Miksi nostinkin käden ylös niin innokkaasti, harmittelee esikoinen. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi joulunäytelmän tanssiin. Tänään kiertelin kirpputoreja, mutta lopulta jouduin oikeaan kauppaan. Hän tarvitsi valkoisen paidan ja suorat housut. Nämä riittävät miehelle juhla-asuksi tästä eteenpäin. Koko vain kasvaa.

Vietämme rentouttavaa koti-iltaa ja katsomme viimeisen japanilaisen piirretyn listaltamme: Kissojen valtakunnan. Kuopus makaa kolmelle tuolille venyttäytyneenä. Hänen ilmeensä ovat peili elokuvalle, kilteille kissoille hän on suopea ja mairea, inhottaville jurottava. Kannattaa ottaa laiska vaimo, huokaa esikoinen. Ne ovat parhaita. En tiedä mihin tämä liittyy, toivottavasti ei minuun. Ymmärrän kyllä, että siivousintoiset vaimot eivät ainakaan ole kivoja, sellainen en varmasti ole. Syömme namia. Kaikki on rentoa ja hauskaa.

Tällä viikolla keskimmäinen oppi lukemaan ja hän luki kokonaisen kirjan ääneen heti kerralla. Eivät tasan mene onnenlahjat. Lisäksi kummallista on, että hän kirjoittaa pitkiä lauseita täysin oikein. Lukeminen on vielä paljon hitaampaa kuin kirjoittaminen. Eskarin ovenrivassa luki hän käsialallaan: Tästä saa ottaa kiinni ja nauraa. Seinällä: Hyvää joulua teille kaikille.

Jätkäntakin (resorissa on peukalolle oma reikä, se on asekäsi) ohella työmiehen haalari on kova sana. Löysimme varastosta vanhan haalarin. Se on 110 senttiselle kääpiötyömiehelle ja kuopus ihastui siihen ikihyviksi. Hän pitää nyt sitä päiväkodissakin ja on onnellinen, koska iholla on sellainen vaate, jonka pitääkin likaantua, sillä voi tehdä mitä vain. Se on käytetty ja kulunut pehmeäksi, ei kiristä mistään.

Jotkut vaatteet ovat sellaisia, ja kirjat, ihmiset, elämät.

Kiireisessä työelämässä: usein aamuisin loskassa ja rännässä töihin ajaessa ajattelen: miten oiva päivä käyttää työhön. Ulkona on niin rähmäistä. Tämä on tekosyy kuitenkin.

Yritän joka päivä rauhoittua jotenkin. Venyttely auttaa. Eilen olin esikoisen kitarakonsertissa. Se oli ihanaa. Rentouttavaa klassista musiikkia. Musiikki on aivan poikkeuksellista.

Tässä joku päivä söin valmispizzaa ja samalla luin Vaaliheimolaisia: "Eduard - niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia - Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa liitellen tuoreina säilyneitä oksasia nuoriin runkoihin." Tässä sinulle mielenrauhaa.

Tällä viikolla vanhat kirjat ja tavat olivat avuksi. Ajattelin myös järven pohjassa kasvavaa ruokoa. Parhaan ystäväni isä kuoli. En ymmärrä miten me lapset olemme siinä vaiheessa, että järjestämme hautajaisia. En uskonut tällaisen ajan koskaan tulevan. Me vain ajelimme pyörällä pitkin hiekkateitä.

Uni

Muistin pitkästä aikaa uneni aamulla, kun heräsin. Olin unessa jäänyt työttömäksi ja etsin työtä, kylläkin jotenkin pakonomaisesti ja huolimattomasti. Hain töitä vakuutusyhtiö If:stä. Minua puistattivat siellä töissä olevat naiset, heillä kaikilla oli tummansininen univormu. Hain kuitenkin avointa paikkaa. Pomo (nainen) soitti minulle parin päivän päästä ja kertoi, että olisin saamassa paikan. Olin kuitenkin niin hajamielinen ja muissa ajatuksissa, että kysyin: Minkä paikan? Mistä työstä olikaan kyse? Hän katkaisi puhelun. Olinhan juuri äsken ollut työhaastattelussa, enkä silti muistanut mitään. Ajelehdin päättämättömyydessä ja olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen jonkun miehen kanssa, jolla oli epämääräisiä bisneksiä. Miehen täytyi sitten samana päivänä asioida If:ssä. Menin mukaan, ja se oli hiukan kiusallista. Minulle soittanut nainen oli paikalla. Sanoin hänelle: Tälle kaikelle on hyvä selitys. Hän sanoi: Sen haluan kuulla. Tiesin vallan hyvin, ettei minulla ollut mitään selitystä yhtään millekään. Tralalaa, en ollut yhtään huolissani vaan ajattelen, että keksin kyllä jonkun selityksen tai tarinan.

Eilen kävin pikkuisimman kanssa kaupassa, koska olen kuullut, että se on lapsista hauskaa. Kuopus on täynnä energiaa, hän kailottaa kaiken kovaan ääneen. Hän puhuu koko ajan, ja lauseiden väleihin jäävät tauot hän hyräilee ja hypähtelee. Jos aikuinen käyttäytyisi kuin hän, hoitoon menisi äkkiä. Teatterissa kyllä näkee tällaista liioittelua useinkin. Hän suutelee vesimelonia. Minä lakastan tätä!! Ja hän heittää sen kärryyn. Hän pursuaa iloa ja liikettä. Maksalaatikkoa, hän huutaa ja raivaa tiensä pakastealtaalle. Montako pöttiä otetaan, hän huutaa sieltä. Tässollahat, hän sanoo kassamiehelle ja laittaa kolikot tiskiin.

Tänään kuopus on esiintynyt päiväkodin joulunäytelmässä Eerona, pienimpänä veljeksenä. Neljä kaverusta A, E, V ja J ovat lukkarin koulussa, sen jälkeen menevät pirttiin ja joutuvat kylmän armoille. Näin hän kuvaili juonta. Vahinko, etten päässyt näkemään tätä. Mutta mies näki ja hän kertoo.

Tänään pyöräilin töihin. Kaikki oli pimeää ja satoi. (Muuttuuko ilmasto tällaiseksi, sateita ja kovia myrskyjä, tällaista on Japanissa.) Tiellä oli isoja lammikoita. Matkalla oli höyryäviä isoja tiekoneita, tie oli auki. Jollakin tapaa kaikki oli hyvin mukavaa, pyöräilijöitä sujahteli ohi. Kaikki oli mustaa ja kosteaa, tai sitten todella kirkasta. Luonto oli joka puolella läsnä. En osaa nyt kuvailla tätä yhtään. Mutta jotakin tällaista: aivan kuin lähellä olisi ollut joku iso karvainen olento. Totoro? Se ei ole mikään mukava nalle, vaan... se tukee sinua elämässä ja kuolemassa. Tai ei oikeastaan tue, vaan on. Voit ottaa sen tukemisena.

Utopia. Paikka, joka ei ole olemassa, vaan se on käsite. Minun ei tarvitse asua siellä, riittää, että voin vierailla siellä. En voisi asua siellä. Lapsuus. Vanhuus. Tärkeätä, että se paikka on kuitenkin olemassa. Kuten kirjoittaminen. Taide.

Paras ääni, mitä tiedän on esikoisen potkulaudan pyörien kolina kiveyksellä. Koska hän kulkee koulumatkansa yksin, siitä tiedän, että hän on tulossa ja turvassa. Rakastan sitä ääntä. Eräänä päivänä odotin häntä, hän saattaa viipyä joskus pitkäänkin matkalla, koska jää hyppimään lumipenkkaan tai jotakin. Seisoin pihassa ja satoi. Pihassa ei ollut ketään, vain autoja. Kuului joku ääni. Mietin, mikä se oli, toivoin, että se olisi ollut potkulaudan ääni. Mutta se oli veden ääni, joka solisi sadevesikaivoon, syvälle maan sisään. Pian hän tuli.

Outoa on se, miten yksittäinen sadepisara putoaa päälakeen. Pisara on kylmä, ja pisara läiskähtää siihen ja taittuu ikävästi moneen suuntaan.

Hei.

Kävin eilen mielenkiintoisessa taidenäyttelyssä. Elli Terhon Savinen matkalaulu, Galleria Huuto Laivurinkadulla. Pieniä savihahmoja, suosikkini oli nainen, joka oli pukeutunut morsiuspukuun ja hän oli keskeltä auki ja sisällä oli multaa. Niin, mitäpä muuta?

Työt olivat hyviä ja näytteillepano oli onnistunut (mutta kovin hutera lasten kannalta).

Nyt sää/ilma/taivas/maailma on poikkeuksellisen synkkä. Minä en ole synkkä, mutta ympäristö on. On kuin olisi yö keskellä päivää.