Nyt sairaspäivinä aloin taas lukea Vedenalisia. Olen pöyristynyt. Sekä pidän että harmittelen Peuran tekstiä, joka on niin viimeistelemättömän oloista. Varmasti harkittua, mutta se ei ole sillä tietyllä tavalla tehtyä, mitä useimmissa kirjoissa näkee, somia ja täysiä lauseita (tai jopa nokkeluutta tavoittelevia), vaan se on enemmän omanlaistaan kieltä. Toisaalta aika ärsyttävää, mutta ihanaa. Häät Kemijoen jäällä! Kädet hetkeksi avantoon! Sitten kirjassa on elementti, joka pöyristyttää vielä enemmän. Saksa. Ei riitä, että Mirjalla on saari, joka ei ikinä häviä hänestä. Kaikki muut paikat ovat ulkopuolisia, vaikka hän yrittäisikin. Ei, hän menee vielä vaeltelemaan Alexanderplatzille. Tämä on myyttistä, saaren kanssa aivan samassa linjassa, universaalia. Itä-Berliini on turvallinen saari, jossa poliiseilla on kivääreissä äänenvaimentimet.

Oma työni on niin sosiaalista, että se saa minut vain haaveilemaan erakoitumisesta. Voisinpa tehdä jotakin rauhallista työkseni! Siinä voisi olla paljon istumista yksin paikoillaan ja miettimistä. Minun täytyy löytää sellainen.

Vanhin ja nuorin lapsista eivät pidä halauksista. He kiemurtelevat. Kuopus alkaa sättiä minua, jos halaan liikaa. Keskimmäinen sen sijaan on saanut kaikki hyvän haltijan lahjat. Mitään ei näytä puuttuvan. Hän on hyväntahtoinen ja oikeamielinen. Kuopuksen sättiessä hän sanoo: Älä välitä. Rakastan sinua, äiti. Olet hyvä äiti. Lapsuus on minulle tärkeä. (Nämä ovat sanasta sanaan hänen suustaan.) Esikoinenkin osaa nykyään olla rauhallinen. Eilen hän tuli koulusta, teki pari voileipää ja meni kuuntelemaan radiota huoneeseensa. Siellä hän istui nurkkaan tekemässään pikku toimistossa, ja selaili tietosanakirjaa. Hän, joka ei koskaan istu paikallaan! Vaikeaa on kuitenkin myönteisten asioiden sanominen toiselle. Esikoinen töni keskimmäistä ja vei tavaroita toisen nenän edestä. Määräsin, että hänen täytyy kolmen huonon teon korvaamiseksi tehdä kolme hyvää, jotka voivat olla aivan simppeleitä, kuten tukan pörröttäminen, halaaminen ja jonkun ystävällisen asian sanominen. Tämä oli esikoiselle todella vastenmielistä. Mieluummin menisin arestiin, hän sanoi. Tai että minut upotettaisiin elävänä avantoon. Lopulta hän haki vanhan aapisen ja luki pienen sadun (luki sadusta helpot sanat, sieltä täältä). Lopulta hän sai hampaidensa välistä sihistyä: V on hyvä piirtämisessä. (Mikä on totta. Kohteliaisuuksia vaikka hampaat irvessä.) Sitten aloimme keksiä, missä esikoinen on hyvä. Ruuanlaitto, jalkapallo, leikkien keksiminen.. monta asiaa. Kunnes kuopus alkoi huutaa katonrajasta, missä hän keinui: Minä olen maailman paras kaikessa!! Ja esikoinen alkoi itkeä harmista. Hän on yhä vielä niin lapsi, että ei osaa ottaa sanomisia leikin kannalta.

Olen flunssainen ja väsynyt ja ylikuormittunut. Jäin lepäämään pariksi päiväksi. Ulkona aurinko paistaa. On todella valoisaa, valo suorastaan särkee silmiä. Pihlaja ilman lehtiä näyttää polttopuulta. Siltä kuin sen oksat voisi jo katkoa pesään. Niin! Hauska ilmiö oli, kun olin ulkona, kun vaihdoimme talvirenkaita. Lapset olivat mukana, ja ruuvasimme renkaita irti. Minun täytyi hyppiä kääntöavaimen päällä, ennenkuin pultit avautuivat. Olen liian kevyt. Talon päädyssä puuhaillessani katsoin yhtäkkiä ylös ja näin fasaanin. Ja voin vannoa, että pihassa ei ollut sekunti sitä ennen mitään. Fasaani ilmestyi tyhjästä! Näinkö kaikki tapahtuu?

Pidän tästä karusta aikakaudesta, kun luonto riisuuntuu. Eipä ole sekään enää suojassa. Olemme yhdessä rujoja. Olen lämpimämpi.

Taiteessa voi tehdä sellaista, kuin että voi tehdä puusta ihmisen kasvot ja uurtaa ne jollain terävällä työkalulla sellaiseksi kuin raidan kylki, ja tehdä kasvoille ilmeen. Näin kuvan tällaisestä näyttelyesineestä. Niitä uurteita ei tarvitse koskea, ne voi jo tuntea.

Anyway, jatkan nyt lukemista. Ulkona tulee vähän vasemmalta oikealle, niin että köynnökset heiluvat.