Aamuisin lähdin aina kävelylle tai juoksemaan metsään. Kuopiossa on loistavia pururatoja - on autotie, on kävelytie, ja vielä ylempänä rinteessä pehmeä pururata. Joka puolella on jyhkeää metsää, satavuotisia kuusia. Metsänpohja tihkuu vettä ja varjossa on viileänraikasta. Rauhallista, mutta maisema elää. Lintuja on valtavasti: punarintoja, laulu- ja punakylkirastaita, hippiäisiä, peippoja. Rannalla telkkiä, liejukana, kaikenlaisia sorsalintuja... Kevät. Olen selvinnyt hengissä vauva- ja pikkulapsiajasta, työvuodesta. Mäkiä on hirveästi, mutta ihmisiä ei ole juuri ole. Kaikki nukkuvat samalla kun maisemat kylpevät aamun valossa, huimat maisemat, olen vuoren rinteellä ja katson alas kimmeltävälle järvelle, josta jäät irtosivat vapun aikana. Järven takana näkyy vielä vaaroja - maisema on laaja. Kaikki on suurta!
Vierailemme miehen isovanhempien luona, jotka ovat todella vanhoja. Jos luulet tietäväsi, mikä on vanha, älä luule, sillä. Pojat ovat nauliutuneina paikoilleen. He kavahtavat hiukan taaksepäin, kun isomummi tulee halaamaan. Hän on muuttunut yhä kumarammaksi, ja valkoisemmaksi, pian satavuotias. Kädet ovat käpristynyttä linnunluuta, hän on hauras kuin mikä. Esikoinen juttelee hänelle Teräsbetonista. Teräs- mikä?, isomummi kysyy. Hän on erikoislaatuinen ihminen, eheä, ja pitää meitä kaikki isona perheenään.
Saamme väriä kasvoihin, puihin tulevat lehdet, järvelle härkälintu. Huomaan, että lapset ovat kasvaneet hiukan. Esitämme toisillemme teatteria leikkipuiston näyttämöllä. Keksimme helposti yhteisiä asioita ja henkilöitä ja tarinoita. Kaikki lapset ovat tolkuissaan, kukaan ei ole vaipoissa. Ja on kevät!
No comments:
Post a Comment