kirjoittamista ja kävelyä

Kirjoittamista ajattelen jään murtamisena, käsiksi käymisenä, kauas viskaamisena, suoraan asiaan menemisenä, hätkähdyttämisenä, sirpaleiden tekemisenä, kaikkivoipuutena. Näistä asioista pidän.

Olennainen osa kirjoittamistani on yllätyksellisyys. Nautin kirjoittamisesta sitä enemmän, mitä vähemmän suunnittelen tekstiä ennakolta. Annan alitajunnan ohjailla, vapain käsin. Tai ehkä en huomaa, halua huomata sitä tietoista ohjailua, sillä kyllähän sitäkin tapahtuu, koko ajan.

Vastakohtana nopealle kirjoittamiselle pidimme tänään hitaan tantrapäivän: kävelyä metsässä niin hitaasti lasten kanssa kuin mahdollista. Tikkojen ääniä, tassunjälkiä puunrungolla, jäätynyttä sammalta, niin vihreää. Kuopus putsaa kiviä lumesta kepillä. Alan miettiä sitä miten paljon lapsena kävelin. Saatoin ystäväni viisivuotiaana kotiinsa, kolme kilometriä, kävelin takaisin lumista tietä ison pehmeän penkan viertä. Tähän kävelyyn saattoi vierähtää koko iltapäivä. Metsiä pitkin kävely on alkuperäistä. Nuorena kävelin syksyisin joka päivä tunteja metsissä ja peltoteillä, samoin tekivät monet ystävänikin. Montako tuntia taas kävelit? Parasta se oli juuri syksyllä, kypsän viljan tuoksussa, iltahämärässä, sateessakin, ja taas silloin kun maa on kohmeessa.

Jo kävelemisen ajattelusta tulee kaikkivoipa olo.

kiertoilmauksia

Valehtelisin jos väittäisin, etten ajattele sitä.

Ajattelen.

Millaista se olisi?

Yliarvostettua? (Voiko se edes olla sitä?)


Joskus voi harjoitella kiertelevää puhumista asiasta, mikä on mielessä. Blogissa ei voi puhua kaikesta. Olisikohan mussa agenttiainesta: kun haluaisin sanoa, että rakastan jotakuta, sanon hänelle, että haluaisin hieroa hänen hartioitaan. Se on paras kiertoilmaus mitä keksin!

Miten hyvien tunteiden ilmaiseminen on niin vaikeaa? Haluaisi sanoa rakastavansa ja pelkää kuulostavansa niin hoopolta. Kirjoitettuna varsinkin. Vastakaiun odottaminen on asia sinänsä, mutta ilmaiseminen on jo yksinään tärkeää. Miksi jättäisi rakkauden ilmaisematta, kun sellaista tuntee?

Rakastaminen.. jos puhuisinkin leijonan kampaamisesta tiheäpiikkisellä kammalla. Sen kullanhehkuinen turkki on ohut ja siitä tipahtelee punkkeja ja loisia. Puhdistat koko turkin. Ainoastaan hännäntupsu on hirveän takkuinen, siihen on tarttunut roskia ja lehtiä. Leijona ei pure sinua, ei toki (vaikka vähän haluaisi). Se pitää sinusta, antaa sinun mennä.

Lapsena asuin lähellä rautatietä ja laitoimme veljeni kanssa kiskoille kymmenpennisiä. Äiti kielsi ja sanoi, että koko juna voi suistua kiskoilta ja se olisi meidän syymme. Kaikki ihmiset kuolisivat. Niin kuin sitten suistuikin.
Ei vaiskaan. Kymmenpenniset vaan menivät ohuiksi, aivan sileiksi alumiinikiekoiksi.

Kun tulimme ala-asteella ystäväni kanssa seurakunnan kerhosta, talvipimeänä tähtikirkkaina iltoina, asetuimme joskus makaamaan kiskoille. Silloin kun junaa ei ollut tulossa.

Pohjanmaalla

Aamupäivällä, välipäivinä, harmaassa ja jotenkin kevättalvisen tuntuisessa säässä kynnökset ovat mustat ja tuuli leuto. Pihatiellä tilan nimikilpi heiluu tuulessa. Ajan eteenpäin, pitkin suoraa tietää. Tiedän mihin olen menossa, vaikka aikaa on keskilännessä kulunutkin. Mielessä vilahtavat keskilännen siirtolaisten valkeiksi maalatut talot parvekkeineen. On vielä aamu, olen tulossa, kilpi heilahtelee. Suku, riitely, musiikki auton radiossa, moottorin tasainen ääni - nämä kaikki ovat palaamisessa mukana.

Ja se, kummallako veljistä on nyt mattokutomo. En ole kokenut Antti Tuurin kirjoja läheisiksi, mutta yhtäkkiä ne tuntuvat tutulta. Kun astumme ulos autosta, kuulemme tuulen ja katsomme yhtä aikaa ylös honkiin. Tuulen humina on todella kovaa.

Myöhemmin kävelemme äidin kanssa pimeässä ja hän sanoo: - Ei taida nähärä paljo mitää, mutta kyllä se poloku täs on.

Jotkut polut ovat umpeutuneet. Heinäladon orressa on jouluvalot. Kartano näyttää siltä, kuin samettista seittiä kasvaisi maassa. Muodot ovat pehmeämpiä, levossa.

Käymme kylässä vanhan naapurin luona. Lapset syövät konvehteja, mies istuu naapuria vastapäätä ja minä lämpimän leivinuunin viereen. Annan miehen hoitaa puhumisen ja käperryn istumaan samalle penkille, missä istuin jo 30 vuotta sitten. Hellan tangosta roikkuu samanlainen rautainen hellakeppi kuin meilläkin joskus. Kävin naapurissa toimittamassa asioita, mutta muutenkin, ominpäin kylässä. Istuin penkillä ja tarkkailin tapahtumia. Hetken päästä minulta kysyttiin: - Oliko sulla jotain asiaakin?

Mikään ei ole muuttunut.

Tai on - jotakin kummallista. Löysin sattumalta hyvän olotilan palaamiseen ja kirjoittamiseen. Sitä on vaikea kuvailla, se on jonkinlainen hellittämisen ja sivutuotteisuuden tila. Jotakin sellaista, että kun ei katso liian suoraan kohti, niin näkee selvemmin. Vai onkohan tämä vain minulle ominaista filosofiaa. Huomasin nimittäin joskus periaatteenani olevan, että "älä mene sitä kohti, mitä eniten haluat, koska se tulee luoksesi kuitenkin". Joten en siis voinut rakastua pohjalaiseen naapurin poikaan, enkä mennä opiskelemaan kirjallisuutta. Epäilin tätä filosofiaa jo välillä, mutta ehkä se onkin totta.

matkafarssia

Pojat nipistelevät toisiaan takapenkillä, tönivät, kinastelevat, väittelevät. He huutavat, kiljuvat, ja kaikki jatkuu 400 kilometriä. Voisin pysähtyä huoltamolle (niinkuin sitten pysähdymmekin), ostaa sanomalehtiä ja repiä ne lattialla kappaleiksi kuin stressattu häkkikana. Pienen hetken pojat ovat aselevossa:

- kun he syövät eväitä, kinkkuvoileipiä, pähkinöitä
- kun radiosta tulee huumoriohjelma, jossa Anita-Pirjo Nieminen-Jokinen (lavakoomikko, sama, joka esitti joskus Tarja Kulhoa Korson Räkkärimarketista) kertoo juttuja. Pojat toistavat myöhemmin ne hämmästyttävän tarkasti sanasta sanaan: Etsin miestä, minulla on sata kissaa, asun niiden kanssa samassa kodissa, syön samaa ruokaa. Jos tämä on ongelma, niin älä vaivaudu.)

Kyltti Virrat on osaksi lumen peitossa, niin, että siinä näyttää lukevan Nepal. Nauramme sille miehen kanssa, mutta vain hetken. Otin matkaeväsjuomaksi kotikaljapullon, jouluksi tehtyä. Kiersin sen auki etupenkillä, ja se kuohui ja pärskähteli pullosta kuin shamppanja. Pulloon ei jäänyt juuri mitään. Kaikki oli housuillani. Onko elämäni todella tällaista sirkusta vai onko joku taho, jota syyttää? Mies sanoo, että otetaan tämä huumorilla. Se kommentti on tarpeeton. Kaikki otetaan. Luistelen sitten Virroilla huoltamolle sisään, näytän siltä kuin olisin kussut housuihini, lemahdan makealta maltaalta. Katson taaksepäin, kaksivuotias kuopus katsoo parhaimmaksi kontata liukkaan pihan yli, yksi pojista juoksee perääni klenkaten kenkä puoliksi jalassa. Siinä välähdyksessä näyttää kuin kaikki pakenisivat pian räjähtävästä autosta. Kriisin ainekset, tai pikemminkin kriisin ulkoasu, todellisuudessa hellää elämää. Sama juttu kotona, kun katselen olohuonetta leikkimisen jäljiltä. Se näyttää samalta kuin amerikkalaisissa elokuvissa, jossa kodissa on asukkaiden poissaollessa käynyt murtovarkaita, jotka ovat etsineet jotakin, esim. sirua, tai jotain arvokasta juttua, kontrahtia, ja jotka ovat tyhjänneet laatikot, vetäneet kirjat hyllystä lattialle. Sen sijaan, että soittaisin poliisille ja vakuutusyhtiöön, ryhdyn vain tyynesti siivoamaan.

Adventtitarina: Tuomo

- Onkohan Tuomo tuolla sisällä? sanoi Kaisa ja hypähteli innoissaan kotioven takana, kun olimme koko perhe tulossa kaupasta.

- Tuomo? Kuka Tuomo? kysyi Markku.

- No se Tuomo! vastasi nelivuotias lyhyesti.

Markku katseli minua ja kohotti kulmiaan. Avasimme oven ja raahustimme sisään ruokakassien kanssa. Ehkä Tuomo oli joku lapsi Kaisan tarhasta, en kyllä muistanut sieltä ketään sen nimistä.

- Missä olet tavannut Tuomon? Tarhassako? kysyin Kaisalta.

Kaisa ei vastannut, hän riisui eteisessä touhukkaana ulkovaatteitaan. Emme tunteneet ketään Tuomoa.

- Hyvä on, kerro Kaisa siitä Tuomosta, millainen hän on? kysyin uudelleen.

Kaisa hypähteli taas edestakaisin olohuoneen lattialla. Eikö hän koskaan voinut olla paikoillaan?

- Tuomolla on parta, ja iso vatsa, Kaisa sanoi.

- Onko hän joulupukki? minä kysyin.

- Eeii, Kaisa vastasi ja nauroi, niin että kyyneleet valuivat. - Tuomo kutittaa aina leuan alta. Kertoo satuja ja pitää sylissä.

- Pitää sylissä - täällä meillä kotonako? Markku kysyi.

- Joo, Kaisa vastasi muitta mutkitta. - Ja kun Tuomo kylpee ammeessa, vettä läiskyy hirveästi. Tuomo on niin iso.

Menin keittiöön purkamaan ostoksia kasseista. Markku näytti vakavalta. Miettikö hän sitä, oliko Kaisa edes hänen lapsensa? Mutta Kaisalla oli Markun suvun sykerönenä. Ylöspäin kaartuva kippura. Markku sanoi Kaisun syntyessä, että sykerö olisi saanut jäädä tulematta.

Markku tuli luokseni keittiöön. – Onko olemassa joku Tuomo? hän kysyi. – Ei, luulen, että Tuomo on Kaisan mielikuvitusta.

En ollut oikeastaan huolissani Tuomosta. Markku sen sijaan oli tolaltaan. Hän meni takaisin olohuoneeseen.

- Haluaisin tavata Tuomon, Markku kuului sanovan Kaisalle. - Missä hän asuu?

Kaisa mietti hetken.

- Täällä.

- Täällä? Meillä? Markun ilme valahti. - Mutta missä Tuomon tavarat ovat? Missä hän nukkuu?

Kaisa katseli isäänsä hymyillen.

- Kyllä sinä sen tiedät.

- Tiedänkö minä? Markku oli ymmällään.

- Teidän sängyn alla, Kaisa tokaisi.

- Nyt kerrot satuja Kaisa, sängyn alla ei asu ketään. Mennään vaikka katsomaan.

Menimme kaikki makuuhuoneeseen. Sänky oli niin matala, ettei sen alle mahtunut aikuinen edes makuulle. Katselimme kun Kaisa kurkki sängyn alle ja sanoi:

- Hmm, ei täällä. Kaapissa!

Kaisa meni kaapin luo ja avasi oven. Pelkkiä mustia sukkia, alushousuja ja paitoja.

- Rakastaako Tuomo äitiä? kysyi Markku hiljaa Kaisalta kun palasimme olohuoneeseen. Kaisa nyökkäsi ja jatkoi:

- Ja sinua varsinkin.

- Minua varsinkin? Markku toisti.

- Niin. Tuomo sanoo, että sinä olet hänelle kuin oma poika.

Markku istui nojatuoliin ja katseli eteensä. Nyt oli paha paikka. Markun isä oli kuollut, kun Markku oli ollut pieni. Minä laskin veitsen ja salaatin pöydälle.

Katselin keittiöstä, he istuivat vastakkain, Kaisa sohvalla, Markku tuolissa. Kaisa hymyili isälleen, ei heilutellut edes jalkojaan.

Aatto

Jouluna tuntuu kuin olisi moniaalla, siis monessa paikassa, yhtäaikaa. Yritimme käydä joulukirkossakin, vanhassa kivikirkossa sen takia, että kokisimme sen vanhan tunnelman. Vapaana oli vain kaksi paikkaa, jonne minä ja kaksi pojista istuimme. Vieressä oli munturipölö, mies, joka puhui meille lakkaamatta, taas ja taas, kun puhuin pojille, yritin puhua hiljaa. Hän kumartui lähemmäksi kuuntelemaan, että voisi osallistua keskusteluun. Mies oli tyylikkäästi puettu, mutta hänellä oli merkillisen pienet kengät ja siis jalat. Ehkä hän oli vieraan vallan edustaja. Hänen vaimonsa hymyili ja sanoi miehensä takaa: "Tervetuloa. Miten ihana saada lapsia tähän riviin." Miten ihanaa. Miten kauan se on sinusta ihanaa, että istumme tässä, minä mietin. Veikkaan, ettei kovin kauaa. Which was the case. Kuopus jaksoi hyvin odottaa palveluksen alkuun, mutta sitten hän alkoi mankua, kiemurrella. Mankua ja hokea kovemmalla äänellä. Ja kun hän päättää jotakin, hän ei anna periksi ennenkuin olosuhteet muuttuvat. Hän hokee: Haluu mennä tonne! Haluu tonne ylös (lehterille)! Haluu mennä! Ja hän tekee lähtöä. Parkuu, kun emme lähde. Lehteri on aivan täynnä, portaatkin ovat täynnä istujia. Ehdimme kuunnella vain muutaman lauseen ja ensimmäisen virren. Sitten ajattelen, että muiden pyhyyden kokemus häiriintyy liikaa. Tai liian monen kokemus. Kaksivuotiaalle uhmaikäiselle on turha puhua järkeä. Menemme ulos, mutta hän ei halua ulos. Hän rimpuilee, lyö jarrut päälle, istuu maahan ja potkii kun kannan häntä. Hän haluaa kävellä vapaana minne haluaa. Ymmärrän tätä. Oikein hyvin. Mutta menemme autoon istumaan, koska meillä on ohuet sisähousut, emme lähteneet ulkoilemaan. Kuuntelemme autossa radiosta kauniita joululauluja, mm. Jussi Björlingin hienoa tenoria. Kuopus parkuu suurimman osan ajasta. Auton ikkunat höyrystyvät ja putsaan niitä wc-paperilla. Katulamput syttyvät välähtäen. Kirkon vieressä virtaa pieni joki. Veden pinnasta heijastuu valo. Pyysitkin hyvää. Odotamme isää ja isoja poikia, jotka menivät lehterille. Näinkin voi aattoa viettää, autossa parkkipaikalla. Näen miten autoista purkautuu huonojalkaisia mummoja ja vaareja, mustat takit päällä. Nautinnollinen musiikki tulvii, tällaista kuuntelisin muulloinkin kuin jouluna. Kuunnellessani päätän, että kuopus luopuu tänään tutista ja että hänelle on juuri nyt tarjottava pettymyksiä. Hän on siinä kehitysvaiheessa, jolloin hän kerjää niitä. Ne tekevät niin hyvää. Onnistumisia ja hellyyttä myös, tietysti. Autossa olen kuitenkin vaipua itsesääliin. Kuka tarjoaisi minulle onnistumisia? En voi edes käydä joulukirkossa. En voi tehdä juuri mitään. Istun autossa surkean mätäojan varrella. Ehkä elämä on minulle yksinkertaisesti liian raskasta. Oops... astuin jokeen. Miksi juoda viiniä kun vesikin käy? Taivas ja helvetti eivät ole yhtenäisiä kokonaisuuksia, ihmisten mielissä. Että niissäkin on uskonsotia ja niihin voi mennä vähän kuin muukalaislegioonaan. Jos ei ole kotia, niin sekin on sama, silloin asuu ei-missään ja kaikkialla.

Kotimatkalla oloni kohenee. (Keskimmäinen tosin parkuu kotona koko ruokailun ajan, että haluaa syödä "jotakin muuta"!) Illalla meillä käy outo militantti pukki, jonka takki näyttää olevan Venäjän armeijan ylimäärää ja huivi islamilaisesta maailmasta. (Ja aurinkolasit!) Esikoinen menee avaamaan pukille ovea, ja kysyy pukilta: Mikäs oli nimi? Pukki vain mutisee ja nakkelee kasseja sisään. Ja lähtee pois. Todella outo, mutta kannatan aina sitä vaihtoehtoa, missä asiat tehdään eri tavalla kuin ennen. Erilaisuus ja uudet vaihtoehdot ovat aina kokeilemisen arvoisia.

Illalla Chaplinin Nykyaikaa katsoessani ymmärrän yhtäkkiä uuden merkityksen sanonnalle "break a leg!". Sehän voi tarkoittaa myös todellista heittäytymistä rooliin, niin, että unohtaa itsensä. Jos ei murehdi seurauksia (jalkojaan), niin silloin on todella heittäytynyt.

Parvekkeen pöydällä kuopuksen päiväunisängyn vieressä on lanttu- ja porkkanalaatikoita ja kotikaljaa, sekä juuressosetta, kylmässä. Toivon, ettei hiiri löydä sinne. En ole koskaan nähnyt sitä, mutta kuulen sen askeleet öisin välikatossa. Anne, olen ristinyt sen siksi, sillä on perhe, suku, tietysti - jalkaparien määrästä päätellen laaja.

Tänään iäkäs puistotäti jäi hetken joulutauolle, ja pojat saivat perinteiset joulupussit. Ne ovat vanhanaikainen kooste: pipari, pari namusta, enkelisuklaa. Se on niin soma pussukka, kääreenä punainen lautasliina. Ja vaikka se on vaatimaton, niin silti tuntuu, että se jo melkein riittäisi. Lahjoiksi. Lapset puristavat niin tyytyväisenä pussukoita käsissään. Ja välillä nautimme kuusesta. Kuopuksen iän ja kokemuksen puutteen huomaa: hän ei puheista huolimatta arvaa pussin sisältävän herkkuja, eikä kiirehdi avaamista. Ja kun hän avaa sen, hän yllättyy ja varmistaa pariin kertaan, että herkut ovat todella hänelle. Liikuttavaa.

Mutta kummallisen voimakkaasti minuun vaikutti eilen lukemani iltasatukirja Alvar Avaruusjänis. Siinä puhuttiin vaaleanpunaisesta syrjitystä pupusta. Mutta lukiessa rupesin miettimään toisenlaista, sellaisen todella voimakkaan ja ison jäniksen olemusta. Minusta jänis on aika itsevarma ja jopa röyhkeä eläin. Se on yleensä varovainen, vieraita kohtaan, mutta entä silloin, kun se ei pelkää sinua yhtään, vaan kohtelee sinua vertaisenaan? Sen jaloissa on voimaa, ja silmissä päättäväisyyttä - ei: itsepäisyyttä, tietynlaista sokeaa etenemistä. Jänis ei välitä tunteistasi ja järkipuheistasi. Se ei ole pahantahtoinen, mutta se loikkii ylitsesi voimakkailla hypyillä, ja miltä tuntuu saada sellainen potku palleaan? Jänistä on vaikea (mahdoton) taivutella puolelleen.

Hirvet ovat aivan toisenlaisia, jos ne suuttuvatkin, ne korkeintaan katsovat ja kääntyvät lähteäkseen pois. Ne eivät käy päälle muuta kuin aivan poikkeustapauksissa, ja en osaa edes kuvitella mikä olisi sellainen. Hirvet ovat rinnallakulkijoita.

Flashing the wrong BIOS can cause harm to the system. (Rakkaani sulla on harso silmiesi eessä..) Päivittelin tuossa rohkeasti konettani: sain cd-aseman kuntoon! Eikä konetta tarvitse lähettää takuuhuoltoon. Soittelin siitä taas Jannelle, kun päivitin biossin eikä se auttanut ja Janne ehdotti, että poistaisin toisijaisen ide-kanavan ohjaimen, ja kone hakee uudelleen sen. Kysyin, mistä kone sen hakee. Hän sanoo, että se on toissijainen kysymys. Tämä kaikki, asentelu ja onnistuminen, on niin hauskaa, koska toimin kovin kevyin oletuksin ja lähtökohdin.

Tai ehkä se mitä pidän ymmärtämättömyytenä onkin pelkoa ja harhaa. Ei kai painovoimaa voikaan voittaa. Näkemistapa on se olennainen. Minä, maailma, niiden välissä näkemisen tapa.

Kuusi nojaa parvekkeella pöytään. Koristelemme sen lasten kanssa jo tänään. Lapset ovat tehneet jo tähän mennessä kerhossa ja päiväkodissa tarpeeksi koristeita, ne näyttävät omaperäisiltä. Tänään leivon myös hedelmäkakun, jonka olisi kyllä voinut tehdä jo viikko sitten maustumaan. Siihen tulee niin monenlaista: kirsikoita, mantelia, luumuja, rusinoita. Lapsuuden joulut ovat geeneissä, vaikka en tietoisesti hössötä joulun tuloa, huomaan ostaneeni lanttuja, rosollitarpeita, muita laatikkoaineksia, italiansalaattivärkit, jne. Ohjautuminen tulee jostakin alitajunnasta, se ei ole millään tavalla stressaavaa, pikemmin iloista, yllättävää. Lasten kanssa on mukava leipoa. Olen jo tottunut siihen, että sotkua tulee hiukan. Ja siihen, että kun nostan leipomistarvikkeet pöydälle, ne eivät pysy siinä paikoillaan. Ne käyvät jossakin, ja tulevat takaisin. Ja munan rikkominen on ihanaa, samoin kuin taikinan puristeleminen.

joulun alla

Katselemme digikameralla otettua videonpätkää, jolla joku kysyy: "Mitä vikaa spermassa on?" Ei tässä mitään, mutta jää kiinnostamaan, mitä on sanottu sitä ennen? Videofilmiä ei ole, täytyy kirjoittaa taaksepäin. Edeltävä repliikki on helppo arvata: joku on sanonut aineesta jotakin negatiivissävytteistä. Mutta sitä edeltävä repliikki? What were they talking about? Täältähän heidät (miehemme samassa työpaikassa) heitettiin ulos viime vuoden pikkujouluissa, sanoo ystäväni minulle ravintolassa. Niinkö, mielenkiintoista, en ole kuullutkaan tästä.

Tänään mietin, miten jotkut sanat vain niputtaa yhteen: naiset, lapset, vanhukset. Varusmiehet, opiskelijat, työttömät. Ajoimme lasten kanssa tänään Espoon keskuksen ohi. Yksi heistä huusi aidosti iloisena: "Hölmöläisten kylä!" Ja kerran näytin esikoiselle kuvaa Bonk-koneista, hänelle tuli mieleen "Seinäjoki". Seinäjoki! En edes tiennyt, että hän muistaa ja tietää Seinäjoen nimeltä. Niin, ja miten yhdestä lauseesta voi alkaa tarina kehittymään mielessä. Sellainen lause on nyt: "Tuomo? Kuka on Tuomo?". Pahana tapana on vain yrittää laittaa kaikki mielessä pyörivät ideat samaan tarinaan. Pitäisi tehdä enemmän valintaa.

Mukavia joulunaluspäiviä: loikoilemme poikien kanssa sohvalla, nautimme läheisyydestä. Kaikki haluavat syliin. Olemme neliömetrin alalla kodissamme, meille riittäisi pienikin talo. Kuopusta harmittaa, että sylissä on tungosta - hän vaatii "Tilaa! Tilaa!" yhä huolestuvampaan äänensävyyn. Autossa puhumme poliosta ja rokotuksista, ja keskimmäinen ajautuu taas aiheeseen: Voiko Jeesus saada lapsihalvauksen? Pojat päätyvät siihen, että voi, mutta hänellä on kätevä tilanne, kun voi parantaa itsensä. Paluumatkalla kylästä käymme ostamassa kuusen. Ensimmäinen kuusi, minkä koskaan ostamme (emmekä hae omasta metsästä). Seisomme valonheittimien valossa puutarhamyymälän edessä täydessä pimeydessä, kaiuttimista kaikuvat joululaulut, esikoinen ja äiti valitsemassa kuusta. Puutarhamyymälä on valtava hirsitalo, jonka räystäitä kiertävät jouluvalot. Hengitys höyryää valonheittimen valokiilassa. Löydämme hyvän ja sopusuhtaisen.

Kun oppii pitämään internet-yhteyttä tavanomaisena, sen puute tuntuu. Parin päivän katkos tietoliikenteessä puhelinkeskuksen huollon takia ja ryhdyn heti ironiseksi ja myrkylliseksi Espoota kohtaan: seuraavaksi toivelistalla kunnallistekniikka.. Mutta on mukava kuulla, miten vikaa selvitetellään. Mies puhelinyhtiössä sanoo: "Hetkinen, mittaan linjan nyt" (ja hän mittaa jollakin laitteella). "Mittaan vielä toisella mittarilla" - on niin mukava, kun oma asia etenee, voisin nukahtaa tähän mittailuun. Kaikki selkenee, tietokoneenikin tulisi kuntoon, kunhan vaan päivittäisin biossin ja jos ei se auta, niin sitten vaan ajaisin bäckap-levyltä ceen uudelleen, näin sanoo puhelimessa Janne, kun soitan tekniseen tukeen. "Mä taisin olla puhelimessa viimekskin kun soitit. Että on mulla kerran ollu tämmönen tapaus aikasemmin, siihen autto nää." Mutta kun ei ole nettiä, en voi päivittää biossia. (Enkä tiedä onnistuuko se muutenkaan.)

Joulukorttien kirjoittaminen oli hirvittävää, lähes jokaiseen täytyi kirjoittaa: Syksy on ollut kiireinen/ Anteeksi, etten ole pitänyt yhteyttä/ Emme ole nähneet vauvaannekaan vielä, (vaikka eihän hän enää mikään "vauva" ole)../ Onko kutsu vielä voimassa (esitetty vuosi sitten) / Olisi tosiaan joskus hauska mennä sinne jääkiekko-otteluun, kun en ole koskaan käynyt / Yritän pitää yhteyttä vähän useammin / Syksy on mennyt kirjoittamisen parissa, mitä teille kuuluu? jne..
Kaiken huippu oli, kun en ole varma parin ystäväni sukunimestä, koska he ovat pitkän avoliiton jälkeen menneet naimisiin: Ps. Laitoin nyt kortin vanhalla nimelläsi, lieneekö se vielä käytössä? /Oletko muuten vielä nimeltäsi sejase?
Mutta korttien saaminen on niin terapeuttista. Ystävät ovat olemassa, serkun neljä lasta Nurmossa seisovat ponin vieressä, Martti-vauva toisaalla on maalannut sormiväreillä kortin, kaikki ovat niin lämpimiä viestejä. Postikorttien saaminen on niin harvinaista, että tavallinen kuvakorttikin lämmittää.

Ulkona kävelee koiranulkoiluttaja, hoikka tyylikäs nainen, joka tuoksuu viskille. Hän lyöttäytyy juttusille ja kulkee mukana minne tahansa käveletkin. Hän puhuu lakkaamatta, aivan järkeviä. Mutta hän on todella hoikka, suorastaan laiha. Hän ei saa tarpeeksi ravinteita. Tähän on selitys, mutta entä tämä: menimme hissiin kauppakeskuksessa, siellä oli yksi ihminen, arviolta n. 15-vuotias tyttö tai poika (todella, en ollut varma). Yhtäkkiä kun hissi oli liikkeellä hän rupesi kutittamaan kuusivuotiasta poikaani hillittömästi niskasta, niin että poikani kiemurteli nauraen hissin lattialla. Harvoin pidän mitään lähiympäristössäni hulluna, koska vertaan kaikkea omiin ajatuksiini, jotka ovat usein hulluja. Mutta tämä oli sillä rajalla. Lapset pitivät häntä kuitenkin hauskana.

Tänään tulin ostoksilta yksin aamupäivällä ja kuuntelin ohjelmaa, joka muutaman lauseen jälkeen paljastui runoilijan haastatteluksi. Haastattelija kuulosti Ahtisaarelta, runoilija oli vanha nainen, joka puhui narisevalla äänellä. Haastattelija sanoi: Ette siis hyväksy aikaisempia runokirjojanne, vasta Fahrenheitin. Runoilija vastasi: Jjjooo... Nnniiin... Eeiii... see oli sellaista purkausta... ei ollut valintaa... (minä siis ajelen tässä kohdin kovaa vauhtia). Runoilija puhuu savon murretta tai karjalaa. Ja vaikuttaa kiehtovalta persoonalta.
Mitä tarkoitatte sillä, että "kaikki on jo tapahtunut?", kysyy haastattelija. Tässä kohdin tiedän jo, kuka runoilija on - "maailma on minun aistieni runoelma") "Nnoo... niin sanoi se, se Joules, tai.. en muista nyt nimeä.. mutta miten muuten voisi nähdä unissa tulevaa, jos sitä ei muka vielä ole", runoilija vastaa. Olen kotipihassa, aina käy näin, runo-ohjelma tulee, ja minun pitää hakea lapset puistosta. Naapuri menee ohi, istun autossa. Mutta hän on tottunut kaikkeen. Menen ottamaan ostokset takakontista, jätän radion päälle. Kun laitan oven kiinni, radion ääni kuulostaa ontolta, puhuu yksinään suljetussa tilassa. Avoimesta takaluukusta kuulen vielä: "Sanotte, että olette saaneet enemmän elämältä kuin kaunokirjallisuudelta. Mutta jos jotakin pitäisi mainita, olette kirjoittaneet päiväkirjoihinne sanat: Heidegger, Heidegger, Heidegger." Tässä kohtaa lyön takaluukun kiinni.

tarinameemi

Tarinameemi, johon sain kaksi haastetta Katjalta ja pajulta:

*

Meitä oli ensemblessä kolmetoista henkeä ja koko homma tapahtui kolmellatoista sikinsokin rakennetulla tasolla teatterin lavastehuoneessa.

Minusta idea oli hauska ja absurdi, toiset epäilivät vegaanipropagandaksi.

Ei Joulupukki tyhmä ole, vaikka aika epäuskottava otus onkin

*

Lauseet lainattu, tässä järjestyksessä: sun äitis, päiväntuoma ja sivuaskel

kolmas adventtitarina

Martti katseli hämärässä ympärilleen sähkölinjan juurella. Suopursu tuoksui. Kallio oli liukas tihkusateesta, sammalkin oli märkää. Oli tullut vikailmoitus, johdot kuulemma särisivät. Martti kuunteli hetken: se oli koronaa, joku eristin vuotaa. Oli mentävä ylös. Martti laittoi paalukengät jalkaan ja kiersi lannevyön paalun ympärille, soljen kiinni, se kilahti. Hän alkoi kiivetä ylös paaluun. Kengät rouhivat pieniä reikiä paaluun, nirskahteli. Yksin työkeikalla, vastoin sääntöjä, mutta työpari oli lähtenyt selkänsä takia lääkäriin.

Taivaan peittivät harmaanmustat pilvet, repaleiset. Mutta ylhäällä oli silti paljon valoisampaa. Pilvet olivat synkkiä, mutta niiden takaa valon kuitenkin täytyi tihkua. Ei se valo ainakaan maasta tullut. Martti pysähtyi, paalukengät pitivät ja hän nojasi taaksepäin vyön varassa. Keski-Suomen metsät olivat alapuolella, tummanpuhuvia kuusikoita, järviä. Tutut metsät. Vanha 20 kilovatin linja, posliinieristimet. Kaikki tummuneita, varsinaisia pommeja. Tarttumaetäisyydellä kolme johtoa. Särinä oli nyt voimakasta ja Martti tunsi ihokarvojen nousevan pystyyn. Niin kävi aina jännitteen lähellä. Nyt myös ranteen niveliä juimi kun piti kiinni paalusta. Oli vielä liian valoisaa, että läpilyöntiä olisi näkynyt, mutta Martti odotti. Hän aavisti paaluun tulevan vuotovirtaa. Aika paljon. Martti katsoi vyöllään roikkuvia leikkureita. Metallinen harus oli normaalia korkeammalla, se oli maassa täytynyt vetää metsään asti. Kallioon ei voinut kiinnittää. Martti siirsi leikkurit hitaasti toiselle puolelle kuin missä harus oli. Särinä muuttui tasaiseksi huminaksi. Kyllä. Tässäkö se nyt oli, elämä.

Martti ajatteli ihmisen kasvoja, miten niitten taakse ei pääse. Kasvot ovat kaikki. Täydelliset kokoonpanossaan: silmät, nenä, suu, joka voi kääntyä hymyyn, mutta kasvot olivat kuitenkin vain välittäjä, viestintuoja. Niissä kaikissa oli samaa, rakasta: joulua odottavassa tyttäressä, vaimossa, joka ei enää rakastanut, vanhassa äidissä. Martti siirsi painoa varovasti jalalta toiselle, harus lonksui, sekään ei luvannut hyvää. Ja jos eristinpuu oli laho. Hänen painonsa saisi sen taipumaan. Kolmesta mahdollisuudesta hänelle osuivat kolme hutia. Ihminen on piilossa kasvojen takana, näkymättömissä.

Martti kopautti kumisauvalla lähintä posliinikupua, se halkesi pehmeästi. Näkyviin tuli ruskeaa hyhmää, koko eristin oli täynnä sitä. Humina lakkasi. Martti laskeutui alas rivakasti, käveli alas viettävää kalliota. Pian tapahtuisi jotakin. Kolme minuuttia maasulun jälkeen välähtää aina. Martti odotti pimeän metsän reunassa, hän ei voinut olla kenellekään näkyvissä. Sitten välähti, paalu paloi soihtuna, valo oli niin kirkas, että Martti peitti silmänsä käsivarrellaan. Polulla matkalla autolle silmät eivät tottuneet pimeyteen, ilma kävi viileästi kasvoihin lämpimän tulen jälkeen.

tunnelmia

Olen pääsemässä joulutunnelmaan. Mikä sen teki? Kummallista, sen teki jouluostoksilla käynti. Inhoan shoppailua. Mutta kävin yksinään ja rauhassa ensin uudella pienellä kirppiksellä, johon oli tehty soma itsepalvelukahvinurkkaus. Löysin autoradan (50 cnt!), Hullunkuriset Perheet-kortit, hirviötatskoja, housuja esikoiselle, voi niin paljon kaikenlaista. Katselin nostalgisia tavaroita: samanlaista kahvipurkkia kuin lapsuudenkodissani, valkoista peltistä, jossa on sinisiä kiekuroita, ja jossa lukee sinisellä Kahvia... ja leluja, joilla on leikitty niin paljon. Jotka ovat kestäneet sinne asti, kestävät edelleenkin. Näin nuorenparin, joka luki cd-levyjen takakansia, ja luetteli vanhoja biisejä: Jumaliste! Kuuntele mitä tässon.. Ace of Base..", huomasin, että poika oli kuin kotonaan, ja tyttö ei. Sitten etsin poikien collegehousuja, sellaisia, jotka nelivuotias saisi sujuvasti alas vessassa, mutta yksiäkään poikien housuja ei ollut. Missä ne ovat? Tuhoutuneet jotenkin maailmankaikkeudesta? Todennäköisesti. Tyttöjen vaatteita on kirppiksellä aina, ne eivät kulu yhtä paljon, muuta selitystä tähän ei ole.

Sitten otin käyttöön vanhan ohutvartisen puukauhan ja tein lasten kanssa piparitaikinan kymmenen litran kattilaan. Siinä puukauhassa on kaiken ydin. Vaikea kuvailla mikä siinä on, sillä voi sekoittaa taikinat luumukakkuun, muusin lapin puikulaperunoista - se on kiireetön kauha. Miten yksi kauha voi luoda koko keittiöön tunnelman? Jääkaapissa on myös valkeita tulppaaneita huomista tädin luona vierailua varten. Parvekkeella voi olla jo pakkasta, vaikka se on puolilämmin.

Nuorin alkoi opetella eroon vaipoista. Hän seisoo lätäkössä ja sanoo: Pissa tulee, ei haittaa. Keskimmäinen haluaisi nyt porsaan lemmikiksi, joka söisi ruuantähteet. Mutta hän huolestui heti myös siitä, mitä tapahtuisi porsaalle sitten, kun me kaikki kuolemme. Sanoin, että on hyvä ajatella tätäkin näkökohtaa. En totu siihen millään, että lapset pitävät kuolemaa täysin luonnollisena asiana ja miettivät käytännön järjestelyjä tätä silmällä pitäen. Pahin oli ensimmäinen tällainen kerta, kun esikoinen alkoi kolmevuotiaana parkua junassa, että haluaa kuolla. En voinut yksinkertaisesti sanoa mitään, se oli niin järkyttävää. Olisin halunnut kysyä, että miksi haluat kuolla, mutta en jotenkin saanut niitä sanoja ulos suustani. Lisäksi koko vaununosasto tuijotti meitä, melko kiinnostuneena. Mutta hän sanoi peruteluksi, että koska taivaassa on kaikki lelut. Kaikki parhaat lelut. Tämä ajatus paratiisista oli päiväkerhosta. Lopulta sain hänet säälittävän hatarasti suostuteltua siihen ajatukseen, että jospa elämme kuitenkin nyt täällä jonkin aikaa. Teologiset väittelyt ovat arkipäivää: pari viikkoa sitten kaksi vanhinta väitteli päiväkodista tullessa autossa, kuka pääsee taivaaseen, nelivuotiaan mielestä kaikki hyvikset, vanhimman mielestä (joka on todellinen anarkisti) myös pahat, koska pitäähän Jeesus myös pahojen puolta. Kovaääninen väittely, ja esikoinen kääntyi takapenkille ja huusi sormella osoittaen keskimmäiselle: Minä olen enemmän oikeassa kuin sinä! Uskonnollista ainesta pojat saivat yksinomaan päiväkerhosta. Ja jotenkin tuntuu, että sitä ei tarvitse kauheasti itse lisätäkään.

Kirpputorilla kirjoja (ostin Pentti Holapan Ystävän muotokuvan, koska en ole sitä lukenut) ja yhden kirjan välissä oli viestilappu, jossa luki: Välitän sinusta paljon, paljon (vaikka käyttäydyinkin itsekkäästi) t: miehesi. Meillä on keittiön kellon vieressä viestilappu: Kello on ehkä väärässä.

uintia ja jotakin muuta

Olen yksinään kolmen pojan kanssa uimahallissa (miten tämä on niin ristiriitainen lause), siellä on hämmästyttävän väljää. Kaksi- ja nelivuotiaat ovat innoissaan ja pyytävät, että tulisi "nappaamaan" heidät reunatangosta uimaan syvemmälle. Kuljetan heitä yksi kummassakin kainalossa, välillä pikkuisin on selässä, mutta hän puristaa kaulaani, että luulen kaulavaltimon tukkeutuvan. Hän takertuu kiinni kuin pieni apina, kietoo jalkansa ympärilleni. Kuusivuotias ui omia reittejään syvässä, sukelluksissa koko ajan, käy vain hengittämässä veden päällä. Tämän uintitekniikan hän oppi uimakoulussa ("tärkeintä on eteneminen, ei se, onko pää veden päällä vai alla"). Häntä on melko vaikea havaita silloin kun allas on täynnä ihmisiä. Nytkin on koko ajan pidettävä mielessä: kolme, kolme, kolme. Laskettava, ovatko kaikki näkyvillä. En voi vaipua omiin ajatuksiini. Niin, kuusivuotiaskin ui hädintuskin. Mutta ui. Pikkuinen rakastaa kiivetä reunalle ja laskea yks, kaks, kaks, ja hypätä veteen, hän ei lainkaan epäröi, etteikö äiti ottaisi vastaan, saisi kiinni.

Olemme syöneet pizzeriasta mukaan ottamamme pizzan neljään pekkaan pyöreän pöydän ääressä uimahallin kahvilassa. Tällainenkin on jo mahdollista, ilman jatkuvaa kriisiä, kuten vauvan itkua ja viihtymättömyyttä, sitä, että on kiinni imetyksessä kun joku lapsista kiipeilee tangolle katsomon ylle (ja kun huutaa: tule alas! niin vauva heittää imemisotteen irti ja katsoo järkyttyneenä suurilla tummilla silmillään, hänen koko maailmansa on järkkynyt). Nyt on leppoisa ruokahetki, juttelemme niitä näitä, siitä miten kuusivuotias haluaisi olla jouluaattona pukkina. Minulla on hiukan huono omatunto, etten ole systemaattisesti huomannut ylläpitää pukkitarustoa. Lapset tietävät, että kaikki pukit ovat pukeutuneita ja että lahjat eivät tule Korvatunturilta, mutta silti heistä pukin merkitys ei kärsi tästä yhtään, he uskovat pukkiin, kun näkevät sellaisen. Sanon, että luulen meille tulevan ison pukin.

Miten ihanaa viettää joulu ensimmäisen kerran pelkästään oman perheen kesken. Tehdä kaikki oman aikataulun mukaan, välttää hössötys, aikataulut ja säntäily sinne tänne. Kaikki joulujutut ovat tekemättä, mutta se ei haittaa. Piparkakkuluola on hyllyllä.

huomioita

- kun annan keinussa vauhtia lapselle, minua pyörryttää huimasti, aivan kuin keinuisin itse (vaikka pysyn paikallani)
- kun hieron jonkun hartioita, menen aivan veltoksi nautinnosta (vaikka minua ei hierota)
- luin runouslehdestä lauseen: Voin ottaa suihin, jos sopii.
- alan etsiskellä puolipäivätyötä
- kirjoitin runon:

kirjeenkantajalle

ajat tien oikeaa laitaa
lähellä ojaa
takinnappisi kulkee tienpinnan yllä,
tulee lähemmäksi
ei kovin korkealla koska
etenet istuallasi
tähän reittisi läntisimpään pisteeseen
ylävartalosi kääntyy 45 astetta oikeaan
avaruudellisesti
kiertyy
seisahtuu
ojentuu
nostaa postilaatikon kantta
kirjeet putoavat kädestäsi alaspäin
pohjalle
esteeseen saakka
ja nappisi lähtee poispäin minusta
jonka voi paikantaa erilaisilla määreillä:
sinä tyttö (nainen), joka...
nappi kääntyy risteyksestä
vauhti kiihtyy
lehmusten reunustamassa alamäessä
en avaa kirjeitäni kuitenkaan

- kehotin lapsiani kuuluvalla äänellä keräämään pallomerestä lentäneet pallot takaisin. Kaikki muutkin siellä olleet lapset tottelivat epäröimättä.
- löysin jostakin kirjasta hyvän lauseen, "moton": Hän ei tiennyt mitä odotti; mitä se oli; mutta se ei tapahtunut. (en valitettavasti muista lähdettä)
- jostain syystä tämäkin keskustelunpätkä on minusta hauska: "Ja pelto alkaa." "Pitäiskö etsiä toinen reitti."
- näin unta, että raajani ja kaikki minussa paisui elefanttitautisen muhkeaksi, en kuitenkaan kasvanut pituutta. Ymmärrän hiukan miltä Gregor Samsasta tuntui kovakuoriaisena.
- ideoin muutosta elämään: puolipäivätyö, (joku sosiaalinen ammatti, missä tapaisi ihmisiä), ystävien hankkiminen, heidän kutsumisensa kyläilemään.

Muutos

Näin unta, jossa keskustelin Freudin kanssa, ja hän sanoi, että tehtäväni on korjata liimalla tai jollakin systeemillä kaikki (sadat) rikkoutuneet marmori- ja lasikuulat. Kuulia on heitelty, niissä on lohkeamia, siruja on irtoillut. Kaikkiin löytyy oikea palanen. Sen sanottuaan hän kääntyi pois, näytti väsyneeltä ja ikävystyneeltä, ajatteli jo muita asioita, vaikka oli mielellään ottanut minut potilaaksi. Minä ajattelin, että kai minä jotenkin tästä selviydyn, ajan kanssa.
Huomaan haluavani mennä psykoanalyysiin, opiskella, lukea feminististä kirjallisuusteoriaa, muuttaa maalle, asua kaupungissa, kirjoittaa. En haikaile menneeseen, mutta kaipaan jonkun uuden alkua, ja tunnen vain alkuja, mitä olen itse kokenut. Antoisat vuodet kotona lasten kanssa ovat lopussa. Sitä on kääntynyt pois vanhasta, eikä tiedä mitä on edessä.
Kun nostan tai pidän sylissä nuorinta, hän tuntuu niin kevyeltä ja pieneltä. Olen muuttunut äitinäkin paljon näinä vuosina. Hän haluaa toisinaan vielä nytkin, kaksivuotiaana, että häntä syötetään. Tuntuu hyvältä se, miten pieni hän on. Hänen päälakensa on juuri hellan ja pöydän reunan tasalla. Hän jää usein viipyilemään syliin pitkäksi aikaa. Katselemme kirjoja ja hän on selittää, mitä näkee. Ulkona hän tunnnistaa uuden reitin ja kysyy: - Mihin menossa? Vastaan tulee tuulessa nainen pitkässä mustassa takissa, kädessä iso sateenvarjo, kun hän on mennyt ohi, vanhemmat pojat katsovat toisiaan ja sanovat vakavina, jopa pelokkaina: - Noita-akka!
Kunpa saisin postissa hyvin vuoratun alumiinipaperisen paketin, jossa olisi uudet toimintaohjeet. Ehkä jotain pieniä toimintavälineitä myös voisi olla mukana. Voisi ajatella elämää tehtävänä tai ongelmanratkaisuna.

toipumista

Toipuminen on aina yhtä ihmeellistä. Kahdeksan päivää sisällä, flunssa alkaa hellittää, mutta lapset ovat stressaantuneita. He repivät kaiken kappaleiksi, kun eivät ole päässeet ulos juoksemaan. Pinna palaa. Laulan unilaulua kaksivuotiaalle, joka kivahtaa: - Hillaa, äijä! (äijä on äiti)Ja kun jatkan, hän huutaa: - Ei huutaa, äijä! Huomenna, ehkä huomenna - pääsemme palaamaan normaaliin rytmiin.

Yritin levätä perjantaina puoli tuntia. Lapsilla oli juuri siihen aikaan jano. Annoin kuusivuotiaalle tehtäväksi antaa pienemmille vettä mukeihin. Kohta vesi kohisee lupaavasti. Sitten kohisee vielä enemmän ja kuuluu: Samppanjaa! Jee, samppanjaa! Mukit olivat altaan pohjalla ja vesi kuohuu niistä ylös ja sivuille, joka puolelle.

Tylsinä sairastamispäivinä lastenkin suusta kimpoaa aforismeja, kuten vilkkaalta esikoiselta kuumeisesta sohvapedistä: Vartiomiehen aika on tuhlattu tunti.

Jonkin verran kuumeisena kaupassa käydessäni hätkähdin, eikö joulu olekaan vielä mennyt ohi? Ajatus joulusta katosi hetkeksi, ainoastaan piparitalo kyyhöttää hyllyllä, ja sekin on rujo, koska osat hajosivat moneen (liian moneen) palaan, ja mieheni ohje oli: tee luova. (Mutta kuulin väärin: tee luola.), vuodenaika tuntuu olevan kadoksissa, alan myös kyseenalaistaa muitakin asioita. Kuten asuinpaikkaa, vaihtaisin niin mielelläni pääkaupunkiseutulaisuuteni johonkin maaseudumpaan. Vanhaan hirsitaloon järven rannalla. Tietyn järven, ei minkä tahansa. Lapset saisivat käydä samaa alakoulua kuin minä. Mikä estää minua, todellakin?

Adventtitarina: Kaksi

Silja pesi keittiössä astioita, otti tiskipöydältä likaisen lautasen, laski siihen vettä. Se saisi liota hetken. Kohta kuivunut ruoka irtoaisi helposti. Astioita oli päällekkäin, Silja otti aina päällimmäisen, eteni astia kerrallaan. Laittoi puhtaan astian kaappiin, avasi ja sulki joka kerta erikseen astiakaapin oven. Alimmassa kulhossa oli kaksi lusikkaa ristissä, mitä niillä oli syöty? Jälkiruokaa, he kaksi. Silja piti lusikoita kädessään ja päästi hanasta vettä niiden päälle, hankasi sormin puhtaaksi ja sammutti vedentulon. Pinttyneet kovat muruset lähtivät vain kynnellä. Lusikoissa oli musta muovinen varsi, ja Silja huomasi, että toisen lusikan pesä on irtoamassa varresta, se heiluu. Hän asuu toisessa kaupungissa, elää toisenlaista elämää, perheensä kanssa.

Silja avasi kaapin, etsi sieltä kynttilänpätkän. Paksun, joka olisi tukeva ja pysyisi pystyssä. Mille kynttilän asettaisi? Jollekin kevyelle, kelluvalle. Paperilautaselle. Syviä kertakäyttölautasia oli nurkkakaapissa pino pikkujoulukutsujen jäljiltä. Silja meni alas katua joen rantaan, sytytti kynttilän. Hän varjosti kädellään liekkiä, ja katseli ympärilleen. Tässä kaupungissa liekki näytti niin heikolta. Ilmassa oli kuitenkin tuulta, vaikka oli tuntunut tyyneltä.

Silja katsoi mustana virtaavaa jokea, sen syvyyttä ei osannut sanoa. Talot joen takana olivat korkeita. Oli hämärää. Hän laski kynttilän jokeen lautasella, se lähti palavana hitaasti merta kohti. Meressä se joutuisi mustiin, kylmiin pyörteisiin.

Kotimatkan Silja itki välittämättä vastaantulevien katseista. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen tämän kaupungin sellaisena kuin se on, hän ajatteli. Ja kun se näkee minut. Vanhan naisen, isoäidin, hoitamassa parvekkeella kukkia.

pakinaperjantai

Opiskelin ydinfyysikoksi. Kaksitoista vuotta Turussa, sitten Luzernessa CERN:in atomihiukkasfysiikan erikoistutkijana. Minun olisi pitänyt huomata aiemmin se, mikä oli niin itsestäänselvää. Kun koululaisena katsoin ikkunasta, ajattelin näkymää, en lämpöteknisiä ominaisuuksia. Kun laskin kappaleen heittämää varjoa, en ajatellut pinta-alaa, vaan sitä, mitä varjossa voisi tehdä, miten se heittyy, ruohon vihreää värisävyä varjossa, tunnelmaa. Jatkoin kuitenkin sokeasti työskentelyä kohti päämäärääni, Yhtenäisteoriaa.

Luzernessa kärsin jatkuvasti ihottumasta kasvoissani. En juuri käynyt ulkona. Hilseily ja kutina pahenivat koko ajan, aloin murtua.

Vuodet puutarhatonttuna ovat parantaneet murtumat. Kasvoni ovat eheät, partani hyvinvoiva ja isot silmäni - niistä toisinaan vierähtää kyynel, kun katselen Ristorante Casagranden terassilla ihmisten hymyjä, kohtaloita. Näen auringon, nautin varjosta.

"Kuume etenee aaltoillen, virus etsii tietä, lopullista läpimurtoa kehon sokkeloissa. Tunne ympäristön hallinnasta vähenee, aistimukset siirtyvät oman kehon rajojen sisälle. Kipu vihlaisee kovaa, pistos ujeltaa korvasta pään sisään. Se kimpoaa salamannopeasti kallon luista, ikään kuin tunnustellen, mitaten välimatkoja. Välillä kipu kulkee polven ulkosivulla, lihaksissa ympäri kehoa, käväisee ohimolla.
On kylmä. Seison kylpyhuoneen lattialla lämmittelemässä jalkojani lattialämmityksellä. Ikkunan lähellä makuuhuoneessa vihmoo kylmä tuuli. Vuoraudun peittojen sisään ja silloin vasta kuume alkaa todella nousta. Alan hikoilla, kosteus tihkuu ihon läpi vaatteiden kuituihin, tuhannet pikku huokoset raottuvat ja päästävät kosteaa lämpöä ulos, ne pienet löylistit. Ruumiini on kiehuvassa käymistilassa, vaatteiden kuidut kostuvat ja taipuvat. Sydämenlyöntini tunnen liian voimakkaina.

Yskiminen alkaa heti makuulla. Lima alkaa nousta keuhkojen punertavista tiehyeistä, limamassa kulkee värekarvojen päällä kuin stagediver hevikonsertissa. Sen tulemisen tuntee, on vaikea hengittää, rintakehän päällä tuntuu paino. Keuhkolima pysyy sitkeästi yhdessä, pyrkii ylöspäin keuhkoputkessa ja työntää lopulta toukkamaisen häntänsä ylös kurkusta. On pakko yskiä. Yskin täydellä voimallani, vedän välillä henkeä, yskin taas ja lopulta vihreä lima tärskähtää ylös kurkusta ja roiskuu pitkin kitalakea ja poskia ja hampaita. Nielen sen ja vaikka sitä ei näe, sen sammalenvihreän värin aistii. Sen aistii mausta, joka on ummehtunut, jollakin tapaa antiseptinen. Tältäkö keuhkot tuoksuvat sisältä, tämä on arvokas viesti kaukaa. Maku on sellainen, jonka tapaa, kun avaa syksyllä koululuokassa tyhjän pulpetin, jossa lyijykynän teroitusroskat ovat muhineet koko helteisen kesän.

Nielemisen jälkeen on hetken helppo hengittää ennen seuraavaa kertaa. Juon makuullani vettä ja vesi valuu suupielien ohi kaulalle kuin pieni puro vaatevuoren sisään. Tässä rakastamassani kehossa virtsarakko on liian täynnä, tarkasti rajautuva paineinen yksikkö. Mutta minulla ei ole lainkaan voimia nousta, minua painaa makuulle joku suunnaton voima."

Kuudentena päivänä kuumeisten lasten kanssa sisällä alkaa tuntua, että. Että, olisi mukava käydä esim. ulkona. Mutta itselläkin on puolikuollut olo, päätä särkee ja lihaksia. Yritän ajatella, ettei väsymys ole este millekään. Ja voimmehan pysyä sisällä kunnes lapset ovat aikuisia. Sitten astumme ulos maailmaan, joka on kirkas, selkeä ja koskematon. Aidosti uusi.

Räkä liimautuu lasten poskille, siihen tarttuu pölyä ympäristöstä. Pikku huutolaiset. Seitsenvuotias naapurin tyttö lukee lapsille kirjaa sohvalla (itsekin flunssainen) Hy-vää päi-vää, ai-na ol- lut -aina- kun - kirah-vi kumar-tui kat-somaan ulos. Sitkeä virus, kohta täytyy mennä lääkäriin.

Iltapäivä kului kun lapset laittoivat kuvia albumiin. Aika virkistävää. Kun katselee kuvia, vähän väliä on pääsiäinen, ja kohta taas uidaan, sitten pää kurkkaa lumikasasta. Vähän kuin takaumia: tässä olet taas vauva ja relaat maitopullon kanssa Tallinnassa.

Ok, nyt etsin hauskuutta ja hyviä puolia.
- Ainakaan tämä virus ei ole HIV eikä Ebola-virus (toivottavasti).

Muita hyviä puolia en nyt löytänyt, mutta perään vielä muutama hauska ja mielenkiintoinen lause keräilylauseideni listasta:

- Kurtisaanit ovat aina keskuudessamme.
- Mika Waltari kirjoitti Sinuhen käymättä koskaan Egyptissä, mutta kaikki eivät ole yhtä hyviä eläytymään.
(Lause, jota en koskaan kuule:) - Jääkää meille yöksi! Kolme niin ihanaa lasta!

tarina (runotorstai)

pöydällä oli ase
minulla sinut

true self

readers's sense... hallusinating Foucault.. unable to save..alternative.. lead the mail character who.. sometimes gender may be constructed..a dying swan.. a role not an act.. nämä sanat sain talteen kun luen hyppivää kirjaa sylissäni yskivä ja rimpuileva kaksivuotias, lisäksi hän huutaa jokaiseen väliin (missä on kolme pistettä) TITA! Hän haluaisi tutin, mutta hän ei saa nyt saa sitä. Hän heittää tutin raivoissaan pois, jos saa sen. En voi keskittyä, mutta ajattelen, että kaikki on suhteellista. Ehkä en koskaan voi keskittyä tätä enempää. Vaikka minulla olisi aikaa ja oma työhuone.

Mietin eilen sitä, mitä menneestä muistaa, muistammeko todella vain sen mitä haluamme? Muistan yläasteajan hauskana. Oliko se todella sitä? En tiedä, miten tosi muistikuva on, ja onko sillä edes väliä? Olin priimusoppilas tarkkailuluokalla (yksi syy lisää, miksi näen monet asiat niin koomisena?), olin varmasti monien mielestä nössö ja vähintäänkin outo. Mutta... olin mukana "hyvissä" ja "pahoissa" porukoissa. Pääasiassa kuitenkin "hyvissä". Jos oli näin, miten se oli mahdollista? Olinko kuitenkin ulkojäsenenä molemmissa ryhmissä, en oikein kumpaakaan? Voi olla. Olin marginaaliasemassa, tarkkailijana. Vaikka olin ujo ja arka, minua ei kiusattu. Luulen (en tiedä), että se johtui siitä, että paikkani oli jotenkin määrittelemätön. Kiusaamisesta ei olisi ollut mitään iloa kenellekään.

Olimme toisinaan kaikki rehtorin puhuteltavana. Vaikuttavinta oli se, kun hän ei sanonut mitään. Katsoi vain meitä. Ja 97% tapauksista olin not guilty. Tämäkin tilanne tuntuu nyt koomiselta, ja niin se tuntui silloinkin. En ollut koskaan aidosti huolissani mitä tulisi tapahtumaan. Ja kaiken tämän jälkeen/takia minusta tuli opettaja.

Minusta se luokka oli hyvä porukka. Luokalla oli kiusaamistapaus, joku vaihtoi luokkaa sen takia. Onko tässä joku ristiriita? Eihän se voi olla hyvä porukka, jos joku savustetaan ulos. Oliko se tasapaino kuitenkin jonkinlaista kauhun tasapainoa? Ajattelimmeko silloin, että sitä mitä tapahtui, ei voinut estää. Toiset vastustivat kiusaamista, olivat heikon puolella, silti suunsoitto jatkui viikkoja, luokanvaihtoon asti. Mitä minä tein? En mitään. En puolesta enkä vastaan. Koin sen vääränä ja traagisena, mutta silloin minulla ei ollut rohkeutta puuttua asiaan - ja olin ulkopuolinen (omasta mielestäni).

Yritin vain hahmottaa, millainen olin silloin (ja millainen olen nyt). Luin pari päivää sitten jostakin: Suostu olemaan se mitä olet. Järjetön lause.

sairasta

Tänään joku painaa selkää kun makaan lastenhuoneen lattialla junaradan vieressä, se on ritarin haarniska. Olo ei ole mukava, päätä särkee, yskimisestä. Käsikopelolla tunnen kuka on veturinkuljettaja. Sisällä neljättä päivää flunssaisten lasten kanssa. Esikoinen raahautuu omasta halustaan vessaan syömään, koska yskiessä tulee oksennus. Ja hänellä on kuitenkin nälkä. Hän nukahtaa vessan lattialle. Meillä on rauhallista. Olemme jo katselleet ja kuunnelleet kaikki lastenkasetit, en pysty lukemaan kun yskittää. Tuijotamme lopulta dokumenttia "Etanoliorjat". Myöhemmin lojumme sängyllä ja löydämme sattumalta peitoista palan paperia, teemme kirjeen pukille:

H:
- kauko-ohjattava auto
- nallekone
- tarrakone
- Popi-koira
- uusi pistooli

V:
- nallekone
- tarrakone
- Popi-koira
- kassakone
- uusi pistooli

A: liian pieni toivoakseen mitään (miettimisen jälkeen: tutti)

Jouluun liittymättömiä toiveita: esikoinen haluaisi lähteä katsomaan ilotulitusta vuorille. Keskimmäinen haluaisi isona lepakoksi.

outo mies

Istuin juomassa lattea kahvilassa töiden jälkeen, kun vieras mies tuli pöytääni noin vaan. Hän oli yhtä jalkaa ja kättä sikin sokin. En oikeastaan ajatellut siitä mitään, laitoin vain pois kirjan, jota olin lukemassa. Hän laski varovasti tuoppinsa pöydälle ja ojenteli sitten pitkiä jalkojaan pöydän alla. Hän kysyi mitä kirjaa minä luin. Näytin hänelle kirjan kantta, se oli joku satunnainen romaani. Hän nyökkäsi ja hymyili jotenkin vaivautuneesti.
Juttelimme kaikenlaista yleistä – säästä, uutisista. Hänellä oli omalaatuine puhetyyli: - Mitäs noin nuori tyttö tekee täällä tähän aikaan? hän kysyi minulta. Jotenkin hänen eleensä olivat, miten sen nyt sanoisi, vanhanaikaisia. Hän nousi ylös, kun minä nousin ottaakseni naapuripöydältä lehden. Aivan kuin hän olisi ollut vanha ja minä nuori. Minulle tuli outo ajatus: hän käyttäytyy kuin isänsä (en tietenkään tuntenut hänen isäänsä). Me olimme kuitenkin suurin piirtein samanikäisiä. En muista kovin tarkkaan mitä me edes puhuimme, koska kiinnitin huomioni hänen kaulaansa. Sen nytkähtelyyn. Aivan kuin hän olisi jatkuvasti niellyt jotakin todella isoa ruokapalaa. Laskin sekunteja nytkähtelyjen välillä. Se toistui aina viiden sekunnin välein. Ei se minua oikeastaan häirinnyt, se vain osui silmiini. Ja hänen kasvonsa, ne olivat todella kapeat ja pisamaiset, hän näytti suorastaan aliravitulta. Silmät olivat hailakat ja vaaleansiniset, vähän vetiset, niiden alla iso kyömynenä. Mutta päällimmäisenä aisti hänessä surumielisyyden. En tiedä mistä se vaikutelma tuli, ulkokuori oli hänellä normaali, mutta ihan kuin hänen sisällään olisi ollut joku hirvittävä suru. Kuitenkin hän tuntui suhtautuvan minuun jotenkin säälivästi. Mitä tahansa sanoinkin, niin hän vain hymyili, aivan kuin minua oltaisiin kohta viemässä ammuttavaksi, ja se mitä siinä rupattelin, jäisi viimeisiksi sanoikseni. Ja voiko viimeisiin sanoihin suhtautua mitenkään muuten kuin liikutuksella? Minulle tuli tunne, että edessäni on joku, joka ei naura aidosti koskaan, jota mikään ei oikeasti ilahduta. Sen sijaan hän nauroi kyllä minulle. Sanavalinnoilleni, kun esimerkiksi sanoin hänen kaulaliinaansa ”kivaksi”. En tosiaankaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Oliko se hyväntahtoista naurua? En saanut selvää. Se loukkasi minua joka tapauksessa. Naurettuaan hän upposi taas jonnekin syvälle itseensä.
Kun puhuttavaa ei enää löytynyt, hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Kun kieltäydyin, hän hymyili taas sisäänpäin aivan kuin hän olisi tiennyt kaiken jo etukäteen. Hän nousi ja lähti kävelemään ovelle. Ja hän käveli oudosti, oikea käsivarsi suorana sivulla, liu’uttaen sormiaan seinää pitkin. Hänen raajansa näyttivät irtonaisilta, mutta taipumattomilta. Suorat pitkät housut ja tiukka kauluspaita hänen yllään olivat liian pienet ja silti vaatteiden sisällä ei näyttänyt olevan mitään. Jalat olivat tikkumaisen ohuet ja suorat. Ajattelin, miten inhottavan kylmät hänen luisevat jalkansa olisivat peiton alla. Hetken mielijohteesta lähdin hänen peräänsä. Sain hänet kiinni postin nurkalla – hän käveli uskomatonta vauhtia vaikka oli niin kömpelö. Kun hän näki minut, hän hymyili taas kuin olisi säälinyt minua. Minusta tuntui, että hän piti minua naurettavana, kun seurasin häntä. Miksi oikeastaan tein niin? En tuntenut häntä kohtaan mitään - muuta kuin välinpitämättömyyttä ja korkeintaan uteliaisuutta. Kävelimme rinnakkain pitkän tovin. Hän käveli aivan kuin minua ei olisi ollutkaan, ja minun oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Pari kertaa kun käännyimme sivukadulle hän törmäsi minuun, en koskaan aavistanut mihin suuntaan hän oli kääntymässä. Tulin perässä kuin näkymättömässä hihnassa. Emmekä edes puhuneet kävellessä mitään - lukuun ottamatta sitä kun hän lopuksi pysähtyi ja sanoi: - No niin.
Vasta siinä tulin ajatelleeksi, että minne me oikeastaan olimme menossa. Hän asui siinä. Hän seisoi porttikongin edessä ja katsoi minua kuin virkamies. Hän ei tehnyt elettäkään hyvästelläkseen, joten tartuin hänen käteensä ja sanoin: - Nähdään.
Hän kääntyi ja meni portista taakseen katsomatta. Tunsin oloni kumman tyytyväiseksi, aivan kuin olisin saanut loppuun pitkän työurakan. Niin, oli miltei sanomassa, etten arvannut sitä - että hänestä tulisi hyvä ystäväni - mutta ei, sen minä juuri aavistin, että jotakin erityistä siitä tulisi.

adventtitarina

Kun kävelin töistä kotiin pitkin pimeää hautausmaan muurin viertä, näin maassa jotakin. Mietin hetken, pysähdynkö, olin väsynyt. Liikenteen melu viereisellä isolla tiellä painoi kaiken alleen, halusin eteenpäin, pois tästä. Jalkojani särki, olin seisonut ja kävellyt koko päivän. Housuni kiristivät epämukavasti, minun olisi pitänyt jättää ruoka syömättä. Jossain edessäpäin välkkyi punainen valo, en jaksanut katsoa, mikä se oli. Jouluvalo, tai sitten se oli mainos tai lämpömittarin ja kellon vaihtuva valo. Mistä lähtien en edes jaksanut katsoa? Minua pyörrytti, kun kumarruin alas. Melkein kaaduin. Nostin sen ylös, se oli hansikas. Musta miesten nahkakäsine. Seisoin se kädessä ja mietin, mitä sille pitäisi tehdä. Vein käsineen nenäni alle ja nuuhkaisin. Vieras tuoksu. Nahan tuoksu ja vähän tunkkainen, mutta miellyttävä. Kokeilin sitä käteen. Se oli sisältä pehmeä, muotoutunut vähän isommalle kädelle kuin omani. Kävelin muurin viereen ja laitoin käsineen vanhojen luonnonkivijärkäleiden päälle. Niin kai piti tehdä. Mutta kuka kaipaa käsinettään nykyään? Niin, että lähtee takaisin samaa tietä sitä etsimään. Ei nykyään kukaan. Niitä katoaa, päivittäin. Siinä käsine oli, muurin päällä, kämmen kohti taivasta. Katsoin ylös, tummaa siniharmaata massaa. Aivan kuin joku tahallaan tahtoisi tukehduttaa viltin alle, kokeilla miten kauan siellä pysytään hengittämättä. Käänsin käsineen toisinpäin, kämmen alaspäin. Nyt käsine hyväili muuria. Kävelin muutaman askeleen taaksepäin, sieltä katsoen näytti kuin musta käsi pitelisi muuria paikoillaan. Kohta se nostaisi koko muurin ylös. Mikä ryske siitä tulisi, kivet painoivat tonnin ja niiden siirtäminen oli outo ajatus. Ei niitä koskaan tästä siirrettäisi. Kun hautausmaa tehtiin, se jää siihen. Ei päälle rakenneta elementtitaloja. En voinut jättää käsinettä siihen. Minulla ei ollut tarjota sille paljon mitään. Niin vähän, etten uskoisi kenenkään sellaiseen tyytyvän. Minua suorastaan masensi ajatus käsineestä asunnossani. Laitoin sen kuitenkin takkini taskuun. Se täytti koko taskun ja tuntui painavammalta kuin olikaan. Tunsin sen siellä koko kotimatkan, matkalla ajattelin miten ensin sytyttäisin eteisen keltaisen kattovalon.

Tyttö istuu pöydän ääressä edessään valkoinen paperi, kädessään lyijykynä. Hän katsoo eteenpäin. Hän vie kynän terän lähelle oikeata silmäänsä. Työntää sen silmän sisään, sitten toisen. Silmät puhkeavat, hyytelömäinen neste valuu poskille. Tyttö miettii isoa valkoista kalaa, joka pyydettiin. Ruho oli valtava, se täytti koko pihan. Sen liha oli pehmeää, irtoili ruodoista valkeina hiutaleina, suli sormissa. Äiti katsoi tyttöä ja sanoi: - Sinä tulit takaisin.

Huone on täynnä lapsia, kolahteluja, yskähtelyä. Lapsi istuu ja tekee työtä nopeasti, liukuhihnalla, keskittyneenä. Silmä, käsi, osa, paikalleen, silmä, käsi, osa. Odotan, että hän näkisi minut. - Jätä se, ei se ole tärkeätä, sanon. Häpeän sanojani. Lapsi nousee vastahakoisesti, kuin velvollisuudesta.

vastoinkäymisiä

Pelasin jalkapalloa koulun kentällä ihan vaan huvin vuoksi tihkusateessa mieheni kanssa. Hän juoksi täyttä vauhtia ja pallo oli minulla, joka seisoin maalini edessä, ja hän menee ja potkaisee pallon tästä otteestani jalkojeni välistä maaliin. Tämä oli niin törkeää, että ensimmäinen ajatus/sana/käsite, mikä minulla tuli mieleen, oli: feminismi. Ajattelin alitajuisesti että tässä tarvittaisiin nyt feminismiä laittamaan asiat järjestykseen, koska tunteitani on loukattu. Yritin parhaani, mutta kukaan huomioinut sitä, että minä en olisi halunnut hävitä.

Muita vastoinkäymisiä tänään: aloitetaan pienimmästä:

- Poikani osti irtokarkkeja, koska huomenna saa vielä herkkupussin eskariin, koska se on pikkujoululounaan jälkiruoka. Hän lastasi rennolla kädellä, ajattelin, että syön liiat pois, mutta kun kotona katsoin pussiin, niin siellä oli vain mustia ja väkeviä, turkinpippureita ja pääkalloja. En voinut syödä mitään, ne polttavat suuta.

- Olin onneton. Aioin mennä varhain nukkumaan, mutta lysähdin sohvalle ja katsoin mieheni kanssa Prisma Studiota tunnin, tiedeohjelmaa Afrikan nälkäänäkevien lasten terveysongelmista. Dokumentti oli vieläpä hyvä ja innostava. Kun katsoin tiedemiesten työtä, harmitti sekin, että olen valittanut niin monelle, että joudun lukemaan postmodernia kirjallisuusteoriaa. Mitä sekin nyt on.

- Vesirokko itää. Lapset ovat saaneet todennäköisesti tartunnan. Nuorin lapsi heittää tavaroita ja sitten haluaa ne heti takaisin. Hän nousi illalla kahdeksan kertaa ylös pinnasängystä ja huusi: hettä, lisää hettä! Elimistö on sekaisin.

- Naapuri toi lastensa vanhoja leluja, jotka ovat kuin uusia. Piirustuslaudan ja palapelejä ja merirosvokirveen. Kerroin lapsille ennen kuin ajattelin, että nehän olisivat voineet olla joululahjoja, mutta se oli jo myöhäistä.

- Tuhosin blogini linkkilistan vahingossa. Missä ovat nyt KunKirjoitat ja Veloena.

- En ole yhtään teoreettisesti suuntautunut. Pystyn lukemaan vaikeaa tekstiä vain kirjoittamalla, ja sittenkin sillä tavalla, että en ollenkaan ajattele mitä luen. Luen vain sitten lopuksi mitä olen kirjoittanut. Näin teen essee-tehtäväni.

- Kun tulimme kaupasta, keskimmäinen valitti, ettei kuule Jeesuksen ääntä. Hän kysyi missä sen voi kuulla? En osannut selittää. Teologinen vyörytys on aivan päivittäistä. Ajan autoa aivan ajattelematta, en osaa jälkikäteen sanoa, oliko monet punaiset valot.

- Voisin jatkaa loputtomasti.

Yksi iloinen muisto, sekin menneiltä vuosilta:

- Oli joulu ja äitini oli joulupukkina, ehkä viisi vuotta sitten. Hänellä oli päällään joku ikivanha kääntöturkki vintiltä ja tuuhea karvalakki ja hän muutti ääntään möreäksi. Tämä meni lapsena minuun täydestä, mutta nyt olin jo aikuinen ja kiinnitin huomioni paitsi omaan yksivuotiaaseeni, niin myös vanhempieni koiraan. Se lähestyi pukkia matalana, lapaluut kohoillen vuorotellen molemmista etulavoista. korvat olivat luimussa. Se nuuhki vimmatusti. Olen harvoin nähnyt sitä niin epäluuloisena ja pakoon valmiina. Tämä nauratti, koska kyseessä oli iloinen juhla.

Väsyneenä jaksan korkeintaan tehdä sen verran "kirjoittamisen" eteen, että kerään hassuja sanontoja, tämän päivän saldo on seuraava: "Puhelin soi, tunnistin numerosta, että se oli sejase. Me olimme tuttusia." (Voisko sen mukavammin sanoa, tuttusia.) Seuraava tuli siitä, kun ystäväni kirjoitti, että "Tulen sinne aamusella." Tule vaan aamusella. Tänään toimintaterapeutin vastaanotolla lueskelin lehteä, jossa kerrottiin jostakin kirjoittajasta, joka on "julkaissut tukun novelleja". Tukun. Minkälaisen tukun? Aikamoisen nivaskan, niputettavia. Ja missä se tukku on? Sytyketukku, paperi vähän kastunutta.

uusi kirjahylly

Lapsuudenmaisemissa

Lapset painivat, juoksevat, karjahtelevat - ilosta - vanhempieni kerrostaloasunnossa. He ovat muuttaneet siihen isosta omakotitalosta, naapurissa asuu tatuoitu mies, joka on harrastanut rumpujen soittoa kahdeksan vuotta, ja jolla on kaikki laitteet. Lapsena meidän piti olla aina niin hiljaa. Elämä opettaa. Lojun sängyllä, kaksi poikaa painii vieressäni ja päälläni, lasten meteli on kova, mutta aivan tavanomainen, luen Italo Calvinon Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa-kirjaa, joka on suloinen kuin ihmisen ajatus. En jaksaa kieltää lapsia koko ajan, he leikkivät sopuisasti ja heillä on hauskaa. Se nyt ei vain ole hiljaista. Vanhempani eivät uskalla laittaa TV:tä kovalle, koska he ovat valittaneet rumpalille metelistä ja mitä nyt, jos he metelöisivät. He huolestuvat, kohta rumpali varmaan tulee ovelle, ja sanoo, että tehän täällä varsinaista meteliä pidätte. Sanon, että niin ei käy, kyllä kerrostaloasunnossa voi puhua ääneen. Isä ei kuule hiljaisesta televisiosta mitään, kun lapset kiljahtelevat. Äiti pudottaa vahingossa astian kaapista, isä sanoo, että tuo kuului varmasti naapuriin asti. Tämä ei toimi, ajattelen, meidän tarvitsee ostaa joku tyhjä maalaistalo. Sellaisen haluaisimme muutenkin. Pohjalaistalon, jossa on nurkat liuhallaan. Minulle oma työhuone, miehelle ateljee, lapsille huoneita. Käsittämättömän mahdollista. Järveen viettävä niitty, oma ranta, jossa on sauna. (Kanoja, lampaita, nämä on minun privaatit lisäsuunnitelmani, eräänä aamuna lampaat vain ilmestyvät niitylle, katso!) Sellainen talo on vapaanakin, juuri siellä missä pitääkin. Puu on vanhaa, syyt näkyvissä. Järven toisella puolella on talo, jossa isoisäni syntyi. - Nämä ovat vaarallisia unelmia.

Metsäkävelyllä sumuisena viikonloppuna. Metsässä on lampi, jonka pohja on tumma, ruosteenpunainen. Lammen pohjalla vedessä on keltaisia koivunlehtiä, ne loistavat kuin kolikot. Täälläkö asuisin? Menen polkua, joka on umpeutunut. Polut eivät pysy auki, ellei kukaan kävele niitä pitkin. Suopursun tuoksuu lehahtaa väkevänä, puita on kaadettu, tuoreessa puussa tuoksuu alku. Tukki, jonka sahattu tyvi loistaa valkeana lepää pehmeällä sammalella. Kasrsitut oksat peittonaan. Se lepää. Ja näyttää absurdilta, mutta hilpeän tyytyväiseltä oloonsa. Aivan kuin se tietäisi, että joulu on tulossa, ja että on niitä jouluja ollut ennenkin. Puunrunkoja katsellessa vaikea käsittää että koko paksu runko on sisältäkin kauttaaltaan samaa kovaa puuta. Isossa kuusessa riihen vieressä on oksia paljon, narutikkailla pääsisi alimpiin, ja sitten kiipeämään ylös. Narutikkaat voisi nostaa sitten ylös, etteivät muut pääse, sanoo poika. Sitten. Kun. Asumme täällä ja meillä on täällä puumaja. Riihen alla oli ennen mäyriä. Mosse-koira meni kerran sinne, juoksenteli pitkin mäyrien kanssa pitkin niiden käytäviä, joita mahtoi olla valtavasti: hirveä töminä ja viuhke. Mosse on sen jälkeen sekaisin ja jotenkin kultivoitunut monta päivää, ihan kuin se olisi käynyt ulkomailla.

Äidillä on kiire laittamaan paistoperunoita, mutta ajelemme vielä pitkin ja poikin kuraisia sivuteitä. Ei vielä, mitään kiirettä. Tiellä on musta lintu, se on korppi, joka lähtee lentoon kun lähestymme. Ei sen tarvitse mitään merkitä, sanoo äiti. Ei se minulle onnettomuutta merkitsekään, ihailen vain sen kiiltävää mustaa pintaa. Miten kauniilla paikoilla talot ovat, talon paikat on ajateltu, ei ole läiskitty mihin vaan. Metsä, järvi, pelto, joskus tie kiemurtelee pihapiirin poikki. Lapsuudenmaisemissa vaivun jonnekin hämärään, en osaa enää sanoa, mitä tunnen ja ajattelen, tuntuu, etten ajattele mitään. Aavistan sen johtuvan siitä, että tunteet olisivat liikaa. Se on kuitenkin paikka, jossa voi vain olla. Lapsuudenystäväni sanoi, ettei voi muuttaa vanhoihin maisemiin, koska pelkää siellä taantuvansa lapseksi taas. Ymmärrän mitä hän tarkoitti, vaikutus on niin voimakas. Ajattelen itsekin hulluja ajatuksia, jos muuttaisin, pystyisinkö siellä kirjoittamaan mitään, vai imisikö se maaperä kaiken, kuin magneetti? Mutta järvet sulavat, rumpali on vaimentanut rumpujen äänen (millä?), se kuulostaa sateen ropinalta, vie uneen.

Nyt vain aika lyhyt postaus, sillä yritän ehtiä kerrankin ajoissa nukkumaan. Vain sitä mitä ajattelen juuri nyt: Haluan tietää (ja luokitella, tavallaan) asioita kirjallisuudessa, mutta inhoan kaikki luokitteluja. Kannattaakohan minun opiskella kirjallisuutta? Miksiköhän inhoan luokitteluja? Ajattelen kai, että mikä tahansa luokittelu väheksyy mitä tahansa teosta? Kaikkein paras on luokittelematon, kaikkia määrityksiä pakeneva? Mitä on kirjallisuuden kehittyminen, kielen ja kerronnan uudistuminen - menemistä aina parempaan suuntaan? Tarviiko tällaista edes ajatella?

Pohdin sitä, että keskimmäinen lapsi, nelivuotias, puhuu koko ajan. Aivan koko ajan. Vaikka hetkeksi keskityn johonkin muuhun, käyn eri huoneessa, hän jatkaa puhettaan. Ajatteleeko hän, että jos hän vaikenee, unohdan hänet ja hän putoaa tyhjyyteen?

Eläimillä (joillakin) on toisinaan luppoaikaa, ne paistattelevat päivää. Meillä pakastin on tällainen, se köllöttelee nurkassa, josta otan kohta pois taulun, jossa on kuva tikuista tehdystä (ei kiinnosta onko se postmoderni) ovaalista linnunpesä keltainen pelto taustanaan ja johon kiinnitetään hyllyt, joihin voin laittaa kirjat ja paperit ruokapöydältä ja leipälaatikosta.

elämä

Näen
suljetun oven,
se on lukossa

ja ovesta poisjuosseen koiran.

Kuka kertoisi mitä kaikkea täältä voi löytää?

Edes sinä et voi olla minulle kaikki.
Jumala on
näkymätön, kaikkialla.
Me puhumme toistemme ohi.

tie on alamäkeä koko ajan

Juuri pari sanaa puhumaan oppinut kuljeskelee edestakaisin ja hokee: Joo. Niin. Hitsi. Tutti suupielessä kuin sikari, puhe sammaltuu tutin takia. Miten hullulta kuulostaa, kun hän sanoo: Niin. Joojoo. Aikuismaisella maneerilla. Samantapainen ilmiö on, kun keskimmäinen tapaa kaupungilla tuttuja, toisia pikkuisia. Hän tunnistaa kaverinsa kaupan edessä, menee lähelle seisomaan ja sanoo: No mutta. No mutta. Terve kaveri.. Ja taputtaa toista olkavarteen. Vanha sotakaveri, samasta poterosta. Aika sanatonta viestiminen on, vieressä seisoskelua ja nyökyttelyä. Mutta yhteisymmärrys on syvä.

Käymme metsäkävelyllä ja vanhin kävelee pitkin ojanpohjia ja rypee kurassa. Koska hän tykkää vedestä ja räiskyttelystä. Metsässä lapset leikkivät kaatuneen puun juurakolla. Murskaavat ja pudottelevat juurien ylös nostamia multapaakkuja, että sammal pääsisi kasvamaan ja että kaikki maatuisi paremmin. Voiko luonnossa puhua, että "siistitään paikkoja" tai "autetaan luontoa"? Ulkona ei tiedä vieläkään, mikä vuodenaika on. Tulee tunne, että kaikki on päättymätöntä.

Illalla laitoin lastenhuoneeseen lampaantaljan pienen tuolin päälle, siitä tuli kertojan tuoli. Esikoinen kertoi mielettömän tarinan Euroopan synnystä, kirjoitin sen ylös, mutta hukkasin paperin.


Lisäksi mietin seuraavia asioita muilta aloilta:

Millainen on prostituoitu joka kuulostaa puheissaan virkamiesmäiseltä? Huono roolihenkilö.

Hyvä lause: Hän ei tiennyt mitä odotti, mitä se oli, mutta se ei tapahtunut. (Coetzee)

En sitä oikeastaan halunnutkaan. Seksi on niin yliarvostettua. (Nämä lauseet kertovat lausujastaan jotakin.)

Loppuun muutamia lyhyitä proosarunoja/aforismeja:

Ikkunankarmit hilseilevät, kaiken saastan keskellä sitä eletään, in the land of make-believe, kysyn haluaako kahvia, hän sanoo enhän minä mitään. Kuitenkin hän tulee keittiöön seuraksi. Katsomaan. Eikä hän ota mitään. Tulee ilta, meidän on mentävä nukkumaan. Sammuta valot sitten lähtiessäsi, sanon. Hän jää sohvaan istumaan. Voipullassa on outo sitko.

Toiveeni on hyvin pieni, hyvin ristiinnaulittu. Harmaa valo tihkuu aaltopeltipilvistä. Pyöreä reikä on kuu, helposti otan sen alas taivaalta. Haaveille hymyillään. Emme mekään. Niinhän mekin. Silloin.

Aina lipsahtaa. Joku terve väite, epävarma. (Taidat olla joku.) Ei voi olla liian varovainen. Viinimarjoistakin syntyy jo vaikka mitä. Hullu poimii koko nuoruutensa viinimarjoja. Punaisia, täyteläisiä. La viva.

Näin hänen nukkuvan siellä. Ei niin suurta tuskaa. Lumen peittämä järvitasanko. Partyhinta, aamusuihku. Järvessä jääkansi.

En sen vielä pitänyt alkaa. Alkoi liian varhain, varkain. Kaupunki nukkuu vielä. Herään kivien välistä, en tiedä kuka olen. Kävelen keskiviivaa. Tästä tulee kotikaupunkini.

Taivasyö pakkasella on kuolleiden portti. Taivas vaientaa. Hiljaisuus on todiste.

Metsä rajaa keskelle valoisan tilan. Lumiset pellot. Äiti kysyy, miten uskallat liikkua. Pimeällä. Miten uskallat.

Kesä jatkuu. Tulemme siksi mitä olemme. Herätä minut kun syksy tulee.

Olen aina sillan korkeimmalla kohdalla. Muita kohtia en huomaa, nousuja enkä laskuja. Silloilla, huipulta toiselle. Lumpeita ja autoja katsellen. Itsekritiikki täytyy unohtaa.

Laivoista tulee ensin mieleen mereen hyppääminen, kaiken uhalla, ikävä. Joku poimii merestä, jos ei poimi, niin kuu poimii. Jos ei muista nimeään, syntyy vauvaksi.

Virta on kytketty. Painan käden pulppuavaan lähteeseen. Kostea välähdys ja vuosia kuluu miljoonaviisisataatuhatta. Tule. Pannaan juhlat pystyyn. Boolia puolipyöreistä maljoista. Nurkassa mattokäärö, sisällä veitsi. Menemme sisään, navat kytketään, pelkällä salamavalolla.

Ulkona juoksee kolmijalkainen kettu. Maisemaravintolassa keski-ikäinen asiakas tukehtuu sylkeensä. Syntipukkeja tarvitaan.

Ratapihalla jänis tai kaksi, juna tulossa parin tunnin päästä. Ei voi sanoa tahalliseksi, jos ei tiedä.

Kysy silminnäkijältä mitä tapahtui.

No mitä? Vika ei ole siinä, etteikö olisi mitään kirjoitettavaa blogiin, vaan siinä, että sitä on liikaa. Sitten vaan poistaa turhat, ei siinä muuta ole. Jotain sellaista kaiken tyhjentymisen ajatusta tai aihetta olen omiin teksteihini joskus hakenut, tai yrittänyt luonnostella. Mutta kun nyt luen Coetzeen Michael K:n elämää, niin en voi muuta kuin hämmästellä, itkeä ja nauraa. Miten kertoja vie Michaelilta kaiken, absolutely everything, niin että hän elää multapenkereessä veldellä Etelä-Afrikassa kuin eläin, nälkäkuoleman partaalla. Ja sitten hän pitää tilanteen siinä, kun kaikki ylimääräinen on kuorittu pois, kaikki liha, ihmisoikeudet. Jäljellä on vain valkea luu, jota pitkin edetään, ja välillä viilletään luutakin - päähenkilö pohdiskelee, elääkö "hän niin sanotussa autuudessa."

Kirja vaikutti minuun niin, että kaupassa ruuan kerääminen kärryyn tuntui irstaalta touhulta. Häpeälliseltä.

Change the world.

Toisinaan perspektiivin saaminen on hyväksi, niin hyväksi. Irrottautuminen omasta säälittävästä persoonasta, joka masentuu kun on hiukan pimeää (on sattunut syntymään pohjoiselle pallonpuoliskolle) ja voih, kun täytyy tiskata, siivota ja valmistaa vieläpä oma ruokakin. Omat lapsetkin on hoidettava. Henkinen tasapainoni säilyy niin vaivoin tällaisen ikeen alla.

Kirjoittamisessa on niin hyvä päästä irtomaan omasta näkökulmastaan, aidosti jonkun toisen nahkoihin (ainakin proosassa). Minusta on hyödyllistä, kun kirjoittajapajassa eläydyn olemaan 96-vuotias rautamummo, entinen Mannerheimin rakastajatar. Henkilön kehittämisestäkö kaikki lähteekin, kun tarvitsee raamit kirjoittamiselle, oman maailman, minne poistua tästä arkisesta?

Ja samalla huomaan, että kaikki kirjoittaminen on niin alkuvaiheessa. Motivaatiota ja rohkeutta on, mutta ne auttavat vain alkuun. En ajatellut, että kirjoittamisprosessi veisi näin kokonaan.. tai ehkä aavistin sen, siksi lykkäsin aloittamista niin pitkään.

Anyway, olin kirjoittamassa jotakin, mutta se meni ohi. Aivan kuin luonto-ohjelma, jota katsoimme lasten kanssa, he kommentoivat ja kyselivät koko ajan niin, ettei selostuksesta kuullut mitään, lukijan matala ääni pulputti taustalla kuin kupliva mutalampi. Uutisetkin vain varmennusta siitä, että ei mitään uutta.

Todellisuutta rupean tästä lähtien ajattelemaan yksinkertaisesti lankkulattiana, josta mikään ei mene läpi. Talona, ilmatilana, jossa lattia on silti olennaisinta, koska siinä seisotaan. Ja liikun vain virtuaalisesti, tähtitaivaalle, jne, kun tähän saakka olen mennyt ihan oikeasti, ja nyt olen aivan mustelmilla, pudottuani milloin minnekin puskaan (katon läpikin, joo). Sattuneista syistä. Siirtymät täytyy toteuttaa virtuaalisesti ja loivasti. Tukikohtia voi olla vain yksi, kun niitä nyt on ollut rajaton määrä. Hämmästyttävää, voin tehdä kaiken saman vain hienosäätämällä lentämistä, eli kirjoitusprosessia.

Osaksi ongelma on siinä, että näen todellisuuden normittomana, "kaikki on mahdollista"-tilana. Tässä valossa ymmärrät edellisen kappaleen, sen miksi lentämistä täytyy säätää.

Mietin, millaista on mennä epätoivoisen, vaikeuksissa olevan, syrjityn ihmisen kenkiin? Todella tuntea, mitä hän ajattelee?

Minua surettaa Michael K:n ja hänen äitinsä kohtalo, joista luin eilen. Michael nukkui pahvilaatikossa, ilman ruokaa, mustana apartheidin ja tapetuksi tulemisen varjossa. Entä kun ei ole mitään?

Onko kellään sitä enempää? Onhan meillä, materiaalisesti kaikki. Sosiaaliturva, yhteiskunta, rakkaus?

Joskus keväällä kuten nyt, kun lumi sulaa, sitä jää vain poluille. Metsässä kulkee loistavia polkuja. Pimeässä keskellä metsää törmäämme nuorisojoukkoon, joka valaisee meitä kasvoihin taskulampuilla. Hekö pelkäävät?

Täytyy leipoa se minkä on luvannut. Kesämökkinaapurina häärää alaston mies punaisissa uimahousuissa. Lapseni leikkivät Eero-koiraa (jonka äiti on viety teurastamolle). Koko tontti kaikuu huudoista, Eeroo! Keskimmäinen konttaa ja vanhin on macho isäntä. Seuraavana päivänä tontin rajalla mies kysyy keskimmäiseltä, oletkos sinä se Eero? Sanon Ei, samaan aikaan kun keskimmäinen sanoo Joo. Mies kysyy minulta, oletko mökillä yksin? Vaikea sanoa, kun yksinäisyyskin on niin suhteellista. Ja täytyy varoa, ettei toteuttaisi mitään ennalta määrättyä käsitystä kommunikaatiosta. Tai naiseudesta. On nimittäin täysin mahdollista kirjoittaa kirja, joka on molempia, bestseller ja taideromaani.

Poltin käteni pipareita lasten kanssa paistaessa, olin tietysti öljystä rasvainen ja liukas, ja rasvainen ihohan kai palaa helpommin. Kylmän veden alla kuuntelin, miten radiossa sama laulu jatkui ja jatkui: Bad boys are here, bad boys are here.. Pienet pellavapäiset pojat tanssivat keittiössä. Lähes kaikki musiikki on lähes kaikissa tilanteissa nykyään absurdia. Autossa kaupan parkkihallissa tilanne meni viimeksi aivan hulvattomaksi: Irwin Goodmanin Poing-Poing.. jammailimme, matkalla auringonlaskuun jonnekin Keski-Länteen, autojen perävalot näyttivät voimakkaan punaisilta pimeässä. Ja sen perään vielä Calling Elvis (anybody home).. Kaikki tämä saa pään niin sekaisin, olen sitä sauvasekoitintakin miettinyt, että mitä se kuvastaa. Vaikea itse tietää, onko viaton vai kokenut.

Joka tapauksessa nämä luen kuuluviksi hyvään talveen: glögi, suklaa, eroottiset tarinat, sängyssä yllä lämmin ullfrotté-kerrasto.

taidetta ja punajuuria

Kävimme koko perheellä Espoon modernin taiteen museossa WG-talossa. Oli hyvä retki, varsinkin Shirin Neshatin videoteokset olivat vaikuttavia, teokset ottavat kantaa naisen asemaan islamilaisessa maailmassa. Millä kaikilla äänillä nainen laulaa, saa laulaa. Ne olivat visuaalisia runoja. Vaikuttavin kaikista oli Siirtymä, joka pohtii kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja. Naiset kaivamassa käsin hautaa mustissa kaavuissa erämaassa, laulaen, miehet kantamassa vainajaa. Mahdokht ja Zarinjäivät myös mieleen. Jälkimmäisessä nuori nainen (prostituoitu) pesee raivokkaasti itseään, pakenee.

Suomalaisista nykytaiteilijoista jäivät mieleen Juhani Harri ja Ismo Kajander, elämyksellistä taidetta. Lapset rakastivat näyttelyn sitä osaa, missä taidetta oli tehty käyttäen esineitä: sulka roikkuu langassa, niin että sen kärki hipoo alla olevaa kiveä, ja on hionut kosketuskohdan kiiltäväksi ja sileäksi. Kengät, jotka on päällystetty pajunkissoilla. Laatikko täynnä ruosteisia nauloja. Haituvakukista tehty baskeri/tukkalaite. Taulu nimeltä Runous, jossa on seitsemän nastaa, tähtinä Otavassa. Pöytäliina, joka näyttää hulmuavalta ja runsaalta, mutta joka onkin lankusta tehty, ei hulmua, tai hulmuaa, mutta ei sillä tavalla, kuin ensin luuli. Hiiltynyt viulu ja kotelo.

Lisäksi valtavan hyvää punajuurikeittoa...

750g punajuurta
1 sipuli
10-11dl vettä
1 kasvisliemikuutio
1tl pippurisekoitusta
1 rkl sitruunamehua tai viinietikkaa
(keitä 40 min, lisää alla olevat)
150g sinihomejuustoa murusina
2 dl ruokakermaa
2 rkl hunajaa (tai sokeria)
(soseuta)
- pinnalle persiljaa

Olen saanut kuulla että minulla on ollut hauskaa syntymäpäivillänne

Mietin pieniä eleitä: vanhempani tömistelevät jalat lumesta, kun tulevat sisään. Nuoremmat ihmiset eivät enää tömistele. Tömistelyn liitän lapsuuteen, eteiseen astumiseen, menemiseen johonkin valmiiseen, lämpimään, keskuuteen. Ja lasten eleet ovat joskus erikoisia: kaksivuotias hoippuu ulos vessasta, pistooli ylös ojentuneessa kädessä, pakenee juosten ja tasapainon vaivoin pitäen, kuin humalainen saluunasta, on selvää että joku tulee perässä, kaksintaistelu on tiedossa. Keskimmäinen tutkii ruokapöydässä voileipää lähietäisyydeltä, suurennuslasilla.

Takana on monia vuosia äärirajoilla elämistä, sellaista, jossa joustovaraa ei ollut paljoa: valvottuja öitä, väsyttäviä päiviä, uhmaikiä, tasaista kaaosta. Ennen omien lasten syntymää hätkähdin, kun työkaveri sanoi, että viimeiset vuodet pienten lasten isänä ovat hänestä kuluneet aivan kuin sumussa, hän ei muista niistä vuosista mitään yksittäisiä asioita. On niin sääli unohtaa. Itse olen nyt sumun reunalla, kun nuorin lapsista on kaksivuotias. Niin moni asia on jo niin helppoa: ei enää koliikki-itkuja, imetystä, ruoka-aineisiin totuttamista, kävelemään opettelua, lapset eivät mahdu enää oikein kantoliinoihin, tuttipullot saa laittaa pois. Vähän aikaa sitten ajattelin, että miten selviän näistä vuosista, nytkö jo kaipaan takaisin? Pienten lasten kanssa koko maailma on toinen.

Lasten kanssa leikimme, että olen mäyräkoira ja imetän heitä pesässä pöydän alla. Onhan lapsuusvuosia vielä jäljellä. Vanhin kuitenkin teki tänään itse jälkiruuan perheelle: paahdettua leipää ja sen päällä marmeladia ja mausterahkaa. Ja hän opettelee liikennemerkkejä. Haluaisin niin usein pysäyttää ajan kulun. Oma vanhenemiseni ei haittaa, mutta en raaskisi antaa lasteni kasvavan. Koti tuntuu marraskuussa hämärältä, mutta kaksivuotiaan valkoinen tukka on niin kirkas, että se häikäisee silmiä.

Kun ajattelen nautintoa, tulee ensiksi mieleen tilanne: olemme avanneet joululahjoja mummolassa, maaten lattialla lasten kanssa, lahjat eivät pienintä niinkään kiinnosta, vaan lahjapaperit. Punaista ja kultaa, sinistä, kuviollista. Rapisevaa, ja sitä on runsaasti, suorastaan yltäkylläisesti. Puolivuotias vauva makaa vatsallaan lattialla ja pulleat kädet harovat paperia, rypistelevät, ruttuavat sitä. Siitä omasta toiminnasta syntyy ihana ääni ja äänestä suorastaan orgastinen olotila: vauvan silmät ovat vain puoliksi auki, suu hymyssä, kädet kourivat paperia, koko keho on jäykistynyt, mahallaan ollessa jalat sojottavat takana ilmassa. Vauvalla on taivaallinen ilme, hän ei näe eikä kuule mitään. Tämä on tästä lähtien meille nautinnon prototyyppi. Samanlaista nautintoa koen silloin, kun mieheni on isä lapsille, ohjaa, toruu, leikkii. Se on niin nautinnollista, että mitä tahansa olinkin tekemässä, lamaannun nautinnosta täysin ja jään tuijottamaan kattoon. Varsinkin se, kun hän puuttuu lasten negatiivisiin tekemisiin, riitoihin ja kiistoihin. Tulen sellaisesta väistämättä eroottiselle tuulelle.

Keskimmäinen oli tehnyt isälle taikamuusista kädenjäljen ja kortin, johon hän oli itse sanellut viestin isälle. Se oli hellyyttävä: Isi auttaa mua aina. Isi tykkää korjata tavaroita. Viimeinen lause oli myös aika hyvä: Ainakin isi tykkää lihasta.

Eleggua on afrikkalaisessa tarustossa teitten, polkujen ja tienristeysten isäntä, varsinainen velikulta ja leikkisä luonteeltaan, se on läsnä, kun jotakin syntyy tai kuolee, alkaa tai loppuu. Se voi päästää pälkähästä ihmeen tavoin tai saattaa kaiken tuhon omaksi. Eleggua on kohtalon valtias. Se asuu oven takana ja seuraa sieltä valppaana tapahtumien kehitystä. Se ohjailee Sattumaa, kylvää hyvää tai huonoa onnea.

Minä, kuka lienen, harhailen enkä ymmärrä mennä kotiin, teen vaan nuotion tienviereen. Eleggua rakastaa ja säälii minua, näkee minussa nuoruutensa. Tiedän sen, koska muuten en voisi olla näin onnekas. Tapaan lännessä kaikenlaisia maankiertäjiä, valonpilkahduksia, kasvaneita lapsia. He ovat minä. Hakkaan puoliksi maahan kiinni jäätyneen miehen irti, lähdemme yhdessä eteenpäin. Hän sulaa kuuraisella tienpenkalla. Mies ei voi puhua, hän on menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa. Menettänyt toivonsa? Voin nyt kuolla, sanoo hän katseellaan. Miehen sanojen jälkeen katson peltoa, joka on saanut hennon lumipeitteen, vihreää näkyy yhtä paljon kuin valkoista. Eleggua kuuntelee puun takana. Pellon takana on autio talo, maali ulkolaudoista hilseillyt. Menemme, mies ja minä, pellon yli ja nousemme portaat ylös kuistiin, ovi on auki, eteisessä olevat kengät sopivat jalkaan, teemme tulet, lämmitämme talon. Jatkamme siitä mihin jäimme, mennyt sulkeutuu. Koskaan emme siitä puhu. Emme näe mennyttä enää, olemme vanhoja ystäviä, yhtä vanhoja kuin elämä.

Vauvapoika roikkuu oksan alapuolella roikkuen siinä käsillään ja jaloillaan kuin laiskiainen ja ilmassa tuntuu vieno kakan tuoksu. Olemme pihalla ja lumi tuoksuu ja tuntuu keväältä, seasonblending, kaikki vuodenajat ovat aina. Nauran vauvapojan puheelle, miten tavut menevät sekaisin: Stop! on hänellä Pots! Hän näkee maassa kepin: Pekki! Hän huutaa Ma dulla, ma dulla! (haluan tulla). Hermoimpulssi aivoista käsiin menee kiireettä, kun pelaamme palloa, hän ei saa kiinni, hän on toivoton tapaus, mutta tekee hienoa puolustustyötä jalat harallaan tanssien. Hän on joo-joo-mies: hokee isoveljiltä opittua Joo-joo-hokemaa, vaikka vastaakin kaikkeen ensin Ei.

Kunpa joku ilta voisin nukahtaa ajattelematta: "... mikä show!" Mutta enkö muka tykkää tästä, non-stop-bileet laivalla jo kuudetta vuotta. Ainahan kupin voi täyttää uudelleen ja käydä ihailemassa jäävuoria. Kyllä tykkään. Laivat ovat insinöörityön taidonnäytteitä. Unsinkable. Isoisälläni oli lippu Titanicille, mutta hän perui matkansa. Mutta tämä laiva ei ole Titanic vaan ruotsinristeily teemalla 70's Disco Beat. Lapsenvahti on valkoinen kuin palaamme, ei olisi kannattanut laittaa lastenrokkia soimaan, hän sanoo. Tauluja on pudonnut seiniltä. Nelivuotias filosofikin oli riehaantunut niin, että on hakenut hammasmukilla vettä vessasta ja roiskinut sitä muitten päälle. Ehkä rauhoittaakseen tilannetta, ajattelen myöhemmin. Tuletko toistekin, mies kysyy varovasti lapsenvahdilta. Hänen jännityksensä laukeaa, ja hän katsoo ensimmäistä kertaa suoraan meihin, valoisasti ja sanoo: Voin tullakin, oli oikeastaan aika mukavaa. Mies lähtee viemään tyttöä autolla kotiin, mutta sitä ennen vilkaisemme nukkuvia lapsia.

Sängyissään ja unessa, he ovat tyyniä. He nukkuvat lämpiminä ja pehmoisina. Tällaisia ilmeitä näkee heillä vain öisin. Keskimmäisellä on yllään punainen nuken kerrasto. "Hän sanoi, että se on hänen yöpukunsa", supattaa lapsenvahti. "Ei se mitään", vastaan. Trikookerrasto on ison nuken kokoa, vyötäröllä näkyy paljasta pulleaa massua kymmenen senttiä, napit ovat kiinni, mutta venyneet äärirajoilleen, joka välistä pilkistää valkoista ihoa. Irvokas näky, mutta peittelen hänet, ja ymmärrän, hän haluaa olla vielä vauva.

The roads, they will eventually come to a standstill

Päiväkodin johtajaa närästää. Siis fyysisesti. Näen heti, että hän on lempeä, hän esittää pienen neuvottelun jälkeen virhemaksun puolittamista. Olemme molemmat tehneet virheitä elämässämme. Tämän jälkeen rentoudun, ja vaiennan äänen, joka kysyy laskenko oikeustajuni euroissa. helppo puolinainen voitto joka tapauksessa, neuvottelu vielä jatkuu huomenna. Asennoidun positiivisesti.

Joihinkin asioihin ei voi ottaa positiivista kantaa. Onko epätoivossa rypeminen hauskaa? En tiedä, mutta epäonni tekee minut aktiiviseksi ja uhmakkaaksi.

Kirjoittaminen on liukumäki. Sillä välin kun liu'un, ruuhka saavuttaa pisteen, jossa autot pysähtyvät ja jäävät seisomaan niille paikolleen.

Sänkyjä

Miksi on niin vaikea kuvailla itseään ja sitä millainen on? Olen rauhallinen - vai hysteerinen ja ad/hd-perimäinen? Jotakin tällä skaalalla.

Loukkaannunko helposti? Sanoisin, että en. Isoveljeni rääkkäsivät minua sen verran lapsena, että en loukkaannu mistään. Nyt kaikki vaan naurattaa. Mistä viimeksi loukkaannuin? Jostakin typerästä vitsistä. ( Huumori on laji, jossa harjoittelemallakaan ei välttämättä tule hyväksi. Lapset sen sijaan ovat minusta aidosti hauskoja.)

Pidän yllätyksistä, muutoksista, yhteenotoista, haasteista. Toisaalta olen aika laiska ja ajelehtiva, mutta sinnikäs. Olen ujo ja rohkea, sosiaalisissa tilanteissa näitä molempia. Puhunko asioista niiden oikeilla nimillä? Usein, en aina: en uskalla sanoa huora vaan sanon aina prostituoitu.

Tämä hölinä vain siksi, kun eräs henkilö sanoi: kerro, millainen olet. Menin paniikkiin. Ei kai itse itseään voi kuvailla, en ainakaan osaa. Mutta varsinaisesti minun piti kirjoittaa sängyistä.

Luin Georges Perecin kirjasesta Tiloja, avaruuksia sängyistä ja nukkumapaikoista. Siinä muistellaan sänkyjä, joissa ollaan nukuttu. Tämä inspiroi heti. Omassa sängyssäni on sopivan joustava patja. Katossa on kiinni nastoilla vihreä sammakkojuliste, jossa lukee Semper. Seinällä on Gallen-Kallelan taulu, (josta kirjoitan joskus blogiin ihan oman jutun). Varsinkin lumettomana vuodenaikana sängyssä on paljon hiekkaa, kun siinä petaamattomassa hyppivät kylän lapset kun ovat meillä leikkimässä. Ilman kenkiä tietysti, mutta taskut ja käännetyt lahkeet.. Mitä se haittaa, kuvittele, että olet hiekkarannalla, sanoo mies, ja lojuu sängyllä kaikessa rauhassa. Oma sänky on niin rakas, tänäänkin ojentauduin pitkälleni ulkovaatteet päällä, koska kurkotin patjan alta kirjaa mukaan aurinkotuoliin ulos, ja jäinkin pariksi minuutiksi lojumaan sängylle. Se oli ihanaa. Lapset leikkivät ikkunan takana. Että oli tällainen kielletty rooli, josta kukaan ei tiennnyt.

Iltaisin tykkään lojua sohvalla, sylissä kerrallaan kaksi poikaa. Nelivuotias filosofikin (josta päiväkodin tädit laulavat ylistysvirttä: Hän on kuin ajatus! Mutta hän rakastaakin sääntöjä ja loogisuutta.) haluaa olla vauva, ja minusta on mukava, kun päälläni maataan. Se on rentouttavaa.

Muita merkittäviä sänkyjä: vanhan jo puretun lapsuudenkotini vintillä ollut sänky, jossa veljeni lueskeli kaiket kesät. Tämä sänky on minulle lähes myyttinen paikka. Kirjoitin siihen itseni kuvitellen kerran psykedeelisen tarinan Talo (jossa en liioitellut sängyn vaikutusta yhtään.) Se sänky symboloi kaikkea mennyttä.

Sängyt junassa Euroopassa, makuuvaunussa, interraililla. Naiset ja miehet sekaisin. Humalainen ranskalainen konduktööri kerää kaikkien passit (eikä muista aamulla tuoda niitä takaisin). Minulla on hirveä nälkä. Yläsängyllä joku mies syö leipää ja hedelmiä. Nainen vieressä riisuu ja alkaa nukkua rintaliiveissään. Apua, nyt alkaa tulla mieleen hirveästi muistoja... missä matkakaverini nyt ovat? Pekka ja Heli. Siitä on niin kauan. Pekka on varmasti rehtorina jossakin Keski-Suomessa, ja Heli.. tähän täytyy palata.

Sänky sairaalassa, olen sairaalassa juuri ennen ensimmäisen lapsen syntymää, lääkärit epäilevät ettei kaikki ole lapsella hyvin. Minulla on mukana lukemisena vain yksi kirja: Doris Lessingin Viides lapsi. Luin sitä pimeässä illassa sairaalassa, ja tuli selväksi: väärä kirjavalinta, väärä, niin väärä. Kirjassa nainen synnyttää hirviömäisen lapsen, oudon, väkivaltaisen, erilajisen.

Sänky ystäväni kotona, olin kaksitoista, heillä yötä. En saanut unta, koska en löytänyt heiltä ainoatakaan kirjaa luettavaksi illalla, mutta tein tärkeän oivalluksen.

Patjalla teltassa, pyöräretkellä Kuopiosta Pohjanmaalle, joskus opiskeluaikoina. Pimeän tullen kuulimme jonkun eläimen mörisevän äänen läheltä, molemmat veikkasimme karhua. Tällaisina hetkinä ei voi olla kuin iloinen aina. En edes muista pelkäsinkö, olihan mieheni kanssani, mutta nautin jo etukäteen asian kertomisesta äidille puhelimessa. Jonka teinkin seuraavana päivänä puhelinkioskista Hankasalmelta.

Lapsuudenkodissani sänkyyni paistoi kesäaamuisin aurinko. Seinät olivat vaaleanvihreät, sammalenväriset. Viileät raajat hellepäivän iltana iltauinnin jälkeen, pehmeäksi kuluneiden lakanoiden välissä. Siitä sängystä näin elosalamat (luulin maailmanlopuksi) ja silloin uneen tulivat aamuyön kurkien äänet ikkunan takana pellolla.

Päivähoidonsuunnittelija lukee pitämääni paperia ja hengittää sormilleni, raskaasti. Lopulta hän ottaa paperin omiin käsiinsä. Täytyy olla tarkkana, sillä hän on ovela neuvottelija. Hän sanoo asian kuin sivumennen, sulkee sen. Asialle ei voi mitään ja samalla hän kääntyy mennäkseen sisään ja sulkeakseen oven, siksi on oltava todella valpas, sanottava hetkinen, ei mennä asioiden edelle. Hän katsoo aina ihmisten lävitse, ylitse, alitse, hänen katsoo taas paperia ja hänen katseensa tekee paperilla punaisia valojuovia, ne menevät siksakkia. Jälkiä. Millainen on tilanne, jossa kumpikaan ei anna periksi. Jommankumman pitää antaa. Pitääkö. Pitää mennä, sanoo suunnittelija. Minun sen vasta pitääkin mennä, mutta sitä ennen tämä pitää saada selvitettyä. Arvaan, että hän sanoo seuraavaksi: palaan asiaan.

Miten voi vedota ihmisiin, retoriikalla. Sääli nyt ihmistä. Vetoamalla oikeudentuntoon, veljeyteen. Et voi jättää minua pois kurssilta. Miksen voi vain luovuttaa ja antaa olla? En vaan voi. Kirjoitin runokurssin opettajalle, hän on ihminen, siihen voi vedota. Tulee mieleen opiskeluajat, jolloin hanget olivat märät ja raskaat ja opintoviikot olivat koneiston rattaissa. Lupaan olla kurssilla kiltisti ja pitää hyvän esitelmän Johanna Venhon Yhtä juhlaa-teoksesta. Tämän olisi voinut vielä mainita. Ja voin myös auttaa jakamaan monisteita, tms.

Eilen satoi lunta puoli metriä (ja tietysti oli meidän talonmiesvuoro), mutta siihen auttoi talvenavaus naapurien kesken, lapset pulkkamäessä ja glögiä (haw mats wine did you put in tis?) Lumityöt ovat hauskoja. Kaivoin myös autoa esiin hangesta, miten rakkaat, kiinteät ja pyöreät muodot sillä onkaan. Lumen alla auton kattoon oli takertunut ruskeita lehtiä, kuin tukkaa. I love my car. (Olen ehkä tulossa hulluksi.)

Ehkä kyse on vain kansiorakenteesta, todellakin. Eilen järjestelin kaikki runot, lyhytproosat, novellit, jne. omiin paikkoihinsa. Tämä helpottaa jonkin verran. Pitäisi oppia olemaan järjestelmällinen. Tai osaan kyllä olla, mutten haluaisi. Lehmuksessakin punaiset ovaalit lehdet roikkuvat kaikki kärki alaspäin, kuin kuivumaan ripustetut, tai kuin siinä laskemista varten olevat. Puiden rungot ovat lumesta valkoiset, näkymättömät etelän puolelta. Riippakoivun oksat on kuorrutettu kirkkaalla jäällä, kun tuulee, kuuluu pientä helinää. Jää helisee. Tuoksuu lapsuuden suojalumelle. Talitiainen menee pönttöön - marraskuussa. Talvipesään.

TV:ssä kuulin eilen hauskan lauseen: "jos minulla olisi lapsia, voisin jakaa tuskani." Hmm. Tuska helpottuu, kun lasten kanssa on niin hauskaa. Kaksivuotias syö poimii käsin perunanpalasia lautaselta ja putsaa niistä käsin kastikkeen ja muun mönjän pois ja laittaa suuhun, ja puree vahingossa myös omia sormiaan (ja alkaa itkeä). Kuusivuotias jutteli eilen, että joulupukille täytyy maksaa takaisin, jos hän tuo kalliin lelun, vähän niinkuin hyvitystä (tai tulonsiirtoa). Keskimmäinen elää omissa filosofisissa sfääreissään, hän miettii kuolemanjälkeisen elämän ominaisuuksia, tai pitkälle meneviä tieteellisiä lainalaisuuksia, kuten miksi mansikan kukka on juuri valkoinen, miksi ei esim. punainen. Onko metri avaruudessakin metri, vai muuntuvatko mittayksiköt.

Joulupukki on meidän lapsille naamiohahmo, joka tuo kummien ja mummojen ostamat lahjat. Emme huomanneet ylläpitää pukkitarua, mutta tämä ei lapsia haittaa yhtään, se ei vähennä kumma kyllä lainkaan joulupukin tarunomaisuutta. Tarun ja todellisuuden välillä ei ole ristiriitaa, asia koetaan kuitenkin tarunomaisena.

Hello, hello, hello, goodbye, goodbye, goodbye

Vähän ärsyttää. Elämäntehtäväksi on muotoutumassa taistelu byrokratiaa vastaan. Tänäänkin kävin keskustelun päiväkodin johtajan kanssa minulle langenneista ylisuurista päivähoitomaksuista (joiden mukaan poikani olisi ollut hoidossa 37h/vrk) "Kyllä tässä jotakin hämärää on." Jos lakia ja säädöksiä tarkistetaan, niin muutoksen alullepanijana on yksi ihminen. Jos virhe tapahtuu, se täytyy voida myös korjata. Onko tapahtunut virhe? Mielestäni on. Virhe kuitenkaan ei kiinnosta minua sen enempää, sen korjaaminen jää muiden huoleksi, minua kiinnostavat lähinnä omat rahani. Mutta on ihanaa että tämä kiinnostus toimii kimmokkeena paremman yhteiskunnan rakentamiselle. Menestyksekkäimmäksi tavaksi neuvotella totesin ystävällisen hymyilevän: "Tämä on aivan liikaa (aivan kuin olisin vastaanottamassa lahjaa). En voi millään maksaa tätä. Jo oikeustajun takia minun on kieltäydyttävä tästä." Enkä aio antaa periksi, neuvottelut jatkuvat huomenna.

Kun tämä iloinen keskustelu oli käyty, niin sain tietää, etten olekaan päässyt runokurssille, minne halusin. Olisi pitänyt ilmoittautua jo 15.8.1975 mennessä, ja olin silloin niin tietämätön kaikesta. Että olut ja suklaa eivät sovi yhteen, että ne jotenkin kuohuvat suussa. Se on täysin oma syyni tietenkin, mitä olin niin nuori. Ajattelin kokeilla samanlaista menettelyä kuin yllä, taivuttelua, järjen puhumista, jne. Kuka vastaa näiden kurssien suunnittelusta? Uhmakkaasti voisin ajatella, että eivät opinnot ole kaksisia tähänkään asti olleet, kuka sanoo, että tästä vaivaisesta runovirityksestä olisi mitään hyötyä? Mutta jos siitä olisi iloa. Tai: jos vielä näiden opintojen jälkeen jatkan kirjoittamista, niin se tarkoittaa, että kestän mitä tahansa turhaumia. Tai, että parhaat jäävät aina kurssien ulkopuolelle (haluaisin silti mukaan).

Haluaisin vain, että minusta pidettäisiin huolta, mutta kun ei. Jäljelle jää vain lohduttautuminen: Ehkä ensi vuonna.

Innolla odotan, mitä vastoinkäymisiä huominen taas tuo tullessaan. Ehkä joudun ihmiskaupan uhrina ukranalaiseen bordelliin. Huomenna yritän puhua itseäni sieltä pois.

Miten tuntuukin pahalta kertoa lapselle, että kaikki ihmiset eivät välttämättä halua sinulle hyvää. Et voi lähteä vieraan ihmisen matkaan noin vain, vaikka hän lupaisi jotakin hyvää. Hänellä ei ehkä ole hyviä aikeita. Tämä kuulostaa niin epämääräiseltä. En haluaisi tuoda esille pahuutta, edes sopivasti annosteltuna.

Mikä on lutka? kysyy lapsi kerran, kun olemme kävelyllä. A slut. Täytyy vähän nieleskellä. Mieleeni tulee ensin selitys: Se on haukkumanimi, jolla joku ajattelematon ihminen on nimittänyt toista. Mutta mitä se tarkoittaa? Ja taas selitän: Se tarkoittaa ihmistä, joka on jotenkin moraaliton. (Moraali on oppi oikeasta ja väärästä.) Ja samantien lisään: Ei tarkoita, ettäkö se henkilö olisi tehnyt mitään väärää, nimittely on asia erikseen. (Ja ajattelen vielä itsekseni, nainen sanoo toista naista useammin lutkaksi, kuin mies naista.) Selvensikö tämä asiaa?

Kun ajattelen maailmaa niin läpeensä hyvänä ja ihmisiä hyvää tahtovina, niin miten sitten on olemassa ihmiskauppa ja orjuus ja kaikki muu paha? Epätoivo, ahneus, olosuhteet, tietämättömyys, nälkä, köyhyys, turvattomuus - siinä muutamia.

Kun saa avaimet käteen, sen huomaa. Ja millaiset avaimet. Ei ole totta kaikki mitä sanotaan. Lentokoneen ääni kun se menee päältä, ei saa korkeutta, ja näet liian läheltä harmaan pellin. Sen ääni antaa sinulle voimaa. Kun on niin varma, ettei tarvitse enää varoa. Ei ole mitään mikä hiipisi selän taa. Sivumennen tajuan, ettei ole koskaan ollutkaan, mutta sillekin asialle vain hymähdän. Kun pettymyksenkin voi avata, kuin lammen jään, tai koskemattoman lumen pinnan. Oliko kyse vain siitä, että löysää ohjaksia, ei kysele. Ovatko ne ne avaimet? En millään haluaisi purkaa tätä euforista olotilaa osiin, analysoida sitä.

Mitä kaikkea mielentila avaa? Ja mitä kaikkea toivottomuus sulkee. Ajattelin yhtäkkiä erilaisia huumorintajuja, mies kuunteli opiskeluasunnossa Alivaltiosihteeriä. Älytöntä. Minä kuuntelin Koe-eläinpuistoa, ja yritin kaikkeni olla nauramatta, kun kokkasimme yhdessä, purin huultani ja välillä kävin vessassa nauramassa hiljaa (ja puremassa pyyhkettä), en voinut nauraa, koska häntä ärsytti ohjelma muutenkin niin paljon. Lontoossa kerran menin tapaamaan ystävää, muistan kattilaan sulaneen muovilastan, se oli sulanut ja rullautunut kasaan, a piece of art. Kerran heräsimme neljältä ja ajoimme pyörillä lintujärvelle. Aamu oli kylmä, matkalla näimme pyrstötiaisia, vietimme päivän järvellä, kun katsoin kelloa, se oli vasta yhdeksän aamulla. Silloin tuntui, että olen elänyt jo ihmisiän. Vaikka ei mieleeni tulekaan kuin korkeintaan yksi lause, jossa onnistuin sanomaan juuri sen tunteen ja ajatuksen, mitä halusin. Kaikki sopi yhteen. Yksi lause, keskellä runoa. Mutta se toi hienon tunteen, kielen hallinnasta, tai sellaisesta, että olisin väännellyt kielestä haluamani, se olisi ollut hetken hallussani, käsivarren päässä. Yleensä kohtelen kieltä hellästi ja ystävänä, en malta liikaa rääkätä, ettei se vain kääntyisi pois, kellun siinä ja annan sanojen mennä ohi, otan sen minkä vaatimattomuudella voi. Uin. Joskus ehkä ystävystymme niin, että kieli tarjoutuu minulle jonakin aivan uutena.

Joskus taas ajattelen, että kaiken tekstin tarkoitus on lohdutus. Sen kertominen, että on toivoa. Dekkarit lohduttavat loogisesti uskovia, eivätkö niissä murhat aina ratkea? Eikö lohdutus ole loppuviimeksi sama asia kuin hyvän olon tuominen, kokemuksen jakaminen, nimen antaminen? Sen kertominen, missä käännyimme tieltä.

Olen feikki-invalidi, pyörätuoli on kuvitteellinen. En liiku, minulle tuodaan kirjat kirjastosta, ruuat kaupasta. Fyysinen sijaintini on tässä, liikkumattomuus ei haittaa, jäidenlähdön aikaan murskautuu kuitenkin. Ikkunasta näen kaiken tarpeellisen, päässä oleva kiinnittyy mihin tahansa, lapsuus kuusen ylös kaartuviin oksiin. Valkea kattonäkymä muistuttaa hylätystä kesähotellin pihasta uima-altaineen Ahvenanmaalla. Joulumarkkinoista, kojuista täynnä leivonnaisia ja pähkinöitä jossain Saksassa, hanhista lieassa nimilaput kaulassa. Vanhanaikaisia nimiä, pataan laitettavaksi.
Kirjoittaminen on väliin menemistä, väliin, mikä ei näy, tai ylöspäin, sisäänpäin, katsomista sieltä käsin. Seljan lehdet ovat kauniita kohmeisina. Käpristyneitä, ruskehtavia. Huurrekiteet niissä ovat pitkän varren päässä. Lehtien suonet katkeavat helposti koskiessa. Eikö se ole kuolema?
Kylmän voima on valtava, koska se saa kaiken jäähtymään. Annetut olosuhteet. Talvihorros. Männystä myrsky taittoi oksan, ääni oli ratkeamista, repeämistä, särkymistä. Ja kun oksa putosi maahan, kuului kumea tömähdys, aivan kuin maan pinta olisi kova vain pinnaltaan, kuoren alla on pehmeää.

Näin viime yötä unta, että miehellä ja naisella (olin mustasukkainen naiselle miehestä) oli päässään hirveän isot pyöräilykypärät, päällä uimapuvut, opetustilanteessa yliopistolla. Miehen kypärä oli suksiboksin kokoinen, naisen pienempi. Nainen sanoi: Meidän on yritettävä kaikkemme. Nyt taas tuntuu, että kokovartalopuudutus olisi hyvä olotila. Kaipasin realismia ja sain sitä. Lastenkutsuilla tilanne ajautuu helposti siihen, että ruvetaan juoksemaan kirkuen kilpaa ympäri taloa. (vrt. Riehakkaat juhlat ovat hyvät - osallistujan mielestä. Suurperhe on ihana - lapsen näkökulmasta.)Muovailuvahasta tehdään punainen pippeli. Kaikki tietävät jonkun ruman sanan. Organisointikyky tällaisissa tilanteissa on taivaan lahja. Kaikki tänne, huomio! Piiloon, joku laskee, ei osaa laskea kymmeneen, etsii eikä löydä, osa lapsista jää hukkaan. He ryömivät väsynein silmin pölypalloja paidan etumuksessa heilahdellen esiin jonkun ajan päästä. Kaksivuotias on omatoiminen, kaataa mehua lasiinsa, puolitoista litraa. Aarteenetsinnässä yksi lapsista löytää kaikki kätköt, paha veri alkaa herätä. Kun kaikki turboahtimet ja eskalaattorit ovat lähteneet kotiin, koittaa siivouksen aika, joka on oikeastaan aika mukavaa. Juhlat ovat ohi.

Kun juhlat ovat ohi, lepuutan ajatuksiani. Muistelen mummoani ja vaariani. Saunassa mummoni otti niin kovat löylyt, että meinasin pyörtyä. Sen jälkeen hän sanoi, että sinun taitaa olla parasta lähteä pesulle, aion ruveta ottamaan kovia löylyjä. Kun hän tuli pesulle, pelästyin, sillä hän oli niin ryppyinen (vanhuuttaan) ja ruskea, että ajattelin ensin hänen olevan jotenkin sairas, mahdollisesti joku ihon käpyrauhasen sairaus. Ja kaivaten katselen sukukokoontumisten kuvia, pihassa otettuja valokuvia, kun aikuiset joivat kahvia, me juoksimme pelloilla ja mulimme ojissa. Kaaduimme polvet verille. Sellaista se oli.