onkohan vielä yöjunia

Kuopus syö jättikokoista omenaa, keskimmäinen aikoo viedä lelupäivänä iltapäiväkerhoon mikroskoopin. Aivoni ovat niin seis, ettemme saa mikroskoopista näkymään kuin jotain suheroa. Minä kuuntelen kuulokkeilla ekstaasihypepoppia, dancemelodyä. Jokin aikaa sitten tein päätöksen kirjoittaa kolme sivua päivässä. Sekin jäi, mutta olen keskittynyt mindfulness-kirjallisuuteen, ja sitä voin suositella kaikille. Olen jo harjoitellut sitä, positiivista teinien huomaamista käytävillä, se todella toimii. Mutta mitä sitten kun saan kaikki ongelmani ratkaistua, ja viihdyn työssäni? Mitä sitten aion vatvoa? Mitä tekemistä minulle jää? No, viime viikon lopulla aloin suunnitella perheen yhteistä matkaa Eurooppaan. Meitä on niin monta, miten voisimme liikkua? Joskus muinoin meni yöjunia, vieläköhän niitä on olemassa - jatkuvasti sitä hämmästyy sitä mitä kaikkea on vielä olemassa! Yöjunassa matka sujuisi ja se olisi romanttista. Lapsistammekin tulisi kosmopoliitteja.


Lunta on nyt tarpeeksi. Pihassamme on melkein metri. Katolta on pudoteltu kokonaisia vuoria. Eilen esikoinen lähti kaverille, mutta tuli takaisin lyötynä, kaulukset täynnä lunta. En päässyt perille, siellä oli neljätoista metriä lunta.

Mihin maksapihvit ovat kadonneet? Tein eilen niitä, eikä yhtäkään ole jääkaapissa. Esikoinen kyllä kokkaa kavereille, nuudelia ja muuta, katkarapuja, leipiä erilaisilla täytteillä. En ottanut tätä huomioon, että meillä asustaa kolmen pojan sijasta nyt viisi tai kuusi poikaa. Tänäänkin patistin keskimmäistä tekemään läksyjä, ja kun hän ei lotkauttanut korviaan, käänsin hänen päätään minua päin käsin, ja huomasin vasta siinä, että se onkin esikoisen kaveri Pauli, eikä keskimmäinen. Hän oli vahingossa jäänyt meille.

Huusin ulkona leikkiviä äsken iltapalalle, mutta huusin lumimyräkkään, ketään ei näkynyt.

Kaikki on niin muuttunutta. I shall call the guards.