Rauhalliseen kotiin on ihana tulla. Siis hiljaiseen ja äänettömään. Kuuluu vain pakastimen hurina ja näppäilyn ääni. Kuusessa on valot, ja sen valon läsnäolon aavistaa silmännurkassa vaikkei sitä katso. Ei sitä tarvitse edes katsoa kun se jo ilahduttaa. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ostamaan käytettyjä pokekortteja joltain kaverilta. Hän on bisnismies, ja ratsastaa viisaasti trendien välillä. Poket ovat out, ja nyt niitä saa halvalla. Kohta ei. Esikoinen pukeutuu kuin olisi lähdössä Mongoliaan, hevosella. Kaverilla on hanskat, joista jokainen sormenpää on rikki. Ja sitten he lähtevät, ja toivottavasti ovat reissulla pitkään, koska hiljaisuus hivelee korviani. Päivät ovat niin täynnä melua.

Olen lukenut Sheltering Skytä. Se on varmasti elokuvana parempi. Teksti vaikuttaa eletyltä ja improvisoidulta, molemmilta yhtä aikaa. Kirjoittaja on varmasti ollut Marokossa pitempiä aikoja ja kertoo sellaista, mitä on itse siellä touhuillut. Sonst würde es nicht so lauten.. No, kun kyllästyn siihen, otan sängyn alta Antti Hyryn, joka on onneksi vielä niin paksukin. Luin Hyryn Aitan, ja se oli todella hyvä. Se voisi toimia esim. masennuksenhoito-oppaana. Siitä jäi mieleen pysyviä maisemia: rauhallisuus, meren läheisyys, ihmisten väliset suhteet. Kirjoittaja oli tuvassa, ulkona, sisällä ruokapöydän ääressä, metsässä marjassa, ja hän oli kaikkialla sama ja luotettava. Rakentaessa hän jotenkin häipyi, silloin ei kai ehtinyt miettiä mitään muuta, rakennus oli sitten sen tekemisen tulos. Että onko tässä mitään järkeä, aitan tekijä ajatteli, olla kesä täällä ja lähteä sitten Espooseen talveksi ja jättää taas kaikki. Tämmöistä se on, elämä. Missähän hän asuu, minunko naapurissani? Kuvittelen, että hän voisi olla isäni, ideaalisin tapaus isäksi, jos sen voisi näin jälkikäteen itselleen luoda. Ei voi, enkä haluaisikaan, koska historia on kullakin oma.

No, pojat tulivat, ja he olivat kaupitelleet itselleen ison dekin pokeja. Pimeällä olohuoneen lattialla he sitten lajittelevat niitä karvalakki päässä. Osa korteista on kiinaksi ja hepreaksi, ne ovat harvinaisuuksia. On hiljaista, kuuluu vain korttien läiske ja poikien hengitys. Ja heidän äänensä, jotka ovat kumman samanlaisia.

Ulkona näkyy matalalla lentävä mustarastas. Se liikkuu kuin iso musta hiiri, lennähtää hangella. Ovatko sen siivet kunnossa? Matala lepakko, jota säikähtää aina sen nähdessään. Sen ei kuuluisi olla noin ihmisten armoilla.

Olen sallinut itselleni nyt lopettaa nykyisen työni, ellen viihdy siinä. Se on auttanut, ja viihdyn nyt paljon paremmin, kun ei enää tarvitse taistella työtä vastaan. En täysin rinnoin vielä pidä siitä, mutta olen jo aika myötämielinen. Se on melko ookoo. Lupa lopettaa, ja se, että voi itse hallita ja vaikuttaa, on hyvä huomata. Ratkaisu on kuitenkin aina aika nurkan takana.

Tänään näyttelimme ja yhden oppilaan piti näytellä crazy-sanaa. Siitä sukeutui hauskaa: ensin hän käveli silmiään pyöritellen, suu oudossa virneessä ja sormi poskella kuin seipään niellyt. (Mistä nämä eleet tulevat, ne ovat niin hyvin tunnistettavia?) Sitten hän otti kellon, ja laittoi sen väärinpäin takaisin. Luki kirjaa ylösalaisin. Onki karttakepillä niin että laittoi sen päähän pahvirasian. Pesi sienellä naamaansa. Kaiken hän teki hyvin itsevarmasti. Hullut ovat itsevarmoja, eivät he epäile, että onkohan tämä nyt sopivaa. Hän oli myös iloinen, sillä hullut ovat iloisiakin. Lopulta hän tuli kysymään, saisiko vielä jonkun toisenkin roolin, samanlaisen kuin äskeinen. Se oli nimittäin niin vapauttavaa.

Pian on joulu.