töissä on hauskaa - olenko sairas?

Ensimmäinen päivä töissä ulkomaiden jälkeen. Kaikki on toisin. Sijaisellani on ollut todellisia vaikeuksia luokkieni kanssa. Eräs poika oli nimittänyt häntä saatanan huoraksi ja heittänyt kännykkänsä seinään niin että se oli mennyt tuhannen vituran nuuskaksi. Tämä pelkästään ilahdutti minua, sillä vaikka niin usein koen huolta vuorovaikutuksesta oppilaitteni kanssa, on minulle kuitenkin näköjään jonkinlaista otetta heihin. Tänään syötin oppilaille Marmitea. He levittivät sitä leiville innokkaina kuin pienet koiranpennut. Vaan yllättävä yllätys odotti kun he puraisivat leipää. Se on terveellistä, toistelin. Gesund, gesund. Ja kummallista, pojat pitivät siitä lähes poikkeuksetta. Tytöt eivät.

Perheessäkin kaikki on toisin. Täti Savosta on tehnyt sen, mihin en itse pystynyt. Siivonnut lusikkalaatikon, kyllä, ja kun kysyin ruokapöydässä, kuka haluaa vielä leipää, lapset viittasivat. Kyllä! Kukaan ei huutanut ääntään kuuluville. Samoin pojat pysyvät tiiviisti kolme ryhmässä. He eivät ole koskaan leikkineet niin sovinnollisesti. Kaikki ovat lähellä toisiaan ja rakentavat legoilla.

Nelivuotiaan hermot hämmästyttävät. Hän tuli nyyhkyttäen eteiseen. Sohvan edessä oli ollut kuollut kimalainen. Kuopus seisoi selkä seinää vasten ja nyyhkytti pelosta. (Kuollut mehiläinen olisi saattanut herätä kuolleista ja tulla pistämään.) Kun menimme katsomaan, se oli elävä, joten päästimme sen takapihalle. Mehiläiset ovat alkaneet parveilla hirveästi. Ne etsivät pesäpaikkoja parvekkeelta. Perussa niitä on tietenkin vielä enemmän.

Horror, Romance and...

kotona

Lentokoneessa huomaan kynsieni alla taas mustaa. Se voisi olla multaa, mutta on ehkä jotakin muuta kuonaa. Aina kun raavin itseäni, kynsien alustat mustuvat. Se on ainesta, minä olen puutarha. Minulla on paha tapa kirjaa lukiessani ravata sivujen kulmalla kynsien alustoja puhtaiksi. Saastutan siis kaikki kirjat. Olen niin onnellinen matkatessani kotiin päin perär - peräykk -peräkärry esikoinen lukee vieressäni, on ilo kuunnella häntä. Lentoemännälle ojennetaan roskia, käytettyjä kuppeja ja voileipärasioita. Hän hymyilee koko ajan ja eikä mitä tahansa hymyä, vaan hän näyttää siltä, kuin hänelle sanottaisiin joku flirttaileva lause tai tuhma vitsi aina kun hän saa käteensä tyhjän muovimukin. Minä odotin niin kovasti kotiinpääsyä ja lapsieni seuraa. Aloin loppuviikosta ahdistua, ja selasin Oxfamin kirjahyllyä epätoivoisesti, jotakin luettavaa itselleni. Selasin kauan, enkä löytänyt mitään, paitsi sitten kirjan, joka on lempikirjojani, ja jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta ostin sen ja se olikin täydellinen. Niin luin Sylvia Plathin Bell Jaria. Se kertoo ahdistuksesta ja epätoivosta, mutta se teki minut hyvin levolliseksi.

Kaksi viikkoa jatkuvaa puhumista ja seurassa oloa. Välillä kaipaan yksinoloa, mutta vältän sitä, koska ajattelen joutuvani koti-ikävän valtaan. Niinpä katedraalit, esitykset, musikaalit, illalliset, pubit, keskustelut, retket seuraavat toisiaan. Lopulta olen niin väsynyt, etten jaksa kuin tuijottaa seinää. Sekin odottaa keskustelua. Avaan kattoikkunan ja olen samassa kyyhkysten tasalla. Ne lentävät ohi aivan läheltä, siivet viuhuvat. Korppi istuu usein katonharjalla, ja se lähtee lentoon, kun katson siihen takaviistoon.

Loppuviikosta jätämme jäähyväisiä. Seurue kaupungilla pienenee, now this is the point, sanoo Onur ja osoittaa lattiaa ostoskeskuksessa. En ole oikein hyvä jättämään jäähyväisiä. Kauhistuttavaa sanoa, että toivon sinulle hyvää, oli hauska oppia tuntemaan sinut. Have a happy life, sanoi perheeni emäntä minulle. Onneksi matkustan ensimmäisen etapin Hollantiin yhdessä kolmen muun kanssa. Tullissa meillä on taskut täynnä Marmite-purnukoita, takit ovat raskaita kuin lyijy ja joudumme tarkistukseen. Dace joutuu kokonaan pois tolaltaan, kun hänet tunnustellaan kauttaaltaan. Hänen niittivyönsä vie meidät aina syrjäteille. Jutan Marmite-purkit takavarikoidaan. Niillä voisi totta tosiaan myrkyttää pilotin, jos aivan tarkkoja ollaan. Jutta on unohtanut kassiinsa kynsisakset. There is a lady with scissors...

Minussa on varmasti jokin epätodellisuuden elementti. Voin eläytyä musikaaleihin ja jo lapsena viehätyin steppiesityksistä ja lempilauluni on edelleen Singing in the Rain... ehkä se odottaa pulpahtamistaan pintaan, että saisin sen käyttöön joka päivä. En olisi masentunut ja väsynyt ja kyyninen vaan iloinen.

Hello, you!

Tuota yllaolevaa tervehdysta ei saa ikina kayttaa. jos haluat olla asiallinen!! Sano se samalla kun kosketat sormenpaalla nenaasi. Hymyile myos ja kohottele kulmakarvojasi (pyorita vahan lanteitasi). You'll see what I mean.

Tassa viktoriaanisessa talossa Walesissa pitaisi kai kirjoittaa walesiksi tai englanniksi, mutta ehka suomikin kay. Takana on indeed hauska viikko (quite kiva). Vietan aikaani turkkilais-saksalais-ruotsalais-ranskalais-latvialais-liettualais-walesilais-suomalaisessa seurassa. Asioiden paljouden takia on vaikea sanoa mitaan tyhjentavaa. Tyoasioiden puolesta voin sanoa, etta viela en ole loytanut takalaisesta systeemista paljonkaan hyvaa ja opittavaa. Eraan rehtorin tapaaminen oli niin mielta sykahdyttava kokemus, etta se jai kylla mieleen, mutta ei positiivisena. Han ja hanen systeeminsa olivat yhta sydammellisia kuin Joseph Goebbels tai Heinrich Himmler (yhteensa). Uskon aidosti, etta han oli hullu. Corporal punishmentkin (eli lasten fyysinen kuritus loppui taalla kouluissa vasta 1991 - hyvin vastentahtoisesti). Otherwise.... suurimman osan ajastani vietan Cardiffin ramisevissa busseissa. Eilen ajoin kotini ohi pimeassa. Pubit ovat maamerkkeja ja suuria rakennuksia in them what we call 'villages', mutta nekaan eivat pimeassa riita. Totesin ajaneeni bussissa jonnekin todella kauas Rhebwnaan saakka. Jouduin kavelemaan pimessa melkoisen matkan senkin jalkeen kun bussikuski vei minut lahemmas. Oli hyvin sumuista, valilla saattoi nanda vain katensa verran eteenpain. On onni, etten pelkaa missaan. Hypahtelin vain eteenpain kuin Mary Poppins. Kaikkialla kukkivat valtavat punaiset tulppaanit ja unikot. Ne huojuvat ja ojentuvat. Lilacit kukkivat, magnoliat. Puutarhoissa on myos oikeita isoja palmuja! Siksi pihat nayttavat etela-maalaisilta. Anyway, kavelin, ja kartta kadessani started to droop - the air was so humid. It rained a little. Kaikkialla tuoksuu huumaavalta. Lehdet ovat puhkeamassa, kevatkukat ovat parhaimmillaan tai jo lopettamassa kukintaansa. Jokainen, joka on kaynyt Englannissa, tunnistaa myos erilaisen asfaltin, se on karkeaa Tarmacia, se ei ole asfalttia!

Viime viikolla jaimme loukkuun Llandaffin katedraaliin. Vain saksalainen Jutta vahvoine lihaksineen sai ovipalkin auki! Huh. Maistoin omenasiideria, joka maistui todella vanhoilta, maahanpudonneilta omenoilta. Todella hyvaa ja maukasta! Torstaina kavin musikaalissa, se oli Mary Poppins! Sen esitti lontoolainen teatteri ja se oli todella hyva. I'm practically peeeerfeeect - in everything!!! Siina Mary Poppins oikeasti lensi yli katsomon, ja siina Maryn miesystava, the chimney-sweep, kaveli katossa, han oli niin onnellinen. Anything can happen, if you let it...

Viime kadessa kysymys on vuorovaikutuksesta. Toinen asia: minun taytyy keskittya nauttimaan kaikesta, eika suorittamaan hampaat irvessa. Tarkeinta on pitaa hauskaa. Tama on uusi ideologiani.

Ulkona kuulin tanaan satakielen. Meressa on paljon sukellusveneita. Maan paalla on taalla huomaavaisuuskulttuuri. Bussipysakilla tekstasin viestia, ja bussi tuli. Vanha mies sanoi minulle ystavallisesti, etta nyt se tulee, koska han huomasi, etta katselin muualle! That was very nice! Jos ihminen kurkottelee ohitsesi, han pyytaa anteeksi. Kadulla, jos joku on vahalla tonaista sinua, etta joudut ajattelemaan mahdollista tormaysta, ellet suoranaisesti vaistamaan, tuo joku huomioi sen ja pahoittelee aiheuttamaansa vaivaa. Pysakilla, jos olet siina ensimmaisena, ihmiset myos antavat sinun menna ensimmaisena sisaan. Muodostetaan jono, ja on kohteliasta tietaa oma paikkansa jonossa. Erot Suomeen ovat todella suuret. Toisaalta voi ajatella, etta monet asiat ovat kaavamaisia taalla. Asioilla ja tavoilla on normit. Suomessa normeja ei ole yhta paljon - we are a developing culture?

Kello on jo yhdeksan, sanky kutsuu. Sangyssa luen Virpi Hameen-Anttilan Suden vuosi-kirjaa (suden vuosikirjaa), jonka aitini osti minulle matkalukemiseksi. Se on hyva! Minusta Mikko Groman- miespaahenkilo on sopo. Han vetoaa kaikkiin hoivaviettehini. Minakin haluaisin mielellani hoitaa hanet kuntoon. Muutenkin kirja on hyva. Epasuora lainaus siita: Elama on surullista, koska asioilla ei ole tarkoitusta. Elama on kaunista, koska me annamme asioille niiden tarkoituksen.

Unessa olin matkalla Lappiin hiihtämään. Matka sinne oli vaivalloista ja kuin kansainvaellus. Lumi oli katkaissut tien ja ihmiset jäivät mottiin. Haimme veneen ja nostimme sen auton katolle. Se oli todella raskas ja kun saimme sen katolle, huomasimme että järvet ovat jäässä, ja ettei veneellä tee mitään. Voit käyttää sitä joissa, sanoi äitini. Mutta matkalla oli vain pieniä puroja, tiesin. Auto, jolla ajoin, oli 60-luvulta, punainen ja ahdas. Siinä oli kojelauta, jossa oli paljon mittareita, mutta kaikki olivat omituisia, ja jotenkin epäloogisia.

Päiväni alkaa huonolla tuulella. Yleensä kaikki muuttuu jossakin vaiheessa, mutta tänään heti ensimmäisen luokan oppilaat ovat levottomia. Huono tuuleni jatkuu. Sama jatkuu. Yritän jaksaa olla positiivinen. Viimeisellä tunnilla eräs poika sanoo iloisesti hymyillen(hän ei vielä tietenkään ymmärrä kaikkea sanomaansa, ja hänellä on ilme, josta voi päätellä hänen jakavan jonkun salaisen ja jännittävän asian): Naapurini Helena sanoo, ettei hän pidä sinusta. (Helena on entinen oppilaani.) Lähetän Helenalle terveisiä, ja sanon, että ilahduin suuresti terveisistä. Sano Helenalle nämä terveiset, sanon oppilaalle. En sano, mutisee oppilas. Sano, haluan, että hän saa terveiseni. Kun menen monistamaan pari bingomonistetta lisää, sillä välin nämä kolme oppilasta ovat sotkeneet värikynillä kaikki eläinten kuvat. (Tämä kaikki vaikuttaa aivan naurettavan mitättömältä asialta - - tällaisenkö takia tulin huonolle tuulelle??) Mutta mittani on täysi, joka tapauksessa. Lähtekää kotiin, sanon kolmelle pojalle. He empivät, sillä näin ei usein sanota. Mutta lähdettävä on. Koko päivä täynnä huonoja fiboja. Mutta positiivistakin on: kevät tulee ja uusi kevättakkini on jo sopiva, se päällä pyöräillessä ei tule kylmä. Tullessa näen mielenosoituksen lääkefirman konttorin luona. Vartijoita ja poliiseja on yhtä paljon kuin mielenosoittajia (10). Olen ainoa satunnainen ohikulkija.

Viimeöinen uni jäi haaleaksi muistikuvaksi. En ehtinyt palauttaa sitä kunnolla mieleen. Siinä kuitenkin menimme länsi-Saharaan maanalaisella junalla. Eräänlaisella metrolla joka meni sementtistä tunnelia pitkin. Vanhempani olivat mukana. Katosta roikkui joitakin metallisia putkia. Niissä ei saanut roikkua, koska muuten tunneli olisi sortunut. Olimme Saharan alla. Juna oli täynnä paikallisia beduiineja. He olivat ystävällisiä. He sanoivat so-so, kun äitini hyppäsi kattoon ja alkoi voimistella katon metalliputkissa. Pääsimme perille, mutten muista mitä teimme siellä.

Näen taas onnellista unta, vaikka olen tällä viikolla ollut aivan väsynyt ja romuna ja poikki. Päänsärkykin taas vähän nosti itseään esille. Mutta aamulla, juuri ennen heräämistä näen unta, jossa olen vanhassa meijerissä, se on 50-luvulta ja harmaan valkea, kiinteän valkeat seinät, ja siellä tuoksuu aavistuksen happamalta. Sinne on perustettu jonkinlainen pieni kauppa tai kioski, joka pitää kylää yhdessä. Myyjänä on mies, ja vanhempani ovat myös siellä. Isäni pitää huolta kylän syrjäytyneistä (!). Heidän asioitaan hoidetaan kaupassa, heille viedään ruokaa, jne. Minä menen kauppaan ja olen nähtävästi samalla lapsi ja aikuinen. Näin on aika usein. Saat ottaa Muumi-mehun, isäni sanoo ja epäröin hyllyn luona. Enhän pidän ollenkaan aikuisena mistään Muumi-mehusta. Miesmyyjäkin on hämmentynyt, mutta hän säilyttää neutraalin ilmeensä isäni edessä. Mielessäni on maitomaisia mehuja, ei hyviä. Hyllyillä on tavaraa harvassa. Olen kuitenkin taivaallisen onnellinen, melkein euforiassa, koska minut on kutsuttu oppilaaksi takaisin vanhaan kouluuni, joka on kävelymatkan päässä. Olen matkalla sinne ja poikkesin vain kauppaan. Vanha opettajani haluaa minut takaisin oppilaakseen. Ja ajattelen riemuissani sitä, mitä kaikkea osaan nyt ja miten hän tulee hämmästymään, ja miten suureksi avuksi voisin hänelle olla opetuksessa. En tiedä haluaako hän apuani opetuksessa, ja mitä hän tarvitsee, mutta olen valmis kaikkeen, mitä hän tarvitsee. Olen todella tyytyväinen itseeni tässä mielikuvassa, koska tiedän onnistuvani ja yllättäväni hänet, ja tiedän, että hän on minuun tyytyväinen.

Katsoin eilen hiukan Hiroshima, rakastettuni, elokuvaa. Japanilainen miesnäyttelijä oli opetellut ranskan kielen vuorosanat foneettisesti, siis lausumaan ne ymmärtämättä niitä. Hän oli kuitenkin aivan luonteva. Osaat sanoa sen, mitä pitääkin, vaikket tosiasissa ymmärrä mitä sanot, me olemme kaikkialla samanlaisia.

Minuakin ilahduttaa, että voin kuunnella samaa levyä vaikka tuhat kertaa, jos haluan ja jos pidän siitä!! Vaikka sata tuhatta kertaa! Ulkona sataa räntää, keskimmäinen rakentaa viilipurkeista kuulosuojaimia, sisälle täytteeksi pakkausmateriaalia, jotain muovisekoitetta, joka on tullut jossakin paketissa. Esikoinen ontuu kuin sotaorpo. Hänellä on kummat nilkat, jotka nyrjähtävät helposti. Iltaisin luemme Taikatalvea. Siinä on vielä talvi, mutta paljon syvemmin kuin meillä. Täällä talvi on kumman sitkeä, mutta ne ovat sen viimeisiä voimia. Valoa on jo paljon! Pian tulee lämmin ja kovakuoriainen kiipeää pitkin lehden kuperaa alapintaa.

Eilen oli ainoa vapaa aamuni, mutta jouduin hammaslääkäriin. Mietin hammaslääkärin tuolissa eläimenä olemista, että kokisi aivan välittömän, ilman tietoa mistään muusta. Minkä merkityksen ihmisten eleet ja ilmeet saisivatkaan. Hammaslääkäri piti kädessään pientä peiliä, samalla kun teki jotakin muuta, niin että pieni peili oli lähellä silmääni ja näin siitä silmäni lähietäisyydeltä. Iiriksen viivat ja kaikki, ja kuva oli aika paljas. Siinä välissä ei ollut mitään. Suuni oli täynnä vempeleitä, käsiä ja imureita. Hampaani oli ruuvattu puristimella tiukkaan otteeseen. Hammaslääkäri on ronskiotteinen ja hän teki töitä liukuhihnalla. Hän moitti mediaa ja kertoi lattiaremontistaan ja teki päätöksiä terveydestäni. Jos antautuisin eläimeksi, rimpuilisin enemmän, en luottaisi häneen, sillä hän ei ollut kovin suostutteleva. Jotenkin säälinkin häntä, vaikka hän oli niin järkevä ja tehokas. (Mistä tällainen sääli kumpuaa, sillä onhan se kaikkien etu, että hän on sellainen?)

Nyt lähden kauppaan.

Olen ollut liian onnellinen, sillä eikö onnellisuus ole sokeutta, ettei näe enää ympärillä olevia tosiasioita? En ole nähnyt mitään. Loputtomasti työtä tekevä kaivinkone on pysähtynyt. Se on paikallaan ja näyttää oudolta siksi, koska sitä ei ole suunniteltu olemaan paikallaan ja korkeintaan lepattamaan tuulessa. (Miten nopeasti pääsee pyhiin asioihin, kuten tuulessa lepattamiseen, savuun ja saunaan!) Olen pitänyt lapsia paljon sylissä ja nähnyt heistä unia. Hyvin todenmukaisia, ei mitään satuja! Lapset ovat unissa omia itsejään. Eräässä unessa olimme huvipuistossa, oli paljon vauhtia ja aurinkoa, hattaroita. Keskimmäinen toteaa sitten tarkkaillessaan huvipuistoa ja koettuaan sen - lakonisesti ja kovalla äänellä: "Tämä paikka on pitkästyneitä varten." Tunnistan hänet tästä, hän sanoisi noin ja unen kautta hän on vielä lähempänä.

Olen niin monesti kaivannut kirjoittamista, mutta arki on nykyään iloista ja tarmokasta. Se on touhukas klovni, joka improvisoi. Vanhempani ovat käymässä ja olemme seuraamassa esikoisen jalkapallo-ottelua. He haluavat istua. He eivät halua seistä kolmea tuntia, joten istumme kaikki ainoilla tuoleilla kaukana toisen kentän laidalla. Jalkapallopiireissä olen sentään todella tunnettu. Näen bengalilaisia ystäviäni, kättelemme. Yöllä näen unen Vincentistä, joka voisi olla se maalarikin. Hän oli pieni mies, ja takkutukkainen ja hän makasi sylissäni. Hän oli kysynyt lähtisinkö hänen kanssani Bonniin, koska hän oli juuri menossa sinne perheensä kanssa. Tai luulin, että hän kysyisi sitä, mutta hän kysyikin, että voisinko jäädä hänen luokseen talonvahdiksi matkan ajaksi. Ajattelin, että parempi sekin kuin ei mitään, vaikka olin pettynyt. Kuitenkin uni oli todella lämminhenkinen ja soma.

Tarinoiden kirjoittamisessa ei kai ole järkeä, koska en ole kiinnostunut kehittämään henkilöhahmoja. En halua tehdä hahmoja, enkä oikeastaan tapahtumiakaan. En haluaisi, että kirjassa tapahtuisi mitään. Pääasia on kuvitelmilla, ja ketä kiinnostaa lukea kuvitelmista, jota jollakulla on, jotka eivät liippaa läheltäkään todellisuutta millään lailla? Nyt on punainen pick-up rekka tullut kaivinkoneen viereen. Enkä myöskään halua SOMMITELLA SANOJA enkä VIIMEISTELLÄ ULKOASUA. Enkä PALJASTAA mitään. Jotenkin tuntuu, että paljastettavaa olisi hirveästi, kokonainen... tässä piilee ydinajatus kuitenkin, paljastamisessa. Se mitä se on, siitä voisi kirjoittaa.

Meillä oli vieraita. Eräs heistä näki isovanhempieni kuvat seinällä ja snaoi: "Ovatko nämä jotakin aitoja ihmisiä?" En ole mitenkään ironinen. Toivottavasti en koskaan anna vaikutelmaa, että olisin täydellinen tai että asiat olisivat täysin hallinnassa tai että tietäisin aina, mitä tehdä. Järki-ihmiset ovat todella ärsyttäviä. Kiitän luojaa, etten ole järki-ihminen. KIITOS, KIITOS, KIITOS!

Seinällä on juliste, jossa ihmiset patikoivat Garmisch-Partenkirchenissä. Se on repsahtanut vähän, ja näyttää, että ihmiset menevät alas TODELLA jyrkkää rinnettä. In der Pause kann man einen Apfel schälen. Insoweit geht es hier gut. Die Putzfrau guckt rein. Bestimmt wundert sie. Rauch kommt vom Schornstein. Auf den Bergen wachsen Maiglöckchen. Umtauschen wollte ich nie.

Viikonloput ovat ihania, voi tehdä mitä haluaa. Makasin kuopuksen kanssa sohvalla ja luin loppuun Kyllikki Villan Korkean keskipäivän. Huh, mikä kirja! Epätoivoiset rakkaudet muistuttavat aina toisiaan - - joku on täydellinen sielunkumppani, mutta naimisissa. Onnellinen voi olla monella tavalla, mutta tämä ahdistus toteutumattomasta rakkaudesta.. keväällä jäät lähtevät ja lumi sulaa. Onnea on sellainen elämänhalu kuin kirjan kirjoittajalla, ja hän ymmärsi sen arvon itsekin.

Nyt keväällä olisi lemmenloman aika, kun sattuu aikaa olemaan. Kohteen miettimisessä tuli heti ongelmia: kun ajattelet erotiikkaa, mikä Euroopan kohde olisi paras, seksiä tihkuva, jne? Minulle tulee heti mieleen tietynlainen ympäristö, kolossaaliset isot rakennukset, betonia, tv-antenneja, pimeitä kuppiloita, joihin telakkatyöläiset tulevat illalla syömään veripalttua ja puolukkahilloa ja juomaan olutta, siellä on savua, aukiot ovat suuria ja mukulakivisiä, niistä lehahtaa yöllä lentoon kyyhkysten valkeita laumoja saaden aikaan kakofonista ääntä, kaunista, miehet ovat hikisiä ja heillä on vahvat kädet. Siitä ei voi erehtyä, tämä on eroottista ja se on Gdansk tai Varsova. Naisilla on hame tai leninki, jossa on kapea uuma, ja korkokengät, miesten vaatteilla ei ole niin väliä. Kieli on perinteisiä taikinanyyttejä, syödään vaikka seisaallaan, siinä samassa pimeässä kuppilassa.
Miehen mielestä eroottisin paikka on Amsterdam. Hän ajattelee ehkä punaisia tulppaaneja, avaraa, valoa, merta, ja kaikenlaisia tiloja, oikeankokoista mittakaavaa, kanavia, lokkien ääniä. Mitä tämä tarkoittaa minun kannaltani?
Improvisaatioteatterista tullessa on mentävä aivan pakosti hetkeksi hankeen makaamaan, koska pyörryttää. Puput hyppelevät ympärillä ja hanki hohtaa illallakin himmeää valoa. Enkä ole juonutkaan mitään, paitsi mangolassia. Tarvitaan vain vähän sitä, että hieroo itseään hankeen ja tekee sinne oman mukavan kolon. Elämä on ollut hauskaa slapstickiä: olin pitämässä hiihtotuntia kymmenvuotiaille tytöille. Pari tuntia lumimyrskyssä, jossa lumi tarttui suksien pohjiin. Mukana oli pari maahanmuuttajaa, jotka eivät juuri ollet hiihdelleet. Suunnitelmani oli kunnianhimoinen: meidän piti hiihtää pari kilometriä ja leikkiä jotakin sukset jalassa. Lasten jalat nuljahtelivat ladulla sivullepäin. Monelta nyrjähti heti nilkka. Joku sai (eri aikaan) temperamenttikohtauksen ja heitti sukset ojaan. Myöhemmin hän haki toisen suksen ja hiihti yhdellä suksella peräämme. Turha ajatella, ettei tästä tulisi mitään. Nyt hiihdetään! Kaikki olivat hiestä märkiä ja osa kaatui pitkin pituuttaan lumeen uupumuksesta. Seuraavalla tunnilla selvittelen lasten riitaa, jossa kivat lapset puhuvat toisilleen termein: Saatanan somalirotta! Tapan sut! Ja näen, miten yhtä lyödään koko joukon voimin. Mihin tarvitsen teatteria? Siihen, että voisin puuttua todellisuuteen.

Haluaisin taas nähdä kaikki värisävyt. Siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta, koska niitä on ollut liikaa, ja kaikki on mennyt mustavalkoiseksi. Luen hyvää kirjaa, jossa kirjoittaja usein toistaa: Haluan elää, en pysyä hengissä, vaan elää. Pitkästyminen on huono merkki, se on mustavalkoisuutta.

Esikoista en jaksa kohta nostaa, keskimmäistä jaksan kantaa vähän matkaa, kuopusta vielä aika hyvin. Keskimmäinen on alkanut pohdiskelevien töiden lisäksi piirtää pyssyukkoja. Hän alkaa saada vaikutteita ympäristöstä. Kuopus piirtää iloisia naamoja, hiukan psykedeelisesti vinksallaan olevia, hampaat kaulassa, jne. Kaikilla on tunnistettava käsialansa, töissä on jotakin heistä.

Entä isot kysymykset, kuten kirjoittaminen ja elämänala? Isäni toivoi minusta lapsetonta ja naimatonta metsäyhtiön johtajaa. En kyllä pannut tälle toiveelle suurta painoa. Äidilläni ei ollut erityisiä toiveita, hän onkin ollut viisas näissä asioissa. En päätynyt lapsettomaksi enkä naimattomaksi, totaalisen päinvastoin. En oikeastaan pohdi kirjoittamista tai alanvaihtoa. Se on varmasti hyvä merkki, ei tarvitse enää taistella. Voi maata hangessa ja olla ajattelematta mitään.

loma

Juuri kun minulla olisi paljon asiaa, ja kirjoitettavaa, hikoilen tuskaani villapaitojen sisällä täällä sianpaskalta haisevassa taajamassa, jossa ei kylläkään nyt haise, kun paska on jäätynyt. Rakastan kaikkea kuitenkin niin paljon - on vaikea kertoa kaikkea niin nopeasti. No, isoisä kaarnanharmaa, isoäiti hiirenharmaa asuvat siis täällä ruskeanpaperin värisessä lumivalkeassa kaupungissa... koko viikon tauko työstä on mennyt psykoanalyysin parissa (kirjastotäti vastaa puhelimeen, ja alkaa iloisesti nauraen puhua jollekulle - niinpä tietysti!), vatsataudissa, joka iski sunnuntaina, unettomissa öissä vatsanväänteiden takia ja nyt tuntuu flunssalta. On elettävä niin, että muistaa katoavaisuuden koko ajan. Radiosta kuulin, että tuhannella suomalaisella on myös tappava sairaus heidän sitä tietämättään. Tämän juuri halusin kuulla! Tieto lisäsi ihanasti elämäniloani!! Turha sanoakaan, mitä minulla oli sairaspäivinäni luettavana: Kellariloukko! Luin sen kolmeen kertaan ja totesin, ettei senkaltaista ihmistä tarvitse lähteä renesanssin ajan Italiasta hakemaan. Ei. Vahasin silmänluomet kynttilänvahalla, vaeltelin tuvassa, luin Kodin Kuvalehtiä. Niiden itsehoito-osiot tekivät minut vielä sairaammaksi. On kuin suomalaiset olisivat avanneet Pandoran lippaan, ja kaikki se törky ajelehtii minulle. Luin artikkeleita: poikani teki itsemurhan, jne. (Se oli positiivisimmasta päästä.) Kaipaisin jotakin todella kevyttä, olenkin nyt kirjastossa ja lainaan taas mahdollisimman ohuita kirjoja. Mikään ei ole kevyttä. Olen liiskaantunut pohjalaisen taivaan alle ja kuljen nyt mahdollisimman matalana. Mahdollisimman pitkänä, käärmeenä. Ainoa pakotie pois tästä olisi se, että tietäisi lopun olevan tulossa eikä välittäisi siitä. Sitten osaisi nauttia hetkistä ja elämän merkitykseksi riittäisi esim. kaunis koristelautanen. Liikuskelen muuten mökillä pattirin, isoisäni vanhoilla tossuilla. Nuo ovat muuten aika käytetyt, sanoi mies. Pohjat ovat kuluneet kirkkaiksi. Oi, aika loppuu, virkailija sammuttaa koneet. ---

todella paljon iloa

Vietän aikaa keskimmäisen kanssa ostoskeskuksessa. Ympärillä on ihmisiä, jossakin vilahtaa tuttujakin, mutta vain kaukana liukuportaissa, en jaksa ryhtyä puhelemaan heille. Valitsimme savannisimman paikan, josta on hyvät näköalat. - Mitä toivoisit kaikkein eniten, kysyn keskimmäiseltä. - En mitään, hän sanoo. Osasin odottaa sitä, koska vaikka hänellä on filosofisia ajatuksia, yleensä hän ei ota kantaa, vaan saattaa istua pitkäänkin ja kuljeskella säyseästi sinne minne muutkin, hänen elementtinsä on staattisuus. - Ai jaa, hän havahtuu usein. - Mutta mikä olisi oikein mukavaa, joka voisi tapahtua, yritän vielä. Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, niin voisin täyttää hänen kaikki toiveensa.. mutta hänelle ei tule mieleen mitään erikoista. Hän syö jo jäätelöä, ja lataa siihen kaiken keskittymisenä, maistelee jokaista nuolaisua. Olen tyytyväinen, ettei hän toivo mitään, kaikki on sitten jo hyvin. Päätän listata kaikki asiat, jotka tuottivat iloa tänään. Tai ainakin osan niistä.

Aamulla kun herään, olohuoneeseen on jo katettu herkkupöytä. -Liinat ja kaikki, sanoo kuopus ja esittelee villaista nukenpeittoa. Sen päällä on keksejä ja limsaa. -Tulkaa ottamaan, esikoinen sanoo. - Nalle täyttää kaksitoista vuotta! toistelee kuopus. Meille on varattu teepussitkin jo pöytään, minulle punainen Lady Grey, vaikka en juo teetä kuin hätätilassa. Esikoinen on voidellut ison lautasellisen voileipiä. Haluaisin ottaa pöydästä kuvan, kun he syövät ja nyökkivät toisilleen kuin tädit, mutta kamerasta on akku loppu, näin se alkaa ja jatkuu, kukaan ei kysele kenen luvalla herkut on otettu. Esikoinen löytää nokkahuilun ja sen ääni saa aivan absoluuttisen hulluksi! Hän pelaa sählyä sisällä ja alkaa tehdä robottia, joka on kesken. Liima ja teippi ovat loppu, kuten aina. Tee perunaliimaa, tokaisen esikoiselle. -Tuo oli hyvä idea, mies sanoo kiitollisena. Esikoinen saa siinä menemään jonkin aikaa, kun kypsentää perunan ja liimaa sillä.

Kuopus laulelee laulua Pieni Tytön Tylleröinen, tiedätkö miten se menee, hän kysyy. Hän rakastaa sitä laulua, vaikka on poika. Emme kumpikaan muista, miten se meni.

Aamulla järjestelen lahjaa yhteiselle ystävälle. Hän on merkittävä henkilö ja eräs ystävä ehdottaa puun istuttamista. Onko se kamala ajatus? hän kysyy varovasti. Se on kaunis ja kamala samalla kertaa, puussa on jatkuvuutta ja se saa ajattelemaan, että meillä ei ole samaa.

Esikoinen kuulee radiosta jutun siitä, miten Italiassa on toteutettu jollekin naiselle eutanasia, ja pian on tulossa sen kieltävä laki voimaan. Esikoinen kiihtyy suunniltaan ja kiivastuu, miten on mahdollista irrottaa joltakulta hengitysletkut. Hän ei ole eutanasian kannalla! Se on moraalisesti väärin. Hän paiskoo esineitä, nyrkkeilee näkymätöntä vastustajaa vastaan ja repii robotin ja alkaa rakentaa siitä aivoja aivokuolleelle. Hän ei voi käsittää, ettei ihmisaivoja voi rakentaa.

Siivoamme. Se on aina yhtä kauhistuttavaa, ehkä sen pelon takia, että tämä ei ehkä tällä kertaa siivoudukaan enää? Avaan ulko-oven ripeästi ja pelästyn valtavasti mustaa hahmoa oven edessä, luulen sitä kostajaksi ja joksikin pedoksi, vaikka ne ovat vain kuopuksen rattaat.

Telinevoimistelussa katson miten keskimmäinen venyttelee armeijamaisessa rivissä. Kissamaiset vanhemmat tytöt tekevät hyppyjä ja vatsalihasliikkeitä joihin en pysty. Katso noita, sanoo kuopus, kun tyttö roikkuu puolapuilla ja nostaa jalat suorina yli pään. He ovat vahvoja! On ihana hallita kehoa noin.

Käyn lenkillä lumisessa metsässä. Henttaan tien varressa joku mies seisoo liikennemerkin vieressä ja pitää siitä kiinni kädellä. Pysyykö pystyssä, olen vähällä kysyä. Mies on kuin elokuvasta, jossa mentiin kuudelta saunaan ja viideltä putkaan. Vastaan tulee sauvakävelijänainen, joka katsoo ohitseni miestä, joka pitää liikennemerkkiä pystyssä, naisen otsalla ovat syvät huolestuneisuuden ja pelon rypyt. Hän pelkää. Katson taaksepäin, että nainen pääsi ohi, mies pitelee kummasti merkkiä kuin kukkakimppua, ei nojaa siihen ollenkaan. Ylämäessä juoksen pahimmillani huojuen ja twistaten, alamäessä menee hyvin - hapenottokyky on kuitenkin jo parempi.

Metsä on valkoinen ja tiheä. Jostakin sinne valoa tihkuu. Kuusien alustat ovat takkuisia. Radio pätkii, ja se pomppii asemalta toiselle itse. Sähkölinjan kohdalla signaali katkeaa aina. Sähkökenttä on niin voimakas.

Illalla esikoinen on väsynyt ja hyväntuulinen. Sanon, että hän voi tuoda vauvansa sitten meille hoitoon. Hän nauraa, ja sanoo, että kaikki aikanaan. Olisi kämppiksiäkin kaksi tulossa. On etsimistä, neljä kämppistä ja vaimo, hän mutisee. Otatko sitten kämppiksenkin hoitoon, kun se käy ylikierroksilla, kysyy esikoinen. En osaa sanoa! En tiedä! Kuulostaa siltä, että en!

Illalla vielä Murmansk, äiti Venäjä (olen melko varma, että se ottaisi vastaan minutkin myötämielisesti, vaikka isäni sanoikin, että ei ottaisi) aiheuttivat iloa.

Eilen olin kotona sairaan esikoisen kanssa ja ei siinä mitään,. (pilkku, piste) olen mielelläni kotona. Jäisin kotiin lepäämään heti jos voisin. Onko aina pakko miettiä kaikkea liikaa, kuten nukkuvaa identiteettiä? Mikä herättäisi? Kaipaisin jotakin, joka herättäisi, antaisi merkityksen, sillä on kauheaa, jos merkitykset katoavat. Niiden mukana katoaa kaikki. Nyt kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä. Elämä on tasaista, mutta ei rauhallista. Haluaisin, että se on dramaattista, mutta rauhallisessa mittakaavassa. Katsoin esikoisen kanssa ohjelmaa, jossa mies kertoi juuri tästä, sitä katsoo niin paljon medioita, tahtomattaankin kuulee asioita ja keskustelunpätkiä, vaikkei haluaisi, ja kaikista niistä yrittää koota jotakin ja käyttää hyödyksi, että en muista kuka sen oikeastaan sanoi - joku mies jossain kertoi, että hänen identiteettinsä nukkui 15 vuotta ja sitten heräsi. Ja se tapahtui, kun hän oli kuunnellut Kate Bushin musiikkia. Se oli herättänyt hänet ja saanut hänet elämään omana itsenään ja käyttämään omia voimavarojaan. Mietin, mikä herättäisi minut. Kaksi asiaa kuitenkin herätti minua eilen: luin Veloenan blogia. Aloin siivomaan alakerran makuuhuonetta, jossa on paljon remonttitavaroita ja lautoja. Heitin kaikki laudat ulos. Keräsin lelut pois lattialta ja imuroin. Huone alkoi näyttää isolta. Aloin siivota kirjahyllyä ja valmistaa siihen työpöytää itselleni. Löysin vanhoja papereita. Selailin Woolfin Yellow Wallpaperia. Siihen jäin.

Joskus olisi mukava pysähtyä, keskittyä vaikka ilmastointiin, sen kuuntelemiseen. Ihmiset tekevät tilan, ja silti en haluaisi mitään valmista puheenpartta ja tiivistä nelikulmaista puhetta vaan ei-valmista. Haluaisin, että kirjoituskin olisi ei-valmista ja avointa. Se on mahdotonta.

Siellä oli joki ja se oli dramaattinen niin kuin vain talvella voi olla (Tuhkasaari): valkeat lumiset penkat ja musta joen virta. Missään ei näkyvissä ketään, voiko siis rauhallisempaa olla. Ehkä kevät, tiaiset laulavat. Maaliskuu, ja olen lapsi, ja suojalumi tuoksuu ja kaikki hyvä on edessä ja voin tehdä lumesta taikinaa, kesä ja tädit ovat vasta kaukana tulossa. Kaukana jossain. Lapsena voi olla huonekalujen alla: meillä taas oli penkki, joka oli avattava ja sen sisällä oli kenkiä. Siellä oli sodanaikaisia saappaita. se oli valkea ja kulki koko seinän mittaisen matkan.

Talo ilman kattoa: tärkeimmät ja valaisevimmat asiat olen kuullut sivumennen mainituista sanoista.

Oli ärsyttävä päivä. Olin vähällä kirjoittaa olipa taas ärsyttävä päivä, vaikka se ei olisi ollut totta, koska ei niitä niin usein ole. Viikonloppu oli ainakin hauska: olimme hiihtämässä koko perheellä keskuspuistossa. Kahdella isommalla pojalla hiihto sujuu hyvin, mutta tulin perässä kuopuksen kanssa. Hän kaatui varmasti 5000 kertaa. Elin kuin nopeutetussa filmissä: kaikki muut hiihtäjät menivät kovaa vauhtia. On vaikea muistaa, että hiihtämisessäkin tarvitaan tasapainoa.. Kuopus otti kaiken huumorilla ja yritti keksiä kaaduttuaan asiaa: "Jaahas, ja juuli muuhalaisen kohlalle!" Ja hän jäi istuallaan katselemaan muka muurahaista. Ne olivat maan sisässä. Kävimme hiihtomajalla, syömässä melko runsaan välipalan. Sitten hiihdimme vielä takaisin, yhteensä kokonaiset neljä kilometriä! Mikä uni! Luminen metsä, lumen tuoksu, pian se katoaa - lumi on sadun elementti. Illalla lapset kävivät juoksemassa lumessa takapihalla - saunasta käsin. Kuopus hieroi isoa lumipaakkua mahaansa. Minä kävelin lumessa, sen olin tehnyt viimeksi lapsena. Lumi on liukasta paljaissa jalkapohjissa! Ja se antaa kummasti periksi, kengät jalassa samaa ei huomaa.

"Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth." (Nathaniel Hawthorne, "The Custom-House")

Jos tämä on totta - se muuttaa kaiken minunkin kohdallani, minunkin ongelmieni suhteen. Se ei kuitenkaan poista kaipausta vanhaan maahan. Eikä se poista vierauden tunnetta, sopeutumisvaikeuksia.

Voi voi, niin paljon on taas tapahtunut. (näin aloitin päiväkirjani jo kymmenvuotiaanakin..) Huoh... kävin vesijumpassa Tapiolassa ja se oli hauska kevyt lihastreeni. Vaikka jotakuta inhottaisikin tämä, pidän kaikesta reippailusta ja ulkoilmaelämästä, hikingista, kuntosalista, juoksusta ja rakastan saada vanhat lihakset takaisin. Kirjoittaminen viimeisenä kotiäitivuonna vei ne ja toi tilalle läskiä. Nyt alan kuoriutua, mutta se vie pois myös suojakerrosta, enkä kellu enää niin hyvin kuin ennen, lipsahtelin koko ajan veden alle tänäänkin, enkä muista ettei siellä voi hengittää! Se on niin kirkasta, että miksei voisi! (Pilatesjumppaakin voi tehdä vanhassa pohjalaistalossa, räsymaton päällä.)

Luen ujoustutkimusta. En ollut ennen varma, olenko ujo, mutta kyllä, aivan varmasti olen. Miltei kaikki tuntemani ihmiset ovat, tai sitten heillä on vankka kilpi, joka peittää ujouden. Minuun pätee niin hyvin se, että jään aloilleni, en kutsu vieraita, vaikka olisi niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ei muka ole aikaa?! Mihin sitten on aikaa? Tämän on muututtava, hyvän sään aikana. Kaiken tämän muistin, kun näin L:n, entisen työkaverini kymmenen vuoden takaa. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, iloinen! Ei koskaan arvele vaivaavansa toista, vaan kaikessa on positiivinen oletus. Hän tekee kaikkea, mitä en tule ajatelleeksi! Miksi ei!! On yhtäältä kauhistuttavaa, toisaalta juuri sopivaa, että olen työssä, jossa tarvitsen sosiaalisia tuntosarvia. Sarvet väsyvät kyllä paljon. Sarvet toimivat hyvin, oikeastaan se mitä tarvitsen, on lisää jämäkkyyttä ja assertiivisuutta.

Iltaisin lepäämme. Kuopus asettuu päiväkodista tultuaan makaamaan sohvalle viltin alle ja siinä hän lepää. Hän on taas hirveän suolainen, se tarkoittaa kylpypäivää...

Tämän päivän onnellisin sattumus: olin pianotunnilla ja kuuntelin sivukorvalla keskimmäisen soittoa ja samalla löysin hänen reppunsa pohjalta vanhoja karkkeja! Söin niitä halukkaasti ja luin ujouskirjaa. Se oli parasta.

Viikon onnettomin sattuma: keskimmäinen otti kävelyllä ollessamme ison risun käteensä ja huitaisi sillä taaksepäin. Emme kumpikaan huomanneet, että meitä oli juuri ohittamassa nainen. Risu läiskähti hänen naamalleen, ja hän suuttui kovasti. Hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan meitä. Sanoin anteeksi. Voisi opettaa pyytämään anteeksi, hän huusi ja osoitti lasta. Lopuksi hän hymyili surullisesti ja sanoi: Vahinkohan se tietysti oli. Sitten hän jäi vielä seisomaan eteemme. (Meneppäs jo tai saat lisää raippoja - !) Ihmiset voivat olla yllättävän vihaisia tai sitten vaatia yllättävän paljon huomaavaisuutta.

Viikon tapahtuma muuten vaan: otin töistä pöyisen kankaisen maailmankartan ja pesin sen koneessa kotonani ja silitin silitysraudalla, Afrikat ja kaikki. Kuumensin raudalla paikkoja, missä tuttuni ovat käyneet, kuten Arubaa.

Osan elämän tapahtumista ei ole tarkoituskaan olla hauskoja. Osa voisi olla miellyttäviä. Yritän muistaa sen.

Joulun vietimme kuten tavallista mökissä Lermontovin piirikunnassa. Sää oli uzasnii. Viisitoista astetta pakkasta ja viima, joka meni läpi seinistä ja vaatteista. Takkatuli antoi lämpöä. Kylmyys muistuttaa lapsuudesta: tukka jäätyi, silmäripset menivät valkoiseen jäähän, housut kastuivat saatessa reisistä niin että ne liimautuivat kiinni reisiin, sade kasteli vaatteet kokonaan, kengät olivat likomärät. Ei tällaista aikuisena enää koe, aikuiset ovat järkeviä ja osaavat huolehtia ja pukeutua. Lapsena oli nälkäinenkin pitkään asiaa murehtimatta, ruoka-aikana sitten söi. Nyt syön aivan kuin olisin nälänhädän partaalla. Huolehdin, että saan riittävästi syödäkseni, toisin sanoen. Kauhistun, jos tiedän, ettei ruokaa ole saatavilla kokonaiseen päivään. Ikään kuin se olisi jonkinlainen ongelma. Lapsuudessa ei ruoka ollut mikään nautinnon lähde.

Olin mökillä tyytyväinen kunnes jääkansi toistamiseen peitti mökin. Tuli lumimyrsky, ukkonen jyrisi ja tuuli niin, että vanhat ikkunalasit pullistelivat sisäänpäin uhkaavasti. Järvi ja ilma voi tulla mökkiin sisään, uskon sen ilman muuta. Pulkat ja liukurit kuuluivat lentelevän myrskyssä pitkin metsiä. (Talvivaatteemmekin olivat liian heppoiset. En osaa enää pukeutua - tähän täytyy tulla muutos. Espoossa liikun koko talven sisäkengillä!) Sähköt reistailivat, muuntajaan tuli valokaari. Hirvittävät leiskat löivät, emme silti huolestuneet hetkiseksikään, koska isäni on linja-asentaja. Tiesin, että sen täytyy olla vain koivunoksa, joka putosi langoille. Se paloikin pian poroksi. Ulkona myrsky laantui pian teräksenharmaaksi valoksi. Kaikki valo tuntui tulevan kapeasta kuunsirpistä. Lähdin kävelylle, vaikka oli jo ilta. Metsissä voi kävellä allapäin uhkarohkeasti ja pelkäämättä. On pimeää kuusta huolimatta, mutta en pelkää susia. Ne ovat ainoita pelättäviä, karhujen nukkuessa. Olen rohkea, susia kutsun Terri-koiriksi. Tse, koiruli, tule tänne, jos haluat nuuhkia! Matkalla läheiselle vuorelle menen pienen talon ohi, jossa asuu todella vanha pariskunta, ehkä kahdeksissakymmenissä. Hekin asuvat lumen saartamina. (Voin aina huutaa heitä apuun, jos kohtaan Terri-koiran.) Lähinnä pelkään ketunrautoja, mitä tiedän maastossa olevan. Talon takaa alkaa erämaa, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä rikkumattomana. Mene sinne! Tähtien mukaan voit hyvin suunnistaa. Siellä on katinkultakaivos, joka tällä säällä hehkuu ja kimaltaa. Vanha mies tulee ulos talosta, mutta hän ei jätä ulko-ovea turhan pitkäksi aikaa auki. Lämpö karkaa niin nopeasti ja talo jäähtyy. En koskaan kuitenkaan kysyisi häneltä: Miten te pärjäätte kahdestaan täällä? Miten minä pärjään?


Minua ei syönyt susi, mutta kuulin kyllä metsässä outoa ryminää. Hirvi lähti ehkä liikkeelle makuulta. Tai ehkä se oli hirviö. Seuraavana päivänä teemme retken läheiseen niemeen, jonne kesäisin melomme. Ilta on tähtikirkas. Kuopus tulee pulkassa käärittynä viltteihin, koska tuuli on pureva. Mietin, miten varvut pärjäävät tällaisessa. Ne ovat niin pieniä ja hentoja. Hiihdämme yli järvenselän. Lennän kertaalleen selälleni, kun katson linnunrataa, joka näkyy selvästi. Niemessä teemme nuotion sen soiseen päähän, jonne ei tuuli sovi niin hyvin. Se sopii vähän joka paikkaan, ja kangistuttaa nopeasti. Tuli syttyy, ja kipinät elävät hetken. Suopursut alkavat tuoksua, kun nuotio lämmittää niitä. Nuotion valo sokaisee niin, että kaikki ympärillä näyttää pimeämmältä kuin onkaan. Syömme eväitä. Paluumatkalla sormet jäätyvät kärjistä tunnottomiksi. Perillä on ryhdyttävä heti tulentekoon, että saamme mökin lämpimäksi. Vajan munalukko on sulatettava kynttilällä, lukko on umpijäässä.

Lumi ja jää kantavat, talvella on hyvä liikkua. Kelirikon aikaan täällä ollaan kiikissä kuin piruparat.

Kuopus kertoo aamulla nähneensä yöllä nukkumatin. Sillä oli ollut otsalamppu päässä. (Se oli tosiasiassa mies, joka kävi peittelemässä lapset otsalampun kanssa.)

Kotiin Espooseen tullessa kaikki on kylmää. Ehkä kolmetoista astetta? Rakenteet ovat jäähtyneet ja kestää aikansa, ennen kuin ne ovat taas lämpimät. Siirtymiset ovat niin vaikeita. En millään haluaisi luopua ajasta, jolloin sai nukkua tarpeeksi, olla vapaasti. Kirjoittamista on vaikea sovittaa ahtaaseen saumaan, jolloin olisi pari hetkeä vapaata ennen pakollista nukkumaanmenoa ennen seuraavaa työpäivää. Sen täytyy jonnekin kuitenkin mahtua. On hauska elää elämää, jossa on niin paljon tekemistä ja ristiriitoja ja unelmia. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. En tavoittelekaan tekstien julkaisemista, forget it. Kunpa olisi aikaa ylipäätään kirjoittaa.

Miksi nostinkin käden ylös niin innokkaasti, harmittelee esikoinen. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi joulunäytelmän tanssiin. Tänään kiertelin kirpputoreja, mutta lopulta jouduin oikeaan kauppaan. Hän tarvitsi valkoisen paidan ja suorat housut. Nämä riittävät miehelle juhla-asuksi tästä eteenpäin. Koko vain kasvaa.

Vietämme rentouttavaa koti-iltaa ja katsomme viimeisen japanilaisen piirretyn listaltamme: Kissojen valtakunnan. Kuopus makaa kolmelle tuolille venyttäytyneenä. Hänen ilmeensä ovat peili elokuvalle, kilteille kissoille hän on suopea ja mairea, inhottaville jurottava. Kannattaa ottaa laiska vaimo, huokaa esikoinen. Ne ovat parhaita. En tiedä mihin tämä liittyy, toivottavasti ei minuun. Ymmärrän kyllä, että siivousintoiset vaimot eivät ainakaan ole kivoja, sellainen en varmasti ole. Syömme namia. Kaikki on rentoa ja hauskaa.

Tällä viikolla keskimmäinen oppi lukemaan ja hän luki kokonaisen kirjan ääneen heti kerralla. Eivät tasan mene onnenlahjat. Lisäksi kummallista on, että hän kirjoittaa pitkiä lauseita täysin oikein. Lukeminen on vielä paljon hitaampaa kuin kirjoittaminen. Eskarin ovenrivassa luki hän käsialallaan: Tästä saa ottaa kiinni ja nauraa. Seinällä: Hyvää joulua teille kaikille.

Jätkäntakin (resorissa on peukalolle oma reikä, se on asekäsi) ohella työmiehen haalari on kova sana. Löysimme varastosta vanhan haalarin. Se on 110 senttiselle kääpiötyömiehelle ja kuopus ihastui siihen ikihyviksi. Hän pitää nyt sitä päiväkodissakin ja on onnellinen, koska iholla on sellainen vaate, jonka pitääkin likaantua, sillä voi tehdä mitä vain. Se on käytetty ja kulunut pehmeäksi, ei kiristä mistään.

Jotkut vaatteet ovat sellaisia, ja kirjat, ihmiset, elämät.

Kiireisessä työelämässä: usein aamuisin loskassa ja rännässä töihin ajaessa ajattelen: miten oiva päivä käyttää työhön. Ulkona on niin rähmäistä. Tämä on tekosyy kuitenkin.

Yritän joka päivä rauhoittua jotenkin. Venyttely auttaa. Eilen olin esikoisen kitarakonsertissa. Se oli ihanaa. Rentouttavaa klassista musiikkia. Musiikki on aivan poikkeuksellista.

Tässä joku päivä söin valmispizzaa ja samalla luin Vaaliheimolaisia: "Eduard - niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia - Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa liitellen tuoreina säilyneitä oksasia nuoriin runkoihin." Tässä sinulle mielenrauhaa.

Tällä viikolla vanhat kirjat ja tavat olivat avuksi. Ajattelin myös järven pohjassa kasvavaa ruokoa. Parhaan ystäväni isä kuoli. En ymmärrä miten me lapset olemme siinä vaiheessa, että järjestämme hautajaisia. En uskonut tällaisen ajan koskaan tulevan. Me vain ajelimme pyörällä pitkin hiekkateitä.