Paras ääni, mitä tiedän on esikoisen potkulaudan pyörien kolina kiveyksellä. Koska hän kulkee koulumatkansa yksin, siitä tiedän, että hän on tulossa ja turvassa. Rakastan sitä ääntä. Eräänä päivänä odotin häntä, hän saattaa viipyä joskus pitkäänkin matkalla, koska jää hyppimään lumipenkkaan tai jotakin. Seisoin pihassa ja satoi. Pihassa ei ollut ketään, vain autoja. Kuului joku ääni. Mietin, mikä se oli, toivoin, että se olisi ollut potkulaudan ääni. Mutta se oli veden ääni, joka solisi sadevesikaivoon, syvälle maan sisään. Pian hän tuli.

Outoa on se, miten yksittäinen sadepisara putoaa päälakeen. Pisara on kylmä, ja pisara läiskähtää siihen ja taittuu ikävästi moneen suuntaan.