisiin analyysi. Poikani oli jotenkin oudon nälkäinen ja hän halusi jugurttia. Hän sai sitä, mutta taas opettaja otti mustan kirjan, enkä nähnyt mitä hän kirjoitti sinne. Sanoin opettajalle, että voisinko jo mennä, kun toinen lapseni odottaa. Opettaja katsoi minua vakavasti.

Sitten näin pari yötä sitten myöskin ahdistavan unen, jossa olimme ostaneet kerrostaloasunnon, joka sijaitsi ankeassa lähiössä, jossa oli levotonta. Asunto oli täysi romu, paikat repsottivat. Pohdimme miksi ihmeessä halusimme tänne muuttaa, omasta kodistamme. Piha oli ankea, neljällä suunnalla sitä ympäröivät rapistuneet kerrostalot mustine ikkunoineen. Ei voi olla totta, päivittelimme, mikä sai meidät tekemään tällaisen ratkaisun. Emmekö älynneet omaa parastamme?

Ajattelin joskus blogia perustaessa, että kirjoitan tänne joitakin eroottisia juttuja. Mitähän oikein kuvittelin? En uskalla edes sanoa mitään rumia sanoja (vaikka haluaisinkin), vaan käytän aina tämänkaltaisissa asioissa virallisia kiertoilmauksia, sellaisia, joita STT:n uutistoimittajatkin. Esim. ilmausta prostituoitu. Voisinhan tietysti harjoitella täällä, tämähän on foorumi, johon voi panna mitä vaan. Mietin sitä.

Eroottinen juttu oli eilen Berlin Alexanderplatzissa, kun Franz Biberkopf istui poliittisessa kokouksessa jossakin kellaritilassa, ja joku agitaattori puhui, ja Franz ajatteli mielessään naisystäväänsä, joka teki jotakin aivan viatonta, nuoli hänen kämmentään ja sormien välejä, imi peukaloa. Se oli hyvin eroottista. Ja pidän kovasti Biberkopfista. Kerroin tämän miehellenikin ja hänen silmiinsä syttyi valo, hän oli samaa mieltä, mukava kaveri. Melkein kuin ihminen.

Olen näköjään jo taas terve, tai vielä kuumeessa. Laitoin kuopuksen tuomat voikukat (kimppu näytti niin valoisalta hänen kädessään, se hehkui keltaisena) mukiin pöytään, enkä muistanut panna vettä ollenkaan, mitä oikein kuvittelin. Kaikki kukat ovat pöydällä sattuvat olemaan keltaisia: voikukka, rikkasinappi, orvokit ja tulppaani. Kuopus rakastaa kukkien poimimista, ja hän tuoksuttelee voikukkia nenänsä alla niin, että naama on aivan keltainen. Paitaanikin tuli keltaista väriä, kun kukat vain hipaisivat sitä.

Heti kun aion kirjoittaa erotiikasta, alan änkyttää, ajaudun johonkin muuhun. Ajattelen nytkin vedenpintaa, kellumista siinä, vesi on ihonlämpöistä, ehkä vain hiukan viileämpää. Joskus siinä on viileänraikkaita pyörteitä, pinnassa vesi on melkein kuumaa. Voit ajelehtia näin miten kauan haluat, veden alla on kiviä, isoja kiviä, joiden päällä liehuu syvänvihreää levää, vierellä heiluu pitkää vesiheinää, se ei yllä pintaan asti.

Miehissä ajattelen eniten reisiä. Niitä kuvailemaan keksin heti monta englanninnostakin: slender, sleek, lean. Muscular on myös aika söpö sana. Ja reisiäkin enemmän vielä käsiä. Koska käsiä ei voi ajatella ajattelematta kosketusta. Franz Biberkopfilla on tyhjä hiha, hänellä ei ole toista kättä. Joka on surettava asia.

Joskus voi käydä niinkin, että joku näyttää vaatteet päällä sirolta, mutta alastomana aivan erilaiselta: härkämäiseltä, vahvalta. Ihon taso on aivan toinen.

valo

(Entä jos menisi tänne lapsuuden lammelle maiseman tietämättä, kenenkään tietämättä, olisi siellä koko ajan)

*

Tänään sairastan taas, kuumetta, vatsatautivirusta. Olo on särkevä, unimainen. Olin vielä sisulla neljän pojan kanssa temppukoulussa. En voinut pysyä hetkeäkään paikallaan, koska lihaksia ja luita särki. En voinut ajatella mitä tämän jälkeen, täytyi vain keskittyä olemaan siinä hetkessä.

Aamulla kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, olin vielä terve : hämmästelin herätessäni sitä, miten ihmeessä eteisen peilistä paistaa aurinko - se ei voi mitenkään heijastaa valoa, paitsi jos aurinko paistaisi siihen selälleen jääneestä ulko-ovesta. (Se kyllä unohtuukin usein auki.) Mutta toisaalta ei ollut kylmäkään. Luulen, että auringonsäteet heijastuivat peiliin monen mutkan kautta. Jonkun todella pienen mutta voimakkaasti taittavan kohdan kautta, vaikka metallisen ovenrivan. Peili valaisi todella voimakkaasti, aivan kuin kodin yksi seinä olisi poissa. Kummallista. Luulin että tiedän jo valon reitit ja kuviot tässä talossa.

lapsia

Näin unta, että olin solu. Se oli kummallinen tiedoton tila, jossa tempouduin vain edestakaisin, koko ajan, samaa liikettä. Minun ei oikeastaan tarvinnut huolehtia mistään, se oli hyvä puoli ja huono puoli. Mutta jossakin vaiheessa uteliaisuus voitti, ja pistin pääni ulos solusta ja katselin missä olin.

Solutasolla. Varmaankin soluista tuntuu mukavalta, kun on iso perhe. Ei tarvitse koskaan olla yksin. Kun olimme kylässä joskus perheessä, jossa oli parivuotias lapsi, niin keskimmäinen alkoi sisään tultuaan kierrellä lattioita ja nurkkia. Hän aivan selvästi etsi ja tähyili jotakin. Hän sanoi katselevansa näkyykö vauvaa. (Hän etsi varsinkin nurkista.) Oletuksena hänellä oli, että jos on lapsi, on melko varmasti lisäksi myös vauva. Ja vauvat ovat parasta mitä pojat tietävät. Ei mikään ole hauskempaa kuin leikittää ja katsella pulskaa tuttia tössöttävää olentoa, joka hymyilee ja kuolaa eikä tajua mistään mitään. Ja kanniskella niitä, koska niitä voi kannella. Puolivuotias vauva kuopuksen sylissä on kuin ylikasvanut kala, sätkivä kampela. Ne ei pysy mun sylissä, kuopus valittaa. Ne kierii pois!

Kotona lapset riisuvat nakuksi, ja ryhtyvät jumppaamaan ja juoksemaan, läps - läps - läps. Kuopus tulee sanomaaan minulle pöydän ääreen: Äiti, ma oon hasiantuntija. Ma oon helppo hasiantuntija. Joo, niin, nimenomaan helppo. Vähän väliä joku kiipeää pakarat täristen, laatikoitten kahvoille astuen, kaapeille ottamaan retkievästä. Ma teer rookaa! Esikoisella menee toisinaan päälle eskariohjaajan puhetyyli ja hän puhuu meille muille sävyyn: Tärkein asia teillä lapsilla, niinkuin myöskin minulla on se, ettei roiskita sivuille.

Joskus taas olisi mukava olla kaukosäädin, jolla vaimentaa lapset.

Hauskaa oli se, kun kerroimme aikoinaan esikoiselle, että meille syntyy kolmas lapsi, hänelle sisarus. Minkä takia, hän tivasi, oliko pakko. Joutuuko V (keskimmäinen) nyt lähtemään? Kiinnostava kysymys oli myös se, kun hän kysyi muuttavatko sen vanhemmat myös meille? Täytyyhän sillä olla vanhemmat. Silloin veljeys oli jotakin uutta.

Nyt menen torkuille.

Ydin

Lapset väittivät, että kukan sisällä on iso musta kärpänen. Empiirisenä analysoijana otin kuvan: siellä on joku omituinen torakka, jolla on selässään propelli.

Performanssi elämässä.

Oletteko te joskus ollut kiireissänne, ja silti huomannut, että puitten latvat heiluvat? Kaikki nuo surulliset soikeanvihreät lehdet, joita kukaan ei huomaa. Juhlassa kaikki menevät etäämmäksi, pois omastaan, johonkin yhteiseen. Syntyy muistoja, joihin lehdet eivät pääse osalliseksi. Ne ovat pehmeitä, vastapuhjenneita ja ne kastuvat sateessa. Juhlapuhuja halusi terävöittää maailmankuvaanne. Illalla otatte solmion ja kengät pois ja kävelette sukkasilla lattiaa pitkin ovelle. Avaatte oven pihalle, katselette ja ajattelette.

Aika

Mistä tietää, että joku on täyttänyt tarkoituksensa? Että se tulee luonnostaan. Se on vapauttava ajatus, että paras tulisi luonnostaan, vaikka se vaatisikin kurinalaista työtä. Olisin kyllä valmis tekemään kurinalaista työtä, mutta minulla ei ole minkäänlaista aikaa kirjoittaa. Jos haluaisin saada aikaan kokonaista tekstiä, minulla pitäisi olla työaika kirjoittamiselle. Näköpiirissäkään ei ole mitään aikaa, on tulossa yhä vähemmän aikaa. Ellen järjestä sitä jotenkin.

Jotenkin.

Järjestän aikaa sitten, kun on aivan ehdoton, aivan viimeinen pakko. Mutta sitten kun on pakko, täytyy. Ihanaa, että tulee pakkotilanteita. Aamulla lähdin kävelylle heti herättyäni. Aioin tehdä juoksulenkin, mutta en pysty juoksemaan ravinnotta, oksetti.

Heti herättyäni... Viimeiset tunnit nukkuessani maailma oli jo täynnä valoa, kimalaiset ottivat aurinkoa kallioilla. Aistiiko valon nukkuessaankin?

Ulkona on satakieli. Kuulostaa kuin se laulaisi jossakin kaikuvassa, suljetussa tilassa. Mutta ei ole missään sellaisessa, vaan avoimesti ulkona. (Minä olen kaikuvassa tilassa.) Jostakin sillä on kaikupohjaa ja voimaa äänelleen. Vielä äsken mustarastaiden ääni kuulosti raikkaalta ja voimakkaalta, nyt se on kalpeaa piiperrystä satakielen rinnalla.

On löydettävä jotenkin aikaa. Ei vain muutamaa tuntia, vaan oikeasti aikaa.

Olin aikeissa kirjoittaa jotakin, mutta menenkin kävelylle - ehkä näen pikku pupuja, tasaisia fasaaneja (ja joka puolella grillauksen tuoksuja). Kotiin jää minua odottamaan kiinni olevia kirjoja.

Narsisseja

I've spent my day reading poetry. On daffodils. A day well spent; expressing love, reading poetry...

Edessäni on esikoisen tekemä huovutettu äitienpäiväkukka. Auringonkukka, melko epäsymmetrinen ja hapsottava, hellyyttävä. Kaulassani keskimmäisen tekemät puuhelmet, aika tyylikkäät, 70-lukulaiset: vaaleanpunainen-violetti-punainen-oranssi-sävyjä. Ne kalisevat lämpimästi.

Nyt tuoreen kahvin tuoksu. Ulkona viiltävän kirkas ja kylmä päivä. Tänään isäni oli sydämentahdistuksessa, sydän pysäytettiin ja käynnistettiin. Äitini kertoi isän rinnassa ja kyljessä olevan kaksi isoa, punaista, vähän palanutta kohtaa.

Yritän kääntää runoa, jonka ystäväni antoi käännettäväksi. Se oli ihana lahja.

Vieressä on sanakirja opiskeluajoilta, siinä on aivan spesiaali tuoksu. Lisäksi se on painettu setelipaperille, ohuelle, raamattumaiselle. Sivut tuoksuvat rapisevilta vintillä olevilta kuivakukilta. Olen aina ajatellut, että se tuoksu ei sovi sille kirjalle. Se ei ole suomalainen tuoksu, mutta ei ole kirjakaan suomalainen. Se on kuin parfyymi British Central Libraryn iäkkään virkalijanaisen ranteessa. Hän asuu esikaupungissa pyörätuolissa olevan miehensä kanssa. She is greatly admired for her garden in the neighbourhood.

Mutta esikoinen oksensi taas tänään. Sää lämpenee hitaasti. Joinakin päivinä puistoon kävellessä on kasvoilla tuntunut lämmin ja kuiva maan tuoksu, kuin vastapesty sileä lakana. Lintujen lentäessä talon yli käy kasvoilla nopea varjo. Lasten juoksuaskeleet pihalla tuntuvat sisällä asti, ne kaikuvat maasta talon sisuksiin.

En edes tiedä missä olet nyt. Tekemässä jotakin hyvää, varmasti. Hoitamassa puutarhaa, istuttamassa (perunaakin voisi varmaan jo laittaa maahan), kuohkeuttamassa maata, saunomassa, laittamassa ruokaa, korjaamassa paikkoja, kirjoittamassa kirjettä, tarkkailemassa mustien purkkien itämistä ikkunalaudalla, kulkemassa, silmät auki, selälläsi lattialla kädet niskan takana.

Taivas. Jos sitä pitäisi kuvailla jotenkin, sanoisin: haavoittumaton.

Säteitä ja kahleita

Hyvät asiat hivelevät, sivelevät hyvältä tuoksuvaa linimenttiä tuohon tiettyyn kohtaan rintojen väliin ja siitä ylöspäin, siihen, mikä miehellä on rinta, mikä se naisella on - rinta. Ja miten nuolla ja vuolla ovat samaa ja eriä, puukko nuolee, kieli vuolee. Tuli nuolee, lieskat.

Tuuli on lennättänyt parvekkeen kaiteelta alas kuopuksen peiton ja patjan. Ensimmäinen aamu taas tänään pitkästä aikaa, kun lähdemme normaalisti eskariin. Metsä on umpeutunut, siinä on vihreä verho. Lehdet ovat jo isot, valkovuokot kukkivat yhä. Matkalla keskimmäinen höpöttää omia juttujaan, kuopus huomaa tutun kaivurin, joka on jähmettynyt kauha ylös. Työmiehet eivät ole vielä tulleet, räjäytykset eivät ole alkaneet. (Jatkuvasti kuulemme kotona räjäytyksien varoitussignaalit: Piiiip - piiip - piiip - piip - piip - piip - piip - pip - pip -pip ja räjähdyksen: WWBBRRRUMMM ja piiiiiiiiiip) Mukava tunne, kun kallioperä ja koko talo tärisee. Tuntee olevansa kiinni maassa.

Kävellessä kun kuopus ilahtuu kaivurista (arvaa montako traktoria hän näki auton ikkunasta matkalla Pohjanmaalle, kevättöissä pelloilla, monta!) alkaa naurattaa, toisten ilo, oma ilo. On minulla huoliakin, elämäni on yhtä kaaosta, (olen vaikea ihminen), mutta kun nukumme kuopuksen kanssa vierekkäin patjoilla mummolan lattialla, nuuhkin häntä, makeaa hikistä poikaa ja hän kääntyy unissaan, ojentaa pikku kätensä ja hänen sormensa kutittavat leukani alta. Arvaa kutittiko se, ja naurattiko!

Kotimatkalla eilen ajattelin, että tarvitsisin pallon jalkaan, sellaisen mitä näki vanhoissa Aku Ankoissa vangeilla, kunnon kahlepallo ketjun päässä, täyttä rautaa, että pysyisin maassa. Mutta sitten ajattelen, että onhan mulla jo pallo jalasta roikkumassa, maapallo. Graniittinen, kaikki metsät ja poukamat siinä, mutta sekin tuntuu niin kevyeltä. Tästä voi olla näkemyseroja.

Joka tapauksessa, kotimatkalla aamuvarhaisella näemme tien yli menevän rusakon. Vaikka näen sen hyvin, jään kummeksumaan sitä miten pitkäjalkainen se on. Se näyttää suorastaan eriskummalliselta, koneelta. Sillä on valtavan pitkät jalat, ne ovat ainakin metrin. Ja se ei loiki, vaan kävelee, jalat ovat polvista ikuisesti vähän taipuneet, se ei varmasti saa niitä täysin suoriksi. Noitten pitkin, mutta vahvojen jalkojen päällä kevyt keho ja pää. Ehkä jalat vain näyttävät pitkiltä, kun se menee tasaisella asfaltilla. Yleensä se loikkii varvikossa, silloin jalkoja ei huomaa.

Autossa kuuntelen musiikkia, joka tuo mieleen elokuvan Priscilla, aavikon kuningatar. Kukahan sen esittää: Why don't you like me, why don't you like me... Siinä transseksuaalit matkustivat aavikon halki, samalla mietin, miten hirvi iskeytyisi tuulilasiin, miten se kierisi ylös auton konepeltiä, miten vauhdissa kaikki on mahdollista, tuulilasi menisi hetkessä sameaksi verkkokuvioksi ja tipahtaisi. Miten pimeässä on tarkkailtava valkoisia sukkia ja ohitettava takaa ja kumarruttava alas, jos törmäys tulee. Mutta miten, ja ei tunnu järkevältä kumartua alaskaan, jäädä pinteeseen. Mutta sireenit kuuluvat vain radiosta. Joskus voi johtua vapaudenriiston tunteesta, että jotkut haluavat viedä kaiken äärimmilleen. Miksi ei-ihmiset, kuten minä.

Eilen istuin ekaluokkalaisten kouluinfossa. Esikoisen koulussa on ensi syksynä 5867 tuhatta oppilasta, näytettiin diakuvia koulun pihasta, jossa parkkipaikan vieressä on viisi kiveä. Nämä kivet ovat lapsista niin inspiroivia, niissä leikitään kaikki välitunnit. Koulu on mielenkiintoinen asia. Enää ei muista. Kaikki näyttäytyy lapselle eri tavalla: ei ole ehkä olemassa ankeaa pihaa, vaan ilmassa menee hämähäkkimiehen säikeitä, näkymättömiä säteitä. Katson edessäni olevien opettajien harteita. Te ette tiedä. Mutta luotan heihin ja luovutan poikani.

Sateenkaari

Ajamme kuopuksen kanssa Pohjanmaalle kuunnellen autoradiosta hyvää musaa, tosiaan, miehen vanhoja kasetteja, joita hän on nuorena äänittänyt. Kuuntelemme kellarikamaa, koska mies ei itsekään muista mitä kaseteilla on, mutta jos kuuntelisi, muistaisi yhtä ja toista. Mutta hänellä on hyvä maku, jo silloin. Näitä kappaleita soitetaan yhä. (Muutamia lukuunottamatta: hot, hot, I'm a hot girl...)

Ajamme puuduttavan pitkää matkaa A:n kanssa, lauleskelemme, vaihdamme sujuvasti eri tyyleistä toiseen. Diskobiiseihin kuopus osallistuu huutamalla rytmikkäästi äää-äää-äää. Sitten tulee Eppu Normaalia, josta muistan sanat, (luulen, että aika moni muistaa): sähköt sain, sähköt kitaraan, sähköt vain en muuta tarvitsekaan.... soita loppuun asti kappaleet...kun kitara soi.. ei itkeä saa. Tässä vaiheessa tosiaan innostun, kun muistan, että mulla ja Kolmannella Naisella on ollut sama musiikinopettaja. Munhan täytyy siis myös olla hyvä laulaja! Kuopus alkaa huudella lauluni päälle: Kaasua! kaasua!

On siis niin hyvä päästä pois Espoosta. Vaikka vaan ajelemaan päämäärättömästi, mutta meillä on kyllä päämäärä. Ihana, että on paikka, jota halveksia, ja varsinkin paikka, jota kaivata.

Illansuussa ajan yksin mökille, sinne vie kapea ja pieni hiekkatie, sataa kaatamalla, en näe yhtään mitään. Tuulinlasinpyyhkimet viuhuvat, olen aika väsynyt. Tie on kupera, se on muuttumassa liukkaaksi savivelliksi. Omistaja parkkeeraa taakseni, enkä sateessa edes huomaa häntä, hän koputtaa autonikkunaan. Mutta kun pääsemme mökin pihaan, sade hiukan laantuu ja olen tutkinut hiukan paikkoja, kurkistanut takkaan (se on harakanpesä, myönsi omistaja), koputellut tiskipöydän alaosaa, niin...

Jotakin kummallista tapahtuu, jotakin, mikä ei ole aivan jokapäiväistä. (Aiemmin päivällä olin jo kuullut käen kukkuvan!) Seisomme pihassa omistajan (ei..), myyjän (ei), sen miehen kanssa ja huomaan hänen silmäripsiensä olevan epätavallisen tummat. Kun katsoo sivusta. Hän muistelee mitä mökillä on vuosien mittaan tapahtunut. Sitten: sateenkaari.

Seisomme sateenkaaren päässä, siinä missä se osuu maahan. Sateenkaaren pää on mökin pihassa, enkä ole nähnyt koskaan niin upeaa sateenkaarta. Ei ole mieskään, tuijotamme sitä molemmat. Hän tuskailee, että kamera ei ole mukana, minä haen kameran autosta ja alan kuvata sateenkaarta. Sen värit ovat upeat, se on leveä, yllä on toinen heikompi. Kaikki värit mitä voit kuvitella.

En ole taikauskoinen, mutta.

Mökissä on rossipohja, ja saunassakin. Järvi lainehtii, liplattaa ja pihassa on ihana järviveden tuoksu, sateenjälkeinen kevään vihreä tuoksu. Kuulemma paljon kuhaa, puhdas vesi. Vesijohto ei tule sisälle, mutta vesipiste ei ole kaukana. Mökissä on makuuparvi, joka on kuin pääskynpesä, kapea ja katonrajassa, sinne täytyy ryömiä. Sinne mahtuu 12, on testattu, mies kertoo. Ettehän te pelkää ukkosta? hän kysyy. Koska täällä ukkonen todella tuntuu. Hän olettaa etten pelkää ja on oikeassa. Hän jatkaakin: Kerran täällä oli vieraita, ja he lähtivät ukkosta pakoon. Kun tulin mökille, täällä olivat kaikki heidän tavaransa levällään, lasten lelutkin, lattialla, niillä sijoillaan. Me molemmat nauramme.

Lapsuudenkotini on lähellä, viiden minuutin päässä. Astun veljeni kotiovesta sisään varoittamatta, he katsovat minua kuin haamua. Minunkin tekee mieli katsoa itseäni, miltä näyttäisin. Talo ja kaikki näyttää siltä, kuin siitä olisi vedetty muutama naula irti, kuin se olisi hiukan vinossa, vaikkei se ole. Ryhti, joka oli ennen, sitä ei enää ole. Vintin ikkunasta näkyy valkeita lautoja tai huonekalujen kulmia.

Sisällä imetetään juuri vauvaa. Pidän sitten vauvaa sylissä ja seuraan sen katsetta. Sisällä on liian lämmin. Vauva on puolitoista kuukautta, se seuraa sylistäni katseellaan isää, joka kaataa makaroneja muoviseen astiaan, siitä kuuluu kova ja pirisevä ääni. Se kummastelee sitten ylös kiemurtelevaa murattia, vauvan ilme on mietteliäs.

Ilta on uskomattoman hieno, kaikki huokailevat illan kauneutta sisällä, minun on päästävä ulos, metsään. Ohimennyt sade, aurinko, lämpö, oksilla kimaltavat vesipisarat, vaaleanvihreänä hohtava sammal metsätien vierellä. Eikä se ole mikä tahansa metsä. Se on Paratiisi. Kirkkaan metsälammen pinta on sininen. Se on Taivas.

Viipyilen metsässä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka lupasin viedä toisen mummon autolla kotiinsa samalla kun itse menen. Lupasin olla vain hetken, ja olen viipynyt metsässä ainakin tunnin. Niin surullista joutua lähtemään sieltä, sulkea paratiisin ovet takanaan, mutta kuvittelen kaulaani kaksi rengasta, molemmista roikkuu paratiisin avain. Miksi niitä on kaksi? En tiedä, mutta niitä vain on kaksi.

Ne avaimet ovat pienet, kuin matkalaukun avaimet.

Avaimet.

Huomenna olen menossa katsomaan mökkiä, tai taloa, tai rakennuksia, joista voisi tulla meille kesäviettopaikka ja muukin paikka siellä. Ajattelen sitä paikkaa järven rannalla tuhannen vuoden päästä. Meistä ei tule jäämään siihen jälkiä. Ajattelen sitä, että se paikka on koko ajan olemassa. Tartuin siihen uudelleen, kuin luin omaa tekstiäni: haluan erämökin, jossa kirjoittaa rauhassa.

Mies antoi minulle listan, mihin kiinnittää huomiota: millaiset perustukset, onko rossipohja, on hyvä jos olisi rossipohja, onko katto ehjä, kosteat tilat, puusto, viemärit, tulisijat, onko halkeamia ja nokea. Onneksi kuopus lähtee mukaan, hän voi ryömiä tiskipöydän alle, tutkia kaikki ahtaat kolot.

Tänään seurasin mustarastasta katon reunalla. Se on uskomattoman musta, todellakin. Melko iso lintu, oikeastaan, nokka keltainen, kitakin oli keltainen. Se seisoi aivan reunalla, pudotteli alas maahan matalia luritteluja, sitten jotakin hassua: se ryntäsi katon reunaa eteenpäin aivan matalana ja lauloi kimeällä äänellä piipidipiipidipii, aivan selvästi se oli teatteria, mies pukeutuneena naiseksi, sillä oli hauskaa irrotellessa, välillä se taas vakavoitui ja kävi asennossa nopeasti lausumassa viralliset matalat sanat. Minut se mieltää pelkkänä takkina, sinisenä takkina, pahoin pelkään.

Mietin matkaa, jolta palasimme. Se oli osin katastrofaalinen, kuvittele pulppuavaa oksennusta vuokra-autossa, laivassa, ruokapöydässä, väsynyttä lasta, miestä, joka kyyhöttää vessassa omassa kopissaa tulomatkan (hän kuvaili hienosti sen yksiön ääniä ja tunnelmia, miten erilainen näkökulma sieltä oli kuulostella muitten matkustajien toimia), jätimme pois puolet tekemisistä mitä olimme suunnitelleet, mutta silti, matkasta jäi hyvä tunnelma.

Matkalla kestää pari päivää päästä matkustamisen rytmiin kiinni. Tulomatkalla laivassa se on tapahtunut: ohivirtaaviin ihmisiin, tunnelmiin oli tottunut. Olemme levollisia ulkoisista tapahtumista huolimatta (on helppo olla rauhallinen, kun kaikki kuviteltavissa oleva kaaos on jo tapahtunut). Ei mitään hosumista ja hääräämistä, jota huomaa äskettäin matkalle lähteneissä. Kuopus pyyhkii suun jokaisen suupalan jälkeen lautasliinalla, myös pöydälle varisseet murut. Istumme laivan kahvilassa, katsomme ikkunasta näkyvää hinaajaa. Meri on tummasininen, tyrskyävä ja sanomattoman kylmä. Elämämme on vasta niin alussa.

Kirjoittamisessa olen pitänyt taukoa, mutta nyt, kun kaikki kiihko on laantunut, alan kirjoittaa kylmän materialistisesti omalla äänelläni, omin kriteerein. Arvioin itse, tiedän milloin teksti on valmis.

Kaikki on toisin, nukun yhä sängyssäni. Mitään ei ole tapahtunut.

Haluaisin tilan, jossa lapset voisivat temmeltää vapaasti. Kyllä sellaisia on. Maalla.

Haluaisin elämän, jossa ei mikään muutu. Samat ihmiset, ja vain pieniä vaihteluita. Ehkä käväisisin joskus lähikaupungissa. Haluan asua idyllissä, jossa sama postinkantaja tuo postin, hän olisi nimeltään Yrjö, hänellä sokea veli, joka on amerikassa saanut rakennuskalkkia silmiinsä ja sokeutunut ja hänen silmänsä ovat aavemaisen valkeat, ne päilyvät, näkevätkö vai eivätkö näe, kukaan ei voi olla varma, jotkut arvelisivat, että kyllä hän näkee, työtä vieroksuva vain on, laiska.

Pitkästä aikaa haluan taas syödä, siltä tuntuu, veripalttua ja puolukkaa. Pinaattihöystöä, paahdettuja pähkinöitä ja hunajaa, söisin, enkä kaipaisi mitään.

Vanhoja tuulimyllyjä ja niiden raunioita oli mukava tutkia.

Matkalla

Kotona sängyn vieressä pengon muovipussia, siellä ovat matkanajan postit. Minulla on näköjään elämä, vai ovatko nämä kuolleen ihmisen posteja. Lojun sängyssä, en enää oksenna, mutta en jaksa nousta ja näen painajaisia, niin julmia, etten voi niistä kertoa. Laitan kukkia siniseen kahvikuppiin ikkunalaudalle ulos. Joka puolella on kukkia juuret maassa, nuo kukat ovat proosaa, irrotettuna maasta. Matkalaukkuja ei pureta, hiirenloukkuja ei tarkisteta, onko niihin mennyt joku. Kukaan ei jaksa.

Virosta jäivät mieleen vaaleat kalkkikivet, keltaiset kevätesikot, kelta- ja valkovuokot, joilla metsät oli pinnoitettu. Murskatut näyteikkunoiden lasit Tallinnan kaduilla, seassa veriläikkiä, punaista, tummaa punaista. Öiset sireenit. Katseet.

Valkoinen kalkkikivi, lammen turkoosi vesi ja ilma: tuulta, jota ei tuntenut, kylmää merellistä hohkaa. Minuutissa paljaat kädet olivat kohmeessa ja jäykät, aivan kuin pakkasella. Avoimella niityllä tuuli meni ytimiin asti, hevoset väistelivät tuulenpuuskia, puistelivat päätään, hörähtelivät toisilleen. Katajat huojuivat avoimella laitumella, hevoset kaihtoivat liikkuvia puita. Miten herkkiä ja varovaisia, mutta samalla vahvoja ratsut olivat, ne eivät astuneet kiviin eivätkä lantakasoihin, lätäköistä puhumattakaan. Ja tuuli ja valo yhdessä, kylmyys ja kirkas valo. Aurinko paistoi miltei koko ajan täydeltä terältä, silti sää oli viiltävä.

Ratsastusretkellä kiurut lauloivat koko ajan ja näimme reposen, joka metsästi pikkuriistaa pitkä häntä ojossa taaksepäin. Se oli laiha ja takkuinen pikku otus. Ratsastus oli hauskaa; miehen hevonen Umberto oli laiska, se pysähtyi yhtämittaa syömään ruohoa. Mies piti suitsia liian löysällä. Oma hevoseni oli virkeä, ja totteli pienintäkin elettä, välillä se kyllä kääntyi katsomaan minua satulassa, ajatellen: Päätä nyt mitä haluat, hyvä ihminen, päätä. Ja sano se sitten. Nämä olivat tilan rauhallisimmat kopsut. Hetkeä aiemmin omistaja oli esitellyt meille omat suosikkinsa, joilla hän ratsastaisi, yksi oli Panteras, valtavan kokoinen ori, jolla oli karaktääriä, se otti kontaktia ihmisiin. Se vaikutti liian virkulta meille, some adher horse for me, pliis.

Virolaisen omistajan kanssa puhuessa oli kummallinen ongelma: ymmärsin kyllä mitä hän sanoi, mutta en sitä, mitä hän tarkoitti. Ses kuida lähteb puhke soismaja? Me ses rätvil teet. Mutta emmekö me juuri sopineet… että…

Kävimme matkan aikana todella kummallisissa paikoissa, totesimme välillä, että tämä on elokuvamaista, vieläpä aika kaurismäkistä. Kolveren linna esimerkiksi. Se vaikutti työsiirtolalta/parantolalta/hoitokodilta. Mikä paikka se oikeastaan oli? Omituinen tunnelma, linnarakennuksien läpi virtasi musta joki, rakennuksien reunalla istuskeli lamaantuneita ihmisiä, joessa ui yksinäinen joutsen. Kaikki oli pysähtynyttä.

Toinen oli Via Baltican varrella oleva baari, jonne meidän oli pysähdyttävä syömään. Savuinen paikka, jonne astuessa tuntui, että kaikki pysähtyi, että siellä eivät päde normaalielämän säännöt. Ehkä absurdius johtui siitä, että lapset olivat mukana.

Ratsutilalla kuopus alkoi oksennella, ja oksensi puolitoista vuorokautta siitä eteenpäin. Virus oli saatu varmaankin jo kotimaasta. Laivassa mies oksensi vessassa koko matkan. Minä oksensin satamassa taksijonossa, roskiksen taakse. Eihän tämä mitään, vappuna, mutta tämän jälkeen kaipaan vaan rauhallista elämää, jotakin aivan tapahtumatonta. Erämaamökkiä, jonne voisi vetäytyä, pois tapahtumista.

En kirjoita mitään Kumun museovahdista, en. Ehkä hiukan vielä venäläisestä tytöstä laivan pallomeressä. Hänestä ja virolaisesta pojasta tuli esikoisen hyviä ystäviä. Tytöllä oli ihailtava asenne: me leikimme nyt tällä porukalla, tuli mitä tuli. Millainen lapsi jatkaa iloisena leikkiä vastarinnasta huolimatta, hän lähestyy barbi ojossa, tupsuttaa sitä toisten kasvoihin, vääntää kättä esikoisen kanssa, (vääntää vähän vielä rannettakin päälle), laittaa palloja paitansa alle ja kaikki alkaakin sujua. Kohta toisillakin on palloja, hauiksina, kyttyröinä, jne.

Ja kattohaikaroista, niitä oli paljon, kun haikara tuli sähköpaalun päällä olevalle pesällä, seurasi nokkien kalisutus. Alleja, kuireja, kurkia, meriharakoita, kiuruja, paljon lintuja näimme, muutaman lajin, jota emme tunnistaneet. Ja opimme, että kevätesikoiden kukinnoistakin voi tehdä teetä, kuumaa vettä päälle ja pieni haudutus.