Talo

Makaan aina vanhan tuvan vintillä valkoisessa sängyssä. Pidän siitä suuresta päädyllisestä sängystä, vanhojen olkityynyjen kahinasta ja karkeudesta. Sänky ei kuulu enää kenellekään. Vastapäätä sitä on vintillä hellan muuri. Se on lämmin, koska ruoka valmistuu alhaalla, kuulen alakerrasta äitini askelia. Vanhat käytetyt vaatteet orsilla ja kasoissa hehkuvat lämpöä. Tuli alakerran hellassa saa tiilihormin kohisemaan rauhallista, etäistä kohinaa. Sitä rauhoittavampaa ääntä ei ole. Laasti muurissa on kuivaa, se murenee ja rapsahtelee alas. Toukat syövät katon sisällä puuhun sileäreunaisia käytäviä, ja toisinaan tällainen kuoriainenkin tipahtaa katosta lattialle, peitolle tai sanomalehtipinon päälle. Lattia on täynnä haaleita lehtipinoja, kaikki lehdet ajan alusta lähtien seisovat siinä, hämärässä valossa.

Ikkunan alla on umpinainen penkki, jonka sisään on sivusta luukku. Siellä on saappaita. Ne ovat sodissa lumisissa askeleissa pehmeiksi kuluneita, tunnen niihin varastoituneen tiiviin lämmön jo kauas. Jokaisesta kävelystämmekin on jäänyt lämmin tuntuma portaisiin, kulkuväylille, niihin kahteen matalaan käytävään vintin reunoilla, jolle minulla ei ole nimeä. Miten hyvä, ettei niille ole nimeä. Sitä rakkaampina niitä pidän.

Ikkunalasi on fajanssia, siinä on pyörteitä, lähteitä ja suvantoja. Katselen ikkunan viileän pinnan läpi: sumua, lintujen laulua, askelten narinaa. Tiedän, että talon lähellä on metsän reuna, katon yllä paljon avaraa tilaa.

Sängystä katson seinän lautoja, ne ovat herkkäpintaisia ja oksaisia. Ennen puiden oksat kaartuivat ja hengittivät vapaasti. Naulat ovat oikeilla kohdillaan, yhteenkään ei kohdistu liikaa rasitusta. Naulat kutittavat, jos niitä vetää pois. Sängyssä tulevat tyynyt ja peitto tykö, tekevät parhaansa. Maito, jota alakerrassa kaadetaan, on niin valkoista kuin pystyy, maidon kaari on samettinen ja pehmeä.

Kissa hyppää sängylle, kissan silmä on kirkas lähde, jonka pohjalla on peili. Kissan sisällä on kanelinhehkuista, siellä kohisee ja sykkii. Luut, ne ilon veteraanit, liikkuvat kun kissa venyttelee ja käy makuulle mustien palmikkojeni viereen. Palmikot ovat niin paksut, pehmeät, hyväntuoksuiset ja kiiltävät, että niitten lomaan voi piiloutua, kuin saniaisten, kivien ja kielojen sekaan. Palmikot ovat niin houkuttelevat, että niitä voisi järsiä.

Ikkuna on mainio, ja näkymäkin olisi varmasti hyvä, jos sellainen olisi. Talvella ikkunoihin kasvavia metsiä voi katsella loputtomasti. Niihin piirtyvät aikanaan myös vuoret. Vuoria odotamme, äiti ja minä. ”Oletko nähnyt jo vuoret”, kysyn häneltä. ”En vielä. Ne tulevat aikanaan.”, vastaa äiti. Kuutamolla piirtyy teräväreunainen metsä, hanget ja varjot. Kuuhankien loistoa parempaa näkyä ei ole.

Häitä

Oikeastaan halusin kirjoittaa siitä, kun eilen olin häissä Tampereella, Aleksanterin kirkossa ja sen jälkeen Finlaysonin vanhalla tehdasalueella jatkopaikassa. Kiitos vielä hääparille! Hääjuhla oli lämmin ja leppoisa siitä huolimatta, että lapset olivat mukana (oletteko tienneet, että kirkon penkkien alla on kerros vaahtomuovia (helposti irti lähtevää) äänenvaimennuksen takia?) Hääjuhla sai muistelemaan häitä, ajattelemaan rakkautta, ihmisiin ja paikkoihin.

Omat lapsuuteni parhaat häämuistot liittyvät erääseen tiettyyn nuorisoseurataloon, jossa järjestettiin lähes kaikkien naimisiin menevien kyläläisten häät. Koko kylä kutsuttiin, tietysti - vanhat, nuoret, lapset olivat mukana. Lapset pyörivät häissä puolilleöin, ulkona ja sisällä, kauniissa kesäyössä, missä kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kuin päiväsaikaan... Alussa syötiin, sitten juotiin kahvia, sitten saattoi olla ohjelmaa, ja lopuksi tanssittiin. Tätä tunnelmaa muistelen vieläkin kaihoten, jännitystä, jotain sellaista, missä kaikki on mahdollista. Absurdeja kävelyitä koivikkometsässä, hiekkatiellä, miehiä istuskelemassa autojen konepelleillä seuran takana, kun ilta on jo pimeä ja sisältä kuuluu musiikki... Teini-iän kieppeillä seurailimme kaverini kanssa (sukulais)miestä, johon olin ihastunut ja kikatimme, kun hän tuli ja sanoi: Mitäs tytöt.

Omat hääni päätyivät olemaan kuitenkin aika erilaiset. Ne olivat kuulaana helmikuisena pakkaspäivänä, satoi hiljakseen lunta. Minulla oli hääpuvun päällä kauniit valkoiset turkishihat. Omista häistään ei ehkä voi niin rennosti nauttiakaan. Rakkauteen liittyen vastustan muuten vielä yhtä ajatusta, sitä, että romanttinen rakkaus väistämättä vähenee (tai "kuolee"), kun siirrytään arkielämään. Se ei pidä paikkaansa. Tylsämielinen ajatus. Rakkauden ilmaukset voivat vähentyä ja muuttua, mutta ei romanttinen rakkaus minnekään häviä. Rakkaus, jota ei koskaan ilmaista, se häviää.

Kumpikohan minä mahdan olla, "disillusioned mother" vai romantikko? Varmaan molempia, jälkimmäistä enemmän.

pyykkiruno

Samalla kun ripustan pyykkiä kuivumaan, mietin Baudelairen tekstiä kirjassa Pariisin ikävä. Kieli on musikaalista, lyyristä proosaa, se soi. Millaista proosarunoa voi luoda samalla, kun hoitaa lapsia - sen rytmi on sekava ... se on tällaista, kaiken kaikkiaan levotonta:

Keltainen pyyhe laskotuu, se loan ja lumen velvoittava kaaos, eri tasolla kulkeva runoskene. Nouse, joo nouse, kuivataan, silmäkulmassa vesi pysyy ammeessa. Pienet hiirieläimet ovat syöneet aivot sisältäkäsin, tiedät luomisen mustat mahdollisuudet, säälikää minua ja yhtätoista lastani, (mitä kaikkea kärsinkään) Joku tylsimys sivaltelee ruoskalla selkääni, hanskakätinen, puleerattu pöyhkeä aasi. Paperilla on kyhmyjä, siinä mennään naimisiin vainajien kanssa.

Reiselust

Thomas Mann kirjassaan Der Tod in Venedig:

"...eine seltsame Ausweitung seines Innern ward ihm ganz überraschend bewusst, eine Art schweifender Unruhe, ein jugendlich durstiges Verlangen in die Ferne, ein Gefühl, so lebhaft, so neu oder doch so längst entwöhnt und verlernt, dass er, die Hände auf dem Rücken und den Blick am Boden, gefesselt stehen geblieb, um die Empfindung auf Wesen und Ziel zu prüfen.

Es war Reiselust, nichts weiter; aber wahrhaft als Anfall auftretend und ins Leidenschaftliche, ja bis zur Sinnestäuschung gesteigert. Seine begierde ward sehend, seine Einbildungskraft, noch nicht zur Ruhe gekommen seit den Stunden der Arbeit, schuf sich ein beispiel für alle Wunder und Schrecken der mannigfaltigen Erde, die sie auf einmal sich vorzustellen bestrebt war: er sah, sah eine Landschaft, ein tropisches Sumpfgebiet..."

Tämä on minusta kirjan parhaita kohtia, koska siinä kerrotaan kuvaillaan Gustav Aschenbach:in valtaamaa halua jonnekin muualle, pois, tuntemattomaan. - Tämän Reiselust:in koen kotiäitinä niin läheiseksi tunteeksi...

Niin kauan minä tramppaan

Kuuntelin eilen kirjoittaessani Lauri Tähkä & Elonkorjuu:n levyä Pistoja Syrämmes. "Eikä mun heilani kysele, markkoja tuhansia..." loistava oivallus tehdä musiikkia vanhojen kansanlaulujen sanoitusten pohjalta. Ei vaikuta millään tavalla aikansa eläneeltä, kaikkea muuta.

Olen joskus yrittänyt keksiä yhteisiä piirteitä pohjalaisuudelle, ja olen päätynyt ainakin siihen, että pohjalaiset, mukaanlukien minä itse, ovat a) tunteellisia b) intohimoisia, rohkeita c) perinteen vaalijoita, kotiseutu-uskollisia d) anarkistisia, omien polkujen kulkijoita e) nöyriä, tilanteen mukaan f) taiteellisia (tämä liittyy läheisesti a- ja b-kohtiin)... Sen takia Pistoja Syrämmes-levyn takakannen kuvailu tuntui osuvalta: "... repäisevää voimaa, sisunpurkauksia, salamoivaa vihaa ja repäisevää iloa."

Tähkä ja kumppanit osaavat käyttää myös taukoja hyväksi: kappaleessa Isoo-Antti ja Rannanjärvi on ajatusta mukana. Painokkaimmassa kohdassa "Joo, mä kuljen tietä kaitaa..." sanat jäävät tauolle, se on parasta mitä voi tapahtua.

Ja entäs tämä sitten! Niin kauan minä tramppaan-kappaleessa Lauri Tähkä laulaa:

"Mullon liinukkavarsa ja nappuliinirattaat
Ja itte pirän suitsista kiinni

Ja kun vertaastansa rakastaa
Niin trenkää ei olla fiini"

Tuo kertosäe on hyvä sinänsä, ja varsinkin kun liittää siihen ajatuksen, että vertaisia ollaan kaikki.

runo

Ajattele tuhatjalkaista, meritähteä, kuoriaista, tähtiä ja kuuta.

Piirrä viiva, piirrä sellainen viiva,
josta pidät.