väsymys

Eskolla ei ollut blogia, enkä muutenkaan osaisi hänelle mitään kirjoittaa.

Väsyttää.

Mikä tuottaa iloa tällä hetkellä?

- lapsen tukka, jonka aurinko on kesällä vaalentanut valkoiseksi (kun se märkänä hapsottaa, hän näyttää hullulta keksijältä)

Nyt en jaksanut keksiä muuta kuin tämän yhden kohdan.

Onkohan vähän säälittävää muistella vanhoja opettajia, mutta... hän oli se, jolle joku vei säilöön punaviinipullon.. näin viime yönä kumman todentuntuista unta lukion äidinkielenopettajastani Eskosta. Hän laittoi kerran kätensä polvelleni ja sanoi: Kuule. Avaa takkis. Sun täytyy kirjoittaa vapaammin.

Puhuimme unessa hänen kirjoittamistaan jutuista paikallislehdessä. Vaikka en muista, missä me unessa olimme, uni oli niin aito, että aamulla mietin, että voi vitsit oli kiva tavata!! Mutta sen täytyi olla unta, koska hän kertoi myös alkaneensa opiskella luovaa kirjoittamista (mikä ei voi olla totta).

Oliskohan hänellä blogia, menen heti katsomaan googlesta.

Rankka viikko ja nyt vielä flunssa. Esikoinenkin on väsynyt tultuaan eskarista ja pinna palaa herkästi, jos tulee vastoinkäymistä. Hän suuttuu ja huutaa: "Te ootte paskoja! Mä lähden pois!" (Ja hän on kuusi, mä en varsinaisesti odota sitä, kun kaikki kolme poikaa ovat murrosiässä) "Pekka (isännöitsijä) määrää täällä, et sinä!", hän jatkaa raivoamista ja heittelee tavaroita. En jaksa kuin sanoa väsyneesti, ettei tämä ole mikään taloyhtiön asia. "Mä pakkaan ja lähden johonkin muuhun perheeseen!". Mutta kolmevuotias sanoo veljelleen pelästyneenä: "Mutta minä rakastan sua niin kauheasti." Se on niin painava argumentti, että kaikki rauhoittuvat. Mennään ottamaan välipalaa.

Pian kaksivuotias harjoittelee genetiiviä ilman omistuspäätettä: äijä - aukku (äidin laukku). Äitiä hän kutsuu jostain syystä äijäksi (no ei se mitään, isi on ufu). Pieniä lauseitakin hän jo sanoo: äijä - höpsä... Mä saatan joskus olla vähän "höpsä", myönnetään. Puhumaan opettelevan lapsen kieli on niin ihanaa. Siinä on vielä äänteitä, mitä suomen kielessä ei ole. Hän sanoo "purkka" sillä tavalla, että p:ssä on aspiraatiota, kuten esim. englannin "pen" sanassa, ja r on jonkinlainen ranskalainen kurkkuäänne.

muistoja

Istuimme keittiön pöydän ääressä Pohjanmaalla, minä, veljeni ja hänen vaimonsa. Sen saman pöydän ääressä. Muistelimme naapurin Mattia sellaisena kuin tunsimme hänet, puheliaana, iloisena, aika äkkipikaisena vanhana miehenä. Minulla tulee hänestä ensin mieleen pääsiäiskokko ja tarinat, joita hän kertoi kun seisoimme palavan kokon vieressä, aina se tarina siitä karvalakista, joka heitettiin tuleen ja miten silloin parivuotias veljeni rupesi itkemään... isäni seiväshypyistä poikana kokon yli... Mutta yhtäkkiä veljeni tokaisi, että oli ollut kantamassa Matin arkkua. Ja että Matilta veli oli saanut ensimmäisen kirveensä. Emmekä pystyneetkään puhumaan enää enempää. Kirveestä emmekä mistään muustakaan. Muuten olisimme alkaneet itkeä.

Miten lyhyt elämä on, ja miten pitkä, on valovuosi siitä ajasta, kun oli lapsi. Lapsuuteen liittyvät vielä tarinat vanhemmasta ajasta, ne elävät rakkaina mukana. Kumpi se oli, joka lauloi sotaan lähtiessään, kun kulki meidän peltojen poikki rautatielle? Oliko se Matti?

tiedettä ja taidetta

Hesarin liitteessä oli juttu alakouluikäisille tehdystä luonnontieteen kokeesta. Kysymykset olivat vaikeita: Mitä ovat elinehdot? jne. Luonto on niin looginen. Vai onko? Tästä tuli nimittäin mieleeni hauska juttu, kun olimme lapsina serkkujen luona kylässä ja katselimme serkkuni Sadun luonnontieteen koetta, jossa oli kuva talon päädystä, johon menivät sähköjohdot. Talon vieressä maassa oli kuollut lintu. Kysymys kuului: "Mitä on voinut tapahtua tälle linnulle?" Ja Satu oli kirjoittanut: "Se on voinut pudota katolta."

Poikani oivalsi kerran kun rakensimme lappoa (onko se vedenjohtamislaitteen nimi lappo.. lippo.. lappo kai se on), ja kun se ei heti toiminut, niin viisivuotias totesi, että jos tästä ei tule laitetta, niin ainakin siitä tulee taideteos. Se oli niin totta.

Puhun aina luovien ratkaisujen puolesta, mutta taidan juksata vaan, koska tarvitaanhan taiteen tekemisessäkin jotakin systemaattisuutta, ajatusta.

Kuten kaikki muutkin hän piti syömistä ja nukkumista suuressa arvossa. Kun hän nukkui hän tunsi olevansa kuin vapaasti kelluva kuolema, valkea siemen veden kalvolla. Syödessään hän kuvitteli seksiä ja pureskeli päärynöitä ikään kuin ne olisivat elollisia. Kun hän rakasteli hän tunsi tanssivansa kuohuvassa vedessä, kelluvansa mutta kiinnittyen johonkin tavattomaan. Kerran hän melkein kuoli ja meni niin pitkälle että näki kuinka vapaasti planeetta kellui, kuinka se on pelkkä varjo, ja säikähti taas omaksi minäkseen. Myöhemmin kun hän selitti tätä miehelle, tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän kuvitteli että oli tullut kotiin ja he olivat varjon sisässä, tanssien. (Mustat kuviot, Jayne Anne Phillips)

lempisanoja

Mietin lempisanojani, mikä kuulostaa hyvältä..

malamari

kurarantu

moneus ( se saa ajattelemaan niin montaa asiaa: olut- ja pinkeämahaista sveitsiläistä miestä, kolikoita lähteessä, pyöreitä kiviä puron pohjalla, miestä Keski-Lännessä, joka puhuu ja puhuu, eikä muista nielaista sylkeään, paistettua pyöreää repalereunaista kananmunaa pannulla)*

delicate (niin herkältä kuulostava sana, toisin kuin suomen "herkkä")

Feuerwehr (niin pehmeä)


*moneus-sana oli tenttikirjassa Merkitysten maailma, (harhailevatkohan ajatukseni jotenkin)

uimahallissa

Aika mukava päivä, aamulla lueskelin ja kirjoittelin ja illalla kävin vieläpä uimassa, tyynessä turkoosissa vedessä, istuin höyrysaunassa ja taas uin, ja välillä katselin kuusivuotiasta poikaani uimakoulussa viereisessä altaassa. Me pompimme ja vilkutimme toisillemme, hänestä huomasi aina ensin harvan hammasrivistön, ensimmäinen hammas on lähtenyt. Se oli haikea tapahtuma, ajan kulumisen huomaa. Uidessa mietin, miten vaikea on kuvitella kuusivuotiasta esim. kymmenvuotiaana. Siihen on vain neljä vuotta, ja kuitenkin aika tuntuu ikuisuudelta. Olen jo pitkään jarrutellut tätä, lasten kasvamista. En haluaisi luovuttaa heitä aikuisuudelle, en millään.

Uimahallissa oli tungosta, uimareita oli minun radallani koko ajan kahdessa kerroksessa, joku sukelsi koko ajan allani tai sivulla, tai hyppi altaaseen. Tunsin olevani kotonani (ruuhka ei oikeastaan häiritse minua). Katselin noin kymmenvuotiasta tyttöä ja hänen murrosikäistä isoveljeään, joka opetti tytölle uimahyppyjä, se näytti hauskalta. Mietin pitäisikö sanonta "viisaus piilee vanhoissa naisissa" ollakin "viisaus piilee murrosikäisissä pojissa".. Samoin mietin, miten ihanaa olisi, jos omilla pojillani olisi pikkusisko hoivattavana. Miten tasapainoinen tytöstä kasvaisi, kun hän saisi kasvaa tällaisessa ympäristössä.. no joo, mutta eivät sisarussuhteet ja niiden vaikutus merkityksettömiä ole.

Itselläni on kaksi isoveljeä, mutta olennaisempaa on ollut se, ettei siskoja ole, ja ylipäätään se, että on kuopus. Kun on kerran kuopus, on aina kuopus, elämässään, näin olen kuullut väitettävän. Esikoiset tekevät järkiratkaisuja, kuopukset eivät.. Kuopukset menevät kuulemma keskenään naimisiin, ja esikoiset keskenään, näin joku väitti.

Lopuksi istuimme pojan kanssa uimahallin poreammeessa, hän nousi koko ajan pinnalle, koska oli niin kevyt. Samassa altaassa istui karvainen mies, joka oli kuin laulaja Danny, mutta tumma, kainaloita myöten vedessä, käsivarret levitettynä pitkin pyöreän altaan reunoja (naiset eivät koskaan istu niin..). Kuusivuotias kohoili pintaan ja hoilasi jatkuvasti omaksi muuntamaamme laulua "kuusi miestä vaippoihin, ja kaksi mastoihin!", kunnes rupesimme puhumaan eskarin pihajuhlasta, jossa on keskiaikaisia leikkejä, ja poika kysyi, että leikitkö sä äiti koskaan ennen sellaista kivien heittoa.. Keskiaika on vaikeasti hahmotettava käsite kuusivuotiaalle. Ihme kyllä emme päätyneet juttelemaan Dannyn kanssa, kuusivuotias on jututtaa nimittäin lähes kaikkia vastaantulijoita, se on synnynnäinen lahja, että on silmää sosiaalisille tilanteille. Sen täytyy olla synnynnäistä, koska vanhemmiltaan hän ei ole ainakaan sitä oppinut.

toipumista

Parasta päivässä on aamu, kun voi vielä hetken lojua sängyssä ennen päivän draamoja, ja kuvitella, ettei ole mihinkään kiire, lueskella hyvän ystävän antamaa kirjaa, joka voisi kertoa minusta. Nauttia pehmeydestä, ajattomuudesta, vaikka tiedän, että minulla on aikaa vietettäväksi siinä rauhassa korkeintaan kymmenen minuuttia. Aikaa, niin, kukaties, viisi tuntia, kaksi päivää, joku määrittelemätön jakso.. ok, olen ollut jotenkin poissa tolaltani, tähän viikkoon on mahtunut liikaa tunteita, hyviä ja huonoja. En ole kovin hyvä pitämään jalkoja maassa, en taida kovin tosissani edes pyrkiä siihen.

Kaikki viikon tapahtumat ja kohtaamiset ovat näkyneet kirjoittamisessa - kirjoittaminen on yhtä kuin minä. Ajattelen, että omat kokemukset ja kirjoittaminen ovat joskus aivan liian läheisessä suhteessa toisiinsa. Kirjoittava minä pitäisi pitää erillään kokevasta minästä, näin luin oppikirjasta. Minä taidan kirjoittaa kokevalla minällä... tai ehkä nämä kaksi vain pitäisi onnistua yhdistämään sopivalla tavalla.

Iltapäivällä komerosta putosivat vanhat päiväkirjat, ne olin joskus ajatellut kaivaa esille. Näin kaikki yleensä tuleekin eteeni, löydän kadulta edestäni kirjan, joka muuttaa elämäni. Sattumalta. Vanhoja päiväkirjoja lukiessa ensimmäinen hämmentävä huomio niissä oli se, miten tasapainoiselta kuulostan. Vaikka nuoruuteni on hullu (kenen ei olisi). Millainen olen sitten nyt? Tai ehkä silloin pyrin järkeviin ratkaisuihin, nyt ei järkevyys ole enää tärkein kriteeri... Toinen juttu päiväkirjoissa olivat lukuisat kirjoitusideat, olin nimennytkin pitkiä osioita: novelli-ideoita, jne. Vaikka en saanut silloin ryhdyttyä kirjoittamaan, niin onneksi kirjoitin sentään ideoita muistiin. Ne kuulostavat hyviltä - ainakin omilta. Harmi vain, että osa päiväkirjoista (tai paremminkin muistikirjoista) on vielä hukassa, mm. se yksi, jonka kannessa luki "Vaikea ihminen"... lukioajoilta. Sitä kirjoittaessani ja joskus lukiessani ajattelin, että tämä täytyy säilöä jonnekin myöhempien aikojen varalle. Mutta muuttojen ym. myötä se on jäänyt jonnekin.Yhdestä päiväkirjasta kymmenen vuoden takaa löysin (synkähkön) runon "suomalainen kuolema"..

kevättalvi, joutsen, jänis, peura
suomalainen kuolema
vene tyynellä järvellä
hiljaisuus
raivo ja kirous

mutta tämän kirjoitin eilen illalla:

Painavat pilvet tasoittavat taivaan
tummaa samettia
ukkosmyrsky lähestyy
nukkuvan lapsen rauhalliset kasvot
emmekö me ole tavanneet
valtavasti ihmisiä syntyy juuri nyt
ihmisten rytmit kuulee, lähtemisen, sisäiset pulssit,
vaikka kukaan ei paljasta omaansa
(I’m the great pretender)
ja se alkaa heti täysillä, elämä
ei mitään otattelua
puhelin vain soi
soittajan aikeet, mitä ne ovat
(että hän miettii soittavansa, istuu alas, kävelee edestakaisin, näppäilee numerot – jotakin tällaista)

Rakkaani, eikö voitaisi leikkiä, ettätämä voima välillämme (sinun voimasi, minun heikkouteni) olisi vain leikkiä?
Että olisi sellaiset roolit?

Ukkonen lähestyy, ilmassa kuuluu kummallista värinää,
aivan kuin kaiuttimissa kiertäisi,
kylpyhuoneen peilistä vilkaisen vaihtoehtoja,
ylivoimaisen tulkkaustehtävän edessä,
olohuone on täynnä japanilaisia liikemiehiä
(miksi menin sanomaan, että osaan hiukan japania!)
huoneen ylänurkassa on pieni neliskulmainen ikkuna
(joka aukenee vain 30 astetta)

Let’s go to the balcony, sanon
kun tulet, salamat lyövät puiden latvojen päällä
ei haittaa, että kaikki on niin heikosti kannateltua,
sinä et ilmaise surua, et iloa
mietin sydäntäni, missä asennossa se on
lyömässä
sinä tiettynä hetkenä
auki
kun juon kaiken viimeiseen pisaraan

Katselen tähtitaivasta ja välillä se katoaa. Taivas on musta, mutta ilman tähtiä. Sitten tähdet tulevat näkyviin, ja katoavat taas. Tähtien edessä on punaruskeaa harsopilveä, joka saa valonsa ylhäältäpäin.

Joskus hulluus, kauneus ja rakkaus kohtaavat.

Olemme saaneet nauttia auringosta (mutta yllättävän tuulistakin on ollut)

Etäältä kuuluu huuliharpun ääni.
Ei väliä sillä, mitä minä saan.

Kunhan vain löytyisi
väylä, purkautumistie
pilven ja maan välille.

Se, jonka nimi sanotaan,
se menee sateeseen.

puhe rakentuu tiili tiileltä
rakennus kohoaa
(siitä muutetaan pois vuoden kuluttua)
rakennusmiehet tekevät pitkää päivää,
ottavat parakissa päivälevot
pitävät illalla pihassa nuotiota
(joka yöllä sammuu)
vain yksi miehistä on hereillä
hän katselee tähtiä taivaalla, välillä ne katoavat
ilmestyvät takaisin
katoavat
yötaivaalla jossa kaiken edessä on pientä harsomaista pilveä
pilvi valaistuu ylhäältä
mies katsoo ylös ja nauraa
hän on joko humalassa tai hullu

Äiti

Äidin kasvoilta näkyy väsymys.

Tuska satuttaa.

Tunnen evoluutioteorian,
mutta en usko siihen.

runo

Heräsin junassa, en muistanut mitään. Junan konduktööri ja vaununhoitaja jäivät katselemaan jälkeeni. Ulkona näytti Kroatialta. Kulkukoirat seurasivat minua. Kantapääni olivat hiertyneet niin karkeiksi, että niihin tarttui kaikki: hiekka, vaatteet, puiston penkit, asemaravintola, hedelmäkojut. Lopulta perässäni laahautui koko maailma. En ollut varsinaisesti eksyksissä, mutta minun oli heittäydyttävä mereen korkeimmalta kalliolta.

Leikimme naulaa

Keskustelimme Riston kanssa eilen naulasymboliikasta. Kuvasin nauloilla rakkautta, koossa pitävää voimaa. Nyt näen samaa ajatusta kaikkialla:

Yksi esittää naulaa, yksi hohtimia,
muut ovat mestareita.

Ote naulasta pitää hohtimien saada päällään,
niiden pitää tarttua lujasti kynsin ja hampain
ja vetää ja vetää kunnes
ne saavat sen laudasta irti.
Mutta enimmäkseen siinä irtoaa vain pää.

Sillä ei ole helppoa vetää naulaa laudasta.
Ja sellaisissa tapauksissa mestarit sanovat,
että hohtimien pitäisi tarttua siihen, joka tyhjää toimittaa.
Ja he murtavat hänen leukansa, katkaisevat hänen kätensä
ja heittävät hänet ikkunasta ulos täynnä pyhää vihaa.

Joskus myöhemmin on joku toinen naula,
ja vielä joku toinen on hohtimet,
mitä heidän lisäkseen on, ne ovat mestareita.
(Vasko Popa, Leikimme naulaa)

sadeaamu

Sadeaamu pistää kaikki uusiksi, täytyy olla lapsille kosteutta pitävää, kun he menevät puistoon ja eskariin. Kumppari vuotaa ja pyörän avain on hukassa, tähän voi kaatua aamu, etsitään sadevaatteita, sanon keskimmäiselle, että housusi pitävät vettä, ja hän menee heti istumaan lätäkköön, soitan vihaisen puhelun miehelle töihin, missä se pyörän avain on?!! Vanhin lapsi äksyilee "Senkin hullu!" Yksivuotias on riisunut kaikki vaatteet, ja pukenut sortsit, molemmat jalat ovat samassa lahkeessa, se on kuin kimono, punaraitainen, ja hän kävelee edestakaisin ja toistelee veljen sanoja: "Hollo. Hollo." Mies sanoo, että kyllä se avain jossain on. Siitä on tullut jo vitsi: jossainhan ne hukassa olevat aina ovat.

Mutta ulkona onkin yhtäkkiä niin lempeää, kosteus on ihanaa, kaikki höyryää ja sumenee, sademetsämäinen tunnelma. Ukkonen on kylläinen tiikeri jossain kauempana. Kalliot höyryävät kuin kiuas, pian ne ovat taas kuivat.

Tänään

Aamulla sängyssä lueskelin ja kirjoittelin, valo tihkui sisään, aurinkoista, rauhallista, ulko-ovi selällään, kuten aina kesäpäivinä, loikoilen sohvalla, lapset tulevat ja menevät, äänet kuuluvat pihalta, syömme eilistä ruokaa, katsomme keskellä päivää elokuvaa, jossa riisipellolla sataa, naapurissa laitetaan lasten kahluuallasta, vesi kohisee puutarhaletkusta, pihalle ilmestyvät koira ja Pekka, päällään punainen aamutakki höllästi kiinni vyötäröltä mahan alta, niin että kohta valahtaa, kuusivuotias Jessepojanpoika häävaatteissaan yrittää koiraa kiinni, katuharjan kanssa, mäyräkoiraterrieri pötkii meille sisään avoimesta ovesta, lapset säntäilevät, huutavat, Pekan maha hytkyy, Kari on sisällä laittamassa eväitä, hän jahtaa koiraa, matala pitkäkarvainen koira menee parvekkeelle asti, kiertää jokaisen huoneen ja nurkan matalilla jaloillaan, kaarteessa kallistuen, kynnet tiksuttavat lattiaan, häntä heiluu, Pekka nauraa, hän tapailee eilisiä lauluja, eilen olivat tyttären häät, mistä tunnet sä ystävän, Topi-koira juoksee alas rinnettä naapurin kahluualtaalle, kiertää sen ja tulee takaisin, Pekka kysyy, onks Topia näkyny, huomaan, että hän on yhä juhlatuulella, mitä parhaimmalla, ei tee elettäkään koiran pyydystämiseksi, Kari saa lopulta Topin kiinni, kahluuallas on täynnä, lapsen hyppivät siihen, vesi läiskyy, menemme kahluunaapureille kahville, ulkona on valkoinen puinen pöytä, kulttuuria, heillä on nelipäiväinen vauva, pitelen sitä, se on kevyt ja jossain muualla, aurinko paistaa, lapsia on kuusi, me emme juuri puhu, ei tarvitse, miten hienoa, miltei itkettävää, kun voi olla vaiti, oma itsensä, istua, lapset leikkivät hiekkalaatikolla, leikkimökissä, pikkupojat pissaavat nurmikolle selkä kaaressa, kolmivuotias Tindrakin tulee isoäidin kanssa kahville, aurinko paistaa, en halua tästä minnekään, on hidastavan hullaannuttavaa istua puutarhassa, tällaisena päivänä, tunteja, en tarvitse mitään muuta, ja vielä enemmän, lähdemme retkelle, pyörillä, Eero-naapurilla soi kölninkello, tulee pullantuoksu, mies pihassa miettii, pyörien renkaat rapisevat soralla, ajamme tovin ja kiipeämme metsään, metsän tuoksu on hapan, oranssi, auringossa erilainen kuin viileässä, loikoilemme varvikossa kaikki viisi, kukkakärpäset surisevat paikoillaan taivaan ja meidän välissä, männyt ovat kiemuroita, taivas pilvetön, sananjalat siroja, olen irrallaan kaikesta, lähellä kaikkia rakkaitani.

Lasten kieltä

Katselin tänään pian kaksivuotiaan kanssa kuvakirjaa, jossa oli kuva porakoneesta. Lapsi näytti osoitti sormellaan ohimoaan ja sanoi: "Surrsurr", mutta en häkeltynyt hetkeksikään. Arvelin, että hän sekoittaa porakoneen hiustenkuivaajaan, josta on kuva seuraavalla sivulla. Lapset tulkitsevat kuvia hassusti. Kun Muumipappa nostaa kuvassa hattua, parivuotias luulee, että hattu nousee itsestään, kuin savu. Sainkin ajatuksen: olisi hauska tehdä kirja, jossa olisi kuvia ja niille sanakirjamaiset selitykset (lasten mukaan, tai jonkun muun absurdin maailman mukaan).

Sanatkin ovat omaperäisiä: mustelmat tarkoittavat kirjamia paperilla, puheloiminen puhelimella soittamista, huoltoasemalla viisivuotias meni totiseksi, kun iso mies kumartui ja kysyi: "Haluatko korvapuustin?" Vihta-sana oli kesällä saunassa lasten suussa milloin mikäkin riuska, piiska tai varsta. Tai sitten tavut vain menevät väärinpäin: jäänmaristus, pinonhäntä, tai sanonnoissa oiotaan: nuotiolla ollaan makkarassa. Oikeastaan tavallinenkin lause lapsen suusta on usein vain niin älytön: Mä tarvitsisin jonkun kirveen.

Mutta miten harmittavan äkkiä oma persoonallinen kieli unohtuu ja tilalle tulee tylsä kirjakieli.

A Life Story

rypäle ernest vodka ulsteri nitraatti ajatus etanat eutanasia
lumppu fauni maailma havina mandoliini valaanraato monologi jazz

moottoritie mustelmat lakanat kaskaat naimisiinmeno tervapahvikatto kaatosade kihti
asfaltti näköala adoptio ohjus salamavalo lasiveranta varjo äiti

loukkaus vuorituuli kanisterit hermot taimenet kevät kyyhkynen muistokirjoitus
oikoluku ateljee lyijykynä kiviporras tulivuori muistijälki muratti tulevaisuus

Vapaus, missä olet?

Istuimme kahluualtaan reunalla, anoppi osoitti erästä naista ja sanoi, katso, tuo nainen odottaa. Mietin, että niin, kaikki ystäväni ovat odottavia äitejä tai hiljattain lapsensa saaneita, tai ainakin pikkulapsien vanhempia. Niin... nautin lasten kanssa kotona olemisesta, ja oli minulle oikea valinta jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Mutta silti kaipaan vapautta, tietenkin. Haluaisin joskus viettää yksin kokonaisen päivän, se on haaveeni. Voisin silloin... istua kahvilassa ja lukea kirjaa : ) En ole ollut yksin paria tuntia pitempään vuosiin. Mutta todennäköisesti kyllästyisin siihen yksinäisyydestä nauttimiseenkin pian.

Mutta ei pitäisi valittaa, minulla on tämä kirjoittamisen vapaus... Ja vapaus lisääntyy vuosi vuodelta, se on lohdullista (ja surullista, lapset kasvavat). Nyt vielä elän vaiheessa, jossa joka hetki joku muksahtaa, lyö päänsä, kupit kaatuvat, riidellään tavaroista, jne. No, tämä on vanhemmuutta.


tänään tunsin putoavat lehdet
kaulallani
vastatuulessa
en ole vielä kuollut

Päiväkodissa

Viime keväänä ihmettelin päiväkodissa hoitajien outoa käytöstä. Aina kun tuli puhetta, että olemme menossa mummolaan Pohjanmaalla, niin hoitajat vaikenivat ja katselivat toisiaan jotenkin merkitsevästi - ja odottivat, että jatkaisin puhetta. Joskus joku kysäisikin varovasti, että "menettekö pyhiksi mummolaan? Tuleeko isäkin mukaan?" Kun vastasin, että joo, kyllä, niin taas tuli sellainen odottava hiljaisuus. Mietin, että mistä se voi johtua? Aivan kuin olisi jotenkin puolirikollista matkustaa Pohjanmaalle. Ajattelin, että jos he pitävät sitä jonkinlaisena lainsuojattomien vyöhykkeenä. Ei voinut oikein kysyäkään, että mitä tarkoitat, koska he eivät puhuneet mitään. Jotenkin vaan aisti, että jotain siinä on pinnan alla...

Yhtenä päivänä taas sanoin päiväkodin eteisessä sanan "Pohjanmaa" ja pari hoitajaa tuli heti kuuloetäisyydelle. Ihan kuin olisin sanonut, että mulla on taskussa meille marisätkät, ruvetaanko pössyttelemään tässä ja nyt. Ja vähän niin kuin olis kiinnostanut, mutta ei uskalla, ei uskalla.

No, se selvisi sitten myöhemmin, että viisivuotias oli kertonut, että aina kun mennään mummolaan, niin isä pannaan takakonttiin matkan ajaksi.

Tämä oli mennyt täydestä, mutta hän oli myös kertonut, että meillä syödään kissanlihaa (pizzan päällä) ja että Afrikassa käydessä hän on syönyt kaikenlaisia muitakin lihoja. Nämä oli heti laitettu osastoon: satua.

Meillä oli rankka päivä, tänään pyörähtivät käyntiin kaikki. Arkitoimet. Eskarit. Kerhot. Iltapäivällä kaikki olivat tolaltaan, ei tajuttu, että mikä meihin iski. Vatsakipua oli keskimmäisellä monta tuntia, melkein lähdimme päivystyspolille, eskarilainen tuijotteli seinää ja alkoi taas jutustella mielikuvituskaveristaan, jonka nimi on Raskasmielinen Asko. Asko syö paljon ja tekee putkihommia ja muutakin hanttihommaa. Tänään Askokin oli sattumalta aloittanut uimakoulun ja eskarin. Väliajoilla lueskelin Zaniewskin Rottaodysseiaa, pystyn niin vaivatta samaistumaan siihen rotan elämään.

Joskus mietin sitä, miten sanotaan, että esineillä on oma paikkansa. Onhan esineillä aina oma paikkansa. Meillä on sekasotku sen takia, että ketään ei kiinnosta siivota. Kaikkia kiinnostaa joku muu asia enemmän kuin siivoaminen. Luova kaaos on hyvä, siihen tottuu. Jos asunto on sotkuinen, niin näkisittepä alakerran varaston. Siellä esineillä on oma paikkansa, mutta ne paikat ovat kovin lähellä toisiaan.

Aina voi vedota siihen, että lapsiperheessä on niin paljon tavaraa: kaikki kausivaatteet, uimalelut, retkeilyvälineet, lelut. Vaikka feng shui-periaatteet eivät toteudu, niin se auttaa hiukan, jos sisustus on muuten hillitty, askeettinen, värit beigeä ja puuta. It helps. Meillä on kirpputorilta beige sohva ja nojatuoli ja ikkunassa tummansiniset verhot. Olohuoneessa, kun lelut on illalla raivattu sivuun isolla lastalla, niin on kuin istuisi kansallismuseossa.

luova fyysikko

Yritän opettaa lapsilleni tämän maailman lainalaisuuksia. Mitä tapahtuu laivalle, joka käy..öö.. polttomoottorilla.. kun polttoaine loppuu? He veikkaavat: laiva uppoaa. Ei. Se ei vain pääse eteenpäin. Mutta mikä avuksi? Mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? Katsokaapas laivaa tarkemmin! Siellä on masto, tyhjä masto. Tässä vaiheessa on ollut hyvä olla kaukaa viisas ja olla pakannut ruumaan purje, se menee niin pieneen tilaan, mutta siitä on niin paljon hyötyä! Laitetaan purje ja sitten tuuli vie. Siinä on polttoaine, joka ei kulu, mutta joka on vähän oikukas.

Tämä meni verrattain hyvin, mutta sitten puhuimme auringosta, maasta ja vetovoimasta. Maa vetää meitä puoleensa, mutta aurinko ei, se on hehkuva kaasupallo. Miten kaasu voisi vetää mitään puoleensa? Mutta sitten luen Avaruus-kirjasta, että aurinko vetää maata puoleensa - aika kovallakin voimalla! Perun siis puheeni, asia ei ollutkaan näin, vaan sittenkin toisin.

Miten minusta tuli tällainen luova fyysikko, opiskelin menestyksekkäästi pitkää fysiikkaakin lukiossa. Jossain vaiheessa tiedot ovat sedimentoituneet pohjalietteeseen, asioita ei ajattele. Kun pitäisi kysyä miksi, niin en kysy mitään, katselen vain omenapuun oksassa roikkuvaa kaunista omenaa. Fyysikkona olen laiva, jota tuuli vie, jos vie.

Jossittelua

On edelleen lämmin. Me vietämme rauhallista kesää. Naapuruston lapset juoksevat vapaasti ulkona, leikkivät kymmentä tikkua laudalla. Kaikki sujuu. Lapsia juoksee joka puolella, ihan kuin ennen vanhaan. Huudot kaikuvat: Anna nähty! Iida nähty! Keinussa joku keinuu korkealle. Minuun tarttuvat ohimennen tutut ja vieraammatkin tahmeat pikku sormet ja minulle sanotaan sanoja, jotka eivät ole vielä sanoja. Ymmärrän niitä. Mutta samalla harmittaa. Kirjallisuustieteelliset teoriat - se, että tiedän niistä niin kovin vähän. Ja se, etten ehdi lukea tarpeeksi. Molemmista olisi niin paljon hyötyä kirjoittamiselleni. Harmittelen, mitä kaikkea jo osaisin, jos olisin ryhtynyt opiskelemaan kirjallisuutta - mutta ei, onnistuin lahjakkaasti väistelemään kirjoittamista ja kirjallisuuden opiskelua pitkään (vaikka se oli ajoittain todella vaikeaa), ja toisinaan jopa ajattelin, että en voi opiskella kirjallisuutta, koska se on jotenkin liian "lähellä" minua itseäni. (?)

On kauheata jossitella tyyliin: jos olisin sitä ja tätä, olisin varmasti jo vaikka mitä. En tiedä, mitenkähän tämän harmin kääntäisi voitoksi?

Paratiisimaisia labyrinttejä hyllyjen väleissä aina siellä missä liikun, rautahäkeissä pölyhiukkasten joukossa. Erillisiä todellisuuksia. Luen Bo Carpelanin kirjaa Alkutuuli ja se vie ajatukset perhemarkettiin, jonne menen lasten kanssa. Marketin maailma on eri, sen esineet ovat outoja. Lapsi ei tiedä, mitä hyllyssä oleva kodinkone on, tai mitä se esittää. (Lelut lapset tunnistavat kuitenkin heti värikkäästä paketista, vaikka sisältö olisikin käsittämätön.) Haluaisin, että maailmat olisivat harmonisessa suhteessa toisiinsa, että voisi kohdata ihmisiä. Oma maailma tuntuu absurdilta välitilalta, muiden maailma pelottavan yhtenäiseltä.

Kassalla joudumme virran pyörteeseen, alus kallistuu, riistäytyy irti hallinnasta, kaikki on täynnä metallista kirskuntaa. Jylisee, aallot paiskovat, onneksi edessä on penkki. Istumme sille ja meitä lähestyy vanha mies. Hän sanoo: - Oletteko kunnossa? Minäkin löin juuri äsken pääni. Hänen vaimonsakin on siinä ja istumme kaikki penkillä. - Miehelläni on dementia. Viime viikolla Stockmannilla hissistä väärässä kerroksessa, tungoksessa. Vaimo pyörittelee päätään.

Istumme siinä penkillä. Ympärillä hiljainen ja lempeä aura, sen takana marketin kaikennielevä hälinä, kilinä, puheensorina.

Esittävää väkivaltaa

Ruoho on kuivaa ja palanutta, ilmassa tuoksuu savu. Kaikki tuntuu olevan herkästi syttyvää. Poikani rakentaa ampumasuojusta pyöräkärrystä. Tarvitaan suojus, jonka takaa ampua. Nuketkin kokevat barbaarista väkivaltaa. Tuleeko nukke-sana nukkumisesta? Nukke nukkuu aina, joten se ei tunne mitään. Joten... sen voi siis pudottaa parvekkeelta tai sitä voi käyttää maalitauluna. Se lisää valtavasti mahdollisuuksia!

Itse tykkään leikkiä romanttisia linnaleikkejä, ja pidän huolta siitä, että linnan ympärille rakennetaan aina vallihauta. Se on linnassa oleellisinta, koska se takaa linnan olemassaolon (ja säilymisen saman suvun hallussa). Laskusilta nostetaan ylös ja jätetään siihen. Vallihautaan kuvittelemme vettä ja kivenlohkareita. Poikien viehtymys taisteluleikkeihin mahtaa kuitenkin olla eri alkuperää.

Mutta taisteluleikkeihin kuuluu jotakin yllättävää. Niitten luonne on esittävä ja epätosi: "Tästä tulee maskee elokuva! Tää yks mies saa haavan. Ala kuvaamaan. Tehdäänkö elokuva?"

Erilaisia näkökulmia

Eilen ruokakaupassa jätin kolme lastani ostoskärryyn ja lähdin etäämmälle. Kun tulin takaisin, niin kärryjen lähellä seisoi pariskunta, mies ja nainen. Nainen oli raskaana, he seisoivat siinä hymyillen, sanomatta sanaakaan. Katsellen lapsia. Ensimmäinen ajatus oli, että lapset ovat kaataneet hillopurkkitornin, mutta ei, mitään ei ollut tapahtunut. He vain katsoivat hartaasti lapsia, ikään kuin heidän edessään olisi ollut joku pyhä näky, ilmestys tulevaisuudesta. Ja nainen sanoi:"Voi, katso." Sillä hetkellä tunsin kyllä oloni todella väsyneeksi. Koska ainoastaan jotenkin tajuntani reunamilla ymmärsin miksi he jäivät katsomaan.

Lapsijuttuja

Mistä tietää, että loma on loppunut? Meillä siitä, että kengät pantiin taas jalkaan. Lapset olivat koko kesän maalla ilman kenkiä. Siirtymävaihe oli vaivalloinen, kun Espooseen tulomatkalla poikkesimme Tykkimäessä ja kengät olivat hautautuneet jonnekin tavarasäiliön uumeniin, niistä ei ollut näköhavaintoja kuukauteen. Niinpä keskimmäisellä lapsista oli huvipuistossa vain toinen sandaali. Muutkin vastustelivat kenkien pitoa ja astelivat jalkoja raahaten pitkin sepelitietä.

Huvipuistossa ollessamme meillä oli autossa kylmälaukussa kymmeniä kiloja pakastettua mansikkaa. Se kuvaa hyvin lapsiperhe-elämää: jäiset mansikat autossa, joka on suorassa auringonpaahteessa, perhe on huvipuistossa, kello käy, kengät hukassa. Sitä peliä ei voi voittaa.

Nyt ovat kengät löytyneet, mutta tilalle iski tuttiangsti. Kolmevuotias rauhoittui kuitenkin tietoon, että tutteja on kaupoissa vielä hänen aikuisuudessaankin, jos tulee tarve. Hän painoi visusti mieleensä kauppojen nimet, mistä tutteja ainakin löytyisi: sitimarket ja risma.

Kohtaaminen

En pääse ylös enkä alas, liukuportaisiin, koska yhtäkkiä on aivan hiljaista. Jotakin on rikki, puut vaikenevat ja lehdillä on oma kaikesta muusta riippumaton järjestyksensä. En siedä jyrkkiä mielipiteitä, mutta silti menen aina tyhjyyttä kohti. Siinä tulevat vastaan hilpeät koomikot Harold Lloyd ja laulava Chaplin, mykkinä ja mustavalkoisina. Sateisena iltapäivänä, josta kuitenkin tietää, että se loppuu aikanaan ja alkaa tylsä auringonpaiste. Tyhjyys on romanttista, sumuinen nummi (jossa kyllä vaeltelee Baskervillen koira), kuvitelmaa. Siellä kohtaan hänet, ja kuvittelen, että neuvotteluvaraa on, asioiden välissä on ilmaa, ja meissä viattomuutta. Olen harjoitellut kohtaamista, niin että ainakin toinen on ollut ihminen. Neuvotellaan tulevasta ja menneestä, hän puhuu ja kuulen kyllä, mutta en ymmärrä. Tai ei, en oikeastaan kuule sitä. Tiedän, että joku on kuullut, tai ajattelen, että tällainen kohtaaminen voisi tapahtua. Mistäkö tämä ajatus? En osaa sanoa sitäkään.

Yö

kel pal het nes oho ono
yli ket hei koro noro tää
yyh pyy viri suru jääp
puku mus kus soromnoo
ol hää het nor
ite iin sai koh nee ääh äit
her het yöt ool tum kun
sai pen mul haah huuh
lan nel pait kun lam hak
uu uu huu se mal kaks
sin me ryv räv laa loo
kok kas lam

Luin Ihmelapsi Eino-kirjaa lapsille ja siinä oli hyvä kohta: ihmelapsi Eino (hän on ehkä noin yksivuotias.. vaikea arvioida) menee lapsenvahdiksi kuninkaan perheeseen, kuninkaalla ja kuningattarella on hermoromahdus ja he makaavat rauniokasassa kivien alla. Silti he säilyttävät arvovaltansa:

Eino kysyi: "Mitä on tapahtunut? Ja missä lapset ovat?" Kuningas katsoi Eino silmät suurina: "Nuori mies, tutti pois kun puhutte minulle! Ette te ole lastenhoitaja, vauva te olette.
"Niin juuri! tutti pois!", kuningatarkin komensi.

Miksiköhän minusta on niin vaikea kirjoittaa lapsista ja vauvoista - tarinoita, tai yleensä mitään? Ovatko siihen kaikkeen liittyvät tunteet niin vahvoja ja yksityisiä, ettei niitä voi kuvata? Onko äidinrakkaus sellaista, mitä ei voi sanoin kuvata? Onko sellaisia asioita ylipäätään olemassa? Äidinrakkaus vain on olemassa, tai ei ole? Lapsista kirjoittaminen tuntuu minusta vain jotenkin naurettavalta, ihan kuin siinä ei olisi mitään pointtia. Vaikka miksei olisi, hyvänen aika.

Pidän sinua sylissäni, pientä apinaa. Olet pieni ja jäntevä, selässäsi on nukkaa. Valkoinen pojantukkasi tuoksuu lämpimälle hiekalle ja auringolle. Olet Tähkäpää tai Hullu Professori, riippuen siitä, miten sekaisin tukkasi on. Sinulla on vaaksan mittaiset sääret, somat pakarat, jotka tärähtelevät kävellessäsi. Halaat, annat pusuja. Painaudut minuun ja tiedän, mitä on onni. Se on tämä läheisyys.

Rakastan lapsiani. Se kuulostaa niin itsestäänselvältä. Onko niin, että vasta kun siihen tulee poikkeamia ja mutkia (Oliver Twist), niin kiinnostaa. Uutistakaan ei jää mitään mieleen, jos niissä ei raportoida mitään mullistavaa. Jos pelastaa lapsensa jyrkänteen reunalta, niin sitten halaa ja itkee ja sanoo Kuinka rakastankaan sinua! Mutta vaikuttaa hullulta ruveta sanomaan tällaista ilman jotakin onnettomuusuhkaa.

Vai onko koko ongelma vain sitä, että miten kirjoittaa niin, ettei vaikuta pateettiselta.