todella paljon iloa

Vietän aikaa keskimmäisen kanssa ostoskeskuksessa. Ympärillä on ihmisiä, jossakin vilahtaa tuttujakin, mutta vain kaukana liukuportaissa, en jaksa ryhtyä puhelemaan heille. Valitsimme savannisimman paikan, josta on hyvät näköalat. - Mitä toivoisit kaikkein eniten, kysyn keskimmäiseltä. - En mitään, hän sanoo. Osasin odottaa sitä, koska vaikka hänellä on filosofisia ajatuksia, yleensä hän ei ota kantaa, vaan saattaa istua pitkäänkin ja kuljeskella säyseästi sinne minne muutkin, hänen elementtinsä on staattisuus. - Ai jaa, hän havahtuu usein. - Mutta mikä olisi oikein mukavaa, joka voisi tapahtua, yritän vielä. Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, niin voisin täyttää hänen kaikki toiveensa.. mutta hänelle ei tule mieleen mitään erikoista. Hän syö jo jäätelöä, ja lataa siihen kaiken keskittymisenä, maistelee jokaista nuolaisua. Olen tyytyväinen, ettei hän toivo mitään, kaikki on sitten jo hyvin. Päätän listata kaikki asiat, jotka tuottivat iloa tänään. Tai ainakin osan niistä.

Aamulla kun herään, olohuoneeseen on jo katettu herkkupöytä. -Liinat ja kaikki, sanoo kuopus ja esittelee villaista nukenpeittoa. Sen päällä on keksejä ja limsaa. -Tulkaa ottamaan, esikoinen sanoo. - Nalle täyttää kaksitoista vuotta! toistelee kuopus. Meille on varattu teepussitkin jo pöytään, minulle punainen Lady Grey, vaikka en juo teetä kuin hätätilassa. Esikoinen on voidellut ison lautasellisen voileipiä. Haluaisin ottaa pöydästä kuvan, kun he syövät ja nyökkivät toisilleen kuin tädit, mutta kamerasta on akku loppu, näin se alkaa ja jatkuu, kukaan ei kysele kenen luvalla herkut on otettu. Esikoinen löytää nokkahuilun ja sen ääni saa aivan absoluuttisen hulluksi! Hän pelaa sählyä sisällä ja alkaa tehdä robottia, joka on kesken. Liima ja teippi ovat loppu, kuten aina. Tee perunaliimaa, tokaisen esikoiselle. -Tuo oli hyvä idea, mies sanoo kiitollisena. Esikoinen saa siinä menemään jonkin aikaa, kun kypsentää perunan ja liimaa sillä.

Kuopus laulelee laulua Pieni Tytön Tylleröinen, tiedätkö miten se menee, hän kysyy. Hän rakastaa sitä laulua, vaikka on poika. Emme kumpikaan muista, miten se meni.

Aamulla järjestelen lahjaa yhteiselle ystävälle. Hän on merkittävä henkilö ja eräs ystävä ehdottaa puun istuttamista. Onko se kamala ajatus? hän kysyy varovasti. Se on kaunis ja kamala samalla kertaa, puussa on jatkuvuutta ja se saa ajattelemaan, että meillä ei ole samaa.

Esikoinen kuulee radiosta jutun siitä, miten Italiassa on toteutettu jollekin naiselle eutanasia, ja pian on tulossa sen kieltävä laki voimaan. Esikoinen kiihtyy suunniltaan ja kiivastuu, miten on mahdollista irrottaa joltakulta hengitysletkut. Hän ei ole eutanasian kannalla! Se on moraalisesti väärin. Hän paiskoo esineitä, nyrkkeilee näkymätöntä vastustajaa vastaan ja repii robotin ja alkaa rakentaa siitä aivoja aivokuolleelle. Hän ei voi käsittää, ettei ihmisaivoja voi rakentaa.

Siivoamme. Se on aina yhtä kauhistuttavaa, ehkä sen pelon takia, että tämä ei ehkä tällä kertaa siivoudukaan enää? Avaan ulko-oven ripeästi ja pelästyn valtavasti mustaa hahmoa oven edessä, luulen sitä kostajaksi ja joksikin pedoksi, vaikka ne ovat vain kuopuksen rattaat.

Telinevoimistelussa katson miten keskimmäinen venyttelee armeijamaisessa rivissä. Kissamaiset vanhemmat tytöt tekevät hyppyjä ja vatsalihasliikkeitä joihin en pysty. Katso noita, sanoo kuopus, kun tyttö roikkuu puolapuilla ja nostaa jalat suorina yli pään. He ovat vahvoja! On ihana hallita kehoa noin.

Käyn lenkillä lumisessa metsässä. Henttaan tien varressa joku mies seisoo liikennemerkin vieressä ja pitää siitä kiinni kädellä. Pysyykö pystyssä, olen vähällä kysyä. Mies on kuin elokuvasta, jossa mentiin kuudelta saunaan ja viideltä putkaan. Vastaan tulee sauvakävelijänainen, joka katsoo ohitseni miestä, joka pitää liikennemerkkiä pystyssä, naisen otsalla ovat syvät huolestuneisuuden ja pelon rypyt. Hän pelkää. Katson taaksepäin, että nainen pääsi ohi, mies pitelee kummasti merkkiä kuin kukkakimppua, ei nojaa siihen ollenkaan. Ylämäessä juoksen pahimmillani huojuen ja twistaten, alamäessä menee hyvin - hapenottokyky on kuitenkin jo parempi.

Metsä on valkoinen ja tiheä. Jostakin sinne valoa tihkuu. Kuusien alustat ovat takkuisia. Radio pätkii, ja se pomppii asemalta toiselle itse. Sähkölinjan kohdalla signaali katkeaa aina. Sähkökenttä on niin voimakas.

Illalla esikoinen on väsynyt ja hyväntuulinen. Sanon, että hän voi tuoda vauvansa sitten meille hoitoon. Hän nauraa, ja sanoo, että kaikki aikanaan. Olisi kämppiksiäkin kaksi tulossa. On etsimistä, neljä kämppistä ja vaimo, hän mutisee. Otatko sitten kämppiksenkin hoitoon, kun se käy ylikierroksilla, kysyy esikoinen. En osaa sanoa! En tiedä! Kuulostaa siltä, että en!

Illalla vielä Murmansk, äiti Venäjä (olen melko varma, että se ottaisi vastaan minutkin myötämielisesti, vaikka isäni sanoikin, että ei ottaisi) aiheuttivat iloa.

Eilen olin kotona sairaan esikoisen kanssa ja ei siinä mitään,. (pilkku, piste) olen mielelläni kotona. Jäisin kotiin lepäämään heti jos voisin. Onko aina pakko miettiä kaikkea liikaa, kuten nukkuvaa identiteettiä? Mikä herättäisi? Kaipaisin jotakin, joka herättäisi, antaisi merkityksen, sillä on kauheaa, jos merkitykset katoavat. Niiden mukana katoaa kaikki. Nyt kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä. Elämä on tasaista, mutta ei rauhallista. Haluaisin, että se on dramaattista, mutta rauhallisessa mittakaavassa. Katsoin esikoisen kanssa ohjelmaa, jossa mies kertoi juuri tästä, sitä katsoo niin paljon medioita, tahtomattaankin kuulee asioita ja keskustelunpätkiä, vaikkei haluaisi, ja kaikista niistä yrittää koota jotakin ja käyttää hyödyksi, että en muista kuka sen oikeastaan sanoi - joku mies jossain kertoi, että hänen identiteettinsä nukkui 15 vuotta ja sitten heräsi. Ja se tapahtui, kun hän oli kuunnellut Kate Bushin musiikkia. Se oli herättänyt hänet ja saanut hänet elämään omana itsenään ja käyttämään omia voimavarojaan. Mietin, mikä herättäisi minut. Kaksi asiaa kuitenkin herätti minua eilen: luin Veloenan blogia. Aloin siivomaan alakerran makuuhuonetta, jossa on paljon remonttitavaroita ja lautoja. Heitin kaikki laudat ulos. Keräsin lelut pois lattialta ja imuroin. Huone alkoi näyttää isolta. Aloin siivota kirjahyllyä ja valmistaa siihen työpöytää itselleni. Löysin vanhoja papereita. Selailin Woolfin Yellow Wallpaperia. Siihen jäin.

Joskus olisi mukava pysähtyä, keskittyä vaikka ilmastointiin, sen kuuntelemiseen. Ihmiset tekevät tilan, ja silti en haluaisi mitään valmista puheenpartta ja tiivistä nelikulmaista puhetta vaan ei-valmista. Haluaisin, että kirjoituskin olisi ei-valmista ja avointa. Se on mahdotonta.

Siellä oli joki ja se oli dramaattinen niin kuin vain talvella voi olla (Tuhkasaari): valkeat lumiset penkat ja musta joen virta. Missään ei näkyvissä ketään, voiko siis rauhallisempaa olla. Ehkä kevät, tiaiset laulavat. Maaliskuu, ja olen lapsi, ja suojalumi tuoksuu ja kaikki hyvä on edessä ja voin tehdä lumesta taikinaa, kesä ja tädit ovat vasta kaukana tulossa. Kaukana jossain. Lapsena voi olla huonekalujen alla: meillä taas oli penkki, joka oli avattava ja sen sisällä oli kenkiä. Siellä oli sodanaikaisia saappaita. se oli valkea ja kulki koko seinän mittaisen matkan.

Talo ilman kattoa: tärkeimmät ja valaisevimmat asiat olen kuullut sivumennen mainituista sanoista.

Oli ärsyttävä päivä. Olin vähällä kirjoittaa olipa taas ärsyttävä päivä, vaikka se ei olisi ollut totta, koska ei niitä niin usein ole. Viikonloppu oli ainakin hauska: olimme hiihtämässä koko perheellä keskuspuistossa. Kahdella isommalla pojalla hiihto sujuu hyvin, mutta tulin perässä kuopuksen kanssa. Hän kaatui varmasti 5000 kertaa. Elin kuin nopeutetussa filmissä: kaikki muut hiihtäjät menivät kovaa vauhtia. On vaikea muistaa, että hiihtämisessäkin tarvitaan tasapainoa.. Kuopus otti kaiken huumorilla ja yritti keksiä kaaduttuaan asiaa: "Jaahas, ja juuli muuhalaisen kohlalle!" Ja hän jäi istuallaan katselemaan muka muurahaista. Ne olivat maan sisässä. Kävimme hiihtomajalla, syömässä melko runsaan välipalan. Sitten hiihdimme vielä takaisin, yhteensä kokonaiset neljä kilometriä! Mikä uni! Luminen metsä, lumen tuoksu, pian se katoaa - lumi on sadun elementti. Illalla lapset kävivät juoksemassa lumessa takapihalla - saunasta käsin. Kuopus hieroi isoa lumipaakkua mahaansa. Minä kävelin lumessa, sen olin tehnyt viimeksi lapsena. Lumi on liukasta paljaissa jalkapohjissa! Ja se antaa kummasti periksi, kengät jalassa samaa ei huomaa.

"Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth." (Nathaniel Hawthorne, "The Custom-House")

Jos tämä on totta - se muuttaa kaiken minunkin kohdallani, minunkin ongelmieni suhteen. Se ei kuitenkaan poista kaipausta vanhaan maahan. Eikä se poista vierauden tunnetta, sopeutumisvaikeuksia.

Voi voi, niin paljon on taas tapahtunut. (näin aloitin päiväkirjani jo kymmenvuotiaanakin..) Huoh... kävin vesijumpassa Tapiolassa ja se oli hauska kevyt lihastreeni. Vaikka jotakuta inhottaisikin tämä, pidän kaikesta reippailusta ja ulkoilmaelämästä, hikingista, kuntosalista, juoksusta ja rakastan saada vanhat lihakset takaisin. Kirjoittaminen viimeisenä kotiäitivuonna vei ne ja toi tilalle läskiä. Nyt alan kuoriutua, mutta se vie pois myös suojakerrosta, enkä kellu enää niin hyvin kuin ennen, lipsahtelin koko ajan veden alle tänäänkin, enkä muista ettei siellä voi hengittää! Se on niin kirkasta, että miksei voisi! (Pilatesjumppaakin voi tehdä vanhassa pohjalaistalossa, räsymaton päällä.)

Luen ujoustutkimusta. En ollut ennen varma, olenko ujo, mutta kyllä, aivan varmasti olen. Miltei kaikki tuntemani ihmiset ovat, tai sitten heillä on vankka kilpi, joka peittää ujouden. Minuun pätee niin hyvin se, että jään aloilleni, en kutsu vieraita, vaikka olisi niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ei muka ole aikaa?! Mihin sitten on aikaa? Tämän on muututtava, hyvän sään aikana. Kaiken tämän muistin, kun näin L:n, entisen työkaverini kymmenen vuoden takaa. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, iloinen! Ei koskaan arvele vaivaavansa toista, vaan kaikessa on positiivinen oletus. Hän tekee kaikkea, mitä en tule ajatelleeksi! Miksi ei!! On yhtäältä kauhistuttavaa, toisaalta juuri sopivaa, että olen työssä, jossa tarvitsen sosiaalisia tuntosarvia. Sarvet väsyvät kyllä paljon. Sarvet toimivat hyvin, oikeastaan se mitä tarvitsen, on lisää jämäkkyyttä ja assertiivisuutta.

Iltaisin lepäämme. Kuopus asettuu päiväkodista tultuaan makaamaan sohvalle viltin alle ja siinä hän lepää. Hän on taas hirveän suolainen, se tarkoittaa kylpypäivää...

Tämän päivän onnellisin sattumus: olin pianotunnilla ja kuuntelin sivukorvalla keskimmäisen soittoa ja samalla löysin hänen reppunsa pohjalta vanhoja karkkeja! Söin niitä halukkaasti ja luin ujouskirjaa. Se oli parasta.

Viikon onnettomin sattuma: keskimmäinen otti kävelyllä ollessamme ison risun käteensä ja huitaisi sillä taaksepäin. Emme kumpikaan huomanneet, että meitä oli juuri ohittamassa nainen. Risu läiskähti hänen naamalleen, ja hän suuttui kovasti. Hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan meitä. Sanoin anteeksi. Voisi opettaa pyytämään anteeksi, hän huusi ja osoitti lasta. Lopuksi hän hymyili surullisesti ja sanoi: Vahinkohan se tietysti oli. Sitten hän jäi vielä seisomaan eteemme. (Meneppäs jo tai saat lisää raippoja - !) Ihmiset voivat olla yllättävän vihaisia tai sitten vaatia yllättävän paljon huomaavaisuutta.

Viikon tapahtuma muuten vaan: otin töistä pöyisen kankaisen maailmankartan ja pesin sen koneessa kotonani ja silitin silitysraudalla, Afrikat ja kaikki. Kuumensin raudalla paikkoja, missä tuttuni ovat käyneet, kuten Arubaa.

Osan elämän tapahtumista ei ole tarkoituskaan olla hauskoja. Osa voisi olla miellyttäviä. Yritän muistaa sen.

Joulun vietimme kuten tavallista mökissä Lermontovin piirikunnassa. Sää oli uzasnii. Viisitoista astetta pakkasta ja viima, joka meni läpi seinistä ja vaatteista. Takkatuli antoi lämpöä. Kylmyys muistuttaa lapsuudesta: tukka jäätyi, silmäripset menivät valkoiseen jäähän, housut kastuivat saatessa reisistä niin että ne liimautuivat kiinni reisiin, sade kasteli vaatteet kokonaan, kengät olivat likomärät. Ei tällaista aikuisena enää koe, aikuiset ovat järkeviä ja osaavat huolehtia ja pukeutua. Lapsena oli nälkäinenkin pitkään asiaa murehtimatta, ruoka-aikana sitten söi. Nyt syön aivan kuin olisin nälänhädän partaalla. Huolehdin, että saan riittävästi syödäkseni, toisin sanoen. Kauhistun, jos tiedän, ettei ruokaa ole saatavilla kokonaiseen päivään. Ikään kuin se olisi jonkinlainen ongelma. Lapsuudessa ei ruoka ollut mikään nautinnon lähde.

Olin mökillä tyytyväinen kunnes jääkansi toistamiseen peitti mökin. Tuli lumimyrsky, ukkonen jyrisi ja tuuli niin, että vanhat ikkunalasit pullistelivat sisäänpäin uhkaavasti. Järvi ja ilma voi tulla mökkiin sisään, uskon sen ilman muuta. Pulkat ja liukurit kuuluivat lentelevän myrskyssä pitkin metsiä. (Talvivaatteemmekin olivat liian heppoiset. En osaa enää pukeutua - tähän täytyy tulla muutos. Espoossa liikun koko talven sisäkengillä!) Sähköt reistailivat, muuntajaan tuli valokaari. Hirvittävät leiskat löivät, emme silti huolestuneet hetkiseksikään, koska isäni on linja-asentaja. Tiesin, että sen täytyy olla vain koivunoksa, joka putosi langoille. Se paloikin pian poroksi. Ulkona myrsky laantui pian teräksenharmaaksi valoksi. Kaikki valo tuntui tulevan kapeasta kuunsirpistä. Lähdin kävelylle, vaikka oli jo ilta. Metsissä voi kävellä allapäin uhkarohkeasti ja pelkäämättä. On pimeää kuusta huolimatta, mutta en pelkää susia. Ne ovat ainoita pelättäviä, karhujen nukkuessa. Olen rohkea, susia kutsun Terri-koiriksi. Tse, koiruli, tule tänne, jos haluat nuuhkia! Matkalla läheiselle vuorelle menen pienen talon ohi, jossa asuu todella vanha pariskunta, ehkä kahdeksissakymmenissä. Hekin asuvat lumen saartamina. (Voin aina huutaa heitä apuun, jos kohtaan Terri-koiran.) Lähinnä pelkään ketunrautoja, mitä tiedän maastossa olevan. Talon takaa alkaa erämaa, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä rikkumattomana. Mene sinne! Tähtien mukaan voit hyvin suunnistaa. Siellä on katinkultakaivos, joka tällä säällä hehkuu ja kimaltaa. Vanha mies tulee ulos talosta, mutta hän ei jätä ulko-ovea turhan pitkäksi aikaa auki. Lämpö karkaa niin nopeasti ja talo jäähtyy. En koskaan kuitenkaan kysyisi häneltä: Miten te pärjäätte kahdestaan täällä? Miten minä pärjään?


Minua ei syönyt susi, mutta kuulin kyllä metsässä outoa ryminää. Hirvi lähti ehkä liikkeelle makuulta. Tai ehkä se oli hirviö. Seuraavana päivänä teemme retken läheiseen niemeen, jonne kesäisin melomme. Ilta on tähtikirkas. Kuopus tulee pulkassa käärittynä viltteihin, koska tuuli on pureva. Mietin, miten varvut pärjäävät tällaisessa. Ne ovat niin pieniä ja hentoja. Hiihdämme yli järvenselän. Lennän kertaalleen selälleni, kun katson linnunrataa, joka näkyy selvästi. Niemessä teemme nuotion sen soiseen päähän, jonne ei tuuli sovi niin hyvin. Se sopii vähän joka paikkaan, ja kangistuttaa nopeasti. Tuli syttyy, ja kipinät elävät hetken. Suopursut alkavat tuoksua, kun nuotio lämmittää niitä. Nuotion valo sokaisee niin, että kaikki ympärillä näyttää pimeämmältä kuin onkaan. Syömme eväitä. Paluumatkalla sormet jäätyvät kärjistä tunnottomiksi. Perillä on ryhdyttävä heti tulentekoon, että saamme mökin lämpimäksi. Vajan munalukko on sulatettava kynttilällä, lukko on umpijäässä.

Lumi ja jää kantavat, talvella on hyvä liikkua. Kelirikon aikaan täällä ollaan kiikissä kuin piruparat.

Kuopus kertoo aamulla nähneensä yöllä nukkumatin. Sillä oli ollut otsalamppu päässä. (Se oli tosiasiassa mies, joka kävi peittelemässä lapset otsalampun kanssa.)

Kotiin Espooseen tullessa kaikki on kylmää. Ehkä kolmetoista astetta? Rakenteet ovat jäähtyneet ja kestää aikansa, ennen kuin ne ovat taas lämpimät. Siirtymiset ovat niin vaikeita. En millään haluaisi luopua ajasta, jolloin sai nukkua tarpeeksi, olla vapaasti. Kirjoittamista on vaikea sovittaa ahtaaseen saumaan, jolloin olisi pari hetkeä vapaata ennen pakollista nukkumaanmenoa ennen seuraavaa työpäivää. Sen täytyy jonnekin kuitenkin mahtua. On hauska elää elämää, jossa on niin paljon tekemistä ja ristiriitoja ja unelmia. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. En tavoittelekaan tekstien julkaisemista, forget it. Kunpa olisi aikaa ylipäätään kirjoittaa.

Miksi nostinkin käden ylös niin innokkaasti, harmittelee esikoinen. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi joulunäytelmän tanssiin. Tänään kiertelin kirpputoreja, mutta lopulta jouduin oikeaan kauppaan. Hän tarvitsi valkoisen paidan ja suorat housut. Nämä riittävät miehelle juhla-asuksi tästä eteenpäin. Koko vain kasvaa.

Vietämme rentouttavaa koti-iltaa ja katsomme viimeisen japanilaisen piirretyn listaltamme: Kissojen valtakunnan. Kuopus makaa kolmelle tuolille venyttäytyneenä. Hänen ilmeensä ovat peili elokuvalle, kilteille kissoille hän on suopea ja mairea, inhottaville jurottava. Kannattaa ottaa laiska vaimo, huokaa esikoinen. Ne ovat parhaita. En tiedä mihin tämä liittyy, toivottavasti ei minuun. Ymmärrän kyllä, että siivousintoiset vaimot eivät ainakaan ole kivoja, sellainen en varmasti ole. Syömme namia. Kaikki on rentoa ja hauskaa.

Tällä viikolla keskimmäinen oppi lukemaan ja hän luki kokonaisen kirjan ääneen heti kerralla. Eivät tasan mene onnenlahjat. Lisäksi kummallista on, että hän kirjoittaa pitkiä lauseita täysin oikein. Lukeminen on vielä paljon hitaampaa kuin kirjoittaminen. Eskarin ovenrivassa luki hän käsialallaan: Tästä saa ottaa kiinni ja nauraa. Seinällä: Hyvää joulua teille kaikille.

Jätkäntakin (resorissa on peukalolle oma reikä, se on asekäsi) ohella työmiehen haalari on kova sana. Löysimme varastosta vanhan haalarin. Se on 110 senttiselle kääpiötyömiehelle ja kuopus ihastui siihen ikihyviksi. Hän pitää nyt sitä päiväkodissakin ja on onnellinen, koska iholla on sellainen vaate, jonka pitääkin likaantua, sillä voi tehdä mitä vain. Se on käytetty ja kulunut pehmeäksi, ei kiristä mistään.

Jotkut vaatteet ovat sellaisia, ja kirjat, ihmiset, elämät.

Kiireisessä työelämässä: usein aamuisin loskassa ja rännässä töihin ajaessa ajattelen: miten oiva päivä käyttää työhön. Ulkona on niin rähmäistä. Tämä on tekosyy kuitenkin.

Yritän joka päivä rauhoittua jotenkin. Venyttely auttaa. Eilen olin esikoisen kitarakonsertissa. Se oli ihanaa. Rentouttavaa klassista musiikkia. Musiikki on aivan poikkeuksellista.

Tässä joku päivä söin valmispizzaa ja samalla luin Vaaliheimolaisia: "Eduard - niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia - Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa liitellen tuoreina säilyneitä oksasia nuoriin runkoihin." Tässä sinulle mielenrauhaa.

Tällä viikolla vanhat kirjat ja tavat olivat avuksi. Ajattelin myös järven pohjassa kasvavaa ruokoa. Parhaan ystäväni isä kuoli. En ymmärrä miten me lapset olemme siinä vaiheessa, että järjestämme hautajaisia. En uskonut tällaisen ajan koskaan tulevan. Me vain ajelimme pyörällä pitkin hiekkateitä.

Uni

Muistin pitkästä aikaa uneni aamulla, kun heräsin. Olin unessa jäänyt työttömäksi ja etsin työtä, kylläkin jotenkin pakonomaisesti ja huolimattomasti. Hain töitä vakuutusyhtiö If:stä. Minua puistattivat siellä töissä olevat naiset, heillä kaikilla oli tummansininen univormu. Hain kuitenkin avointa paikkaa. Pomo (nainen) soitti minulle parin päivän päästä ja kertoi, että olisin saamassa paikan. Olin kuitenkin niin hajamielinen ja muissa ajatuksissa, että kysyin: Minkä paikan? Mistä työstä olikaan kyse? Hän katkaisi puhelun. Olinhan juuri äsken ollut työhaastattelussa, enkä silti muistanut mitään. Ajelehdin päättämättömyydessä ja olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen jonkun miehen kanssa, jolla oli epämääräisiä bisneksiä. Miehen täytyi sitten samana päivänä asioida If:ssä. Menin mukaan, ja se oli hiukan kiusallista. Minulle soittanut nainen oli paikalla. Sanoin hänelle: Tälle kaikelle on hyvä selitys. Hän sanoi: Sen haluan kuulla. Tiesin vallan hyvin, ettei minulla ollut mitään selitystä yhtään millekään. Tralalaa, en ollut yhtään huolissani vaan ajattelen, että keksin kyllä jonkun selityksen tai tarinan.

Eilen kävin pikkuisimman kanssa kaupassa, koska olen kuullut, että se on lapsista hauskaa. Kuopus on täynnä energiaa, hän kailottaa kaiken kovaan ääneen. Hän puhuu koko ajan, ja lauseiden väleihin jäävät tauot hän hyräilee ja hypähtelee. Jos aikuinen käyttäytyisi kuin hän, hoitoon menisi äkkiä. Teatterissa kyllä näkee tällaista liioittelua useinkin. Hän suutelee vesimelonia. Minä lakastan tätä!! Ja hän heittää sen kärryyn. Hän pursuaa iloa ja liikettä. Maksalaatikkoa, hän huutaa ja raivaa tiensä pakastealtaalle. Montako pöttiä otetaan, hän huutaa sieltä. Tässollahat, hän sanoo kassamiehelle ja laittaa kolikot tiskiin.

Tänään kuopus on esiintynyt päiväkodin joulunäytelmässä Eerona, pienimpänä veljeksenä. Neljä kaverusta A, E, V ja J ovat lukkarin koulussa, sen jälkeen menevät pirttiin ja joutuvat kylmän armoille. Näin hän kuvaili juonta. Vahinko, etten päässyt näkemään tätä. Mutta mies näki ja hän kertoo.

Tänään pyöräilin töihin. Kaikki oli pimeää ja satoi. (Muuttuuko ilmasto tällaiseksi, sateita ja kovia myrskyjä, tällaista on Japanissa.) Tiellä oli isoja lammikoita. Matkalla oli höyryäviä isoja tiekoneita, tie oli auki. Jollakin tapaa kaikki oli hyvin mukavaa, pyöräilijöitä sujahteli ohi. Kaikki oli mustaa ja kosteaa, tai sitten todella kirkasta. Luonto oli joka puolella läsnä. En osaa nyt kuvailla tätä yhtään. Mutta jotakin tällaista: aivan kuin lähellä olisi ollut joku iso karvainen olento. Totoro? Se ei ole mikään mukava nalle, vaan... se tukee sinua elämässä ja kuolemassa. Tai ei oikeastaan tue, vaan on. Voit ottaa sen tukemisena.

Utopia. Paikka, joka ei ole olemassa, vaan se on käsite. Minun ei tarvitse asua siellä, riittää, että voin vierailla siellä. En voisi asua siellä. Lapsuus. Vanhuus. Tärkeätä, että se paikka on kuitenkin olemassa. Kuten kirjoittaminen. Taide.

Paras ääni, mitä tiedän on esikoisen potkulaudan pyörien kolina kiveyksellä. Koska hän kulkee koulumatkansa yksin, siitä tiedän, että hän on tulossa ja turvassa. Rakastan sitä ääntä. Eräänä päivänä odotin häntä, hän saattaa viipyä joskus pitkäänkin matkalla, koska jää hyppimään lumipenkkaan tai jotakin. Seisoin pihassa ja satoi. Pihassa ei ollut ketään, vain autoja. Kuului joku ääni. Mietin, mikä se oli, toivoin, että se olisi ollut potkulaudan ääni. Mutta se oli veden ääni, joka solisi sadevesikaivoon, syvälle maan sisään. Pian hän tuli.

Outoa on se, miten yksittäinen sadepisara putoaa päälakeen. Pisara on kylmä, ja pisara läiskähtää siihen ja taittuu ikävästi moneen suuntaan.

Hei.

Kävin eilen mielenkiintoisessa taidenäyttelyssä. Elli Terhon Savinen matkalaulu, Galleria Huuto Laivurinkadulla. Pieniä savihahmoja, suosikkini oli nainen, joka oli pukeutunut morsiuspukuun ja hän oli keskeltä auki ja sisällä oli multaa. Niin, mitäpä muuta?

Työt olivat hyviä ja näytteillepano oli onnistunut (mutta kovin hutera lasten kannalta).

Nyt sää/ilma/taivas/maailma on poikkeuksellisen synkkä. Minä en ole synkkä, mutta ympäristö on. On kuin olisi yö keskellä päivää.

Sosiaalisia aspekteja

Tällä viikolla oli seitsemän minuuttia vapaa-aikaa ja olin onnellinen siitä. Se sattui olla juuri silloin, kun istuin sohjoisessa koulun pihassa odottamassa esikoista kitaratunnilta. Satoi vettä ja en raaskinut antaa hänen kävellä. Pikkuiset olivat autossa ja kyselivät rasittuneella äänellä: Miksi me odotamme tässä? Mutta minun teki vain mieleni laulaa.

Tällä viikolla autoin fiksua vanhaa miestä, jonka auto oli juuttunut mäkeen kesärenkaissa. Samana päivänä mies oli auttanut 92-vuotiasta naista bussipysäkille. Ensi viikolla esikoinen menee iltapäiväkerhon kanssa vanhainkotiin. Ehdotin, että hän voisi kertoa vanhuksille maaseutujuttuja. Vanhuksetkin ovat ehkä unohtaneet ja alistuneet monet. Silloin on virkistävää kuulla vanhasta todellisuudesta.

Olarin keskustassa näin, miten mies auttoi näppärästi naista, joka ei saanut isoa pakettiautoa peruutettua lumimyräkän aikana. Mies tuli itse autolla parkkipaikalle, hyppäsi pois autosta, jätti sen niille sijoilleen keskelle tietä (!!!!!!), ja kävi antamassa merkkejä naiselle miten peruuttaa. Miten kätevää. En tullut ajatelleeksi, että olisin voinut tehdä samoin. Olin katsellut naisen tuloksetonta peruuttelua jo jonkin tovin. En uskaltanut jättää autoa keskelle tietä. Mutta toisaalta, eihän se kenenkään tiellä olisi ollut, kun tie oli kuitenkin tukossa.

Tänään sanoin pianotuntia terrorisoivalle mummolle (joka ei ollut mummo, vaan keski-ikäinen, paksusankainen nainen), että voisiko hän ystävällisesti odottaa käytävässä lapsensa kanssa. Hän oli hämmentävän iloinen, vaikka kiehuin vihasta. Kyllä se minulle sopii, mutta kunhan vain saan O:n (lapsen) odottamaan, hän vastasi. Minä aina sanon, ettei vielä mennä, mutta O ryntää sisään, minkäs sille teet. (Sinun on tehtävä sille jotakin. Lapsille on kerrottava, miten pitää toimia.)

En ole vielä tottunut lumeen. Se on niin harvinaista. En pidä sitä totena. Se on vähän kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ole minun todellisuuttani, vaikka haluaisin sen olevan. Ehkä pitäisi syödä sitä vähän.

Olin yhteydessä vanhaan opettajaani. Törmäsin kummalliseen oppilas-opettaja-asetelmaan. Hänellä on pikkutakki ja viinipullo kainalossa, ja hän on kaiken ilmentymä, me olemme molemmat melko aikuisia, mutta silti: hän voi kysyä, mitä minulle kuuluu, jne. Minä en voi kysyä samoja asioita sen tuntumatta hullulta: Mitä olet puuhaillut viime aikoina? Hän ei tiedä, että tunnen hänet niin hyvin kuin tunnen. Se on niin pelottavaa. On paljon turvallisempaa pysyä sivussa.

Käyn torstaisin vesijuoksemassa esikoisen kanssa. Uimahallin ikkunoista näkyi lunta ja jäätä.

Oppilaiden kanssa olen edistynyt. P ja E, ovat pahimpia. P maalaa huulensa valkoisiksi ja tupeeraa hiuksiaan jatkuvasti. Hän on laiha kuin viulu ja kalpea. Hän näyttää pelottavalta, kuin joltakin linnulta. Hän tekee sarkastisia huomautuksia ja toisinaan kummallisia ääniä. Nämä ovat ihmisiä, joiden kanssa teen työtä, siis hyvänen aika. Tapasin E:n isän, ja isä ja tytär olivat vierekkäin. Isä oli pehmeä kuin marmeladikarkki. Hänellä ei ole todellista valtaa tyttäreensä. Hän on aseeton, syyllinen. E sen sijaan on kivenkova, hänessä ei ole pehmeää kohtaa. Hän nauraa harvoin ja aina ivallisesti.

Hieno kuva tältä aamulta:

olemme pihassa, ja pidän mustissa lapaskäsissäni avainta, ja naapuri lämmittää sitä tupakansytyttimellä. Me olemme myöhässä, auton ovet jäätyneet kiinni ja lapset istuvat reppuineen maassa auton vieressä. On arkiaamu. En näe liekkiä, mutta se ei polta sormiani.

Toinen: matkustan junalla Helsinkiin, mitä en ole vielä koskaan tehnyt? Junassa kaikki istuvat hämmentävän lähellä toisiaan. Kuulen musiikin toisen korvista ja näen repaleiset farkut. Olen kotimaassani. Maisemat ovat rumia, betonipaasia ja siltoja, kuitenkin muutamia mäntyjäkin matkalla. Perillä on betonisia portaita ja ylikulkusiltoja, tuulee ja astumme lasitoimistoon. Luennon aikana oven ulkopuolella kulkee satoja ihmisiä, sieltä kuuluu jatkuvasti koko ajan taputusta ja puheensorinaa. Aivan kuin olisimme juhlien ulkopuolella.

päätelmiä

Nautin lukiessani uutta blogia, jonka löysin, opiskelijapoikaa. Vaikken edes tiedä, onko hän poika. No, hän juopottelee joskus yksinään, joten siitä ajattelin.

Voi minua, minäkin olen olemassa. Unohduin ajattelemaan, ja upotin vahingossa kyynärpääni viinilasiin. Mietin uudelleenkoulutusvaihtoehtoja (pitkä sana). Lainasin Dalai Laman kirjan, josta Veloena kirjoitti. Viisainta olisi kaiketi tyytyä tähän mitä on ja yrittää asennoitua positiivisesti kaikkeen. Vankilassakin voi tehdä pieniä henkisiä harjoituksia henkisen vapautumisen eteen, eikö minun tilanteeni ole paljon helpompi? On, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat vain olosuhteita, tärkeätä on se, minkä asenteen ottaa.

Viihtymättömyydelle on kuitenkin tehtävä jotakin nyt. (Näin lastenohjelmapätkän, jossa kaikki raahustivat synkkinä toimistossa, he olivat selvästi masentuneita. Vaahterasiirappi oli loppu. Ne muistuttivat hätkähdyttävästi omaa asennettani. ) Tämä on vedenjakaja-aika, joka johtaa uuteen suhtautumistapaan. Voi ottaa kaiken oppimisen kannalta. Tai sitten voi ajatella, kuten minä nyt: ei kannata olla oopperalaulaja, jos ei ole lahjoja siihen. No, ei opettaminen nyt mitään oopperalaulua ole. Se on jotain, jota voi tehdä normaaleilla, keskivertotaidoillakin. En osaa monia taitoja, joita tarvitsisin. Mutta eihän kukaan osaa? Lyhyt johtopäätös: on vain opeteltava.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei opettaminen ole sitä, mitä eniten haluan ja mitä parhaiten osaan. Se ei kiinnosta minua niin paljoa, että haluaisin kehittää osaamistani. Tämä on todellisin ongelma. On ehkä kuitenkin vain opeteltava ja sitä kautta haluaminen lisääntyy. Ääni sisälläni sanoo kuitenkin: on parempi tapa käyttää aikaasi: luova kirjoittaminen. Saat eniten aikaan siinä, mitä todella haluat. Toinen ääni sanoo: se ei ole järkevää.

Kurpitsalyhty mätänee.

Kävimme taas bussilla Tapiolassa. Kävely on hauskaa. Aina hämmästelen sitä vaakasuoraa etenemistä jaloilla. Se on nopeaa, ja miten sitä etenee maisemassa. Voi katsella kukkuloita, joiden yli on jo tullut, käännöksiä, mutkia, pensaita, polkuja. Parasta on oikein mutkikas ja vaihteleva reitti, joka on kuitenkin tuttu. Sellaista pitkin on hauska ohjata lasta.

Tänään olimme iltakävelyllä ja vastaan tuli mies ja koira. Kuopus meni ekana otsalyhty päässä. Koira pelkäsi ja meni isäntänsä jalkojen taakse ja sieltä ojaan korvat luimussa, niin että naru sotkeutui isännän jalkoihin. Metrin mittaisesta kääpiöstä, jolla tulee valoa päästä, ei voi olla varma. Vielä kun se heiluu ja hypähtelee jotenkin arvaamattomasti. Jälkeenpäin se kyllä katseli meitä iloisena ja heilutti häntää. Ensin pelkäät, hyppäät ojaan, sitten haluat mukaan. Lopputulema: hyvin monet koirat pitävät meistä.

En enää lainkaan huomaa pimeyttä tai ajattele marraskuuta. Se tarkoittaa: olen jo talvessa mukana.

Työ on elämässäni ylimääräistä. Elämäni olisi täynnä jo ilman sitäkin. Teen työn ylimääräisellä ajalla ja energialla.

Eilen kuopus kävi vessassa ja hänellä on tapana puhua koko ajan. Joskus ajattelen, että se on pakkomielle, hän puhuu, ettei kadottaisi yhteyttä maailmaan - silti hän ei tunnu puhuvan kenellekään erityisesti. Hän ehti vessassa, ahtaassa vessassamme, sanoa monta asiaa, ja kun pyyhin hänen peppuaan hän sanoi: Tällaista on ihmisen elämä, niin. Hän puhuu ajatuksensa. On siinä vaiheessa kehityskaarta.

Pian on ruokatunti.

Kärsimystä

Vihamieliset tunteet näkyvät ihmisestä. Minulla on työkaveri, joka puhuu aina pahaa muista, se on ärsyttävää. Inhoan tapaa. Miten sanoa siitä hänelle? Älä viitsi puhua noin? Olen alkanut inhota häntä ihmisenä tuon tavan vuoksi. Hän huomaa sen, vaikka en ole sanonut mitään asiasta. Minusta tuntuu, että hän huomaa sen ja on ymmällään. Mutta miten muuttaa toisen tapoja? Ainoa tapa, jonka olen keksinyt, on se, että kun hän alkaa sättiä jotakuta ei läsnä olevaa, sanon: Tuo ei hyödytä, mikset kerro hänelle suoraan, mitä ajattelet? (Huomaan joidenkin muidenkin käyttävän tätä häneen.) Hän on voimakas luonne, mutta toivon, että hän muuttuu. Kärsin hänen läheisyydessään.

Samoin minua ärsyttää mummo, joka tuo lapsenlapsensa pianotunnille V:n tunnin jälkeen. Hän rynttää luokkaan kesken meidän tuntimme ja istuu siinä tyttärentyttärensä kanssa ja mölöttää niitä näitä. Katselen mummoa sillä silmällä, että meneppäs mummo käytävään odottamaan, naputan rannekelloani, kuuntelen sitä, vuoroin seinäkelloa, muutkin odottavat vuoroaan, ei tule tällaisesta yhteiskunnasta mitään, missä kaikki luulevat voivansa tehdä aivan mitä vaan.

Ensimmäinen työpäivä. Lapset olivat hämmästyttävän iloisia nähdessään minut. Kaikki yhdessä kokemamme kurjuus on unohtunut ja korvautunut jollakin muulla kurjuudella. Oppilaat olivat todella suloisia. Tarmo, joka oli ollut sijaisenani, ei ollut löytänyt nauhoja, vaikka oli etsinyt kauan. Onneksi se hölmö Tarmo ei enää tule, sanoivat oppilaat. Tarmo kuulosti kyllä sympaattiselta, minullakin on suuria vaikeuksia löytää asioita. Tarmo oli sitten puhunut tekstin itse, kumealla äänellä kuin kone.

Aamulla lähdin töihin muutoin tervehtyneenä, mutta silmätulehduksisena. Pienet harmit täytyy unohtaa. Sain toisen silmän auki ja pystyin kävelemään ja puhumaan. Päivän päätteeksi oli venyttelyä ja rentoutusta puolitoista tuntia, työpaikan järjestämänä. Se oli ihanaa. Omasta kehosta huolta pitäminen ei ole yliarvostettua, siihen aion käyttää aikaani.

Eräs romaanihenkilö otti minuun tänään yhteyttä. Nyt on sekin tapahtunut, eräs niistä ihmeistä, joita elämän varrelle olin löyhästi suunnitellut. Tältäkö se tuntuu, no ei paljon miltään. Hän kirjoitti näin: Hei H. Mitä kuuluu eloon? Ja allekirjoituksena oli hänen nimensä kummallisena lyhennyksenä (en ole ennen hänelle henk. koht. kirjoitellut, mutta noin hän sen kai lyhentää). Vähän kuin Gregor Samsa lyhentäisi omansa GSa. Tämä on merkittävä virstanpylväs, ihme keskellä marraskuuta.

On loistavaa olla terve. Voin hengittää samettisen kevyesti, hengityskanava on auki.

Sataa. Silti haluaisin olla mielelläni ulkona. Olen ulkoilmaihminen. Luin blogia, jota kirjoittaa opiskelijaelämää viettävä mies. Hän vaikuttaa ihmiseltä. Virittäydyin ja laitoin seuraavanlaisen ruokalajin itselleni: lautaselle (syvälle lautaselle) pilkottu päärynä, kokonainen. Sitten keitin bulguria (kaapista yleisimmät ainekset on syöty, mitä pitemmälle sairaus etenee, sitä harvinaisempia ruokalajeja alan syödä), siihen tomaattisosetta ja lammaspyöryköitä (niitä on jäljellä, itsetehtyjä, yrttisiä ja tomaattisia) ja keitos päärynöiden päälle. Päälle pecorinojuustoa raastettuna. Se oli hedelmäpasta. Hyvää.

Viimeinen sairaspäivä. Voisin olla vielä hiukan pitempään kotona harjoittelemassa sitä, miten maltetaan sairastaa ja eikä murehdita syyllisenä, että mitenkähän muut pärjäävät. Itse asiassa olen varma, että pärjäävät todella huonosti ilman minua. Jo ihan sen takia, ettei kukaan muu työpaikalla osaa saksaa. Tämä tuo hiukan karheutta kielen opettamiseen. Mahdottomaksi se ei sitä tee. Joten en huolestu lainkaan. Samalla tavoin en huolestu tavaroista ja vaatteista lattialla, kun vieraat tulevat. Minun täytyy kuitenkin muistuttaa itseäni aina välillä, etten pyytäisi anteeksi sotkua. Se olisi tärkeä taito. Lapsiperheessä ei voi olla putisiistiä, tai jos on, niin se vaatii veronsa, henkisestä mukavuudesta. Koti on paikka, jossa voi hengittää vapaasti.

Eilen minun oli käytävä työpaikalla antamassa ohjeita. Parakki aukion reunalla, kiipesin ylös niljaista savista rinnettä, lätäköitä väistellen. Kuu pilkotti harmaiden pilvien välistä, enteillen hautausmaata. Oli kauhea myrsky. Sisällä parakissa tuuli tuntui vielä enemmän. Seinissä on rakoja, joihin tuuli tarttuu, se työnsi rakennusta hiukan pohjoiseen päin. Kaikki natisi, ikkunat pullistuivat. Kuului iso tömäys, se oli puusta pudonnut oksa, joka iskeytyi seinään. Paljoa ei vaadittaisi, että katto irtoaisi. Se olisi hienoa, näkisimme tähtitaivaan aina kun katsoisimme ylös. Niin, mutta minä olen vain pieni flunssainen virkamies valmistelemassa seuraavan päivän asioita.

Sitä tarvitsee jonkin verran stressiä, hankausta ja hankaluutta, että on levolle jotakin vastapainoa. Täysin stressitön ja haasteeton elämä ei ole hauskaa. Olisiko opettajan työssä sopivasti pikku kitkaa? Mahdollisesti. Opettajan työ on puuhastelua, joka ei aina tunnu todelliselta - aivan samoin kuin omana kouluaika - katselin ulos ikkunasta ja mietin, milloin pääsen tästä keinotekoisesta maailmasta, koululaitoksesta, ulos? Mikä työ olisi perinjuurin todellista, käsinkosketeltavaa? Kirjoittaminen? Maanviljelys. Entä hyödyllistä? Tai tärkeää?

On vain tehtävä sitä, minkä kokee tärkeäksi. Luettava kirjaa, esimerkiksi. Niin, mitä hyötyä on taiteesta, tokaisee epäilijöille eräs tyttö, jolla on kellertävät hampaat, ja joka on lihava, mutta terävä-älyinen.

Vietän kummallisen aamupäivän. Yöllä en ole nukkunut lainkaan. Jokaisella uloshengityksellä kurkkuni tilttasi kiinni. Saatoin tuntea, miten värekarvat liikkuvat, yritin estää niitä liikkumasta ja sen saattoi tehdä vain hengittämällä kontrolloidusti. Se taas esti nukkumisen, koska jos hellitin hetkeksikään hengityksen tarkkailun, aloin yskiä. Varmasti tuhat kertaa kävin unen rajamailla.

Aamulla totesin, ettei ääni kestä puhumista, joten menin lääkäriin. Pyörällä, joka oli vikatikki. Olin hiestä märkä ja psykoottinen, kun pääsin perille. Tilasi ei ole kiireellinen, sanoi hoitaja ja jouduin odottamaan pari tuntia viereisessä kauppakeskuksessa lääkäriaikaa. Tämä oli silmät avaava kokemus. Normaalisti en ehdi katsella ympärilleni juurikaan. Nyt minulla oli kerrankin aikaa.

Vain ruokakaupat olivat auki. Ja niissäkin vain muutama vanhus. Myyjät järjestelivät muovipusseja. En ole milloinkaan nähnyt niitä niin autioina ennen. Olin väärässä paikassa väärään aikaan. Selailin kirjahyllyllä kirjoja niin kauan, että mustissa kävelevä vartija kulki ohitseni, ei sattumalta, oletan. Varastin kirjojen sisältöä aivoihin silmien kautta. Kaikkialla oli isänpäivämainoksia, ja olin ostavinani isänpäiväkirjaa, kunnes muistin, että sehän on jo mennyt. Työmuisti pätkii. Katselin erilaisia hyödykkeitä, nyt ehdin ajatella harvinaisempia objekteja, kuten tähtisädetikkuja ja uutta hammasharjaa. Valitsin esikoiselle sopivan harjan, mietin väriä huolella. Ja laastaria. Inhoan shoppailua, enkä koskaan mene vapaaehtoisesti kauppaan, mutta nyt olin jonkinlaisessa välitilassa, melkein sairaalassa. Mikään muu kauppakeskuksessa ei ollut auki. Kello oli puoli yhdeksän. Hampurilaispaikkakin aukeni vasta yhdeksän kolmekymmentä! Monien liikkeiden ovisermit olivat alhaalta hiukan auki, aivan kuin Lontoon katukaupoilla. Elämä on niin kovin normittunutta. Kaikki täällä kuljeskelevat ovat jollakin tapaa syrjässä normista. Hampurilaispaikassa on minun lisäkseni kolme venäläistä poikaa, he ovat laihoja ja äänekkäitä. Kirjastoon tulee tukka silmillä sama alakouluikäinen poika, joka vaelteli jo aulassa reppu selässä. Hän ei jostain syystä ole koulussa. Ehkä hänkin on sairas. Täällä on ei-missään. Tämä on kaikkille avoin, muttei kenellekään erityisesti suunniteltu. Olen tällä ennen aikojaan, ennenkuin mikään on valmista. Hämmentävää olla toisessa todellisuudessa.