Näin viime yötä unta, että miehellä ja naisella (olin mustasukkainen naiselle miehestä) oli päässään hirveän isot pyöräilykypärät, päällä uimapuvut, opetustilanteessa yliopistolla. Miehen kypärä oli suksiboksin kokoinen, naisen pienempi. Nainen sanoi: Meidän on yritettävä kaikkemme. Nyt taas tuntuu, että kokovartalopuudutus olisi hyvä olotila. Kaipasin realismia ja sain sitä. Lastenkutsuilla tilanne ajautuu helposti siihen, että ruvetaan juoksemaan kirkuen kilpaa ympäri taloa. (vrt. Riehakkaat juhlat ovat hyvät - osallistujan mielestä. Suurperhe on ihana - lapsen näkökulmasta.)Muovailuvahasta tehdään punainen pippeli. Kaikki tietävät jonkun ruman sanan. Organisointikyky tällaisissa tilanteissa on taivaan lahja. Kaikki tänne, huomio! Piiloon, joku laskee, ei osaa laskea kymmeneen, etsii eikä löydä, osa lapsista jää hukkaan. He ryömivät väsynein silmin pölypalloja paidan etumuksessa heilahdellen esiin jonkun ajan päästä. Kaksivuotias on omatoiminen, kaataa mehua lasiinsa, puolitoista litraa. Aarteenetsinnässä yksi lapsista löytää kaikki kätköt, paha veri alkaa herätä. Kun kaikki turboahtimet ja eskalaattorit ovat lähteneet kotiin, koittaa siivouksen aika, joka on oikeastaan aika mukavaa. Juhlat ovat ohi.

Kun juhlat ovat ohi, lepuutan ajatuksiani. Muistelen mummoani ja vaariani. Saunassa mummoni otti niin kovat löylyt, että meinasin pyörtyä. Sen jälkeen hän sanoi, että sinun taitaa olla parasta lähteä pesulle, aion ruveta ottamaan kovia löylyjä. Kun hän tuli pesulle, pelästyin, sillä hän oli niin ryppyinen (vanhuuttaan) ja ruskea, että ajattelin ensin hänen olevan jotenkin sairas, mahdollisesti joku ihon käpyrauhasen sairaus. Ja kaivaten katselen sukukokoontumisten kuvia, pihassa otettuja valokuvia, kun aikuiset joivat kahvia, me juoksimme pelloilla ja mulimme ojissa. Kaaduimme polvet verille. Sellaista se oli.

Päänsärky, flunssa, ja lapsivieraat tulossa illalla synttäreille. Keine gute Vision. Tänään värjöttelin päiväkodin pihalla tunnin, koska keskimmäinen harjoittelee, kylmää ja kosteaa, kylmää, märkää, synkkää, kosteaa, jäätävää, hyhmäistä, kuraa, lätäköissä ruskeaa vettä, tuulta, sadepisarat lyövät yhä kovemmin. Tihkuvat takista läpi. En halua valittaa, mutta koska on tarkoitus mennä sisälle, kysyn taas. Ulkona olo on lyijyistä tuskaa, tummat pilvet litistävät rakennuksen ja puut horisonttiin. Nyt puuttuu se vihoviimeinen puistomotivaatiokin: saan D-vitamiinia. Lapset harhailevat naamoissaan kuraroiskeita. Mainio juttu seisoa siinä alkavassa flunssassa. Kaikki tämä vain altistuksen takia. Tietty määrä (villi)ihmisten seuraa tekee lapselle hyvää, karaisee. Totinen kuusivuotias poika seisoo oven vieressä ja sanoo minulle: Älä unohda. Kolmas maailmansota voi syttyä jo huomenna. Muutenkin on jo surkea olo, kidutus jatkuu. Täytyy jonottaa rauhassa. Sisään meno kestää puoli tuntia, se toteutetaan asteittain. Kaikki on alijäähtynyttä.


Koska mä saan sen lammaksen?, kysyy lapsi kun lähdemme kotiin. Hänellä on visio valkeasta, pehmeästä, oikeasta lampaasta. Mäkin haluaisin sellaisen.

Sitä kävelee pois tapahtumapaikalta, ja miettii, miksi en osaa ilmaista tunteita. Kävelen vankilassa, vesilasi kädessä, vesi heiluu, ei läiky, helähtelee valossa, kun kävelen pitkin pimeää käytävää. Varastamani leipä kainalossa. Nälästä on romantiikka kaukana. Oltuani syömättä neljännesvuosisadan, saan käsiini leivän, harhailen se kädessä koko päivän, kunnes hukkaan sen jonnekin. Lähden kotiin nälkäisenä ja surullisena. Käveltyäni leipä kainalossa, ajatellen, että kohta haukkaan siitä. Jos osaisin puhua, olisin samantien osannut myös kävellä tänään ulos kukkaan puhkeavaan kevääseen, taksin takapenkille, kitara mukana. (Se, josta tämä on hullua, astukoon esiin ja lausukoon vain tosia lauseita.)

Halusin vain syödä leivän, samalla tavoin kuin hierotaan jonkun hartioita. Tai kutitetaan toista kainalosta. Tai luetaan ääneen runoja. Tai Anais Ninin päiväkirjaa. Samalla kun maataan ja katsellaan taivasta.

Matkaan kotiin allapäin. Näen ikkunasta tyhjän ja viimaisen minigolfradan. Alapuolella liukuu huolella kivetty katu (jonka tekemisestä joku on saanut nautintoa.)

Tapaaminen, tapa, asioiden tapa. Yhtäkkiä pelkkää kohinaa, näen vain hiusteni latvat, kasvojeni ääriviivat, olen yksin (katso joku sulle sopiva laji, elämänlaji). Veneet kiiltävät laiturissa, lokakuussa. Ja tuolla on jopa muotoon leikattuja pensaita.

Teen kotimatkalla listaa asioista, joita haluaisin oppia:

- tyytyminen
- luopuminen
- kärsivällisyys
- itsellisyys

(Jos en olisi löytänyt kattoterassin huomaamatonta ovea, olisin voinut jäädä siihen luuloon, että mitään terassia ei ole.)

Jos minulla olisi valkoinen paperi, kooltaan kilometri kertaa kilometri, mitä tekisin sillä? Lähtisinkö etsimään reunoja, kiertäisin niitä pitkin ja määrittäisin reviirini rajat? Vai alkaisinko heti piirrellä siihen missä olen (ja viihtyisin siinä). Voi olla, että lähtisin ulos paperilta ja piirtelin hiekkaan, puiden runkoihin ja rannan saveen. Olisin kyllä tietyllä tavalla iloinen valkoisen paperin mahdollisuudestakin.

Raunioillakin voi kierrellä ja sanoa, ymmärrän, ymmärrän, ajatella vain seuraavaa pientä askelta, ateriaa, joka tulee seuraavaksi. Mistä saan seuraavan aterian, ja missä nukun yön? Sitä ajattelee kun näkee ison eläimen, joka on kaluttu loppuun, kylkiluiden kaari on tyhjä, sieltä käsin voi katsella maailmaa. Multa on se, joka on suuressa osassa. Mullassa eri kokoisia kiviä, ja kuopan kaivaminen, ruuan etsiminen. Se mitä kuopasta ottaa, mullan ja kivet, niitä ei saa enää mahtumaan takaisin, vaikka mitään ei laitettu kuoppaan lisää. Älä riko maan pintaa. Tulee haava, elinehto. Maa, ateria. Seuraava ateria. Hämärä on läheisyyttä. Ehkä tuo on omenapuu, vanha, runko laho, tunnistaisin sen varmasti vain, jos siinä olisi omenoita. Puun juurella on laatikko, nurinpäin. Tyhjä. Tyhjä vain siksi, ettei se voi paljastaa olevansa täysi. Maa alkaa näyttää siltä, että siinä on eletty. Nuotio, katkottuja puita, tuli ja kala. Kuvitelmat. Mitä itsestäni haluaisin oikein tietää?

Usva on maitolasimaista, turvaa, mille kaikelle olen sokea. Alarinteessä on hirvenvasa, hiljaa. Eläimiä ei kannata piirtää karttaan, ne liikkuvat. Valo määrää kaiken, se lopettaa päivän. Menen eteenpäin, kohtaan lammen, vertaan sitä menneeseen. Sammal on metallinvihreä ja saa valonsa alhaaltapäin. Pienten sorkkien jälkiä sammalessa. Juon paljain käsin. Synnyin, makasin verisenä metsässä, äitini veressä. Mitä oikein haluaisin kysyä?

pimeässä

Ulkona pinta kiiltää sateesta, oranssit katuvalot tuovat valon, musta ja raskas imee kaiken valon, mutta nyt olo ei tunnu raskaalta vaan pehmeältä, sumusade voitelee, antaa kaiken kastua. Pudonneet lehdet näyttävät pimeässä valossa valtavilta, kaalinlehdiltä, valkoisilta, nurja puoli ylöspäin. Isot kivet ovat liikkumattomia kosteita etanoita. Kävelytie vie pimeään lehtometsän tunneliin, ja tie on vuorattu lehdillä niin että siinä voi kävellä äänettömästi. Se valaisee itse itseään. Olen täynnä vettä, mutta vain kaulaan asti, on tilaa hengittää. Vesi lainehtii, ulkopuolella värisevät märät lehdet puissa. Nyt olen tässä, luonnossa. Juoksumatto on sisällä, talossa. Vesi on kädenlämpöistä, tai viileää, koskaan se ei voi kuumentua liikaa. Parasta on täyttymisen tunne, kosketus. Jakaminen, yhteys kaikkeen ympärillä, ihmisiin, myös niihin jotka eivät ole läsnä, tai syntyneet, näin nainen kertoi. Kertoi miehen ja lapsen pesseen ikkunaa, niin että hän istui sisällä ja katseli. Ruutu puhdistui, he huomasivat hänet. Tai kun hän istui lapsena yllään vain aamutakki, istui jalat koukussa setää vastapäätä. Ja setä ei enää kertonut vitsejä vaan vakavoitui. Lähti pois. Hän sanoi sen olleen tarpeellinen testi, (mutta kenelle?) Nainen kertoi miten hän imetti lastaan sängyllä, mies kietoutuneena häneen heidän rakastellessa samalla. Siitä miten hän nautti käytetyksi tulemisesta, siitä miten maito valuu sykäyksissä, vauva imee silmät kiinni, pakahtuneet rinnat pehmenevät, mies sykkii hänen sisällään. (Minä ajattelen, miten voisin minnekään tällaista kirjoittaa.)

Ulkona on niin pimeä, että ihmisiä ei näe kaukaa, vain tuoksut tuntee. Vasta aivan läheltä näkee kasvot. Hänen puhuessaan istumme ulkona penkillä, tunnen miten hänen on kylmä, kun hän nousee sängyltä, ja menee peseytymään ja vaihtamaan kuivan paidan, koska kaikki on märkää ja maidossa. Vai meneekö? Kyllä, ja hän kertoo istuvansa pitkään yöllä pimeässä kodissa, katselevansa kasvien ja huonekalujen hahmoja ulkoa tulevassa valonkajossa. Katuvalot ovat oransseja, se johtuu valontuottamistavasta, mietimme. Katsomme valopiiriä kauempaa. Meidän ei tarvitse olla valokehässä.

Kyllä on charmantti herrasmies, taidan olla vähän ihastunut, hän joka lukee liettuan kielen oppikirjassani kappaleet ja mallitekstit. Mitä kaikkea teenkään, kun kirjoittamiskupla puhkeaa, sijaistoimintona rupean opiskelemaan jotakin tällaista. Olen jo kappaleessa kahdeksan, aika pitkällä, mutta opiskelen vain ääntämistä, merkitykset kiinnittyvät myöhemmin tai samalla, näin toivon. Ääntäminen on helppoa, mutta painotukset kummallisia. Neljäs kappale oli muistoja herättävä: Ugnis (tuli).

ugnis yra labai reikalinga. Be ugnies zmogus negali gyventi. Ugnis padejo sukurti kultura ir civilizacija.

Mano name yra krosnis. Krosnyje dega ugnis ir sildo nama. Be krosnies as negaliu geventi savo name. Krosnis yra taip pat labai reikalinga. Mano krosnis yra nauja ir grazi.

(Tuli ja uunit, takat (krosnis) ovat tarpeellisia... Tästä tulee mieleen opiskeluaikaiset venäjäntunnit, joilla toistelimme toisillemme kysymyksiä: Tuleeko teille sekä kylmä että lämmin vesi? Muistan nautinnolliset (mutta kiireessä ryystetyt) piripintaiset kahvikupit Tullintorin kahvilassa väliajalla, tahmet viinerit, kurssikaverini)

Akis uz aki, dantis uz danti! (silmä silmästä, hammas hampaasta!) Jostain syystä tämä iskulause oli tulesta ja uuneista kertovan kappaleen lopussa.

Mietin, onko mitään järkeä laittaa blogiin läheistensä kuvia.. blogi alkaa muistuttaa perhealbumia - no mitä sitten. Joskus on vain aivan pakko.

Eilen luin Maurice Blanchot'n Kirjallista avaruutta ja tänään teimme retken varastoon, talvivaatteita hakemaan. Sinne sukelletaan pienestä putkesta, joka on kerälle kierrettyä patjaa ja se aukko imee kaiken. Perällä on pieni lyhty, mutta sinne päästäkseen on tehtävä töitä, ryömittävä, suorana ei voi seistä, mutta sukeltaa voi, todelliseen varjojen valtakuntaan. Retken lopuksi vedin lapsia yksi kerrallaan aukosta pois, aukko imi vielä kengät jalasta, niin voimakas se oli. Voimaa heikentäisi, jos malttaisi viedä jotakin kirpputorille, vaikka parit vanhat lasten romuhaalarit, jotka ovat siltä varalta, että tulee maalaus/navetta/tallikeikka, mutta niitä tulee harvoin.

Sitten käsiini osui siellä vanha ainekirjoitusvihko, ajalta, jolloin oli yhdeksänvuotias. Olen aina ollut sitä mieltä, että proosatyylini oli silloin osuvimmillaan: "...mutta ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä, vaikka keuhkot olivat tyhjät. Mentiin meren yli, Matin kädet luisuivat... nyt sitä mentiin! Hurjaa vauhtia kohti maata! Tai tarkemmin sanottuna kohti... Alaskaa! Ajatelkaa putoamista peilikirkkaalle jäälle neljän kilometrin korkeudesta! Sitä Matti nyt juuri ajatteli! Mutta kuinkas sattuikaan, eskimot olivat juuri lähdössä kalastelemaan, kun Matti läiskähti mereen..."

Kummallista miten samanlaiset henkilöhahmot toistuvat, jo tuolloin he mellastivat avoimin mielin, luottaen maailmaan ja ihmisiin täydesti. Kaikki tahtovat hyvää.. uskonko edes pahan olemassaoloon. Hmm.. ja onko edes terveellistä puhua kirjoittamisesta näin paljon? Miksei omaa kirjoittamisprosessia voisi avata? Vai pitäisikö se pitää kokonaan omana tietonaan? Ei se prosessi tässä taida kovin avautua, tai ainakaan liikaa, sillä tavalla, että se haittaisi omaa kirjoittamista. Jos keskeneräisistä teoksista puhuu, vesittääkö se kaiken? Sitä vaaraa ei ole, koska keskeneräisiä teoksia ei vielä ole. Voin rauhassa lörpötellä.

thirsty

Luin äsken Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi, heti Rosa Liksomin uuden Maan jälkeen. Aloin ajatella kokemusta, josta käsin teokset ovat syntyneet - sitä miten samanlaiseen kokemukseen ne vievät, rakkauden puuttumiseen. Molemmissa teoksissa liikutaan vieläpä samoissa paikoissa, molemmissa painetaan pää käsiin epätoivosta ja surusta Lauttasaaren sillalla:

ei se ollutkaan
tekstiviesti sinulta

se oli liikennevalon äänimerkki

sokeita varten

--

Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka olin menettänyt kauan sitten. Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka följyssä molen menossa poroaijale ja sei saa juurikhaan otetta ratista ko sillä on kolmet kinthaat päälekkäin käsissä.

(Murre on tässä jälkimmäisessä rakkauden ilmaus.)

Solet menny viston näköseksi!

Kun luin Maria Peuran Valon Reunalla (oho, kirjoitin ensin Surun reunalla..), niin meheviä olivat murreilmaisut, ja niitä oli sopivasti. Ne jaksavat ilahduttaa, visto ja läppi, ja vielä pörrö. Ja samaan syssyyn Rosa Liksomin Maa... "se pörrö akka sivakoi sulhaan". Lähimmille puhutaan suoraan, voisin sanoa rakkaalle veljelleni "Solet menny viston näköseksi!" tai "Onko sulla elefanttitauti?" Mutta tällä tavalla en puhu muille, vain sisaruksille. Ja se on hellää, omaa puhetta.

Rupesin opiskelemaan liettuaa. Kymmenen minuuttia päivässä. Olen aina halunnut tietää millainen kieli se on. Ja näyttää kiintoisalta ja aika helpolta: sanat äännetään niinkuin sanotaan, sukulaissanoja, mutta hyvin omanlaisensa. Kuulostaa puhuttuna espanjan ja venäjän välillä olevalta. As esu grazi ir reikalinga. (I am beutiful and necessary.)

runoja parturissa

Katsoin kesällä nauhoitetun hyvän dokumentin Carlos Drummond de Andradesta, brasilialaisesta runoilijasta. Nyt harmittaa - mitään ei ole suomennettu, ruotsiksi löytyy kolme kokoelmaa. No meinaan kyllä lukea, espanjalaista eroottista runoutta ruotsiksi, ei sille mitään voi. Se on elävää elämää.

Dokumentissa parturintuolissa istuva mies luki eroottista de Andraden runoa ääneen, samalla kun tukkaa leikattiin, vieressä kaksi muuta hiustenleikkuuta käynnissä (kaikki läsnäolijat olivat miehiä, seitsemissäkymmenissään): Mesipeppu, liljapeppu, väripeppu, lempipeppu.. Hauskaa oli runon lukutilanne. Parturit naureskelivat, kommentoivat mutta kuuntelivat tosissaan. Jotenkin runo oli paikallaan juuri siinä.

elokuva

A no hablas con dias. Pero pronto porque?! Esta locos. Espanjan kielessä rytmi ja äänteet ovat suussa sulavia. Ah. Kieli jää soimaan ja tekisi niin mieli puhua, vaikken osaakaan, mutta puhua vaan, rytmikästä "espanjaa". Volver oli minusta selkeä Almodovarin elokuvaksi, ja taas niin humoristinen. Ja aina tomaatit ovat tärkeässä osassa, tässäkin haettiin tuoreita tomaatteja torilta ja tehtiin lounasta kolmellekymmenelle. Naisia H:n partaalla-elokuvassa tehtiin tomaateista mehua yleiskoneella ja siitä juomia. Verenpunaista. Naisten solidaarisuutta, tuttujen ja tuntemattomien kesken. Yhtäkkiä tuli ajatus, että vain mies voi tehdä tällaisen elokuvan naisista. Onko se niin? Naiset A:n elokuvissa pyörittävät kaikkea. Miehet ovat pettäjiä, sivuhenkilöitä, luusereita. Mutta elokuvien naiset rakastavat heitä ja sietävät heitä pitkälle. Ovathan nämä fiktiota ja jotenkin äärimmäisyyksiin vietyjä, mutta tunnistan kyllä "naiseuden" kuvan niistä, ja minusta kuva on ihaileva, imarteleva.

Elokuvan katsominen tai kirjan lukeminen on hämärään menemistä tai sitten keinumista. Keinumista hämärässä tupakka suussa. Keinut. Maa allasi liikkuu. Ilmavirta pyyhkii kasvoja ja tuhkaa tippuu syliin. Sinusta näkyy käsi ja palava savuke, hämärässä. Tai keinunta kuin hevosen mahan alla, kun se laukkaa, etujalat ja takajalat tulevat yhteen ja erkanevat. Jos satula olisikin luiskahtanut mahan alle... tai sateessa autossa, kun pisarat valuvat viistosti alas ikkunaa. Maisema ulkona näyttää trikkikuvalta. Lavasteelta, jota joku pitelee.

Kun elokuvan katsottuaan tulee kotiin, avaimia ei ole. Itse on vielä elokuvan maailmassa, sitä koputtaa ikkunaan, oveen, koska ovikelloa ei voi soittaa, lapset heräävät keskellä yötä. Ei vastausta. Huomaa miten ruma ovikoriste on: ruusunmarjat siinä ovat mustia, kurttuisia, sitä heittää sen ojaan ja nojaa seinään. Talon seinä on lämmin.

Unia

Vai ettei omaa kirjoittamista ja luovuutta saa epäillä, eikä koskaan siitä puhua (Aitko kirjoittaa romaanin? Dianne Doubtfire), ok, tehdään sitten niin. Tästä lähtien en enää epäile, vaan uskon olevani hyvä. Totuushan se onkin. Ja: "Jos sepität pahan henkilön, selvitä, miksi hän on paha." Minkä takia? Ihmiset eivät halua lukea selittämättömästä pahasta? Ymmärrän.. ehkä..kun paha saa kasvot, se saa merkityksen, tulee käsitellyksi jotenkin muuten kuin epämääräisenä klönttinä.

Sain nuorimman lapsen juuri nukkumaan parvekkeelle. Hän sanoo: "Mun. Häkki. Mun." (häkkisänky) ja siristää silmiään ja kasvojaan kuin äärimmäisessä nautinnossa, hieroo nyrkkejään yhteen leuan alla. Hän rakastaa sänkyään.

Itse näin outoja painajaisia: toisessa olin lääkärillä, minulla todettiin paha allergia vedelle, metallille ja saunalle. Mieslääkäri meni pöydän alle ja ulisi korviaan pidellen. Vanhempi naislääkäri katsoi minua syyttävästi ja sanoi: "Minä arvasin tämän." Menin odotusaulaan, jossa istuin haisevan puliukon viereen. Hän sanoi minulle: "Meillä on klo 12 se yhteinen röntgen."
(aargh) No toinen ei ollut yhtään kivampi. Siinä unessa miehelläni oli suhde 45-vuotiaan rehevämuotoisen ja tukevan naisen kanssa. He olivat olleet yhdessä Australiassakin matkalla (tietämättäni). Nainen vetelehti lähistöllä ja tuli sanomaan minulle hymyillen: "Toivon, että voisimme olla ystäviä." Purin hampaitani yhteen raivosta ja vastasin hänelle: "Over my dead body." Hän jäi ajelehtimaan kuitenkin jonnekin lähistölle hymyillen typerästi.

Tänään menen vihdoinkin katsomaan Almodovarin Volver-elokuvan. Odotan siltä paljon - että se laukaisee kirjoittamiskriisini (ja ratkaisee kaikki muutkin ongelmani).

muistoja

Kirjoittajapajassa mietimme mikä on kaunein suomen sana. No, ehdotukseni oli "viheriä".. Eräs ehdotus kauneimmaksi sanaksi oli "ajaa".. ja tämä toi mieleeni heti koiran, nimeltä Aika, hän oli valkea, saksanpaimenkoiramainen, ja tapasimme Hampurissa, kun olin Saksassa matkalla, ja yöpymässä Meiken luona, (au-pair-kaverini). Istuskelimme iltapäivällä puistossa, jossa oli paljon ihmisiä, ja yhdellä seurueessa oli koira, nimeltään Aika. He eivät tienneet Ajasta kaikkea. Luin silloin Thomas Mannin Der Tod in Venedig-kirjaa ja kysyin siinä olevia vanhahtavia sanoja heiltä, mitä ne merkitsevät. Solidaarisuus lisi koko ajan, sanoja toisteltiin, ihmisiä kerääntyi lisää ympärille, kaikki jäivät niille sijoilleen, miettimään, mykiksi, niin, jotain, sellaista, vaikea sanoa, mitä, päitä raavittiin. Kirja ojennettiin minulle takaisin. Aika, luonnottoman valkea, oli vakava, uskollinen, juoksi kepin perässä. Puistoviikonlopun jälkeen menin viikoksi keskiajalle, elämään hirssipuurolla ja nukkumaan lampaantaljalla, nimeni keskiajalla oli Minna Mutig. Leirillä oli 30 suurkaupungin lasta, joille luonnossa oleminen jo yksinään oli elämys. Läheisessä lammessa kurnuttivat sammakot, vieressä oli puutarha, josta haimme yrttejä ruokiin, ruuat tehtiin nuotiolla. Oloihin tottui nopeasti, sen viikon jälkeen paluu yhteiskuntaan, ensimmäinen käynti sikäläisessä tavallisessa ruokakaupassa oli järisyttävä: miten kirkkaat, inhottavan häikäisevät valot! Tuskin pystyin hahmottamaan sitä tavarapaljoutta, kaikkia niitä pieniä värikkäitä ja somia pakkauksia - mitä ne ovat! Miten tämä kaikki on järjestetty...

kevyttä

Pohdin, millä asioilla on painoa, joka riittäisi sen kertomiseen blogissa... ja päätin kertoa keveistä asioista tänä pimeänä ja vetisenä syysyönä.

Ensin neuvo: suihkussa en ikinä olisi silmät kiinni, jos voisin sen jollekin neuvoksi antaa. Katsoin nuorena elokuvan, jossa suihkussa olijalle kävi huonosti. (Lisäksi erehdyin näkemään elokuvan, jossa joukko ihmisiä joutui talvimyrskyssä saarroksiin autioon hotelliin, jossa alkoi tapahtua kummia.) Vaikka en yleensä muista kirjojen juonia, niin näiden juonet kyllä muistan. They gave me the creeps. En kyllä pystyisi koskaan itse kirjoittamaan kauhutarinaa.

Syön kevyesti mozzarellajuustovoileipiä vielä puolenyön aikaan, mitähän seuraavaksi - kävimme lasten kanssa ostamassa niin paljon hyvää ruokaa talven varalle. Huomenna täytyy pakata esikoiselle kaksi kasvista mukaan, eskarissa on kasvisnäyttely, hän vie näyttelyyn palsternakan ja punajuuren. Niin monta pientä asiaa muistettavana.

Lainasin pienen ja ohuen kirjan: Aiotko kirjoittaa romaanin. Se oli hyvin ohut. Odotan innolla sivujen avaamista.

Katsoin elokuvan Pariisi, rakkaudella. Muutama lyhytelokuva jäi mieleen keveänä, mutta niin painavana. Elokuvaa katsoessa tuli kummallinen tunne: asioihin voi todella vaikuttaa elokuvan (taiteen) keinoin.

Kaikki muut ajatukset tänään olivatkin ei-kevyitä.

mummojen unia

Minua aidosti hämmästyttävät uneni. Pari yötä sitten, taas, olin unessa marketissa, mukana oli koko perheeni (joka sinänsä on kyllä hiukan epätavallista) ja lisäksi nato, miehen sisar. Pitkät ajan kiertelimme kaupassa, siellä myytiin myös käytettyä tavaraa. Päivittelin erään posliinitaulun hintaa, kolmetoista euroa. Muistan taulun todella hyvin, siinä oli kohokuvana koira, joka nukkui korissa takan edessä, kori oli tehty punotusta puusta. Taulu oli sininen. Takana oli naisen horjuvalla käsialalla teksti: "Tämä taulu on minulle todella tärkeä. Poikani katosi lomamatkalla Kanarialla. Hän kuitenkin löytyi elossa. Taulu oli myös kadoksissa vuosia. Se palautui lopulta minulle." Laitoin taulun takaisin, hullu maksaisi pienestä taulusta sen verran, vaikkakin siihen liittyi tarina. Valuimme eteenpäin hitaasti, muistin, että huuhteluaine on loppu, lähdin etsimään sitä (nyt pian tulee jännitysmomentti - ) ja kiipesin kerroksen ylöspäin, mutta siellä olikin ravintola, jossa oli juuri alkamassa eläkeläisten päivätanssit. Kun olin tulossa pois ravintolasta, ilman huuhteluainetta, minua vastaan tuli iskelmälaulaja, ja jotenkin sydämeni sykähti, kun hän ohitti minut. Että unimaailmani voikin olla mummomainen... tai ainakin "not very kinky". Tai sitten se johtuu siitä, että aamuyön unet ovatkin aina jankkaavia tai vähän painajaismaisia... Viime yönä näin unen, jossa olin vanhassa avomallisessa kaksitasolentokoneessa Itämeren yllä tulossa Berliinistä mieheni kanssa lomamatkalta, olimme ainoat matkustajat, kone heittelehti pahasti koko matkan. Siinä oli teräsrunko, ja kun tartuin ylhäällä olevaan terästankoon, se taipui otteessani mutkalle. "Ei parane paljon taivutella!", huusimme vain hilpeästi toisillemme. Jännitysmomentti mahdollisuuksista huolimatta plus miinus nolla, ja missä on kaikki ahdistus?

Ja päivisin kommunikaatio on tällaista: kolmivuotias sanoo: "Olisko niin, että me pantais se muovipussiin, se olis se ja se muovipussi niin iso, ja se olis muovipussi". Aivan. Asioita, jotka eivät ala mistään, eivätkä lopu mihinkään. Vähän kuin kirjoittaminen, sieltä täältä, ei oikein mistään. Leipoessa jauhoja tarvitaan ihan hirveästi, enemmän kuin mitä lopputulos on. Eikä neste ole koskaan sopivan lämmintä. Kuumennan levyllä ja kun meni liian kuumaksi, jäähdytän parvekkeella.

Kirjoittamista kiihdyttävät kriisit ja turhaumat, minulla. Entä jos olen raukean onnellinen, kuten nyt? Kiitollinen vain siitä, että on olemassa. Onko kirjoittaminen kuitenkin vain ekstraa? Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin ajattelen, että se voisi olla ekstraa. Ei - se on olemista. Mielenlaatuni vain on nyt harvinaisen tasainen ja seesteinen - alkuviikon myllerryksen jälkeen hoidin kaikki muutkin asiat, mitkä vaativat hoitamista. (Nyt olen entistä tyytyväisempi ja seesteisempi.) Hyödynsin tätä järkevää olotilaa (laskujen maksamiseen, kuravaatteiden järjestelmälliseen huoltoon ja kuivatukseen, pienten lapasten tallella pitämiseen, pakastimen korjaamiseen, kirjainten opettamiseen lapselle, peliemäntänä toimimiseen, roudarina olemiseen, makaronilaatikon tekemiseen (johon mausteeksi laitoin vahingossa mesiangervoa meiramin tilalla - pikantti maku), reppujen pakkaamiseen, eväiden valmistamiseen, kuulumisten kertomiseen, aikataulujen järjestämiseen, kunnollisen elinympäristön kehittämiseen legotalon asukkaille) ja säästää kirjoittamista siihen, kun aivoissa virtaa enemmän...

Istuskelen sohvalla ja katselen viirivehkojen kukkien valkoisia suojuslehtiä, jotka ovat kuin kuperia kämmeniä kukintojen suojana. Toisinaan kukintoihin ilmestyy vesipisaroita. Kyyneleitä. Vehkoja on kokonainen pitkä kukkapöydällinen ja ne ovat todella vehmaita, koska ne ovat olleet parvekkeella viime viikonloppuun ensimmäisiin yöpakkasiin saakka. Vihreä on tummaa vihreää ja valkoinen kirkasta.

Ok, tämä oli testi. Menen nukkumaan.

Viiniä, kypsiä kirsikkatomaatteja, avokadoja, näistä haaveilen kun istun keittiössä lukemassa kirjaa. Kreikkalaisittain marinoitua kalaa, uppopaistettua taimenta ja rakuunaa... Kun otan puhdasta pyykkiä koneesta, maahan rapisee kuulapyssyn kuulia. Mitä kaikkea meihin tarttuu ympäriltä. Kurlaan kylmällä kahvilla, päivälläkin on pimeä kun sataa. Osoittakaa rikos tai luovuttakaa ruumis! Illalla lapset harhailevat eksyvinä huoneessa, kädessä aarrekartta, se rapisee, se on seitinohutta paperia. He tarrautuvat vain paperiin, eivät osaa yhdistää kuvaa ja ympäristöä. Ilmeet ovat kysyvät, ummet silmissä. Kartta on heille lupaus, elämä labyrintti. Ulkona sataa, roolini Eero-koiran äitinä loppui (se on jo viety teurastamolle).

Ajelin eilen kotiin kaupasta keskimmäisen kanssa romanttisessa kelissä. Sumua, pimenevä ilta, katuvalot, autojen hehkuvat perävalot, radiosta tuli ranskalaista chansonia, tuulilasinpyyhkimet pyyhkivät tihkua. Ehkä romanttisin hetki koskaan. Samaan aikaan kontiaiset valmistautuivat yöpuulle. Kuuntelivat maan sykettä, naapurien iltatouhuja, vaahteranlehden leijailua ja tömähdystä maahan. Kontiaislapsi haluaisi nousta katsomaan maan pinnalle, mutta isä sanoo, ei kannata, se oli vain vaahteranlehti.

Vastahakoisen voi vietellä unessa.

pojat ja kaunis syksy

Tänään mietin sukupuolista eriarvoisuutta, josta puhuttaessa aina viitataan naisten huonoon asemaan. Olen kuitenkin poikien äitinä paljon suuremmasti huolissani poikien asemasta kuin tyttöjen. Pojilla on vähemmän liikkumavaraa lasten harrastusmaailmassa, tytöt "voivat" tulla tyypillisiin "poikien" harrastuksiin, jalkapalloon, jne, mutta harva poika menee balettiin, vaikka se kiinnoistaisikin. Poikien ongelmat koulussa tiedostan opettajana. Kuulin Tampereella perustetuista poika- ja tyttöluokista, ja kannatan ajatusta, vaikka vain pariksi vuodeksi alakoulun alussa. Pojat ovat yksilöitä oppijoinakin, mutta hyvää ajatusta tässä on, luokkatilanteen toimivuus hyödyttäisi sekä tyttöjä että poikia, poikien saama huomio ei olisi tytöiltä pois. Kaiken kaikkiaan nyt tarvittaisiin enemmän poikien puolesta puhujia.

Mutta miten kaunis on syksyn keltainen valo. Valon sävy on aivan erilainen kuin kesällä, käsi, joka hellii kaikkein väsyneintä. Eilinen ukkonenkin oli lempeää salamointia. Sateen jälkeinen luonto tuoksuu vehreältä, juhannukselta, pyöräretkiltä, telttailulta, nuoruudelta, Helvetinkolulta, suolaiselta mereltä. Auringonvalo tulee matalalta, antaa ruoholle merkillisen vihreän sävyn. Pihassamme helmihyasintti kukkii taas, se olettaa uuden kevään alkaneen.

rakkaus

Kun olin lapsi, meillä oli aitassa kuollut hiiri, olisikohan ollut peltohiiri. Sen viereen tuli toinen hiiri, eikä lähtenyt siitä pois, vaikka olin aivan lähellä. Se suri kuollutta puolisoaan - piti etukäpäläänsä kuolleen hiiren kaulalla. Katsoin läheltä, sen käpälässä oli pienet varpaat. Harmaat ja karvattomat. Kuoleman uhmaaminen jäämällä rakkaan viereen oli suuri rakkaudenosoitus. Väkevää uhmaa.

Sitten tuli äiti ja näki hiiret. Löi niitä tarikolla.