Uni

Muistin pitkästä aikaa uneni aamulla, kun heräsin. Olin unessa jäänyt työttömäksi ja etsin työtä, kylläkin jotenkin pakonomaisesti ja huolimattomasti. Hain töitä vakuutusyhtiö If:stä. Minua puistattivat siellä töissä olevat naiset, heillä kaikilla oli tummansininen univormu. Hain kuitenkin avointa paikkaa. Pomo (nainen) soitti minulle parin päivän päästä ja kertoi, että olisin saamassa paikan. Olin kuitenkin niin hajamielinen ja muissa ajatuksissa, että kysyin: Minkä paikan? Mistä työstä olikaan kyse? Hän katkaisi puhelun. Olinhan juuri äsken ollut työhaastattelussa, enkä silti muistanut mitään. Ajelehdin päättämättömyydessä ja olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen jonkun miehen kanssa, jolla oli epämääräisiä bisneksiä. Miehen täytyi sitten samana päivänä asioida If:ssä. Menin mukaan, ja se oli hiukan kiusallista. Minulle soittanut nainen oli paikalla. Sanoin hänelle: Tälle kaikelle on hyvä selitys. Hän sanoi: Sen haluan kuulla. Tiesin vallan hyvin, ettei minulla ollut mitään selitystä yhtään millekään. Tralalaa, en ollut yhtään huolissani vaan ajattelen, että keksin kyllä jonkun selityksen tai tarinan.

Eilen kävin pikkuisimman kanssa kaupassa, koska olen kuullut, että se on lapsista hauskaa. Kuopus on täynnä energiaa, hän kailottaa kaiken kovaan ääneen. Hän puhuu koko ajan, ja lauseiden väleihin jäävät tauot hän hyräilee ja hypähtelee. Jos aikuinen käyttäytyisi kuin hän, hoitoon menisi äkkiä. Teatterissa kyllä näkee tällaista liioittelua useinkin. Hän suutelee vesimelonia. Minä lakastan tätä!! Ja hän heittää sen kärryyn. Hän pursuaa iloa ja liikettä. Maksalaatikkoa, hän huutaa ja raivaa tiensä pakastealtaalle. Montako pöttiä otetaan, hän huutaa sieltä. Tässollahat, hän sanoo kassamiehelle ja laittaa kolikot tiskiin.

Tänään kuopus on esiintynyt päiväkodin joulunäytelmässä Eerona, pienimpänä veljeksenä. Neljä kaverusta A, E, V ja J ovat lukkarin koulussa, sen jälkeen menevät pirttiin ja joutuvat kylmän armoille. Näin hän kuvaili juonta. Vahinko, etten päässyt näkemään tätä. Mutta mies näki ja hän kertoo.

Tänään pyöräilin töihin. Kaikki oli pimeää ja satoi. (Muuttuuko ilmasto tällaiseksi, sateita ja kovia myrskyjä, tällaista on Japanissa.) Tiellä oli isoja lammikoita. Matkalla oli höyryäviä isoja tiekoneita, tie oli auki. Jollakin tapaa kaikki oli hyvin mukavaa, pyöräilijöitä sujahteli ohi. Kaikki oli mustaa ja kosteaa, tai sitten todella kirkasta. Luonto oli joka puolella läsnä. En osaa nyt kuvailla tätä yhtään. Mutta jotakin tällaista: aivan kuin lähellä olisi ollut joku iso karvainen olento. Totoro? Se ei ole mikään mukava nalle, vaan... se tukee sinua elämässä ja kuolemassa. Tai ei oikeastaan tue, vaan on. Voit ottaa sen tukemisena.

Utopia. Paikka, joka ei ole olemassa, vaan se on käsite. Minun ei tarvitse asua siellä, riittää, että voin vierailla siellä. En voisi asua siellä. Lapsuus. Vanhuus. Tärkeätä, että se paikka on kuitenkin olemassa. Kuten kirjoittaminen. Taide.