Taas tapahtuu liikaa, mutta eihän kaikkea voi käsitellä. Istun sunnuntaina työpaikalla, koska muistini yksinkertaisesti pätkii niin paljon. Joskus vielä unohdan tulla tänne arkena. Tulin valmistelemaan kokeita, jotka olin unohtanut, mutta vain huomatakseni, etten ollutkaan. Voiko sekavampaa olla?

Olisipa täällä kuitenkin aina näin rauhallista.

Haluan oman toimiston. Mutta mitä siellä tekisin?

Elämänikäisen rauhan voi löytää jostakin rauhallisesta paikasta, kuten Snettansin maatilan läheltä pohjois-Espoosta. Siellä voisin asua. Aurinko paistaa, metsää on lähellä, taivaalta leijuvia keltaisia lehtiä.

Ilta pimenee. Metsän rauha tuntuu kuitenkin vieläkin, toivottavasti vielä ensi viikollakin.

Näin hienon lentounen: lensin ison saaren yllä meren päällä, kiertelin ensin alhaalla, mutta sitten päätin todella kokeilla voimiani. Otin korkeutta, kädet siipinä ja nousin ylös taivaalle niin että saari alapuolella näkyi pienenä. Ylhäällä oli viileää, tuuli oli raikas. Lapseni osoittivat alhaalla minua, hekin olivat iloisia. Lensin saaren eteläkärkeen ja halusin laskeutua alas. Se oli vaikeampaa. Osuin jotenkuten rantaan, kuivin jaloin. Rantaa myöten meni vanha kiviaita, koko saaren mitalta. Tiesin, että se johtaisi takaisin perheeni luo pohjoiseen. Lähdin seuraamaan sitä, mutta matkalla oli isoja esteitä, ensimmäisenä espanjalainen vanha inkvisitiopyörä: se oli tuulimyllyn siipien kehän kokoinen pyörä, jota pitkin piti kiivetä sen yli. Sellaisessa on piikkejä, mutta tässä versiossa oli minua varten onneksi pehmeät kumiset askelmat, ne joustivat ja kiipesin sen yli helpottuneena. Heräsin, kun olin tässä inkvisitiopyörässä.

Viikonloppu

Unista tuli mieleeni... mökillä viime viikonloppuna näin unta, että minulla oli kaksi poikaa ja meidän kanssamme oli kolmas poikalapsi, orpo. Mehän voisimme adoptoida hänet, päätimme mieheni kanssa. Se oli enemmän hänen ideansa, mutta kumpikaan ei sanonut sitä ääneen. Mieheni osoitti minulle omien poikiemme henkseleitä, kurahousuja ja kumppareita, joita lojui joka puolella. Hän vain nyökkäsi niiden suuntaan, ja tiesimme, adoptointi olisi oikea ratkaisu. Meillähän on jo kaikki varusteet valmiina. Tämä uni toi hyvän mielen.

Mökille matkustimme esikoisen kanssa junalla, joka pysähtyi jokaisella asemalla. Junaa piti vaihtaa monta kertaa. Vilppulassa on näköjään iso saha ja Kolhossa on sähköpaalujen kyllästämö. Nämä asiat olin unohtanut. Koko matkustus oli kuitenkin liian äkkinäistä. Tarvitsen viikon, ennenkuin alan asettua.

Mökillä kävimme melomassa, ja järven pinnalla oli keltaisia lehtiä. Järvi alkaa asettua lepoon. Kaikki oli aivan tyyntä. Kesällä ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan lepuuttavansa kanoottia Akansalmessa sivuttain. Niissä säissä se olisi merkinnyt loppua!

Kävimme Mulkkujärven lintutornissa. Lähellä on myös Pierinlampi. (Kuka nämä nimet on keksinyt? )Joutsenia oli liikkeellä, ja yksi karpalonkerääjä. Pieniä väkkyrämäntyjä vasten hän näytti suorannalla kumartelevalta jättiläiseltä. Ja miksi hän poimii karpaloita jo nyt? Ne ovat vasta omenanmakuisia.

Mökillä luin loppuun Joonas Konstigin novelliteoksen Ahneet ja viattomat. Se oli hyvä, mutta yksi puute siinä oli. Se kertoi niin leimallisesti kolmikymppisten (ja alle sinkkujen ja seurustelevien elämästä. Parisuhteen ensi askelista. Mutta onko se puute? Mitä kuusikymppinen äitini tykkäisi kirjasta? Ymmärtäisikö hän lainkaan mistä siinä on kyse? Kirjoittaminen laahaa aina jäljessä. Sama pätee varmaankin ystävääni, joka on kolmeviitonen ja julkaissut kirjan. Eräässä arviossa siitä sanottiin: "teinipaatosta", ja hän on kuitenkin jo ohittanut teini-iän. Teemat kumpuavat kuitenkin hänelläkin itsenäistymisvaiheesta, päähenkilö on 17-vuotias. On vaikea kirjoittaa nykyhetkestä, koska sitä ei ole!!!

kävelyä

Olen hullaantunut kävelystä. Olemme ilman kaksi päivää ilman autoa ja autoiluun verrattuna kävely on terapeuttista. Ajatella, että kävimme jalkapalloharkoissa bussilla ja jaloin, on mahdollista taittaa se matka omin jaloin. Yhden lapsen kanssa eläminen on myös huima elämys. Voimme tehdä mitä vain! On niin helppo liikkua. Illalla poikkesimme kreikkalaisella torimyyjällä Tapiolassa harkoista tullessa. Oli ilta, vietimme aikaa ulkona kuljeskellen ja katsellen. Espoossa tällainen on harvinaista! Kaikkihan on normaalisti ostoskeskuksissa ja sisällä. Sen takia tuntuikin oudolta ja irralliselta. Ostimme myyjältä favapapuja. Niistä voi kuulemma tehdä hyvän aamiasmunakkaan - ja lokumipaloja, eräänlaisia makeisia, todella hyviä.

Tänään saatoin esikoisen kouluun ja kävelin bussipysäkille, ajoin lähelle työpaikkaa, ja kävelin taas puoli kilometriä. Unelmoin kävelystä tästä lähtien. Työpaikan lähellä näin omenaukon, joka myy aina omenoita syksyisin tienvarressa. Hänen pihansa on niin täynnä omenapuita, että ne ovat kuin katto kaiken yllä. Lisäksi hän on kuuro ja sokea.

Tänään matkustamme junalla Pohjanmaalle paikallisjunilla Haapamäen kautta. Matkalle otan lukemiseksi kirjan, jonka lainasin eilen, Joonas Konstig, Outoja ja ahneita (nimi sinnepäin). Ainakin ensimmäinen novelli oli todella hyvä.

Matalapaine

Vallitsee kummallinen matalapaine. Hiekka maassa on ei pölise, vaan hiekanjyvät ovat kiinnittyneet toisiinsa. Pikkuiset lähtivät isän kanssa mökille ja mummolaan. Meillä oli esikoisen kanssa rauhallista. Hän alkoi kertoilla kuulumisiaan, joita ei arkena normaalisti metelin takia kuule. Tutustuin häneen suorastaan uudestaan. Tänään käymme marketissa ostamassa matkaevästä. Hän rakastaa kokkaamista ja lupasi laittaa tänään kalaruokaa: pakastimessa on runsaasti vaihtoehtoja sitä varten. Silakkafileitä, mustekalarenkaita, lohta, turskaa. Eilen illalla esikoinen laittoi iltapalan. Metwurstia, jonka päällä oli auringonkukansiemeniä, vierellä sipaus sulatejuustoa. Ihana suolapala. Sitten nukuimme vierekkäin - isossa sängyssä hän oli peiton alla lähes huomaamattoman ohut.

Huomenna lähdemme junalla. Nautimme joka hetkestä, syksyiset maisemat vilistävät ohi. Puut kaartuvat tummanvihreinä.

Pioneeri

Maanantai-aamulla kun tulin töihin, luokassa oli lämmintä +10C. Kauhea meteli, ikkunan alla kaivuri, räjäytystyömaa ja moottorisaha. (Nyt en liioittele yhtään.) Ohuista seinistä kimpoavat kaikki äänet, siellä kaikuu. Työoloni ovat surkeat. Olen siperialaisella pioneerileirillä.

Kello oli myös sekaisin. Se ei sinänsä tunnu isolta asialta, paitsi jos työ perustuu kellottamiseen, kuten asiantila on.

Sähkömiehet kävivät lopulta. Oli tehty kevättalvella joku virhekytkentä. Onnellista on energiansäästö, sillä totesimme lasten kanssa, että ihmislämpö lämmittää kyllä tilan siedettäväksi parissa tunnissa. Lämmitystehtävää hoitavien täytyy jumpata vain usein. Sään muuttuessa talvisemmaksi alkoi ihmislämmitystyö olla pitkäkestoisempaa.

Tosiasia on, riippumatta työoloista: vaihtaisin mielellään työtäni, johonkin rauhallisempaan. Vaihtaisin mielelläni myös asuinpaikkaa.

härkäpapuja

Istun paneelilautakasan päällä, mahdollisimman epämukava asento, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, kuten ei yleensäkään kannata.

Katsoin Mulholland Driven ensimmäistä kertaa.

Well. Se oli hyvä. Pidän näköjään kaikesta absurdista. Huomio ei ollut juonessa, vaikka sitä tietenkin yritti samalla miettiä, vaan tunnelmalla ja elokuvan kielellä. Jotkut kohtaukset olivat uskomattomia, kuten koe-esiintyminen. Millaista olisi sama proosan kielellä?

Lauantaina olin masentunut. Menimme katsomaan Listo Läppääjän. Katsojia oli vain kourallinen. Takana joku lapsi toisteli koko ajan: Tämä ei musta vaikuta ollenkaan lastenohjelmalta. Sitten sama lapsi kysyi: Koska ne Tatu ja Patu tulevat? Suosikkihahmoni oli pakastaja-Elvi, tietenkin. (Hän muistutti häkellyttävästi puistotätiämme.) Kuopus höpötti vielä illalla vessassa yksinään: Pakasta, pussita, pakasta, pussita... Elokuvan jälkeen menimme ostamaan ruokakaupasta vain muutamaa asiaa, nimittäin kahvia, kauratuotteita ja öljyä. Marketti oli täpötäynnä. Minulla oli päänsärky, kuten viime aikoina aina. Pää tuntuu ontolta, aivan kuin veri ei kiertäisi siinä lainkaan. Ihmiset kysyvät minulta kaupoissa aina tuotteista, missä ne ovat, ja jopa: Miten sinä laitat munakoisoa? Ventovieraat ihmiset. Se on imartelevaa, ja kukaan ei ventovieras kauaa. Nytkin: Tiedätkö, mistä löytäisin murskattuja härkäpapuja?

Kotona hirvittävän sotkun keskellä aloin kuitenkin laittaa ruokaa päänsärkyisenä. Puhumattakaan sotkusta, jonka kolme poikaamme* olivat saaneet aikaan kaikissa huoneissa. Minulla oli muistikuva tanskalaisesta ruoka-ohjelmasta, jota katsoin aivokuolleena joskus ja aloin valmistaa sitä mukaillen kasviksia pannulla: keräkaalta salaattisikurin kokoisina paloina, omenalohkoja, kesäkurpitsaa, sipulia ja muuta tähteenä olevaa, aurinkokuivattujen tomaattien loput. Sekaan lopuksi hunajaa ja sinihomejuustoa. Se oli todella herkullista. Tuoretta leipää samassa uunissa, ja kun pääsimme vauhtiin, pojat alkoivat leipoa: omenapiirakkaa, pannaria.. Ruoka todella pelasti kaiken! Kuopuskin on oppinut laittamaan salaatin tuosta vain: (Hän on vasta 3.) hän pilkkoo omenaa, porkkanaa ja salaattia. Eikä hän tee siitä mitään numeroa, vaan huomaan, että salaatti onkin jo tehty!

Iltalukemiskirjanikin ovat jääneet lautapinon alle. Sieltä pilkistää jotakin. Nyt aion kuitenkin kirjoitella omaa tekstiä.

*On heistä hyötyäkin: kun tuppaamme kaikki uimahallissa porealtaaseen ja pojat touhuavat siinä aivan pienen tovin, kohta tulee tilaa. Pian on koko allas vain meidän käytössämme (vaikka se olisi ollut aivan täynnä)!

Korvikeperjantai

Ikkunan takana tuijottavat valtavat auringonkukat. Ammollaan keltaista. Niissä on jotakin vauvamaista. Pöydässä on myös kukka, josta hävettää tunnustaa, etten muista sen nimeä. Lapampeli, veikkaa kuopus. Se näyttää vähän raparperiltä, pitkät tummanvihreä liuskaoksat kaartuvat joka puolelle. Voin melko suurella varmuudella sanoa, että raparperi se ei ole.

Viikon kohokohtia: opetin kielioppia lapsille. Sijamuotoja, kuten akkusatiivia. Kieliopin käsitteet olivat heille yhtä viidakkoa. Menimme uskomattomia polkuja! He kokivat loistavia oivalluksen hetkiä! Ensin kaikki ymmärsivät, että kaikki pätee vain esimerkkisanaani kissa. Entä koira, joku kysyy. He olettivat, että sillä on puolestaan aivan omat sijansa!

Eilen sain happimyrkytyksen. Koko päivä ulkona, urheilupäivä ja sen jälkeen jalkapallokentän laidalla ihanassa syyssäässä. Yritin seisoa aina jonkun takana, ettei tuuli olisi rieponut minua pois. Edessä seisovan takki läimi kasvojani koko ajan. Voiko sää olla tätä enää?

Kun olin välituntivalvojana, koulun pihalla kaatui puu.

Keskimmäisen pianotunti. Hän kaivaa nenää ja järsii pianoa. Älä syö soitinta, sanoo opettaja. Lapsi eläytyy vesikirppuihin ja karhun kävelyyn. Hän ei ota todellakaan mitään paineita. Muistatko miten se (melodia) meni? En muista, lapsi vastaa. En tosiaankaan muista.

Viikonlopuksi täytyy keksiä ohjelmaa, joka korvaisi Pohjanmaalle menon. Mutta mikä sen voisi korvata? En keksi mitään yhtä hyvää.

Kuntoilemaan

Olen menossa kuntosalille. Joten en ehdi kauheasti nyt perehtyä. Käyn siellä kuntoilemassa liigapelaajien kanssa. Olen meistä hyväkuntoisin.

Mietin nyt parhaillaan kovasti, onko mitään tapahtunut viime aikoina.

- vihreät pressut aaltoilevat ikkunan takana.

Ei kai muuta. Kuntoilemaan on hyvä mennä mieli tyhjänä.

the truth is..

En ole ehtinyt vessaann koko päivänä, enkä ehdi vieläkään, nytopetan atk:ta. Työtahti on niin tiivis. Mutta blogin kirjoittaminen voi olla korvaava toimenpide...

Lähden nykyään töihin iloisena. Työ ei sinänsä ole hyvää eikä pahaa. Mielikuvani siitä voivat olla mitä vaan. Kello 7:30 olemme jo päiväkodin pihalla. Siellä uniset hoitotädit hierovat silmiään. Silmät aukenevat niin hitaasti aamuisin. (Millainen henkilö on aamulla, sellainen hän on.)

Sain luettua työkaverini lainaaman Cecelia Ahernin Where rainbows end. Rakastavaiset, jotka eivät tienneet toistensa tunteista (toivoivat vain), saivat lopulta toisensa. Vain satunnaisten toisten osapuolien vihjauksien kautta asiat tulivat puheeksi. Kirjan oli kai tarkoituskin olla turhauttava. Viisikymmenvuotiaina he lopulta saivat sanottua asian toisilleen. Välissä oli pari hukkaantunutta kirjettä ja muuta viestiä. Harvoin luen mitään näin romanttista. Mutta ei kirja hassumpi ollut! Molemmat päähenkilöt olivat jo löytäneet oman elämänuransa, ja tottuneet turhaumiin. Tulevaisuus on heille valoisa varmasti.

Eräs oppilas (10v.) kirjoittaa: Eläkeiän jälkeen en tiedä tulevaisuuttani Espoossa. Kesällä sain mökille edelliselle edesmenneelle omistajalle suunnatun kirjeen: Emme tavoittaneet edellistä asukasta. Hän on muuttanut jonnekin, jonka osoitetta emme tiedä. Sanat pysähtyvät, on outoa puhua siitä, mitä ei tiedä.

Pihlajanmarjat kypsyvät. Mutta miten on puolukoiden laita? Meidän pitäisi mennä poimimaan niitä Pohjanmaalle.

aurinkoa

Luen Cecilia Ahernin kirjaa Where rainbow ends..., jonka sain lainaksi työkaverilta. Se koostuu pelkistä sähköpostiviesteistä. En voi olla ajattelematta, saavatko päähenkilöt lopuksi toisensa. Elleivät he saa, on se kyllä tylyyden huippu. Rosie, naispäähenkilö, ei toteuta itseään, eikä kerro mitä todella haluaa. Ja hän saakin odottaa toiveidensa täyttymistä. Ehkä hän on zeniläinen. Se on paljon mahdollista, sillä hän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja opettelee olemaan tyytyväinen. Opettelee pitämään receptionistin työstään. Voin kyllä nähdä miten sekä Alex että Rosie kärsivät.

Eilen hemmottelin itseäni käymällä kirppiksellä. Siellä sattui olemaan kahvitarjoilu ja pullaa. Tein hyviä löytöjä, Kuolleet sielut, Nabokovin Naurua pimeässä, Lars Sundin Onnellinen pieni saari (saatan muistaa nimen väärin) ja Manon Lescaut.

Eilen tapahtunutta: eräs lapsi heitti välitunnilla takkinsa ilmaan ja siihen tarttui tuulenpuuska joka heitti sen korkean koulurakennuksen katolle. Hän tärisi t-paidassa seinän vieressä sen jälkeen.

Luokassani on kello, joka ei toimi. Se on mustavalkoinen virastomalli. Kun katsoin kaupungilla samanlaista kelloa, mieleni sanoi heti: Ai niin tuo kello. Eihän se näytä oikeaa aikaa.

Kun ajoin päiväkotiin hakemaan lapsia, paistoi aurinko. Kaikki vastaantulijat hämmästelivät aurinkoa (vanha taivas! Se on olemassa yhä.) Tienhaarassa oli pieni vesilammikko, jossa pörhisteli ja polskutteli kuusi varpusta peseytymässä. Ne eivät väistäneet autoa ollenkaan. Niille ei ollut olemassa muuta kuin vesi ja aurinko ja oma suurperheen kylpy. (Minä väistin niitä.)

¨Three minutes. Netti on auki tietsikassa, joka on leipomopakun takaosassa. Voin surffata sillä hetken. Tulin kirjoittamaan, että kaiken takana on kuitenkin ahdistus - sitä vasten kaikki on luettava.

Eilen

Eilen koulussa tummanvihreällä liitutaululla käveli hämähäkki. Se oli ehkä raskaana, koska se nautti märän sementin tuoksusta, joka taulusta kohoaa. Se kylpi siinä. Hetken päästä näin sen lattialla - se kulki pöydän alla. Väistelin sitä jaloilla ja niinpä minun piti opettaa saksaa kummallisessa asennossa hämähäkkiä suojellen.

Näen tuhat hullua ninjaa päivittäin. Pidän lapsista, mutta että tuhat. Eilisessä iltaesiintymisessä mietin, että haluan työltäni pohjimmiltaan kahta asiaa: absurdiutta ja swingiä. Niitä tässä kyllä on. Niitä löytyy kirjoittamisestakin. Olen siis oikeilla jäljillä, kun etsin hervottomuutta.

Pojat ovat iltaisin hervottomia. Keskimmäinen nauraa hillittömästi, kaikki sanat naurattavat häntä, lopulta mikä tahansa sana, kuten mustikkapiirakka, saa hänet nauramaan itsensä tainnoksiin. (Mustikkapiirakka onkin jotenkin rivo sana.) Lisäksi hänellä on eskarissa puheripuli. Hänet oli laitettu istumaan vilkkaaseen pöytään, kannattaa laittaa, jos on rauhallinen ja syö hyvin, kuten hän. Mutta vilkkaassa seurassa hän pääsi vauhtiin, hän puhuu niin paljon, ettei ehdi syödä, hänellä on teorioita ja varsinkin hauskoja sanoja. Kotona hämmästelen hänen ajatuksiaan: hän ei voi käsittää, miksi valas, joka on katkaistu keskeltä, ei voisi herätä henkiin, kun puolet liimataan taas yhteen. Tämä todella aiheuttaa hänelle päänvaivaa. Esikoinen tuprauttelee rasvaa käsivarteensa, pieniä kiemuraisia valkeita spruuttauksia. Ne ovat harakanruikulia. Ja taas.

Huono uutinen: tietokoneeni ei tule kuntoon. Nyt on etsittävä jostakin kirjoituskone.

Hyvä uutinen: tuntuu mukavalta, kun talossa on remonttimies. Kylppäriremontti etenee ja kun olen keittiössä, kuuntelen, miten talon sydämessä napsuttelee ja vasaroi joku mies. Hän saa sisukset kuntoon. Ja kun kunnostaminen alkaa talon ytimestä, se hyödyttää kaikkea. Yöllä vaellan työkalujen ja sementtisäkkien seassa vastasyntyneessä kylpyhuoneessa, ja istun pytylle, joka on valkea ja kylmä niin kuin ei mikään vielä tätä ennen.

ukrainalaista maitoa

Tänään aution päiväkodin pihalla varhain aamulla ilma oli kuulas. Aurinko paistoi kylmästi. Ilmassa oli hapan tuoksu, se oli kuin ukrainalaista maitoa, ja sitä oli suuret määrät. Käsittelemätöntä aamumaitoa yläilmoissa, tyyntä.

Kaipaan kirjoittamista.

Viime yönä unessa kirjoitin kullanvärisellä kynällä selkää tekstiä: There is nothing more on my heart. (ei mitään huolia)

Ostin eläkeläiskanttorin vanhan pianon. Sillä on soitettu joka päivä kymmeniä vuosia. (Piano syntyi Euroopan hulluna vuonna.) Äidille soitin puhelimen kautta laulua: Miss laaja aukee.. ja kysyin tunnistaako hän kappaleen. Niin, pohjalaisten laulu. Mutta sun täytyy vielä vähän harjoitella.

Elokuussa

En ole sillä tavalla kadonnut, mutta tavallaan kuitenkin. Tietokone hajosi kesällä. Kirjoittamista se ei estä, kirjoitan käsin, mutta blogin pitämistä hankaloittaa. Kannettava oli peestä jo uutena, lopulta se ei käynnistynyt, ja kansi melkein irtosi. Korjaamon nainen kysyi, ovatko lapset vähän leiponeet tätä. Eivät lainkaan, hyvänen aika, ainakaan leiponeet! Kone osoitti vielä irvokkaat merkkinsä: painoin käynnistysnappia osoittaakseni, että ei todellakaan toimi. Mutta silloin kone yllättäen käynnistyi! Se jäi sinne kuitenkin juoteltavaksi.

Nyt aion kirjoittaa vain päivänkakkaratekstejä. Joitakin pieniä huomioita.

Eräs:

Olin kuntosalilla. Läskini vähenevät. Mutta siellä kävi niin, että kun ajoin kuntopyörää, varied route, ja luin jotakin hyvää lehteä - siellä on sellaisia lehtiä, joita en muualla näe, kuten Raw - niin huomasin yhtäkkiä jotakin, jota ei normaalisti tapahdu. Olin ajamassa normaalisti, ajattelin juuri - eräs mies oli noussut selkälihaspenkiltä ja hänen päästään oli roiskunut pitkä hikivana lattialle - että hurjaa. Mutta samassa huomasin, että kämmenselässäni pisaroi hiki ja ranteesta roikkui kolme isoa hikipisaraa, pitkiä ja hyytelömäisiä, ja ne venyivät hitaasti kohti maata, jysähtivät lopulta lattiaan ja kastelivat sen laajoina lätäkköinä.

Se voi tapahtua myös minulle!

Toinen:

Tämä on uni. Kotiini tuli asumaan joku ihme köriläs. Mies, jolla oli valkoinen iho, hän oli kuin iso toukka. Hän ei puhunut, ei osallistunut mihinkään, makasi vain seinän vieressä. Lopulta hänen läsnäolonsa alkoi häiritä meitä. Kuskasimme hänet jonnekin itä-Helsinkiin, torin laidalle. Hänen isänsä vihastui, ja toi hänet meille takaisin saman tien. Isä vaati, että pidämme hänen isolle pojalleen synttärijuhlat. Isä vartioi meitä pistoolin kanssa, kun juhlimme väkinäisesti. Vanhin poikani keksi ovelan juonen, hän päätti lähteä metsään hakemaan apua. Yhtäkkiä olinkin poikani, ja lähdin metsään, olin sininen poika. Kävelin kauan, ja yhtäkkiä näin edessäni puitten keskellä sininen aukon maassa, ja sinisen puumajan. Tunsin tulleeni kotiin. Majasta tuli kaksi tyttöä, he olivat siskojani, metsän eläväisiä. Heillä oli mukanaan joku metsän eläin ja minulla kultainen noutaja. He ilahtuivat koirasta. Olin turvassa ja tukala tilanne ratkesi.

Eläimiä

Meillä oli lemmikkinä purkissa kultakuoriainen, sen kilpi oli hohtavan kullanvihreä. Haimme sille veneellä ulpukan- ja lumpeenkukkia. Se kävi niiden kimppuun ja jyysti ne loppuun. Se söi emit. Päästimme sen vapaaksi, mökin päätyyn.

Mökin päädyssä elelee sammakko. Se menee talon alle maassa olevaa tarpeetonta vesikourua pitkin. Miksi se ei käyttäisi hyvää tasaista reittiä hyväkseen? Kun luin sängyllä, katselin kärpästä, joka voimisteli 70-luvun täkillä (mandalakuvioisella). Se tukeutui etu- ja keskimmäisiin jalkoihinsa ja nosti takimmaiset ilmaat ja hieroi niitä yhteen. Paino oli selvästi etummaisilla jalkapareilla, sen piti vähän kyykistää itseään ja korjatakin asentoaan, että tasapaino säilyi.

Yöllä kuulin outoa töminää ja veneen kolinaa. Nukumme ovi auki, siis ei lukossa. Se on tapana täälläpäin. Järvessä näin kaksi hirveä uimassa tähän rantaan. Toinen oli sarvipää. Se oli outo näky. Järven ohuus tuli todettua - vettä oli lahden keskellä vain heitä mahaan saakka!

Kerran kun menin puuvajaan, siellä ollut sittiäinen lensi selälleen. Raukka pelästyi niin paljon. Se jäi sätkimään, mutta käänsin sen tietysti.

Juusto homehtui. Jätin sen kompostin päälle, ettei sen, joka sitä kaivelee joka yö, tarvitsisi tänä yönä nähdä vaivaa. Siinä on nyt ruokaa. Luulisi maistuvan paremmin kuin kahvinpurujen.

Illalla kävimme hakemassa kaupalta lehden. Lähes uskomatonta, että se oli siellä laatikossa. Mutta kyllä. Pyöräilimme henkeäsalpaavien kukkaniittyjen halki. Ne ovat uskomattoman hienoja ja monilajisia. Jo pelkkä maantien piennar on meille elämys, voin luetella sen kasvilajeja pojille pitkät ajat. Penkereet ovat täynnä luonnonkukkia: kissankelloja, violetteja ohdakkeita, leinikkejä, koiranputkea. Sävyjä, ainostaan tummanpunaiset kukat puuttuvat. Nenässä tuntuvat ympäräivät suot. Niiltä leviää viileänraikasta tuoksua. Sateella tuoksut ryöpsähtävät ilmaan.

Eskon verstaan pihassa näimme valkoisen kissan. Se meni pakoon, kunnes sanoin esikoiselle, että kutsu sitä! Se tuli heti. Sen turkki oli märkä ja se haisteli poikien käsiä ja puski jalkoja. Kaikki kolme poikaa silittivät kissaa autovanhusten keskellä, jotka olivat olleet elossa viimeksi 60-luvulla. Pihassa oli kuitenkin itseluottamusta, jota ei voinut kiistää. Sellaista harvoin tapaa nykyään. Kun kissa lähti poispäin, keskimmäinen huusi innoissaan: Se kävelee!!

Tänään lokki syöksähteli kohti, kun olin melomassa. Se voisi olla pelottavaa. Paitsi etten pelkää. Luonnottoman valkoinen lintu, joka on valkoista vihaa -vihaa?- kun se puolustaa poikastaan, joka on jo iso köriläs.

Haukalla on pesä jossain lähellä. Se naukuu jostakin korkealta puiden latvoista. Kun sen äänen kuulee, tajuaa, että yläpuolella on ilmaa aika paljon. Petomainen äiti sekin. Sillä on lokkien kanssa aika paljon riitoja, auta armias, kun ne kohtaavat lahden yllä! Haukka lähtee, mutta lokeilta menee hermo totaalisesti, ne ovat heti psykoosissa ja niiltä menee kauan taas koota itsensä.

Joutsenilla oli kolme poikasta, telkällä kolme tai neljä, ja ne ovat niitä, jotka uivat aivan kiinni emossa.

Sitä vaan jäin miettimään, että miksi sammakolla on niin kielteisiä myyttitulkintoja. Noidan tai paholaisen apulainen? Sammakko on rehellisin kaikista, kömpelö ja omalaatuinen, mutta kyllä sammakon hoitajaksi ottaisin, ennemmin kuin monen muun.

Rakastan pyöräilyä, ja kaikenlaista reippailua, patikointia, jne. (Tämä ei ole deitti-ilmoitus) Voisin pyöräillä ja vaeltaa luonnossa koko kesän.

uni

Olin katsomassa jotakin näytöstä. Katonrajassa oli kone, joka toimi sähköllä. Se oli jonkinlaisen monitori tai pyörivä linssi. Yhtäkkiä se meni epäkuntoon. Tiesin sen olevan vaarallinen, mutta jäin silti seuraamaan mitä tapahtuu, koska kaksi ystävätärtänikin jäivät. Yhtäkkiä kone alkoi singota tulenlieskoja kohti meitä. Tuli tuntui kaulallani lämpimältä, pääsin pakenemaan, mutta silmääni osui tulenlieska. Silmään tuli iiriksen alle reikä, katsoin peilistä. Näin silmällä yhä, mutta sumeammin. Vaadin selitystä ja korvauksia naiselta, joka oli paikan ohjaaja. Hän ei ollut kiinnostunut, ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän lähti hoitelemaan omia asioitaan.

uni

Istuin isossa huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat syventyneitä lukemaan käsissään olevaa paperia. Ne olivat näytelmänlukuharjoitukset. Minulla oli yksi repliikki, aivan viimeinen, noin viisi tai kuusi lausetta. En selviä siitä, ajattelen. Repliikki oli hyväntahtoista tekstiä, siinä ylistettiin hyvyyden voittoa. Se oli kirjoitettu isolla ja selkeällä tekstauksella. Olin hermostunut.

Unia

Alkumökillä ollessa uni ja päivä sekoittuvat. Unet ovat kummallisia. Koska ei ole paperia, yritin painaa yhtä unta mieleeni, mutta muistan siitä (maailmanympärysmatkaunesta) vain matkalaukun, jonka olin unohtanut edelliseen paikkaan. Olin unohtanut pakata sen. Aloin laittamaan tavaroita laukkuun, ja mitä kaikkea turhaa rojua olin ottanut mukaan: pyöräilykypäriä, vanhojen lelujen osia, käsittämättömän isoja tavaroita, joille en keksinyt mitään käyttöä! Mitä oikein ajattelin pakatessa, ajattelin unessakin. Unessa oli kiinnostavia hahmoja, tapasin naisen, joka oli nainut pikkuveljensä. Nainen oli entinen valokuvamalli, nyt nuhjaantunut ketjupolttaja. Matkustin yhdeksässä eri kohteessa kolmen homomiehen seurassa. Tapasimme toisen kolmen miehen homoseurueen.

Toisessa unessa näin unta miehestä, jolla oli suihkuna kylmävesipönttö. Unessa ajattelin, miten hän seisoi hallitun tulvan alla. Olin itse pukeutunut armeijan vaatteisiin, en itse huomannut sitä. Vasta kun toiset hämmästelivät vaatteitani, huomasin, että päälläni oli maastopuku.

Eräässä unessa puristin poskestani finniä ja haavasta tuli esiin elimiä, kuin kalaa peratessa. Tämän jälkeen minulla ei ole enää makuaistia, ajattelin unessa, koska tämä oli ehkä sylkirauhanen. Finnistä tuli myös esille iso matkaesite tai "tietoa matkasta"-esite, joita jaetaan lentokoneissa. Soitin ystävälleni, ja hän ei vastannut. Kännykkääni ilmestyi kuva, jossa luki Santiago. Jokin melodia alkoi soida. Hän oli mennyt Santiago de Compostelaan pyhiinvaeltamaan. Ajattelin miten huomaavaista jättää ystäville hieno viesti. En tiennyt että puhelimestani saa sellaista.

juhannus