pimeys

Ajattelin pohtia pimeyttä. Tänä vuonna pidän pimeydestä. Välillä jo opin, että pimeyttä voi syyttää apeudesta, mutta ei voi. Nyt ainakin olen hilpeä ja tykkään kääriytyä pimeään kuin huopaan. Se on nimenomaan pehmeää ja kaiken sallivaa. Pimeässä tähdet näkee parhaiten. Ja pienetkin valonlähteet, kuten tomaatit. Jotka taas mahtuvat juuri ja juuri alahampaiden väliin kielen alle. Niin, tuntuu, että elän samaa arkea, joka kuitenkin hitaasti muuttuu ja se muutos vasta on kummallista. Paikka on jo niin kulunut ja kaikki vaan jatkuu. Entä kun mikään ei ole enää uutta, ajattelin ennen, minun on aloitettava jotakin uutta, mentävä eteenpäin, mutta ei, nyt olen paikallani: tänään kävin kirjastossa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, en juuri luekaan kirjoja, keskityn työhöni, ja tadaa! - en ole koskaan ollut näin rauhallinen ja hyväntuulinen. Tänään kirjastossa katselin pitkään Pauliina Haasjoen kirjaa, jossa on kannessa jotain värikkäitä tikkoja, ja ajattelin: lainatako vai ei? Miksi sekoittaa tyyntä maailmaa? Ja believe me, sekoittamisen minä osaan. Mutta lainasin sen, koska lapset voivat katsella sen kantta, vaikken sitä lukisikaan.

Meillä on jo joulukuusi, ja tähtivalot, koska olen jouluihminen. Ne valaisevat huoneet korkeintaan hämäriksi, mutta se on juuri sopiva. Jo vanhempani kutsuivat jouluna yksinäisiä sukulaisia kylään. Mekin voisimme tehdä saman, mutta menemme mökille. Siellä on yksinäisiä susia ja kettuja. Mutta takaisin hyvään mieleen ja pimeyteen. Hyvä tuuli liittyy touhukkuuteen ja käsiin ja kynsiin. Ja hyvään mieleen tarvitaan jotakin pintapuolistakin, ei vain syviä asioita. Kitschiä, kuten valkoista kynsilakkaa ja paljon isoja sormuksia. Se tekee käsillä tekemisen aivan erilaiseksi.

Niin monet asiat ovat ratkenneetkin. Pidän nyt työstäni. En enää pohdi kirjoittamista, se saa olla asteella kirjoitan jos kirjoitan. Jos kerran kirjoitan, niin sitten kai tekstiäkin tulee, muuten ei. Tämä on niin helppoa ja loogista. Minä en pyri mihinkään.

Pimeys on hieno tausta, kun olet itse valaistu. Ehkä alan vähitellen asettua siihen missä olen. Se on valtava muutos! Asun tässä ja asun jatkossakin, se ei koskaan ole ollut varmaa, sillä kaikki on ollut auki, aina. Mitä enemmän asiat muuttuvat kiinteiksi, sitä helpommaksi kaikki käy, ei tylsässä mielessä, vaan kiinnostavassa mielessä. Energiaa vapautuu johonkin todelliseen sen sijaan, että eläisin haaveissa. Kunpa vain voisin ja onnistuisin rakentamaan omanlaiseni elämän. Se ei ole ollenkaan helppoa ja itsestäänselvää, että se onnistuu. Mikä kuvittelemistani tekemisistä (kuten kirjoittaminen) edes on minua? Entä se, että olen ajautunut opettajaksi? Onko sekään pelkkää ajautumista? Ihmiset ympärilläni?

Olen ajautunut myös teenjuojaksi. Luoja nähköön, moni asia on muuttunut! Aikaisemmin en käynyt vessassa kuin kerran päivässä, nyt rakkoni tirskuu jo parin tunnin välein. Näen uniakin virtsaamistoiminnosta. Kahvi saa aikaan levottoman olon. Ehkä rauhallisuus johtuukin teestä? Ikiaikainen viisaus on nyt saapunut minuunkin.

Minä vain suuresti pidän talviyöstä, hangista ja tähtitaivaasta. Askelten äänet lumella ja hengitys pakkasessa - se on jo ekstaattista!!! Mikä olisi parempaa? Joku seurana siellä, matkalla ei minnekään? Paratiisi!

Niin monesti olen ollut aikeissa kirjoittaa blogia, mutta olen ajatellut, että miksi tehdä se, koska blogi on jo kuollut, mutta miksi ei? Olkoon vaikka hautausmaa. Viimeksi kun olimme hautausmaalla poikien kanssa, sydämeni oli pysähtyä. Onko Jumala kuollut? kysyi keskimmäinen. Ei... miksi kysyt? Missä meidän hautamme on? Ööö.. ei missään. Missä meidän hautakivemme on? Kivi, jossa lukee meidän nimemme? jatkaa keskimmäinen sinnikkäästi. - Meillä ei ole... Me olemme niin elossa vielä! Kävelemme siinä ja ylitämme tien varovasti, ettemme jää auton alle.

Nyt kuitenkin aion ruveta lueskelemaan pitkästä aikaa. Valittavana on parikin kirjaa. Hidasta elämässäsi, Aggression portaat, Sheltering sky (jota olen metsästänyt kuukausia, se on tosin ollut hyllyssä koko ajan) ja se tikkamainen runokirja. Rojahdan sohvalle ja alan lueskella.