väsymys

Eskolla ei ollut blogia, enkä muutenkaan osaisi hänelle mitään kirjoittaa.

Väsyttää.

Mikä tuottaa iloa tällä hetkellä?

- lapsen tukka, jonka aurinko on kesällä vaalentanut valkoiseksi (kun se märkänä hapsottaa, hän näyttää hullulta keksijältä)

Nyt en jaksanut keksiä muuta kuin tämän yhden kohdan.

Onkohan vähän säälittävää muistella vanhoja opettajia, mutta... hän oli se, jolle joku vei säilöön punaviinipullon.. näin viime yönä kumman todentuntuista unta lukion äidinkielenopettajastani Eskosta. Hän laittoi kerran kätensä polvelleni ja sanoi: Kuule. Avaa takkis. Sun täytyy kirjoittaa vapaammin.

Puhuimme unessa hänen kirjoittamistaan jutuista paikallislehdessä. Vaikka en muista, missä me unessa olimme, uni oli niin aito, että aamulla mietin, että voi vitsit oli kiva tavata!! Mutta sen täytyi olla unta, koska hän kertoi myös alkaneensa opiskella luovaa kirjoittamista (mikä ei voi olla totta).

Oliskohan hänellä blogia, menen heti katsomaan googlesta.

Rankka viikko ja nyt vielä flunssa. Esikoinenkin on väsynyt tultuaan eskarista ja pinna palaa herkästi, jos tulee vastoinkäymistä. Hän suuttuu ja huutaa: "Te ootte paskoja! Mä lähden pois!" (Ja hän on kuusi, mä en varsinaisesti odota sitä, kun kaikki kolme poikaa ovat murrosiässä) "Pekka (isännöitsijä) määrää täällä, et sinä!", hän jatkaa raivoamista ja heittelee tavaroita. En jaksa kuin sanoa väsyneesti, ettei tämä ole mikään taloyhtiön asia. "Mä pakkaan ja lähden johonkin muuhun perheeseen!". Mutta kolmevuotias sanoo veljelleen pelästyneenä: "Mutta minä rakastan sua niin kauheasti." Se on niin painava argumentti, että kaikki rauhoittuvat. Mennään ottamaan välipalaa.

Pian kaksivuotias harjoittelee genetiiviä ilman omistuspäätettä: äijä - aukku (äidin laukku). Äitiä hän kutsuu jostain syystä äijäksi (no ei se mitään, isi on ufu). Pieniä lauseitakin hän jo sanoo: äijä - höpsä... Mä saatan joskus olla vähän "höpsä", myönnetään. Puhumaan opettelevan lapsen kieli on niin ihanaa. Siinä on vielä äänteitä, mitä suomen kielessä ei ole. Hän sanoo "purkka" sillä tavalla, että p:ssä on aspiraatiota, kuten esim. englannin "pen" sanassa, ja r on jonkinlainen ranskalainen kurkkuäänne.

muistoja

Istuimme keittiön pöydän ääressä Pohjanmaalla, minä, veljeni ja hänen vaimonsa. Sen saman pöydän ääressä. Muistelimme naapurin Mattia sellaisena kuin tunsimme hänet, puheliaana, iloisena, aika äkkipikaisena vanhana miehenä. Minulla tulee hänestä ensin mieleen pääsiäiskokko ja tarinat, joita hän kertoi kun seisoimme palavan kokon vieressä, aina se tarina siitä karvalakista, joka heitettiin tuleen ja miten silloin parivuotias veljeni rupesi itkemään... isäni seiväshypyistä poikana kokon yli... Mutta yhtäkkiä veljeni tokaisi, että oli ollut kantamassa Matin arkkua. Ja että Matilta veli oli saanut ensimmäisen kirveensä. Emmekä pystyneetkään puhumaan enää enempää. Kirveestä emmekä mistään muustakaan. Muuten olisimme alkaneet itkeä.

Miten lyhyt elämä on, ja miten pitkä, on valovuosi siitä ajasta, kun oli lapsi. Lapsuuteen liittyvät vielä tarinat vanhemmasta ajasta, ne elävät rakkaina mukana. Kumpi se oli, joka lauloi sotaan lähtiessään, kun kulki meidän peltojen poikki rautatielle? Oliko se Matti?

tiedettä ja taidetta

Hesarin liitteessä oli juttu alakouluikäisille tehdystä luonnontieteen kokeesta. Kysymykset olivat vaikeita: Mitä ovat elinehdot? jne. Luonto on niin looginen. Vai onko? Tästä tuli nimittäin mieleeni hauska juttu, kun olimme lapsina serkkujen luona kylässä ja katselimme serkkuni Sadun luonnontieteen koetta, jossa oli kuva talon päädystä, johon menivät sähköjohdot. Talon vieressä maassa oli kuollut lintu. Kysymys kuului: "Mitä on voinut tapahtua tälle linnulle?" Ja Satu oli kirjoittanut: "Se on voinut pudota katolta."

Poikani oivalsi kerran kun rakensimme lappoa (onko se vedenjohtamislaitteen nimi lappo.. lippo.. lappo kai se on), ja kun se ei heti toiminut, niin viisivuotias totesi, että jos tästä ei tule laitetta, niin ainakin siitä tulee taideteos. Se oli niin totta.

Puhun aina luovien ratkaisujen puolesta, mutta taidan juksata vaan, koska tarvitaanhan taiteen tekemisessäkin jotakin systemaattisuutta, ajatusta.

Kuten kaikki muutkin hän piti syömistä ja nukkumista suuressa arvossa. Kun hän nukkui hän tunsi olevansa kuin vapaasti kelluva kuolema, valkea siemen veden kalvolla. Syödessään hän kuvitteli seksiä ja pureskeli päärynöitä ikään kuin ne olisivat elollisia. Kun hän rakasteli hän tunsi tanssivansa kuohuvassa vedessä, kelluvansa mutta kiinnittyen johonkin tavattomaan. Kerran hän melkein kuoli ja meni niin pitkälle että näki kuinka vapaasti planeetta kellui, kuinka se on pelkkä varjo, ja säikähti taas omaksi minäkseen. Myöhemmin kun hän selitti tätä miehelle, tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän kuvitteli että oli tullut kotiin ja he olivat varjon sisässä, tanssien. (Mustat kuviot, Jayne Anne Phillips)

lempisanoja

Mietin lempisanojani, mikä kuulostaa hyvältä..

malamari

kurarantu

moneus ( se saa ajattelemaan niin montaa asiaa: olut- ja pinkeämahaista sveitsiläistä miestä, kolikoita lähteessä, pyöreitä kiviä puron pohjalla, miestä Keski-Lännessä, joka puhuu ja puhuu, eikä muista nielaista sylkeään, paistettua pyöreää repalereunaista kananmunaa pannulla)*

delicate (niin herkältä kuulostava sana, toisin kuin suomen "herkkä")

Feuerwehr (niin pehmeä)


*moneus-sana oli tenttikirjassa Merkitysten maailma, (harhailevatkohan ajatukseni jotenkin)

uimahallissa

Aika mukava päivä, aamulla lueskelin ja kirjoittelin ja illalla kävin vieläpä uimassa, tyynessä turkoosissa vedessä, istuin höyrysaunassa ja taas uin, ja välillä katselin kuusivuotiasta poikaani uimakoulussa viereisessä altaassa. Me pompimme ja vilkutimme toisillemme, hänestä huomasi aina ensin harvan hammasrivistön, ensimmäinen hammas on lähtenyt. Se oli haikea tapahtuma, ajan kulumisen huomaa. Uidessa mietin, miten vaikea on kuvitella kuusivuotiasta esim. kymmenvuotiaana. Siihen on vain neljä vuotta, ja kuitenkin aika tuntuu ikuisuudelta. Olen jo pitkään jarrutellut tätä, lasten kasvamista. En haluaisi luovuttaa heitä aikuisuudelle, en millään.

Uimahallissa oli tungosta, uimareita oli minun radallani koko ajan kahdessa kerroksessa, joku sukelsi koko ajan allani tai sivulla, tai hyppi altaaseen. Tunsin olevani kotonani (ruuhka ei oikeastaan häiritse minua). Katselin noin kymmenvuotiasta tyttöä ja hänen murrosikäistä isoveljeään, joka opetti tytölle uimahyppyjä, se näytti hauskalta. Mietin pitäisikö sanonta "viisaus piilee vanhoissa naisissa" ollakin "viisaus piilee murrosikäisissä pojissa".. Samoin mietin, miten ihanaa olisi, jos omilla pojillani olisi pikkusisko hoivattavana. Miten tasapainoinen tytöstä kasvaisi, kun hän saisi kasvaa tällaisessa ympäristössä.. no joo, mutta eivät sisarussuhteet ja niiden vaikutus merkityksettömiä ole.

Itselläni on kaksi isoveljeä, mutta olennaisempaa on ollut se, ettei siskoja ole, ja ylipäätään se, että on kuopus. Kun on kerran kuopus, on aina kuopus, elämässään, näin olen kuullut väitettävän. Esikoiset tekevät järkiratkaisuja, kuopukset eivät.. Kuopukset menevät kuulemma keskenään naimisiin, ja esikoiset keskenään, näin joku väitti.

Lopuksi istuimme pojan kanssa uimahallin poreammeessa, hän nousi koko ajan pinnalle, koska oli niin kevyt. Samassa altaassa istui karvainen mies, joka oli kuin laulaja Danny, mutta tumma, kainaloita myöten vedessä, käsivarret levitettynä pitkin pyöreän altaan reunoja (naiset eivät koskaan istu niin..). Kuusivuotias kohoili pintaan ja hoilasi jatkuvasti omaksi muuntamaamme laulua "kuusi miestä vaippoihin, ja kaksi mastoihin!", kunnes rupesimme puhumaan eskarin pihajuhlasta, jossa on keskiaikaisia leikkejä, ja poika kysyi, että leikitkö sä äiti koskaan ennen sellaista kivien heittoa.. Keskiaika on vaikeasti hahmotettava käsite kuusivuotiaalle. Ihme kyllä emme päätyneet juttelemaan Dannyn kanssa, kuusivuotias on jututtaa nimittäin lähes kaikkia vastaantulijoita, se on synnynnäinen lahja, että on silmää sosiaalisille tilanteille. Sen täytyy olla synnynnäistä, koska vanhemmiltaan hän ei ole ainakaan sitä oppinut.

toipumista

Parasta päivässä on aamu, kun voi vielä hetken lojua sängyssä ennen päivän draamoja, ja kuvitella, ettei ole mihinkään kiire, lueskella hyvän ystävän antamaa kirjaa, joka voisi kertoa minusta. Nauttia pehmeydestä, ajattomuudesta, vaikka tiedän, että minulla on aikaa vietettäväksi siinä rauhassa korkeintaan kymmenen minuuttia. Aikaa, niin, kukaties, viisi tuntia, kaksi päivää, joku määrittelemätön jakso.. ok, olen ollut jotenkin poissa tolaltani, tähän viikkoon on mahtunut liikaa tunteita, hyviä ja huonoja. En ole kovin hyvä pitämään jalkoja maassa, en taida kovin tosissani edes pyrkiä siihen.

Kaikki viikon tapahtumat ja kohtaamiset ovat näkyneet kirjoittamisessa - kirjoittaminen on yhtä kuin minä. Ajattelen, että omat kokemukset ja kirjoittaminen ovat joskus aivan liian läheisessä suhteessa toisiinsa. Kirjoittava minä pitäisi pitää erillään kokevasta minästä, näin luin oppikirjasta. Minä taidan kirjoittaa kokevalla minällä... tai ehkä nämä kaksi vain pitäisi onnistua yhdistämään sopivalla tavalla.

Iltapäivällä komerosta putosivat vanhat päiväkirjat, ne olin joskus ajatellut kaivaa esille. Näin kaikki yleensä tuleekin eteeni, löydän kadulta edestäni kirjan, joka muuttaa elämäni. Sattumalta. Vanhoja päiväkirjoja lukiessa ensimmäinen hämmentävä huomio niissä oli se, miten tasapainoiselta kuulostan. Vaikka nuoruuteni on hullu (kenen ei olisi). Millainen olen sitten nyt? Tai ehkä silloin pyrin järkeviin ratkaisuihin, nyt ei järkevyys ole enää tärkein kriteeri... Toinen juttu päiväkirjoissa olivat lukuisat kirjoitusideat, olin nimennytkin pitkiä osioita: novelli-ideoita, jne. Vaikka en saanut silloin ryhdyttyä kirjoittamaan, niin onneksi kirjoitin sentään ideoita muistiin. Ne kuulostavat hyviltä - ainakin omilta. Harmi vain, että osa päiväkirjoista (tai paremminkin muistikirjoista) on vielä hukassa, mm. se yksi, jonka kannessa luki "Vaikea ihminen"... lukioajoilta. Sitä kirjoittaessani ja joskus lukiessani ajattelin, että tämä täytyy säilöä jonnekin myöhempien aikojen varalle. Mutta muuttojen ym. myötä se on jäänyt jonnekin.Yhdestä päiväkirjasta kymmenen vuoden takaa löysin (synkähkön) runon "suomalainen kuolema"..

kevättalvi, joutsen, jänis, peura
suomalainen kuolema
vene tyynellä järvellä
hiljaisuus
raivo ja kirous

mutta tämän kirjoitin eilen illalla:

Painavat pilvet tasoittavat taivaan
tummaa samettia
ukkosmyrsky lähestyy
nukkuvan lapsen rauhalliset kasvot
emmekö me ole tavanneet
valtavasti ihmisiä syntyy juuri nyt
ihmisten rytmit kuulee, lähtemisen, sisäiset pulssit,
vaikka kukaan ei paljasta omaansa
(I’m the great pretender)
ja se alkaa heti täysillä, elämä
ei mitään otattelua
puhelin vain soi
soittajan aikeet, mitä ne ovat
(että hän miettii soittavansa, istuu alas, kävelee edestakaisin, näppäilee numerot – jotakin tällaista)

Rakkaani, eikö voitaisi leikkiä, ettätämä voima välillämme (sinun voimasi, minun heikkouteni) olisi vain leikkiä?
Että olisi sellaiset roolit?

Ukkonen lähestyy, ilmassa kuuluu kummallista värinää,
aivan kuin kaiuttimissa kiertäisi,
kylpyhuoneen peilistä vilkaisen vaihtoehtoja,
ylivoimaisen tulkkaustehtävän edessä,
olohuone on täynnä japanilaisia liikemiehiä
(miksi menin sanomaan, että osaan hiukan japania!)
huoneen ylänurkassa on pieni neliskulmainen ikkuna
(joka aukenee vain 30 astetta)

Let’s go to the balcony, sanon
kun tulet, salamat lyövät puiden latvojen päällä
ei haittaa, että kaikki on niin heikosti kannateltua,
sinä et ilmaise surua, et iloa
mietin sydäntäni, missä asennossa se on
lyömässä
sinä tiettynä hetkenä
auki
kun juon kaiken viimeiseen pisaraan

Katselen tähtitaivasta ja välillä se katoaa. Taivas on musta, mutta ilman tähtiä. Sitten tähdet tulevat näkyviin, ja katoavat taas. Tähtien edessä on punaruskeaa harsopilveä, joka saa valonsa ylhäältäpäin.

Joskus hulluus, kauneus ja rakkaus kohtaavat.

Olemme saaneet nauttia auringosta (mutta yllättävän tuulistakin on ollut)

Etäältä kuuluu huuliharpun ääni.
Ei väliä sillä, mitä minä saan.

Kunhan vain löytyisi
väylä, purkautumistie
pilven ja maan välille.

Se, jonka nimi sanotaan,
se menee sateeseen.

puhe rakentuu tiili tiileltä
rakennus kohoaa
(siitä muutetaan pois vuoden kuluttua)
rakennusmiehet tekevät pitkää päivää,
ottavat parakissa päivälevot
pitävät illalla pihassa nuotiota
(joka yöllä sammuu)
vain yksi miehistä on hereillä
hän katselee tähtiä taivaalla, välillä ne katoavat
ilmestyvät takaisin
katoavat
yötaivaalla jossa kaiken edessä on pientä harsomaista pilveä
pilvi valaistuu ylhäältä
mies katsoo ylös ja nauraa
hän on joko humalassa tai hullu

Äiti

Äidin kasvoilta näkyy väsymys.

Tuska satuttaa.

Tunnen evoluutioteorian,
mutta en usko siihen.

runo

Heräsin junassa, en muistanut mitään. Junan konduktööri ja vaununhoitaja jäivät katselemaan jälkeeni. Ulkona näytti Kroatialta. Kulkukoirat seurasivat minua. Kantapääni olivat hiertyneet niin karkeiksi, että niihin tarttui kaikki: hiekka, vaatteet, puiston penkit, asemaravintola, hedelmäkojut. Lopulta perässäni laahautui koko maailma. En ollut varsinaisesti eksyksissä, mutta minun oli heittäydyttävä mereen korkeimmalta kalliolta.

Leikimme naulaa

Keskustelimme Riston kanssa eilen naulasymboliikasta. Kuvasin nauloilla rakkautta, koossa pitävää voimaa. Nyt näen samaa ajatusta kaikkialla:

Yksi esittää naulaa, yksi hohtimia,
muut ovat mestareita.

Ote naulasta pitää hohtimien saada päällään,
niiden pitää tarttua lujasti kynsin ja hampain
ja vetää ja vetää kunnes
ne saavat sen laudasta irti.
Mutta enimmäkseen siinä irtoaa vain pää.

Sillä ei ole helppoa vetää naulaa laudasta.
Ja sellaisissa tapauksissa mestarit sanovat,
että hohtimien pitäisi tarttua siihen, joka tyhjää toimittaa.
Ja he murtavat hänen leukansa, katkaisevat hänen kätensä
ja heittävät hänet ikkunasta ulos täynnä pyhää vihaa.

Joskus myöhemmin on joku toinen naula,
ja vielä joku toinen on hohtimet,
mitä heidän lisäkseen on, ne ovat mestareita.
(Vasko Popa, Leikimme naulaa)

sadeaamu

Sadeaamu pistää kaikki uusiksi, täytyy olla lapsille kosteutta pitävää, kun he menevät puistoon ja eskariin. Kumppari vuotaa ja pyörän avain on hukassa, tähän voi kaatua aamu, etsitään sadevaatteita, sanon keskimmäiselle, että housusi pitävät vettä, ja hän menee heti istumaan lätäkköön, soitan vihaisen puhelun miehelle töihin, missä se pyörän avain on?!! Vanhin lapsi äksyilee "Senkin hullu!" Yksivuotias on riisunut kaikki vaatteet, ja pukenut sortsit, molemmat jalat ovat samassa lahkeessa, se on kuin kimono, punaraitainen, ja hän kävelee edestakaisin ja toistelee veljen sanoja: "Hollo. Hollo." Mies sanoo, että kyllä se avain jossain on. Siitä on tullut jo vitsi: jossainhan ne hukassa olevat aina ovat.

Mutta ulkona onkin yhtäkkiä niin lempeää, kosteus on ihanaa, kaikki höyryää ja sumenee, sademetsämäinen tunnelma. Ukkonen on kylläinen tiikeri jossain kauempana. Kalliot höyryävät kuin kiuas, pian ne ovat taas kuivat.

Tänään

Aamulla sängyssä lueskelin ja kirjoittelin, valo tihkui sisään, aurinkoista, rauhallista, ulko-ovi selällään, kuten aina kesäpäivinä, loikoilen sohvalla, lapset tulevat ja menevät, äänet kuuluvat pihalta, syömme eilistä ruokaa, katsomme keskellä päivää elokuvaa, jossa riisipellolla sataa, naapurissa laitetaan lasten kahluuallasta, vesi kohisee puutarhaletkusta, pihalle ilmestyvät koira ja Pekka, päällään punainen aamutakki höllästi kiinni vyötäröltä mahan alta, niin että kohta valahtaa, kuusivuotias Jessepojanpoika häävaatteissaan yrittää koiraa kiinni, katuharjan kanssa, mäyräkoiraterrieri pötkii meille sisään avoimesta ovesta, lapset säntäilevät, huutavat, Pekan maha hytkyy, Kari on sisällä laittamassa eväitä, hän jahtaa koiraa, matala pitkäkarvainen koira menee parvekkeelle asti, kiertää jokaisen huoneen ja nurkan matalilla jaloillaan, kaarteessa kallistuen, kynnet tiksuttavat lattiaan, häntä heiluu, Pekka nauraa, hän tapailee eilisiä lauluja, eilen olivat tyttären häät, mistä tunnet sä ystävän, Topi-koira juoksee alas rinnettä naapurin kahluualtaalle, kiertää sen ja tulee takaisin, Pekka kysyy, onks Topia näkyny, huomaan, että hän on yhä juhlatuulella, mitä parhaimmalla, ei tee elettäkään koiran pyydystämiseksi, Kari saa lopulta Topin kiinni, kahluuallas on täynnä, lapsen hyppivät siihen, vesi läiskyy, menemme kahluunaapureille kahville, ulkona on valkoinen puinen pöytä, kulttuuria, heillä on nelipäiväinen vauva, pitelen sitä, se on kevyt ja jossain muualla, aurinko paistaa, lapsia on kuusi, me emme juuri puhu, ei tarvitse, miten hienoa, miltei itkettävää, kun voi olla vaiti, oma itsensä, istua, lapset leikkivät hiekkalaatikolla, leikkimökissä, pikkupojat pissaavat nurmikolle selkä kaaressa, kolmivuotias Tindrakin tulee isoäidin kanssa kahville, aurinko paistaa, en halua tästä minnekään, on hidastavan hullaannuttavaa istua puutarhassa, tällaisena päivänä, tunteja, en tarvitse mitään muuta, ja vielä enemmän, lähdemme retkelle, pyörillä, Eero-naapurilla soi kölninkello, tulee pullantuoksu, mies pihassa miettii, pyörien renkaat rapisevat soralla, ajamme tovin ja kiipeämme metsään, metsän tuoksu on hapan, oranssi, auringossa erilainen kuin viileässä, loikoilemme varvikossa kaikki viisi, kukkakärpäset surisevat paikoillaan taivaan ja meidän välissä, männyt ovat kiemuroita, taivas pilvetön, sananjalat siroja, olen irrallaan kaikesta, lähellä kaikkia rakkaitani.

Lasten kieltä

Katselin tänään pian kaksivuotiaan kanssa kuvakirjaa, jossa oli kuva porakoneesta. Lapsi näytti osoitti sormellaan ohimoaan ja sanoi: "Surrsurr", mutta en häkeltynyt hetkeksikään. Arvelin, että hän sekoittaa porakoneen hiustenkuivaajaan, josta on kuva seuraavalla sivulla. Lapset tulkitsevat kuvia hassusti. Kun Muumipappa nostaa kuvassa hattua, parivuotias luulee, että hattu nousee itsestään, kuin savu. Sainkin ajatuksen: olisi hauska tehdä kirja, jossa olisi kuvia ja niille sanakirjamaiset selitykset (lasten mukaan, tai jonkun muun absurdin maailman mukaan).

Sanatkin ovat omaperäisiä: mustelmat tarkoittavat kirjamia paperilla, puheloiminen puhelimella soittamista, huoltoasemalla viisivuotias meni totiseksi, kun iso mies kumartui ja kysyi: "Haluatko korvapuustin?" Vihta-sana oli kesällä saunassa lasten suussa milloin mikäkin riuska, piiska tai varsta. Tai sitten tavut vain menevät väärinpäin: jäänmaristus, pinonhäntä, tai sanonnoissa oiotaan: nuotiolla ollaan makkarassa. Oikeastaan tavallinenkin lause lapsen suusta on usein vain niin älytön: Mä tarvitsisin jonkun kirveen.

Mutta miten harmittavan äkkiä oma persoonallinen kieli unohtuu ja tilalle tulee tylsä kirjakieli.

A Life Story

rypäle ernest vodka ulsteri nitraatti ajatus etanat eutanasia
lumppu fauni maailma havina mandoliini valaanraato monologi jazz

moottoritie mustelmat lakanat kaskaat naimisiinmeno tervapahvikatto kaatosade kihti
asfaltti näköala adoptio ohjus salamavalo lasiveranta varjo äiti

loukkaus vuorituuli kanisterit hermot taimenet kevät kyyhkynen muistokirjoitus
oikoluku ateljee lyijykynä kiviporras tulivuori muistijälki muratti tulevaisuus