Mökillä kuuluu kahdenlaista kohinaa: puitten latvoista ja takkatulesta. Ulkona pimeys ympäröi joka puolelta kuin pumpuli. Kalat uivat järvessä syvällä jään alla.

Hiljaisuus on kuitenkin ensimmäinen asia. Sain Antti Hyryn Uunin jo päiviä sitten loppuun. Oli se hyvä ja olen jo antanut sen lahjaksi. Eikä enää harmita se, ettei uunin tekijä iloitse enemmän tästä maailmasta, miksei enemmän riemuitse. Riemuitsee tulevasta elämästä.

Luimme lasten raamattua ja siinä oli poikien mielestä raakoja juttuja. Ei nämä ole hauskoja, kuopus sanoi. Ei niiden ole tarkoituskaan olla hauskoja, sanoi keskimmäinen, vaan hyviä. Eräskin henkilö niissä kaipasi kotiseutuaan niin kovasti (Jaakobin poika Joosef), että hän sanoi: Jos kotiseutu vielä kerran on omamme, kaivakaa luuni ylös ja viekää ne sinne. Aika rajusti sanottu, totesivat pojat. Kaivakaa luuni ylös.. he mutisivat vielä kun menimme ulos.

Jouluruokien laitto sujui niin helposti ja ilman vaivaa. Matkalla kävimme kaupassa ja ostimme kotikaljaa ja laatikoita. Siinä se oli. Tein kyllä itse porkkanalaatikon ja riisipuuroa ja luumukiisseliä, vaikka en ollut suunnitellutkaan niitä. Kaikki oli todella maukasta!

Viime yönä olin lomalla Thaimaassa. Lomakohteessa on vain pieni hiekkamonttuun tehty uima-allas, jossa oli samea vesi, ja jotenkin haalea. Joku tumma mies veti meitä veneen perässä vesisuksilla, mutta viistimme pitkin vettä. Koko matka oli epäonnistunut, kohde oli tekaistu. Mietimme saisimmeko rahoja takaisin.

Hyvää yötä, nukahdan ulkoa kuuluvaan susien sipsutukseen...

uunin rakentamisen salatieto

Minä haen vastauksia kysymyksiin sellaisistakin paikoista kuin Pulp Fiction. Siis kaikkialta. Well, Antti Hyryn kohdalla vastauksia olen löytänytkin muutamia. Hänen mielestään mikä tahansa paikka on vastaansanomaton, ei ole toista parempaa, jokainen ruohonkorsi on omansa. - Mutta hänkin kaipaa aivan tiettyyn paikkaan. Menneet ihmiset ovat mukana kääretortussa, ja heitä hän muistaa ja miettii, miten kummallista on, ettei heitä enää ole. Talotkin puretaan, missä voisi säilyä elävä muisto. Jonain päivänä kuitenkin... Hyryn kertojaminä on niin askeettinen ja vähään tyytyvä, erakkomainenkin hiukan. Ei hän pullaakaan ota jokaisella teekupillisella. Hän haluaa elää oikein. (Eivätkö kaikki halua? Eivät.) Eikö tällainen ala ärsyttää? Se, että joku on korostetun vaatimaton ja tekee itsestään pyhimyksen? Maan matosena oleminen, mitä vaihtoehtoja meillä on? Hän ei toisaalta varsinaisesti tee mitään hyvää, mistä pyhimyksen leiman saisi. Hän vain kieltäytyy kaikesta pahasta ja turhasta. Siedän tätä asketismia, koska hänen pitää patistaa itseään töihin eikä hän näe siinä (rakentamisessa) lopulta mieltä. Hänen uuninsa hyödyttää häntä itseään, mutta ei lämmitä isoa perhettä eikä muutakaan. Mutta se nyt vain on hänellä tehtävänä täällä, rakentaa sitä. Ei hän kuvaa rakentamista hyvän tekemiseksi eikä muutenkaan hurmiolliseksi. Tiiliä vain ja laastia, aika yksinkertaista, eikä taitoakaan ja uskoakaan aina ole, mutta kyllä siitä uuni syntyy ajan kanssa. Apumiesten kanssa se vähitellen syntyy.

- Tiedätkö sellaisen lasiveitsen, josta tulee öljyä? kysyn mieheltä, kun luen kirjaa sohvalla.
- Tiedän, mehän leikkasimme sillä akvaariolasit, hän vastaa. Lasiveitsellä, jossa öljy korvattiin asetonilla. Se asetoni on kyllä jo loppu.
- Ai, en muistanut. Sellaisella voisi leikata mökillä vanhaa ikkunalasia ja tehdä siitä leikkimökin ikkunaruutu.
- Niin, miksei.

Mitä elämä siis on? Tiedä mihin kuulut, niin voit rauhassa rakennella uunia. Jos pitää kiinnittyä johonkin maalliseen, niin varmasti parasta ovat kirjoittaminen ja vanhojen pohjalaisten talojen rakentaminen. Ne ovat jo monta kertaa rakennettu, mutta niistä aineksista voi aina rakentaa uusiksi kun saa mallin.

Kävin lahjaostoksilla Ompussa ja sairastuin. Kun pääsin kotiin, olin vähällä oksentaa. Olin niin väsynyt, luita kylmäsi, päätä särki. Silloin täytyy antaa elimistölle viesti, että kaikki on hyvin. Ruokaa, juomaa,lämpöä, lepoa, kahvia, teetä, suklaata. Mitään makeaa ei ole kotona, paitsi suklaakalenterini sisältö ja kuusenpallot. Otin luukun 23. suklaan, tulevaisuus auttaa näin ja söin neljä suklaista kuusenkoristepalloa. Vielä vilutti, joten otin nyt esiin sen Antti Hyryn Uunin ja tosiaan. Jo ensimmäinen lause nauratti ja lohdutti. Muistan kun kävimme katsomassa uunia, jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa. (vapaa muistelu) Olen lukenut vasta sivun, ja olo on parempi. Paikat ovat tärkeitä, kuusenneulaset ja muut. Jos nyt vaikka ajattelen lapsuuteni ikkunaa, mitä siitä näkyi: jäähahmoja, kuutamoyö, jolloin hanget hohtivat valoa, satumainen metsä. Se oli viidakko, jossa pelkäämiseenkin on oikeus. Ja minulla vahvuus. Kasvan vähemmän ja vähemmän katkeraksi joka hetki.

onni

Hetken on onnellista. Ennen kuin tulee taas riita ja joku pullauttaa jonkun sohvalta alas lattialle. Katsomme pikku kakkosta ja siinä menee joku piirretty missä on joku koira. Katson sitä ja haluan olla enemmän sisällä, joten kysyn: Onko tuo Pyrre se koira? Joo. Joo. Joo. Kaikki kolme lasta vastaavat hiukan eri aikaan. He kaikki ovat niin ystävällisiä. Heidän kaikkien ilmeet elävät teeveen mukaan, yleensä sympaattisesta myötätunnosta hymyyn.

Sitä ennen olen mennyt keskimmäistä vastaan koulumatkalle. Kiipeän vuoren päällekin, mutta häntä ei näy. Ehkä jäänyt auton alle, sanoi esikoisen kaveri kun sanoin meneväni vastaan, kun keskimmäistä ei kuulu. Olen sitten vasta rauhallinen, kun kaikki lapseni ovat koossa. Keskimmäistä ei näy mäen päällä. Palaan takaisin samaa lumista polkua. Hän on niin hajamielinen. Kaikki unohtuu. Ehkä hän unohti lähteä iltapäiväkerhosta. Se tapahtuu niin helposti, koska hän ei osaa kelloa. Lasken takaisin kotitielle ja näen risteyksessä hänen tulevan reppu selässä. Kädessä on oranssi huivi. Hän näyttää menninkäiseltä ja isolta vauvalta. Hän kertoo kävelleensä joidenkin kavereiden kanssa. Tässä lähden kotiin päin, hän kertoi sanoneensa kaverille. Ja se tapahtui juuri päiväkodin kohdalla. Kaverilla oli ollut mukana kännykkä, jossa oli äänitettynä uulekedootsa tosi nopeutettuna: uylegdszha. Ja sitten oli tullut vauvan ääniä ja lopuksi konari. Hän kertoo tämän kaiken päässään neljäntuulenlakki. Lisäksi löysin tämän kauniin huivin. Menemme kotiin, ja oloni on jo melkein täysi. Vielä yksi puuttuu.

Lähden hakemaan kuopusta päiväkodista. Hänkään ei ole enää mikään vauva, hänkin tietää jo star warsista yhtä ja toista. Kun kävelemme kotiinpäin silmääni lentää lumihiutale, niin että se viilentää silmän. Pilvet illan hämärtyessä näyttävät tuomiopäivältä. Tummaa ja punaista. Yllämme lentää lintuparvi, aivan äänettömästi, aivan kuin ylhäällä olisi vettä. Isoja mustia lintuja. Kuopus taittaa kuusesta pikku oksan, elävästä puusta, sillä hän putsaa kannonpäät ja pensaat lumesta. Kuopus kävelee niin hitaasti, että minun tulee kylmä, ihon ympärille kasvaa lasikuori, lopulta pystyn vain seisomaan paikallani, jos liikahdan, tulee vielä kylmempi. Ikkunoissa näkyy valokransseja. Valkoista valoa, se on parempi kuin katulamppujen oranssi kelmeys.

Lämmin koti. Mitä muuta voisin enää kaivata, kuin omaa lämmintä paikkaa? Minulla on sellainen.

Töissä nuuhkaisin punaista joulukimppua, ja siinä tulppaania. Luulin saavani jotakin makeaa, glögin tuoksua, mutta ei! Se tuoksui kirpeältä, murskatulta leinikiltä. Ei mitään siirappia, vaan höyryävää virtsaa! Siinä sinulle opetus. Punainen kukka ja keltainen tuoksu.

Rauhalliseen kotiin on ihana tulla. Siis hiljaiseen ja äänettömään. Kuuluu vain pakastimen hurina ja näppäilyn ääni. Kuusessa on valot, ja sen valon läsnäolon aavistaa silmännurkassa vaikkei sitä katso. Ei sitä tarvitse edes katsoa kun se jo ilahduttaa. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ostamaan käytettyjä pokekortteja joltain kaverilta. Hän on bisnismies, ja ratsastaa viisaasti trendien välillä. Poket ovat out, ja nyt niitä saa halvalla. Kohta ei. Esikoinen pukeutuu kuin olisi lähdössä Mongoliaan, hevosella. Kaverilla on hanskat, joista jokainen sormenpää on rikki. Ja sitten he lähtevät, ja toivottavasti ovat reissulla pitkään, koska hiljaisuus hivelee korviani. Päivät ovat niin täynnä melua.

Olen lukenut Sheltering Skytä. Se on varmasti elokuvana parempi. Teksti vaikuttaa eletyltä ja improvisoidulta, molemmilta yhtä aikaa. Kirjoittaja on varmasti ollut Marokossa pitempiä aikoja ja kertoo sellaista, mitä on itse siellä touhuillut. Sonst würde es nicht so lauten.. No, kun kyllästyn siihen, otan sängyn alta Antti Hyryn, joka on onneksi vielä niin paksukin. Luin Hyryn Aitan, ja se oli todella hyvä. Se voisi toimia esim. masennuksenhoito-oppaana. Siitä jäi mieleen pysyviä maisemia: rauhallisuus, meren läheisyys, ihmisten väliset suhteet. Kirjoittaja oli tuvassa, ulkona, sisällä ruokapöydän ääressä, metsässä marjassa, ja hän oli kaikkialla sama ja luotettava. Rakentaessa hän jotenkin häipyi, silloin ei kai ehtinyt miettiä mitään muuta, rakennus oli sitten sen tekemisen tulos. Että onko tässä mitään järkeä, aitan tekijä ajatteli, olla kesä täällä ja lähteä sitten Espooseen talveksi ja jättää taas kaikki. Tämmöistä se on, elämä. Missähän hän asuu, minunko naapurissani? Kuvittelen, että hän voisi olla isäni, ideaalisin tapaus isäksi, jos sen voisi näin jälkikäteen itselleen luoda. Ei voi, enkä haluaisikaan, koska historia on kullakin oma.

No, pojat tulivat, ja he olivat kaupitelleet itselleen ison dekin pokeja. Pimeällä olohuoneen lattialla he sitten lajittelevat niitä karvalakki päässä. Osa korteista on kiinaksi ja hepreaksi, ne ovat harvinaisuuksia. On hiljaista, kuuluu vain korttien läiske ja poikien hengitys. Ja heidän äänensä, jotka ovat kumman samanlaisia.

Ulkona näkyy matalalla lentävä mustarastas. Se liikkuu kuin iso musta hiiri, lennähtää hangella. Ovatko sen siivet kunnossa? Matala lepakko, jota säikähtää aina sen nähdessään. Sen ei kuuluisi olla noin ihmisten armoilla.

Olen sallinut itselleni nyt lopettaa nykyisen työni, ellen viihdy siinä. Se on auttanut, ja viihdyn nyt paljon paremmin, kun ei enää tarvitse taistella työtä vastaan. En täysin rinnoin vielä pidä siitä, mutta olen jo aika myötämielinen. Se on melko ookoo. Lupa lopettaa, ja se, että voi itse hallita ja vaikuttaa, on hyvä huomata. Ratkaisu on kuitenkin aina aika nurkan takana.

Tänään näyttelimme ja yhden oppilaan piti näytellä crazy-sanaa. Siitä sukeutui hauskaa: ensin hän käveli silmiään pyöritellen, suu oudossa virneessä ja sormi poskella kuin seipään niellyt. (Mistä nämä eleet tulevat, ne ovat niin hyvin tunnistettavia?) Sitten hän otti kellon, ja laittoi sen väärinpäin takaisin. Luki kirjaa ylösalaisin. Onki karttakepillä niin että laittoi sen päähän pahvirasian. Pesi sienellä naamaansa. Kaiken hän teki hyvin itsevarmasti. Hullut ovat itsevarmoja, eivät he epäile, että onkohan tämä nyt sopivaa. Hän oli myös iloinen, sillä hullut ovat iloisiakin. Lopulta hän tuli kysymään, saisiko vielä jonkun toisenkin roolin, samanlaisen kuin äskeinen. Se oli nimittäin niin vapauttavaa.

Pian on joulu.

pimeys

Ajattelin pohtia pimeyttä. Tänä vuonna pidän pimeydestä. Välillä jo opin, että pimeyttä voi syyttää apeudesta, mutta ei voi. Nyt ainakin olen hilpeä ja tykkään kääriytyä pimeään kuin huopaan. Se on nimenomaan pehmeää ja kaiken sallivaa. Pimeässä tähdet näkee parhaiten. Ja pienetkin valonlähteet, kuten tomaatit. Jotka taas mahtuvat juuri ja juuri alahampaiden väliin kielen alle. Niin, tuntuu, että elän samaa arkea, joka kuitenkin hitaasti muuttuu ja se muutos vasta on kummallista. Paikka on jo niin kulunut ja kaikki vaan jatkuu. Entä kun mikään ei ole enää uutta, ajattelin ennen, minun on aloitettava jotakin uutta, mentävä eteenpäin, mutta ei, nyt olen paikallani: tänään kävin kirjastossa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, en juuri luekaan kirjoja, keskityn työhöni, ja tadaa! - en ole koskaan ollut näin rauhallinen ja hyväntuulinen. Tänään kirjastossa katselin pitkään Pauliina Haasjoen kirjaa, jossa on kannessa jotain värikkäitä tikkoja, ja ajattelin: lainatako vai ei? Miksi sekoittaa tyyntä maailmaa? Ja believe me, sekoittamisen minä osaan. Mutta lainasin sen, koska lapset voivat katsella sen kantta, vaikken sitä lukisikaan.

Meillä on jo joulukuusi, ja tähtivalot, koska olen jouluihminen. Ne valaisevat huoneet korkeintaan hämäriksi, mutta se on juuri sopiva. Jo vanhempani kutsuivat jouluna yksinäisiä sukulaisia kylään. Mekin voisimme tehdä saman, mutta menemme mökille. Siellä on yksinäisiä susia ja kettuja. Mutta takaisin hyvään mieleen ja pimeyteen. Hyvä tuuli liittyy touhukkuuteen ja käsiin ja kynsiin. Ja hyvään mieleen tarvitaan jotakin pintapuolistakin, ei vain syviä asioita. Kitschiä, kuten valkoista kynsilakkaa ja paljon isoja sormuksia. Se tekee käsillä tekemisen aivan erilaiseksi.

Niin monet asiat ovat ratkenneetkin. Pidän nyt työstäni. En enää pohdi kirjoittamista, se saa olla asteella kirjoitan jos kirjoitan. Jos kerran kirjoitan, niin sitten kai tekstiäkin tulee, muuten ei. Tämä on niin helppoa ja loogista. Minä en pyri mihinkään.

Pimeys on hieno tausta, kun olet itse valaistu. Ehkä alan vähitellen asettua siihen missä olen. Se on valtava muutos! Asun tässä ja asun jatkossakin, se ei koskaan ole ollut varmaa, sillä kaikki on ollut auki, aina. Mitä enemmän asiat muuttuvat kiinteiksi, sitä helpommaksi kaikki käy, ei tylsässä mielessä, vaan kiinnostavassa mielessä. Energiaa vapautuu johonkin todelliseen sen sijaan, että eläisin haaveissa. Kunpa vain voisin ja onnistuisin rakentamaan omanlaiseni elämän. Se ei ole ollenkaan helppoa ja itsestäänselvää, että se onnistuu. Mikä kuvittelemistani tekemisistä (kuten kirjoittaminen) edes on minua? Entä se, että olen ajautunut opettajaksi? Onko sekään pelkkää ajautumista? Ihmiset ympärilläni?

Olen ajautunut myös teenjuojaksi. Luoja nähköön, moni asia on muuttunut! Aikaisemmin en käynyt vessassa kuin kerran päivässä, nyt rakkoni tirskuu jo parin tunnin välein. Näen uniakin virtsaamistoiminnosta. Kahvi saa aikaan levottoman olon. Ehkä rauhallisuus johtuukin teestä? Ikiaikainen viisaus on nyt saapunut minuunkin.

Minä vain suuresti pidän talviyöstä, hangista ja tähtitaivaasta. Askelten äänet lumella ja hengitys pakkasessa - se on jo ekstaattista!!! Mikä olisi parempaa? Joku seurana siellä, matkalla ei minnekään? Paratiisi!

Niin monesti olen ollut aikeissa kirjoittaa blogia, mutta olen ajatellut, että miksi tehdä se, koska blogi on jo kuollut, mutta miksi ei? Olkoon vaikka hautausmaa. Viimeksi kun olimme hautausmaalla poikien kanssa, sydämeni oli pysähtyä. Onko Jumala kuollut? kysyi keskimmäinen. Ei... miksi kysyt? Missä meidän hautamme on? Ööö.. ei missään. Missä meidän hautakivemme on? Kivi, jossa lukee meidän nimemme? jatkaa keskimmäinen sinnikkäästi. - Meillä ei ole... Me olemme niin elossa vielä! Kävelemme siinä ja ylitämme tien varovasti, ettemme jää auton alle.

Nyt kuitenkin aion ruveta lueskelemaan pitkästä aikaa. Valittavana on parikin kirjaa. Hidasta elämässäsi, Aggression portaat, Sheltering sky (jota olen metsästänyt kuukausia, se on tosin ollut hyllyssä koko ajan) ja se tikkamainen runokirja. Rojahdan sohvalle ja alan lueskella.