siperiankarhu

Tuntuu, ettei oikein voi pysähtyä. Omia ajatuksiakaan ei tunnista. Mitä minä ajattelin tai tunsin? Helppo on vain antaa mennä, virikkeitä kyllä tulee, lasten syöttöjä, lounas, päiväunet, välipala, ulos, eskariin, kotiin, päivällinen. Ruoka-ajoilla saa ryhtiä elämään. Jos ei tarvitsisi pysähtyä, voisi jäädä paikalleen. On se elämää tämäkin. Pahinta kaikista on se, että itse tuntuu olevan kaiken tiellä, minustahan kaikki vain on kiinni. Voinhan minä mitä tahansa. Taskussa on taivaan avaimet ja helvetin reikelit, vai miten se meni. Ikkunalla roikkuu kaksi ilmapalloa ja terävä kristalli, joka voisi ne puhkaista, mutta miksi se sellaista tekisi. Kaikki kun ovat levossa. Levossa.com. Aina joku murhe tulee päällimmäisenä ja siihen takertuu, oli se sitten mikä tahansa. Kun olen ystävien kesken, haluaisin olla yksin, ja päinvastoin. Kyllä, minä olin se, joka lähti silloin yökerhosta, kun minulla oli hyvä kirja kesken. Suututin ystäväni. Minä se olen, joka muistaa elokuvasta vain sen alussa tuulessa kieppuneen sinisen foliopaperin ja ei sitten juuri muuta. Jos osaisin kristallinkirkkaasti tietää aina mitä ja miksi teen ja olen. Niin olisiko se hyvä? Jospa olisin tyytyväinen siihen mitä teen ja olen. En haluaisi olla valittaja ja keskenkasvuinen. Olen se, joka on ulapalla veneessä ja huutaa: voi kuinka yksin olen. Vaikka tarvitsisi vain.. nostaa purje. Jotenkin odotan, että joku muu tulisi sen tekemään. Äiti, tai joku sivullinenkin kävisi.

Ulkoinen elämä ja sisäinen elämä, kumpaa niistä elää, vai onko kummassakin vierailija. Vierailijan statuksella voi käydä kurkkaamassa ja seikkailla, ei ole vastuussa mistään. Nämä kaksi risteävät hulvattomasti, tulee jos minkälaisia olentoja. Mutta kaikkea ei tarvitse hallita, kunpa ymmärtäisi omasta olemassaolostaan jotakin.

Ovatkohan nämä aatokset rankan juhlinnan jälkimainikeja? Kaksivuotissynttäreillä ruokaan sai aistillisen kosketuksen, kakkua hierottiin naamaan. Leikin piilosta niin innokkaasti, että repäisin farkkuni johonkin ulokkeeseen, löydetyksi tuleminen on kauheinta, haluan pysyä piilossa pitkään. Mietin, jättääkö lasten kakkahuumori minuun pysyvät jäljet. Lapsi laulaa: Pikku lintu oksallaan, laulelevi pieruissaan... Ei muuten mitään, mutta kun tämä nauratti mua niin kovasti, huolestuttaa.

Seuraavaksi aion kirjoittaa nukkuvien lasten kasvoista, rauhallisista ilmeistä - kerrankin rauhallisista. Niissä unen kasvoissa on jotakin ylimaallista. Toisella puolella olemista. Nukkuminen itsessään on jo ihmeellistä - miten se on mahdollista? Iso siperiankarhu nukkuu tassut ison tyynyn ympärillä. Elämä on mysteeri.

Otat omenan käteesi - se on kevyt. Se oli ennen kukka, sitä ennen mahdollisuus.

Katselen hyönteisiä ikkunan ulkopuolella, lämpimässä yössä ja mietin kirjoittamaani novellia. Siinä joku tahtoo kaikille hyvää, mutta sillä hyvän tahtomisella on erään kerran kohtalokkaita seurauksia, hänen tapaamansa henkilö ei kestä hyvyyttä, vaan luhistuu. Pelästyin ajatellessani, että tekstistä tulisi se vaikutelma, että haluan sanoa hyvän tekemisen olevan jotenkin väärin. Vaikka joku luhistuu, ei se silti estä tai tee huonoksi hyvän jakamista. Tämä on ääneen ajattelua... kun teksti on jo poissa käsistäni. (Hyvä on tässä vaiheessakin vielä oivaltaa, mitä oikein kirjoitin.) Miten maailma on täynnä hyvää tahtoa. Luottamusta. Se on oikeastaan ihmeellistä. Joistakin hyvä tahto säteilee voimakkaammin kuin toisista. Hyvyys on kuitenkin jotenkin näkymätöntä, piiloutuvaa, pienieleistä. Ilman taka-ajatuksia.

Viikonloppuna keskityn tekemään muille hyvää.. itseni palkitsen kirjoittamalla kalevalamittaisia rallatuksia, Isadora Wingin seikkailujen lukemisella, (Sokeria kulhossa. Isadorasta on tullut ystäväni), tekemällä ja syömällä 2-v-synttärikakkua, käymällä uimassa.

Kastellaanko TV:tä?

Tänään laitoin miehelleni tehtäväksi postittaa novellikilpailun tekstit. Unohdin sanoa, että postimerkit pitää ostaa, joten vielä on mahdollisuus, että hän unohtaa ne tai laittaa tyhjän kuoren postiin, hän on joskus hajamielinen, (kilpailuun osallistuminen on jotenkin hermostuttavaa, olen tyytyväinen, jos sieltä ei kuulu mitään) mutta hyvin onnekas: äskettäin hän unohti työsalkkunsa pihaan parkkipaikalle koko yöksi. Arvaa oliko se siellä vielä aamulla? No oli se, cd-soittimet viedään autoista, mutta kukaan ei ollut viikonloppuyönä koskenut paksuun mustaan salkkuun, sellainen on jo vähän liian epäilyttävä (sisällä voi olla vaikka pommi).

Hetkinen, voiko joki olla koskaan niin tyyni, että poutapilvet heijastuisivat siitä?? En tiedä, mutta viime yönä näin taas outoa unta. Olin uimassa kahden ystäväni kanssa, miehen ja naisen ja valitin koko ajan heille, etten osaa uida, ja he sanoivat, että osaathan sinä, tässähän me uimme ja minä sanoin, että minä en osaa uida, vaan räpiköin ja kellun. He eivät ymmärtäneet, katselivat vain toisiaan kummeksuen, toinen vaan sanoi, että alaspäinkin voi uida, että siellä pohjassa on vaikka mitä, mutta itse kuitenkin kellui vaan pinnalla. Valitin edelleen, että minne edes täällä voi uida, johon naispuolinen ystäväni, että vastarannalle, esimerkiksi, mutta en nähnyt mitään vastarantaa, ja rupesi tuntumaan, että hän petkuttaa jotenkin, kun hymyili oudosti, epäilin ettei ei ole mitään vastarantaa. Heillä ei ollut mihinkään kiire, vaan he odottivat, että minä ehdottaisin minne uidaan, mutta se oli mahdoton tilanne, aika ärsyttävä.

Kuumeesta toipuvien lasten kanssa sisällä koko päivä...

- Mä en syö, mullon parempaakin tekemistä. Mä oon mässyttäny ruokaa jo jotain sata vuotta.
- Kastellaanko TV:tä?
- Joka läpsii, ei saa pullaa.

Valokuvaan daltonin veljeksiä Jussi-paidat päällä. Kumoavatko päällä oleva Jussi-paita ja suussa oleva tutti toistensa vaikutukset? No, eivät minulla paidasta mieleen tule häjyt, vaan kotoisa saunailta... Tänään sai kolmaskin poika kuumeen, huomasin sen neuvolassa, tämä (melko) vilkas poika makaili sohvalla ja vastaili ykskantaan puolen minuutin viiveellä. Kaksivuotias nuokkui päiväuniaikaan sylissä, hymy syleili maailmaa, kaikki oli raukeata, hän vastaili kuiskaten neuvolantädin kysymyksiin ja jaksoi hinkata nuppipalapelin palat kohdalleen. Moneen kertaan. Ilman kiirettä. Mieleen tulivat Täydellisten Naisten Scavon perheen pojat koulun testissä hirveän väsytyksen ja liikuntarupeaman jälkeen... Katsoin kerran ohjelmaa, jossa sokealta lastaan hoitavalta isältä kysyttiin, miten kaikki oikein onnistuu. "Mitä teet, kun hän juoksee karkuun, tai kiipeää vaaralliseen paikkaan? (Kuten parkkitalon kolmannen kerroksen kaiteelle, ja huutaa Jee, mä lennän!)" Mutta hän ei oikein ymmärtänyt. Hän sanoi, että ei hänen lapsensa juokse karkuun. Koska lapsi tietää, että hän ei tule perässä. (Eli olen tehnyt tässäkin asiassa kaiken väärin.) Kun tulimme kotiin, kuusivuotias potilas lysähti nojatuoliin ja sanoi narisevalla äänellä Antaisitko Raamatun? Se kuulosti huolestuttavalta.

Tänään mietin, ottaako ison vai pienen omenan, jos molempia on tarjolla. Suomalainen ottaa kuulemma (kohteliaisuudesta) pienen. Saksalainen ystäväni M sanoo aina ottavansa ison. Liukuportaissa kuulen takaani Achtung! Katson taakseni, näen kymmeniä kasvoja, parrakkaita, ilmeettömiä, uteliaita. Kun katson taas eteeni, kuuluu Ach, Scheisse! Joo, arvaan, muutkin vilkaisevat taakseen. Ne ovat oppilaitani, joille jäi jotakin mieleen. Tuskin tunnistan heitä, murrosiässä kasvonpiirteet muuttuvat, ja koko, katson vain viiksenhaituvia ja hämmästyn taas - kasvaako pikku oppilaistani todella oikeita ihmisiä. Mietin sitäkin, miten puhelinkopit ovat menneisyyttä, niitä näkee tsekkiläisissä animaatioissa. Kerran menin jossakin puhelinkoppiin ja olin juuri aikeissa tarttua kuulokkeeseen, kun tajusin: ei ollut mitään puhelinta. Seinässä oli iso rosoreunainen aukko, joku oli vienyt koko puhelimen. Täytyisi löytää luova vire ja kirjoittaa loppuun huomiseksi teksti novellikilpailua varten. Tai tarina on valmis, mutta tyyli on nyt Erlend Loemaista, ja se kaipaisi jotakin ... surrealistista. Tai sitten se on hyvä näin.

Että maan halki voi ajella noin vain, nähdä niin monta kotipihlajaa, postilaatikkoa ja ruskahaapaa. Kulkea sitä tietä, mitä kulki kerran rakkaansa kanssa. Haistaa kypsyvät omenat, jäähtyvät rannat (kotijärven tuoksu on parasta). Matkalla kaksi lasta kolmesta on kuumeessa, yöllä he heräilevät jo hourailevat. Hikoilevat, niin että paita täytyy vaihtaa. Raskas paita putoaa lattialle. Hiki liimaa heidän hiuksensa päähän kiinni kuin veri ja se haisee makealle, kosteudelle, ummehtuneelle. Heidän ihonsa tuntuu tulikuumalta, luonnottomalta. Kun koskettaa sitä huulilla, pelästyy ja kavahtaa. Heidän silmänsä ovat raukeat, katsovat jonnekin, eivät kohdistu. He makaavat liikkumattomina, ripoteltuina, patjoilla mummun ja papan uuden kodin lattialla, joka on kuin kenttäsairaala, riepuja, mukeja, sikinsokin. He makaavat, potilaat, kuin heidät olisi pudotettu lääkintäasemalle jostakin korkealta, helikopterista. Raajat hieman koukussa, pää sivulla. Jossain etäällä tulittaa Vietkong. Partiot tulevat kuraista tieuraa moottoripyörillä mutkitellen, juoksevat ylös portaita kuin hevoslauma. Miksi kukaan astelisi täällä äänettömästi?

Svetogorskin lähiössä tulee hanasta vain ruosteista vettä, lasten hampaat ovat pilalla. Iltaisin kirjoitan, kuitenkin. Tarinaa performanssitaitelijasta, ja huomaan, että tarinoissani toistuvat samat elementit: verta vuodatetaan, hyönteiset, väkivaltainen rakkaus, toiseus, kirjoittaminen, pakkomielteet. Yritän kaikin voimin olla katsomatta ja tuntematta mitään koskettavaa. Tai jos on pakko, niin ainakin hyvin pieninä annoksina. Kirkonkelloja soitetaan taas, naiselle eri tavalla kuin miehelle. Hyvästejä voi jättää sanomalla, mikä jäi mieleen. Sanon hänelle, että kunnioitan häntä, koska hän arvosti ihmisiä tasavertaisina, uskoi siihenkin, johon muut eivät uskoneet. Tämä ei ole vähän.

Tarinassani ei taiteilija saa koskettaa ja kyllä se minuakin häiritsee, ettei toista pääse koskettamaan. Muuta kuin virtuaalisesti. Täytyy katsella kotien tunnelmaa, pölyä himmeissä kattokruunuissa, tummanruskeita tapetteja (vaihtakaa ne). Kaikilta meiltä puuttuu jotakin. Ja katson kaikkia vastaantulijoita, miten hekin ovat pettyneitä rakkauteen. Ja päässeet sen yli. Tai pääsemässä sen yli. Minä kävelen. Halkaiseeko katu ajatuksenikin kahtia? Toinen puoli on fucked up ja toinen all right. Kuuntelen sykettä ja kaupunki nukkuu. Kerrostalo hautausmaan vieressä nukkuu. Ehkä tämä on se ilta, pyykkituvassa, sama kuin ennen. Se ilta.

Saunaa, sienileipää ja lämmintä olutta metsäpäivän päätteeksi. Tuoksumme molemmat vieläkin suopursulta. Metsässä kuiva syksy saa värit loistamaan, hakkuuaukealla, tennareissa niin ohuet pohjat, että kaiken tuntee läpi. Heinät, sammalet, oksat, sepelin, maanmuodot. Tuulee lenseästi niin, että ihokarvat käsivarsissa taipuvat, hiuksia lentää kasvoille. Aurinko paistaa, lyhythihaisessa on sopiva, puolukat ripukoissa. Korpin ääni on pehmeä. Metsässä päässäni soi koko ajan Johanna Venhon runo: Menen metsään, metsänpeittoon... etäällä katkeaa oksa ja mietin sitä, miten on sisäisiä ja ulkoisia todellisuuksia. Boheemi voi olla myös pelkästään sisäisesti? Tekee omaperäistä, villiä taidetta, mutta ehkä ulospäin näkyy vain sisäänpäinkääntyneisyyttä, oikkuja, jurottamista, tavallisuutta. Nuorena tietysti kaikki koetaan voimakkaasti (olin kiltti koulutyttö, mutta koulu oli huikaisevaa, boheemia seikkailua). Metsään mennessä edessä ajoi traktori, jonka peräkärryssä ei ollut perälaitaa, niin että kaikki kanisterit ja tavarat näkyivät. Ei ollut laitaa. Aamulla hämmensin äitini kastiketta, hän meni puhelimeen ja vastaanotti kuolinviestin. Joskus minäkin joudun. Nyt vain kaikki kiehuu, perunat, on lämmin.

Nostalgiaa, eikä kovin vähääkään

Niinkuin ei kotona käyminen olisi muuten tarpeeksi nostalgista ja pakahduttavaa, löysin vielä vanhempieni hyllystä kirjan, jonka tekijä on kerännyt kotikyläni historiaa 1800-luvulta lähtien. Kirjassa seikkailevat tutunnimiset henkilöt.. uskomatonta, että minullakin on niin paljon tuttuja tuolla vuosisadalla.. kaikki koulukavereideni ja naapurien esi-isät. Kirjoittaja esittelee kylän talot ja niiden asukkaat Jääskänjärven ympäriltä, Tiensuun talot, miten Tiensuun Jussi oli "mahtava laulumies, hän oli aina saattamassa kuolleita, kun hautausreissulle lähdettiin..". Kyllä he ovat hyviä laulajia edelleen.. Kyläkierros lopetetaan kappaleeseen: "Näin on tämäkin tien suunta kuljettu loppuun Tiensuun mäelle asti. Ei suinkaan tämä kenellekään vieraalle sano mitään, mutta omasta mielestäni tämä sepustus kuuluu tähän muistelmateokseen, oleellisena osana.." Totta, niin kuuluu!

Kirjoittaja muistelee Järvenpään Suloa pienenä poikana katontekopuuhissa (Sulo kuoli myöhemmin salamaniskuun ollessaan tekemässä ladon kattoa meidän kyröllä). Sydänmaan asemalta pääsi junaan ja kirjoittaja kertoo retkistään H.J:n, isosetäni liikkeessä: "Iltapäivällä kävimme sisäkautta H.J. Vainionpään pyöräliikkeessä, kauppias oli isälle tuttu, olihan hänkin kotoisin Sydänmaan kylästä. Tällä kauppiaalla oli myytävänä grammareita (...). Tämä Vainionpään kauppias antoi isälle kaksi levyäkin aivan ilmaiseksi, Matti Jurvan "Oi soita mulle balalaikka" ja "Tanssi Anjuska", toinen oli "Nukku Matti" ja "Tinasotamies ja Suklaanukke".

Rakastan kaikkia näitä ihmisiä, ja aionkin lukea eteenpäin, miten tehtiin ponttilautaa, miten oltiin vartiopalveluksessa Sydänmaan asemalla kansalaissodan aikana, miten huonosti Heikin kävi, kun ladattu haulikko laukesi hänen hypätessään lehmiaidan yli järven rannassa sorsastusreissulla, parantajanoidasta (jota jotkut sanoivat "jalasjärven piirilääkäriksi"), järviluistelusta, joo, ja että joskus on kuulunut pillinhuuto neljältä sahalta (Sydänmaan sahalla oli isoisänikin töissä - nykyään siinä on taidelasiateljee), lumettomasta laskiaisesta v. 1930, myrskystä järvellä, kun laitettiin nuori koivu purjeeksi..

Tänään ajattelin erästä novellin aihetta, joksi olin merkinnyt muistiin "rakkaus pakkomielteenä". Voiko hullumpaa olla? Miten rakkaus voisi olla pakkomielle? Miksi kaikkea täytyisi luokitella tällä tavalla psykologisin termein... päätin lopettaa sellaisen mistäköhän tämä johtuu-ajattelun. Samantien. Kun kirjoitan rakkaudesta, en tee tällaisella pohdiskelulla siinä yhtään mitään. Tästä lähtien luotan intuitioon, enkä pohdi, onkohan jollakulla ollut vaikea isäsuhde tai joku kompleksi. Tämä on hyvin tärkeää. Päästän sisäisen Freudin lomalle, sanon että siellä on mukava uida (haiden mielestä..).

Katselen Metallica-yhtyeestä tehtyä dokumenttia. Miten kappaleita ja riffejä rallatellaan ja luodaan, hiotaan yhä uudelleen, miten sanoituksia kokeillaan, todetaan ne typeriksi, eivät toimi...
Rupesin miettimään, millaista olisi kirjoittaa ryhmässä, siis luoda yhdessä yhtä ja samaa tekstiä. Se voisi olla kivaa. Oikeanlaisessa ryhmässä.

Tänään kaivoin esiin sangot (kaikkiin ei löytynyt taaskaan kansia), poimurit, sauvasekoittimen ja muuta tavaraa, koska lähdemme toivioretkelle saadaksemme puolukoita. Jostain kumman syystä mies on innokas marjastaja, vaikka on "kaupunkilainen". Ihanaa päästä syksyiseen metsään, ehkä löytyy myös sieniä... ja hirvikärpäsiä. Minulle metsät, joihin menemme, ovat kotimetsiä. Hirviä ja karhuja siellä ihan varmasti on, susiakin ehkä. Koskaan emme ole nähneet kuitenkaan muita "petoja" kuin pikku kettuja ja kerran maakotkan, se lensi tien suuntaisesti ja sen maahan heittämä varjo oli hätkähdyttävän iso.

Miehellä on tapana viheltää linnunlaulua matkien, kun olemme erkaantuneet metsässä. Ikään kuin kutsuhuutona. Yleensä tämä toimii hyvin, mutta kerran seurasin puoli kilometriä ihan oikeaa laulavaa lintua...

Siellä virikkeellisessä rauhassa voisi myös kirjoittaa... tarina on mielessä, kylläkin hyvin hatarasti.

vuoropuheluita

Hetkellinen pessimismi maailmojen kohtaamattomuudesta meni ohi ja rupesin tutkimaan lasten vuoropuhelua. Joskus lasten kanssa on Liisa Ihmemaassa-tunnelma. Käydään käsittämättömiä keskusteluja, niinkuin tämä:

- On tosi kätevää, että osaat nyt uida, sanoo äiti.
- Vai tarkoititko osakätevää?, kysyy poika.
- Osakätevää?
- Niin, että onko se tosi kätevää vai osakätevää?
- Mikä on osakätevä?!
- Se on osakätevää.

Yksivuotiaat kaverukset keskustelevat leikkiessään:

- Tonno.
- Tonno.
- Joo.
- Joo.
- Vauva.
- Joo. Vauva.
- Tonne.
- Joo.
- Vauva.
- Joo.
- Nam nam.
- Joo.
- Nam.
- Vauva.
- Tonne.
- Joo.
jne...

Seitsemänvuotias tyttö on leikkimässä kuusivuotiaan kanssa ja hän kertoo tarinaa koulusta:

- Konsta pissasi tänään housuun. (Kyllä sellaista vielä tapahtuu ala-asteella)
- Haha. Mä nauran sille. (nauraa)
- Älä naura, mä oon pihkassa siihen. Konstikkaaseen.
- Tä?
- Mä oon pihkassa siihen.
- Tä?
- Eksä tajua, mä oon pihkassa siihen.
- Siihen Konstaan?
- Niin. Se on ihana.

Mietin blogin kirjoittamista, onko tässä mitään järkeä? Aina voi kysyä. Onko mitään kummempaa järkeä siinä, että julkaisee kirjan? Entä sitten? Of course, ymmärrän. Sitä luetaan, se voi auttaa jotakuta, tuoda hyvää (tai pahaa). Kirja on olemista, vaikuttamista. Olen jotenkin pessimistisellä tuulella. Kyse ei ole kirjoittamisesta yksinään. Mietin myös ihmisten välisiä suhteita, miten ne aina ovat jonkinlainen illuusio, (oma minä ja mielikin ovat illuusioita) missä osapuolet eivät välttämättä aina kohtaa ja välissä on valheellisuutta, näin täytyy ollakin, ehkä. Tarvitaan etäisyyttä - ja läheisyyttä tietyssä suhteessa. Olen saanut liian demokraattisen kasvatuksen (vasemmistolais-porvarisperheessä) kun ajattelen kaikkia ihmisiä samanarvoisina (ytävinä - kyllä, jopa veljinä ja siskoina). On siinä hyvääkin ajatusta, mutta ehkä enemmän pitäisi ajatella eroja ihmisten välillä. Miten erilaiset maailmat meillä onkaan. Ne eivät koskaan täysin kohtaa.

Mutta tarvitseeko minun omaa maailmaani ja ajatuksiani kenellekään siirtääkään? Voinhan puhua asioista, joilla ei ole minulle merkitystä. Silloin ei kohtaamattomuus harmita niin paljoa.

Minulla on niin pieniä haaveita:

- että saisin antaa rakastamalleni henkilölle nyt hartiahierotaa
- että saisin joskus kirjoittaa ja piirtää paksulla mustalla tussilla fläppitaululle ihan mitä haluan
- että saisin viettää kokonaisen päivän joskus yksin
- että olisin sosiaalisempi
- että voisin käydä New Yorkissa

Haaveilen vain mahdottomasta, kaikki muu näyttäisi luonnistuvan.

Olipa hyvä, että luin eilisen lehden vielä tänään, koska siinä oli juttu Anna-Leena Härkösen uudesta kirjasta. Päähenkilö palaa lapsuusmaisemiinsa. Täytyy lukea, mutta jutusta palautui mieleen Häräntappoase, jonka näin kesäteatterissa Pohjanmaalla viime kesänä: ihana kesäilta, lapset mummolassa, edessä järvi ja näyttämö, vieressä juuri junalta haettu mies. Jo näillä ehdoilla melkein mikä tahansa on paratiisimaista... Mutta jotakin käsittämätöntä näytelmässä oli vanhalla pyörällä ajeleva kylähullu, en tiedä mistä henkilö oli löytynyt, oli jotenkin ajattomasti aidon tuntuinen, siinä hämärtyivät näytelmän ja tosielämän rajat ("Jos joku kysyisi, niin kyllä minä vastaisin..."). On kesästä lähtien pitänyt etsiä Häräntappoase käsiini ja katsoa mitä kylähullu "todella" sanoo. Näytelmän jälkeen kävelimme ruovikon reunaa kotiinpäin ja mies kysyi, mitä marsulle kuuluu.

Viime viikonloppuna katsoimme Paha maa-elokuvan. Oli aika huono. Kun paha laitetaan kiertämään, niin ymmärrän.. mutta samassa tarinassa huumeet, syrjäytyminen, potkut, murto, ryöstö, alkoholismi, väärää rahaa, perheväkivalta, huostaanotto, tappo - jäiköhän joku vielä pois? Parasta antia oli, kun elokuvassa vilahteli miehen suunnittelema lasipaviljonki Itä-Helsingissä, ei se hassummalta näyttänyt - katos vaan, siinä se taas on.

Teen kaikkeni, etten joutuisi lukemaan tenttikirjaa, josta pitäisi kirjoittaa essee kirjan tekijälle. Olen kyllä aloittanut "Hyvä Mikko", mutta lukiessa jään omiin ajatuksiini ja tuijottamaan jotakin kirjainta esim. e:tä vartiksi. Sitten huomasin kirjoittaneeni esseeseeni: "fiktiolla on törkeä osa siinä, miten ihmiset ymmärtävät todellisuutta ja siinä, miten merkityksiä tuotetaan" vaikka piti olla tärkeä osa. Ja tämä oli niin hauskaa, että meninkin keittämään kahvia (ja kirjoittamaan blogia).

Harrikkamies menee ohi. "Joulupukki", sanovat lapset hetken päästä mietteliäästi. Millainen on tyhjä disko Lontoossa kello kaksitoista päivällä? Pölyä ja tiettyjä ihmisiä leijailee. Tyhjä talo kyyneleet silmissään. Mielessäni on juuri ennen nukahtamista hirveästi runoa ja tarinaa, jota en jaksa nousta kirjoittamaan ylös, muistan vain alkuja, (Seisot metsässä, piilossa... ) tai vain tunnelmia, mutta aina voi keksiä jatkoja.. Seisot metsässä, on sellainen sumuinen ilma, lehtikuusien oksat ovat leveitä ja pihkantuoksuisia, kasvojen tasalla, ja kun käännät päätäsi, neulaset pistävät, lempeästi. Epäilemättä Tsekissä tai Slovakiassa, piileskelet. Kyyhky lehahtaa lentoon läheltä, puun alta. Peität kasvosi. Kaikki mitä tapahtuu, on kirjoittamatonta. Mitään aluskasvillisuutta ei ole, vain neulasia, pehmeänkosteassa maassa, jossa on äänetön kävellä. On iltapäivä. Et tiedä ketä olet piilossa, mutta pelkäät pahinta. Ihmiskuntaa. Puiden välistä tulee humalainen metsuri ja paloviinan tuoksu. Hän hätkähtää ja kiroaa, kiertää sinut kaukaa. Sumu tiivistyy turkkisi pinnalle, saa karvat liittymään yhteen teräviksi piikeiksi.

Humalainen metsuri, joka on ukranialaista syntyperää, muistelee metsässä lapsuutensa kaksipäisiä vasikoita ja laulaa hiljaa. Hänen pojallaan on hämäriä bisneksiä Lontoossa. Metsuri kaatuu maahan ja sumu kostuttaa hänen kasvonsa. Hän katselee taivasta ja toivoo olevansa poikansa luona. Poika teki jo lapsena viisaita kysymyksiä: Onko metri avaruudessakin metri? Isä vastasi silloin: Metri on aina metri. Enää hän ei ole varma. Metri voi venyäkin. Hiirihaukka lentää yli.

Lontoossa kello lyö kaksitoista. Poika istuu pimeässä diskossa, jonka hän omistaa. Hän istuu pimeässä ja kaipaa yötä ja kaksipäisiä vasikoita isänsä lapsuudesta.

Say no more

Hankin vähän, mutta säästän kaiken, minulla on jokainen bussilippu Dresdenissä oleskeluni ajalta vuodelta 1995 tallella: "Kurzstrecke, 3 DM, Deutsche Bahn, DB", ruokaohjeita (niitä heitin ison kasan pois), vaatteita (joita säilytän naamiaistarpeita varten, ja kyllä, kerran jo tarvittiin 50-luvun asua, ja minulta löytyi kaikki kotoa), miehellä polkupyörän osia, pienoismallien rakennustarvikkeita, lautaa, maaleja, luonnospaperia, työkaluja, araltiittia, valokuvia paljon ja kirjeitä, päiväkirjoja.

Päiväkirjoja vuodelta 1994/95, kun olimme juuri tutustuneet mieheni kanssa. Jokseenkin huolellisesti olin merkinnyt muistiin, mitä oli tehty ja sanottu (paljon ruokakuvauksia ja ruuanlaittoa). (Huolestuttavasti päiväkirjasta tuli mieleen Erica Jongin äskettäinen kirja, mutta yritän painaa tämän pois mielestäni). Eräs huomio lämmitti: mieheni oli sanonut luulleensa minua ensin ujoksi, mutta itse asiassa olinkin tarpeeksi hullu. Tämä imartelee minua aidosti. Aloin lukea päiväkirjaa ääneen miehelleni, mutta se ei ollutkaan helppoa, ajatukset ovat edelleen mitä suurimmassa määrin yksityisiä, ei niitä voinutkaan jakaa.

Lauseet päiväkirjassa avaavat sitä silloista aikaa.. "Elämä on riskaabelia ovulaatioon luottamista.", "En ole neuroottinen aikuinen, vaan itseni ihailija", "Kaikki huoleni ovat taas mieshuolia", "Olen ensin yksilö ja sitten jotain muuta", "En kuitenkaan päädy mihinkään lopputulokseen", "Miksi kirjoittaisin kirjoja? Välittäisin omaa angstiani?", "Ajelehdin elämässäni, mutta ehkä silti päädyn onnellisuuteen.", "As a poor student, I'm my own shrink", "Ja ei mussa mun mielestäni mitään niin hirveää vikaa ole.", "Felix Krull oli mies, jolla ei ollut moraalia", "Luimme Reginaa", "Kermakakkukin on loppu", "Iltapäivä. 22 vuotta.", "Voin lopullisesti unohtaa toivottoman, mutta opettavaisen menneisyyden.", "Mun Lebensraum on toisaalla.", "Kai mä olen tosi onnekas, jotenkin. Itse en vain aina tajua sitä."

Miten paljon aikaa vaaditaan siihen, että hellittää ja antaa itsensä kuunnella valuvan veden ääntä? Tai haistaa vielä viipyvän kesän? Kuulla huokoisen, ratisevan tienpinnan? Nähdä jonkun puristavan jotakin rintaansa vasten? Nähdä kaikkien puristavan jotakin rintaansa vasten? Sen mitä luulit piruetiksi, pakkoliikkeeksi, voikin oppia kuvittelemaan. Elämän voi kuvitella vapaaehtoiseksi. Välttämätön voide on levitetty. Veden solina tekee takaraivoon raukean alueen, jossa veri ei kierrä. Laita siemen veteen ja se pysyy siinä. Kuulet sen yllättäen: kappaleen, jonka tahdissa harjoittelit kuviot. Kun kuuntelet, suoritat samat kuviot. Puhtaasti. Itket. Et koska vielä osaat, vaan koska näet. Ajan. Siestan. Työn. Tuulen, siemenen, suun, erektion, omenanvihreät sudet. Kaiken kauheimman. Tytön, naisen, sitten äidin, joka sanoo: Tunnustin hänelle rakkauteni. Hän hoiti asian tyylikkäästi, pois päiväjärjestyksestä. Sinulla on hyveellinen nimi, olet machomiesten kasvattama, sulavasilmäinen ikuinen tyttö, pakastettu leipä - minä hyppään ja jotakin ratkeaa, jotakin tärkeää, tulevaisuus, huuleen takertuu ampiainen, ilmassa on savua, se pysyy siinä.

Tänään mietin sitä, saako saunapuita ollenkaan pilkottua lapiolla, jos kirvestä ei ole. Ehkä? Hätätilassa polttopuut on revittävä talon seinästä. Tupakan tuoksu saa eroottiseksi. Tilanne on huono, tiedän. Tämä on nyt sitä nousemista Beirutin koneeseen. Syksyllä, jolloin merenranta tulee kaikkialle. Korkeiden ja kapeiden koivujen lehdet harvenevat, kun suolainen tuuli pieksee niitä. Vangiksi en kuitenkaan aio ryhtyä. Maksaisin mitä tahansa, jos pääsisin kotiin ja saisin miettiä koko juttua siellä rauhassa. Siitä minä eniten pidän. Kirjoittaminen on oman ruumiin rajojen etsimistä, joidenkin mielestä on hyvä kirjoittaa alasti.

Ruoho on vihreää, paistaa matalalta. Taivas on rajattu, nelikulmio, niin sopiva. Mies saavuttamaton. Jos hän sanoisi, että tule, niin tulisin. Tai ainakin menisin.

Kun tulemme päiväkodista, kulkumme on väsymyksestä vaivalloista, luulisi, että olemme tulossa kauempaakin (kuin 500 metrin päästä). Kuusivuotias kävelee ilman paitaa, kesä ei lopu. Olen kuullut, että kallioilla metsässä kasvaa päärynäpuu. Menemme polulle ja poimimme ensin pudonneita villiomenoita, pieniä, kiinteitä. Pieni keijupoika kiipeää ylös puuhun ja tiputtelee omenoita käsiini. Löydämme päärynäpuun omenapuiden takaa kallion kupeesta, siinä on tummanvihreät lehdet ja pienet hedelmät. Poika kiipeää, kokeilee kiivetessä jalalla oksien kestävyyttä, astuu oksan tyveen, annan ohjeita, pienemmät katselevat ylös puuhun, puhumme hiljaa, koska puu ei ole meidän. (Puu ei ole kenenkään.) Lehvästön läpi näen pienestä aukosta talon pihassa miehen, joka katselee meitä sanomalehden yli. En ole tehnyt mitään - vielä. (Kuka pitäisi sylissä majuria, jonka kengännumero on 52?) Päärynät ovat kypsiä, pieniä ja makeita. Kaikille on yksi.

Kustannustoimittaja lukee Erica Jongin Lennä, uneksi-käsikirjoitusta, käsinkirjoitettua, jossa on kaikenlaisia tahroja. Hänellä on mielessä jo pari vaihtoehtoa, miten ottaa yhteyttä kirjoittajaan. Ensimmäinen, a) Sorge, Erica. Sulla on ihan hyviä ideoita, mutta täytyy tarjota ei-oo:ta. Tämmöselle ei oo meillä tilausta. Mutta tämä on valetta. Kustannustoimittaja haluaisi miehensä lukevan kirjasta otteita, mutta tämä on iltaisin liian väsynyt ja sanoo, lue sinä minulle. Kyse on naisen mielikuvasta omasta kehostaan, kirjassa Adrian sanoo naiselle: "Sinä et ole ruma, et typerä, sinulla on viehättävä vittu, soma möhömaha, läjäpäin vaaleata tukkaa ja isoin takapuoli [Helsingin] ja [Jyväskylän] välillä - puhdasta silavaa -. Mitä huolenaiheita sinulla voisi olla?" Aivan, mitä huolia sinulla voisi olla, mies nauraa ja puristelee naista pakaroista, kirja vierii sängyn alle monien muiden joukkoon ja se julkaistaa vasta vuosien päästä, kun kustannustoimittajan lapsi sattuu löytämään sen opittuaan kävelemään.

Elämä on käymispisteessä, pöydällä ovat korjaamattomat ruuantähteet, nyt täytyy vaan ajatella heittävänsä koiralle kyljyksiä, joissa on lihat mukana. Se syö ja yllättyy. On kiitollinen, että on löytynyt luovuttaja. Sekin koira on kuollut.

Ihmiset busseissa ajattelevat aina, kunpa joku kysyisi minulta jotakin. Mitä tahansa. Asutko Pariisissa? En. Rakastatko kaikkia? (pieni tauko) En. Kertoisitko jonkun hyvän tarinan juonen? Ok. On mies ja nainen junassa, nainen rakasti kaikkia ja on kumman suorapuheinen, ei sellaista kukaan kestä. Mies unohti takkinsa, hänen tyttärellään oli alusvaateliike, tuli sairaskohtaus. Nainen etsi itseään Lontoosta, tapasi saman miehen junassa, joka kysyi häneltä samat kysymykset. He saivat toisensa. Mikä on lause, mikä on parhaiten jäänyt mieleesi kaikista katsomistasi elokuvista? "Voin koskettaa pöydän pintaa.", Kieslowskin Kymmenessä Käskyssä, en muista missä niistä. Mikä filosofinen ajatus sinua juuri nyt lohduttaa tai hauskuuttaa? Se, että voit antaa sitä, mitä ei ole, mitä et hallitse. Jos mietit surua, mikä kohtaus lukemistasi kirjoista sinulla tulee nyt mieleen? Andrei Makinen kirjan (Venäläisiä Unelmia) kirjan kuollut susi, jonka silmänurkkaan oli jäätynyt kyynel. Keksi lopuksi kiva runo: Ok. - Puu, kulta / moottorisaha / Rakkaus on harmaa hämärä, märkää / sahajauhoa.

stop! - in - the - name - of - love

Tänään mietin, mitä on surrealismi. Myös sitä, miten monin tavoin Prinsessa Ruusunen on sinulle ongelma. Kaupassa käydessäni mietin, olenko tosikko (sain palautetta, jossa tekstini henkilö oli tosikko, ja eivätkö kirjoittajat ole sitä, mitä tekstinsä?). Mietin, että pitäisi olla joku Talent House, joka ottaisi minut asiakkaaksi ja sparraisi minusta kirjailijan. Mietin, olenko elänyt koko elämäni huomaamatta naissukupuolen sortoa, vai eikö minua sorra mikään? Löysin termin "patafyysikko". Se on henkilö, joka pitää poikkeuksia tärkeämpinä kuin lakeja. Jos kerran on poikkeus, kaikki on mahdollista. Olen siis patafyysikko, tunnustan tämän periaatteen omakseni ja hyvin läheiseksi, kaiken toiminnan ytimeksi suorastaan. Ellei ole poikkeuksia, niin lait on ainakin kyseenalaistettava ja pyrittävä aina tekemään toisin kuin laissa sanotaan. Olen usein miettinyt, mistä tämä periaate on minuun tullut. Koko lapsuuden perheeni on tämän periaatteen läpitunkema, selvästi. Sieltä. Tästä periaatteesta en luovu, enkä voisikaan, vaikka haluaisinkin.
Tosikkopelko sai yllättävää vahvistusta marketissa (en käy juuri muualla kuin marketissa ja kirjastossa, joten virikkeiden on tultava näistä). Kaupan kassa, nuori nainen, oli hassu. Surrealistinen. Vaikea sanoa, miten. Hän oli elämys. Jekuttava. Lopuksi hän antoi vielä kaupan päälle purkkapussin. Ymmärrän täysin.
Hississä leikin pikkolopoikaa, koska jäin jumiin painakenurkkaan. Autoin pyörätuolikulkijaa eri kerroksiin. Ei minulla ollut kiire minnekään, olin vain menossa etsimään surrealismia kirjastosta. Hymyilin ja leikitin rattaissa istuvaa down-poikaa, äidillä oli raskas ostoskassi. Tummaihoinen mies alkoi heti hissiin tultuaan puhua, miten ihana kesä on ollut, miten hän on nauttinut lämmöstä.
Maltoin tuskin poistua hissistä. Oli pakko mennä ostamaan uutta uimapukua, ensimmäistä elämässäni. Sovitin, mutta kaikki kiristivät, XL-kootkin. Mikä kaikki onkaan harhaa, luulin olevani hoikka. Vanhat uimapukuni ovat äidiltäni, ja ne kaikki ovat olleet ihanan löysiä, niitä ei tunne päällä, tämä uusi (XL-kokoa) on kuin iso tukisukka. Pystynkö edes uimaan siinä? Vanhassa on reikiä ja se on raskauksien myötä venynyt riettaaksi. Saumoissa on reikiä. Se valahtelee päältä, vaikka olen solminut olkaimet lyhemmiksi. Uimapukuhyllyllä juttelin lyhyen naisen kanssa, joka osti bikineitä, hän oli lähdössä matkalle miesystävänsä kanssa. Ylimmät bikinit oli ripustettu kahteen metriin. Miten kotiäidin yksinäiset päivät kompensoituvatkaan, kun käy kaupassa.
Illalla laitoimme koko perheen voimin ruokaa, paistettuja maissintähkiä voilla, uuniperunoita, valkosipulikanaa, hyvää salaattia oman pihan yrteillä, omenahyvettä. Vanhin (ja nuorin) lapsista rakastaa voimakkaita makuja, kaupassakin hän painelee Tilsit-juustojen kelmuja haaveksien. Keskimmäisen lapsista taas kammoaa voimakkaita makuja, hänen viileyttään järkyttää pienikin tujaus rucolaa, pippurista ja chilistä puhumattakaan. Yksivuotias syö siekailematta, keihästää uuniperunan lusikan varteen ja syö kuorineen. Omenasta jää jäljelle vain tikku, siemenkotakin on syöty. Ruokailun jälkien korjaamiseen tarvitaan osaava catering-henkilökunta. Illalla käymme ruokkimassa naapurien kissat. Yksivuotiaalle kissa on tiikeri, hän kulkee pitkin seinänvieriä kirkuen. Musta iso kissa tulee puskemaan.

Aamulla harakan raakunta on tuore, se repeää kuin patonki. Lapsi ottaa ojan varresta sormustinkukan vaaleanpunaisen kukinnon ja pitää sitä koko matkan sormessaan. Maa on kostea, lapsen pyörän renkaat ovat pehmeät. On tuskin syksy.

Eilen eskarilaisten vanhempainillassa meille esiteltiin eskarikirjassa seikkaileva kuningas Adolf-poni. Kuusivuotiaiden maailma on jännittävä, he kasvavat, oppivat niin nopeasti kaikkea, pojat machoilevat (pahemmin kuin koskaan?), mutta pitävät silti unikaverina isoa pehmokoiraa. Tytöt eskarissa jahtaavat poikia pussaamistarkoituksessa. Se on pojasta ihanaa ja ärsyttävää. Eräänä rauhallisena hetkenä kotona kuusivuotias totesi, että ällöntävintä maailmassa, mitä hän tietää olevan olemassa, on se, kun nainen ja mies tanssivat yhdessä. Inho suorastaan vääristi hänen kasvonsa. Myönsin, että voihan se siltä vaikuttaa. Parin viikon päästä hän sitten sanoi: "Arvaa, mikä minusta tulee isona? Naisten hieroja."

Keskimmäinen harjoittelee olemaan ilman yövaippaa, hän heräilee keskellä yötä ja herättää kaikki. Yksivuotias huutaa pinnasängyssään "Pissa! Pissa!", vaikka hänellä on vaippa, niin kauan, kunnes hänet viedään potalle istumaan. Hänellä on tahto, jota ei lannisteta. Potalla hän nuokkuu pää rinnalla, koska on oikeastaan varmaankin unessa, siinä hänen nuokkuessaan, kun on hiljaista, mietin yötä, kello on kolme. Miten paljon yötä. Yö on kääntöpuoli. Portti. Lapset ovat syntyneet yöllä, ja jotenkin seinien kaakelit, hiljaisuus ja yö tuo mieleen sen hetken, kun syntymä on lähellä. Kaikki ihmiset nukkuvat. Asiaa valmistellaan hiljaa. Pian koittaa ihmisen syntymän hetki.

Lennä ja uneksi

Aamulla puuhailin kaikenlaista kotona, laitoin salaattia, joka tehtäväkseni oli annettu, luumupuun alla syötävää lounasta varten. Ajattelin syödä viikunan, jonka olin ostanut jokin aika sitten. Se oli oikeastaan unohtunut kaappiin ja oli jo ylikypsä. Leikkasin sen neljään osaan; pehmeää hedelmälihaa, mieto tuoksu, jotenkin salaperäisen näköinen hedelmä. En kuitenkaan uskaltanut syödä sitä. Se tuoksui kakalle, vaikka tiesin, että haju tuli sormistani, olin pessyt lasten kakkapeput niin monta kertaa aamun aikana. Mikä tahansa haisi pilaantuneelta, kun piti sitä käsissään. Samalla lueskelin:

"Minua jotenkin suututtaa ajatus miehen lapsen synnyttämisestä. Synnyttäköön itse omat lapsensa! Jos minä saan lapsen niin minä haluan, että se on kokonaan minun. Tyttö kuten minäkin mutta parempi. Tyttö joka on myös kykenevä saamaan omia lapsia. Ei lasten saaminen sinänsä tunnu epäoikeudenmukaiselta vaan niiden synnyttäminen miehille tuntuu. Lasten jotka saavat heidän nimensä. Lasten jotka rakkauden avulla kytkevät sinut mieheen jota sinun hylkäämisrangaistuksen uhalla täytyy miellyttää ja palvella. Ja rakkaus sentään on vahvin kytkyt mitä on. Se joka hiertää kovimmin ja kestää kauimmin. Ja sitten minä istuisin kerta kaikkiaan satimessa. Omien tunteitteni ja oman lapseni panttivankina." (Erica Jong, Lennä, uneksi)

Hmmm.. naisten asema monissa yhteiskunnissa on törkeän huono. Sitä ei voi kiistää. Avioeroa ei tunneta, tai on varmaankin yhteiskuntia, joissa avioerossa äiti poikkeuksetta menettää lapsensa. Mutta, jos ajattelen pelkästään itseäni lasten hankkijana, niin en kyllä pidä siitäkään ajatuksesta, että lapset olisivat pelkästään minun oma kuvani, pelkästään minua varten.

Viikonloppu! Pian..

Aamulla sängyssä seuranani on neljä miestä, yksi kuolaa innosta, kasvoilleni jää kylmiä limavanoja, ryömii ylitseni, antaa pusuja. Kaksi miehistä haluaisi käpertyä kainaloon, kaksi kokeilla jousien kestävyyttä, tällaista voi olla viikonloppuaamuna. Aika ihanaa.

Tapasin eilen äitikavereita ja söimme hummeria ja sienipastaa. Huomaan, että olen muuttunut. Ulkona käyminen ei enää tunnu siltä kuin tulisi toiseen ulottuvuuteen (Gracelandiin), vaan tavallisemmalta. Rankimmat kotivuodet vauvaikäisten kanssa alkavat olla ohi. Kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä, mutta tilanne on silti radikaalisti erilainen. Ja uusi, koska en ole juuri uskaltanut tai jaksanut kuvitella selviäväni näistä kuudesta unettomasta ja uhmaisesta vuodesta. Vuosiin mahtuu sellaista, mitä on vaikea edes kuvailla. (Kun mietin tätä lausetta, niin ärsyttää, kun sanotaan, että jotakin ei voi kuvailla. Ehkä tätä juuri voisi yrittää kuvailla ja kirjoittaa siitä. On ensikäden kokemusta.) Epätoivoa, riittämättömyyttä, tuskaa, onnea, rauhaa.. Kolmannen vauvan hoidossa huomasi vasta kokemuksen tuomaa hyötyä: (vauvaiän vaikeudet, mitä ne ovat?) Mutta rankkaa lastenhoito on, pahinta silloin kun itse on väsynyt tai sairas, flunssassa tai rintatulehduksessa tai vatsataudissa, hoitoapua ei aina ole saatavilla. Se on yksinäistä, sosiaalisia kontakteja tule tekemättä.

Mutta pian voimme luopua nuorimman päivävaipoista! Tosin sitä seuraava opetteluvaihe ei ole helppo sekään, kakkoja tipahtelee joskus lahkeista ja ne leviävät mattoon, kun päältä ajetaan potkumopolla. Tämä kuuluu asiaan. Niin.. pohdin myös sitä, miten puhuminen ensimmäisen raskauden myötä vapautui: yhtäkkiä puhuttiin samassa tilanteessa olevien kavereiden kesken avoimesti ruumiillisista asioista liittyen sikiöön, lapsiveteen, kohdunsuun avautumiseen, maidoneritykseen. Mikä oli hyvää oli se, että sama avoimuus siirtyi myös muuhun puhumiseen: oikeastaan pelkään sitä ja sitä...

Kaikki on mahdollista. Eilen Tapiolassa pimeässä illassa näkyi valaistuja yksityiskohtia: käkkyrämännyn latva, lammen aallot olivat lenseät, polkujen reunoilla kuivia havunneulasia, muualla samettinen pimeys. Kuun yläreuna näkyi vaalean pilven takaa ylhäällä. Minä elän vieläkin.

Olin eilen uimassa, enkä voi käsittää millaista ekstaasia se on. Uida ihan vapaasti. Vedessä. Käydä höyrysaunassa. Yksin. Tämä oli jotakin aivan hullaannuttavaa. Kun on ollut kuusi vuotta raskaana, imettänyt ja aina ollut hirveästi pieniä lapsia, niin tämä vapaus on jotakin käsittämätöntä. Alkaako tästä jonkinlainen uusi elämä?

Viereisessä altaassa pomppii kuusivuotias lasten rivistössä, uimalasit päässä, kun lämmittelevä nyrkkeilijä (hyvin hintelä, sininen), hammasrivistö sopivasti harvennut. Hän syöksyilee veteen, vaipuu veden alle, pärskii. Hoksaan: juuri vajoamalla oppii uimaan, täytyy painua sukelluksiin, vähitellen oppii pysymään pinnalla. Jos ei uskalla sukeltaa, ei voi oppia uimaan.

Kävimme tutustumassa jalkapalloharrastukseen, mutta kävi ilmi, että se vaatisi kokonaisen elämänmuutoksen. Vanhemmille tulee tehtäviä: nettisivujen ylläpitoa, rahastonhoitoa, apuvalmentajana olemista (koulutusta kuukauden välein), kampanjatyötä, pullanpaistoa, jne. Halusimme vain jalkapalloa, vain lapselle. Eikö tässä yhteiskunnassa saa mitään valmiina? Apua. No thanks. Haluanko edes kouluttaa lapsestani pallon perässä juoksijaa? Eikö mieluummin sellaista marginaalista, joka ajattelee omilla aivoillaan?

Äsken istuin luumupuun alla naapurin pihassa juomassa kahvia ja juttelemassa. Lämmin aamupäivä, vauvoja, kahvia, pullaa, elokuvia. Ystävyyttä.

Jos haluan elämään actioniä, lähden kuusivuotiaan kanssa pyörällä kauppaan. Pyörät singahtelevat, hän ajaa kovaa, katsoo taakseen ja sivuille, vähiten eteen, mutkittelee, huutaa metsureille "Terve! Mitäs touhaatte?" Hän ajaa kaikkien lätäköiden läpi. Ääneni täytyy kantaa puolen kilometrin päähän, missä hän empii suojatien edessä: Seis! Ymmärrän, kun mieheni totesi, että "sulla on oikeastaan yllättävän kova ääni." Tänään ilmoitan pojan jalkapallokerhoon ja hän saa jatkaa myös telinejumppaa, joka osoittautui loistavaksi jutuksi (saa hyppiä monttuun, trampoliinilla, tehdä kärrynpyöriä ja todella oppia oikeat liikkeet), ja telinejumppaa pitää armeijamaista kuria käyttävä Olev. (Kuri ei ole haitaksi, on hyvä, että liikkeitä opetellaan, eikä kaikki ole vain vapaata juoksentelua, joksi se väistämättä menee ilman kuria.) Liikunta auttaa purkamaan energiaa, vaikka eihän se temperamenttia miksikään muuta, tuloksena on vaan vilkas poika, joka on lisäksi lihaksikas ja jäntevä.
Tänään on kuusivuotiaan uimakoulu, jossa on kahden muun lapsen kanssa meneteltävä siten (suihkutiloihin ei kannata viedä kahta ylimääräistä lasta ulkovaatteissa, eikä allasosastolle, tai voi viedä, mutta ei kannata), että toinen vanhemmista vie, ja toiselle jäävät lapset, tai jos täytyy tehdä niin, että eri henkilö vie kun hakee, niin silloin on lapsella oltava kahdet eri vaatteet eri kasseissa (mies ei voi mennä naisten pukuhuoneeseen pukemaan ja toisinpäin, joten viejän on otettava kaikki lapsen vaatteet mukaansa viejäpuolelta) ja myös autonavainten vaihto on tarvittaessa suoritettava jossakin, esim. huomaamattomasti puistossa. Parkkipaikat ovat uimakouluaikaan täynnä, joten auton vaihto tapahtuu invapaikalla.
Organisoimme myös kolmen kolmivuotiaan yhteiskuljetuksen kerhoon kolmen äidin kesken, jossa kussakin perheessä on kolme lasta. Tila- ja säävaraukset huomioon ottaen syntyi erilaisia malleja, miten viennit ja hakemiset saisi optimoitua. Minä voin viedä autolla vain, kun vanhin on eskarissa, jolloin autoon mahtuvat kaikki. Tämä osui ainoaan päivään, jolloin minulla olisi ollut vapaata, jos joku muu olisi vienyt, mutta tällaisenaan vältän kaksoishaut samaan aikaan loppuvasta kerhosta ja eskarista. Ja tämä mahdollistaa eskarissa käynnit jalkaisin, koska se on niin lähellä.
Lasten jakaminen on yleensäkin hyvä periaate, olisi järjetöntä lähteä kauppaan yksinään, kauppa ei ole yksinolon arvoinen paikka. Lähtijä saa aina mukaansa yhden lapsen, aina tilanteen mukaan sen hankalimman, joka kuitenkaan yksin laumasta erotettuna ei ole hankala.

Lobotomia on varmaan omalla tavallaan miellyttävä olotila. Ei ainakaan vahingoita ketään muuta päähänpistoillaan. Ei saa kyllä aikaankaan mitään. Leppoisaa. Vähän sellainen olo on. Pyyhkeitä ostetaan, mutta niitä ei käytetä.

Ajattelin kuntoilla ja pyöräillä kymmenen kilometrin päähän ostoskeskukseen yhden lapsen kanssa, kun muut menevät autolla. Ajatus oli hieno, aurinko paistoi, ulkona syksyisen luopuva sää. Alkumatka meni tuttuja reittejä, mutta sitten jossain vaiheessa eksyin ja polkeminen alkoi ärsyttää, lapsi tuntui punnukselta, oli kuuma, hikiset farkut liimautuivat reisiin, kypärä hiosti ja ärsytti etten vielä kahdeksan vuoden asumisen jälkeen tunne kaikkia pyöräreittejä (vaikka olen pyöräillyt paljon. Miksi pitäisi aina mennä suorinta, se ei ollutkaan tavoite, vaan mennä mahdollisimman mutkitellen, pieniä teitä. Oma reitti on elämys, mutta sitten kun tulee pieniä vastoinkäymisiä, niin alan heti haikailla moottoritien varteen. Ei eksyminen haittaa, mutta silti se ärsyttää, ja ajattelin jääräpäisesti, että en kysy tietä, ja ohitin jopa tienviitan, jossa luki Leppävaara, mutta ajattelin, että joku on varmasti kääntänyt sen tahallaan väärin päin, koska ilmansuunnat kehollisesti arvioituna olivat toisin. Missään ei kuulunut liikenteen ääniä, vaikka vieressä piti mennä Kehä1. Olin jo ajanut puolitoista tuntia, kunnes pitkä metsäalue päättyi ja talonnurkka tuli näkyviin. Meni hetki, ennenkuin hahmotin, että ei kristuksenforia olen taas Mankkaalla, työpaikkani vieressä, olen ajanut ympyrää kaatopaikan ympäri. Viimein ostoskeskuksessa Leppävaarassa kahden tunnin ajon jälkeen olin täysin puhki, kaikki lihakset tunnottomat, puutuneet, tuulenpieksemät, korvia särki, hiki kuivui ihoon kiinni, ällöttävän huonovointinen tärisevä olo.

Vielä nytkin tuntuu, että pitäis jotenkin palautua.

Imeminen on niin nautinnollista ja rentouttavaa, katse menee heti raukeaksi, keskimmäiselläkin oli automatkalla kaksi tuttia suussa ja yksi silmässä (se ei mahtunut suuhun, joten silmän hinkkaaminen oli seuraavaksi parasta). Syöminen samalla tavalla, kypsien hedelmien tietysti, mutta minkä vaan (suklaamurojen, palkokasvien, lihapalleroiden, kurkun, koisokasvien, marjojen, leipätikkujen, perunan), aika moni ruoka tuntuu suussa viehättävältä. Tuttavaperheessä oli lapsi, joka nautti syömisestä niin, että nukahti mystisesti kesken ruuan, tuli narkolepsia ja hän vain putosi tuolilta maahan. Olin hämmästynyt, en ollut ajatellut, että näin voisi tapahtua. Vanhemmat vain huusivat: "Suu tyhjäksi! Suu tyhjäksi!", että hän ei tukehtuisi nukkuessaan, ja niin hän hitaasti silmät kiinni pureskeli viimeisen murut ja hänet kannettiin sänkyyn.

Katsoin äsken Almodovarin Huonon Kasvatuksen. Mietin sitä, miten elokuvan juonta on vaikea kuvata yhdellä lauseella tyyliin "Boy meets girl". Boy/girl meets boy/girl?, he antavat intohimon viedä. Ja miten kunnon juonenkäänteitä: vääriä henkilöllisyyksiä, vanhoja kirjeitä löytyy, kiristystä, juonittelua, kostoa, rakkautta, hyväksikäyttöä, uskontoa, näissä ei ole säästelty. Ja uskomaton juttu: elokuvassa oli Ignacion seinällä täsmälleen samanlainen maalaus, kuin mieheni täti on maalannut nuorena, vaikka sen pitäisi olla mökillä varaston seinällä. Almodovarin mukaan hänen elokuvissaan on tärkeintä sävy, etenkin henkilöissä. Huonossa kasvatuksessa oli sympaattista jokaisessa, jopa hyväksikäyttäjäpapissa oli jotenkin "ymmärtävä" sävy.

Olen juuttunut kuuntelemaan samaa levyä, ja siitä tulee mieleen nuoruus. Mikä on nostalgiaa ja mikä keskenkasvuisuutta? Tätä mietin tosissani äskettäin, ja totesin, että todellisia keskenkasvuisuuden merkkejä, millä itseään arvioida, on vaikea löytää.. onko se sitä, että masturboi ajatellen kaukana asuvaa ihastustaan, joka ei tiedä tästä tunteesta mitään? Ei.. Se on jotain sellaista, että sanoo "kumi" ja punastuu? Voi aikuinenkin olla ujo. Ainoa, mitä keksin oli, se kun tuore vanhempi vaihtoi vastasyntyneelle kakkavaippaa ja piteli nenäänsä ja hoki: voi v****, pe***** mä kuolen" ja piteli nenästään ja kantoi vaippaa mahdollisimman kaukana nenästään roskiin. Se vois olla jotain siihen suuntaan. Eli mä en oliskaan keskenkasvuinen, yes.