Yhtäkkiä sitä muistaa asioita lapsuudesta, kuten asioita valaistuksesta: silloin, kun veli veti sormen kynttilän liekin läpi, kaikkialla muualla kodissa oli hämärää. Oli joulu, odotimme sisällä aattoiltaa.
Kun katsoo omia sormiaan oikein kirkasta valoa vasten, valo kuultaa sormien, käsien, läpi. Rajat häviävät, ne rajat, jotka tietää olevan olemassa.
Tai sitten muistaa keittiöpyyhkeet lapsuuden keittiössä, nyt ne ovat täällä. Sen, jonka Ruotsissa asuva täti toi: Bevisa din kärlek, torka disken. Kaikki hymyilivät sille tekstille aina, sellaista hymyä, että tädillä oli joku salaisuus siihen liittyen, hänen miehensä ehkä kuivasi tiskit, tai oli olemassa jollakin tapaa erilaisia käytäntöjä tästä asiasta eri maissa, niin ajattelin. Isäni ei olisi milloinkaan kuivannut astioita, eikä pessytkään, ei sillä. (Muuten, pidän Doris Lessingin kirjoista, mutten ole koskaan ajatellut niiden olevan feministisiä.)
Nyt pikkusormen ja nimettömän välissä on haava. Sain sen jostakin. Jos olisi koira, se voisi nuolla haavaa, ja se paranisi heti.
Katson todellisuuteen. Yritän katsoa kirjoittamisen tuolle puolen. Pidän sitä niin tärkeänä, että ajan puute, sen ajan, jonka käyttäisin siihen, rasittaa. Ajattelen monista asioista, että ne ovat elämässä merkityksellisiä siksi, että ne palvelevat kirjoittamista. Tästä voisi hälyttäytyä, tästä tilasta. Mutta voihan yrittää mennä myös kirjoittamisenkin tuolle puolen ja yrittää hahmottaa, mitä siellä on. Sain tämän ajatuksen vasta tänään, ja siksi olen aika hidas, mutta... se mitä tarkoitan, on se, että kirjoittamisella kai tähtään tutkimaan niin tärkeitä asioita, jotakin olennaista, mitä en vielä tiedä (aavistan vain), itsestäni. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, eihän kirjoittaminen koskaan ole vain tarinoiden keksimistä ja pelkästään kielellä leikkimistä.
Unikirjoja luettuani olen onnellinen, etten ole koskaan (muistaakseni) nähnyt unia, joissa olisin ystävä kuuluisien suurmiesten kanssa. (Koska se on merkki suuruudenhulluudesta.) Siiliuni kertoo, että luotan vaistoihini ja intuitioon, enkä järkeen. Vaistot (siili) ovat kaikkein sisimmässä, järki on ulkona puutarhassa puissa ja kasveissa.
Uudet alut ovat aina kiehtovia. Tällä hetkellä en kuitenkaan haluaisi aloittaa alusta, haluan olla tässä ja jatkaa samaa mitä teen nytkin. (Kerran rautatieasemalla vierelläni käveli mies, joka sanoi: Can I walk with you for a moment? Sitten hän ei puhunut mitään. Tai sanoi yhden ainoan lauseen. Jonka uskon vielä tänäkin päivänä, vaikka olin sen jo välillä unohtanut. Yhden toisen kerran kävelin kaupungilla, ja eräs ohikulkija sanoi, että voisiko hän kantaa reppuani. Sitten hän kysyi: Mitä sinulla on täällä, kultaharkkojako? Itse asiassa laukku oli täynnä likaisia vaatteita, olin tulossa pitkältä matkalta.) Ja sitten sekin vielä: Voit vilkuttaa junasta niillekin, joita et tunne.
Saturday, October 13, 2007
Thursday, October 11, 2007
Esikoinen kertoili jo sängyssä illalla lojuessaan.. ajatella, että päänkin voi vaihtaa. Koulussa on vanhempia kertomassa ammatistaan, esim. sukeltamisesta tai lääkärinä olosta. Esikoiselle oli jäänyt mieleen, että pään voi tarvittaessa vaihtaa.
Siihen menee vaan paljon aikaa. Joltakin oli mennyt tunti. Myös mahdollista se, että jos mies haluaa naisen jalan tai nainen miehen käden, niin vaihtaa.
Nyt on perumisvaihde. Perun kaiken. Peruin liikuntaklubin jäsenyyden ja sen sijasta lainasin C.G. Jungin unikirjan.
Viime yön unia. Olin jossakin konferenssissa. (Olen unissa aina teatterissa katsojana tai kirjoittajakonferenssissa. En juuri milloinkaan esim. kotona. ) Näin veneonnettomuuden rannalta. Moottorivene kääntyi ympäri, ja vajosi veteen, se kiisi vielä veden alla. Läpinäkyvän veden alla. Sitä seurasivat hautajaiset. Ne järjestettiin heti konferenssin yhteydessä.
Sitten istuin sohvalla. Vieressäni oli joku tuttuni, nainen, joka oli pukeutunut vaaleanvihreään morsiuspukuun. Hän ei oikeasti ollut morsian. Juttelimme, naureskelimme. Kun hän nousi ylös, sohvalle jäi hänen käsistään jauhoa. Joka puolella oli vehnäjauhoa.
Heti sen jälkeen olin jonkun kanssa kauhealla louhikkoisella kivipellolla, jalkojen alla oli nyrkinkokoisia katukiviä, ja kaikenlaisia roskia. Iso puskutraktori tasoitti maata aivan edessäni. Hirveä kolina raastoi korvia. En tiennyt missä olin, katu oli valtavan leveä, tasainen, samaa harmaata kivimassaa. Kaikki valkeni vähitellen. Katu oli lähemmäs sata metriä leveä. Kun nostin katseeni, näin edessä Brandenburgin portin. Samassa huomasin maassa avatun tyhjän säilykepurkin, siinä oli terävä reuna, ja tyhjän salmiakkirasian, ne olivat vääntyneitä. Ilahduin salmiakista, rasia näytti tutulta, punaista ja siinä oli salmiakkiruutuja. Se oli tuttu.
Ainoastaan viimeisestä pätkästä muistan uneen liittyvät tunteet, ne paljastavat kaiken.
Siihen menee vaan paljon aikaa. Joltakin oli mennyt tunti. Myös mahdollista se, että jos mies haluaa naisen jalan tai nainen miehen käden, niin vaihtaa.
Nyt on perumisvaihde. Perun kaiken. Peruin liikuntaklubin jäsenyyden ja sen sijasta lainasin C.G. Jungin unikirjan.
Viime yön unia. Olin jossakin konferenssissa. (Olen unissa aina teatterissa katsojana tai kirjoittajakonferenssissa. En juuri milloinkaan esim. kotona. ) Näin veneonnettomuuden rannalta. Moottorivene kääntyi ympäri, ja vajosi veteen, se kiisi vielä veden alla. Läpinäkyvän veden alla. Sitä seurasivat hautajaiset. Ne järjestettiin heti konferenssin yhteydessä.
Sitten istuin sohvalla. Vieressäni oli joku tuttuni, nainen, joka oli pukeutunut vaaleanvihreään morsiuspukuun. Hän ei oikeasti ollut morsian. Juttelimme, naureskelimme. Kun hän nousi ylös, sohvalle jäi hänen käsistään jauhoa. Joka puolella oli vehnäjauhoa.
Heti sen jälkeen olin jonkun kanssa kauhealla louhikkoisella kivipellolla, jalkojen alla oli nyrkinkokoisia katukiviä, ja kaikenlaisia roskia. Iso puskutraktori tasoitti maata aivan edessäni. Hirveä kolina raastoi korvia. En tiennyt missä olin, katu oli valtavan leveä, tasainen, samaa harmaata kivimassaa. Kaikki valkeni vähitellen. Katu oli lähemmäs sata metriä leveä. Kun nostin katseeni, näin edessä Brandenburgin portin. Samassa huomasin maassa avatun tyhjän säilykepurkin, siinä oli terävä reuna, ja tyhjän salmiakkirasian, ne olivat vääntyneitä. Ilahduin salmiakista, rasia näytti tutulta, punaista ja siinä oli salmiakkiruutuja. Se oli tuttu.
Ainoastaan viimeisestä pätkästä muistan uneen liittyvät tunteet, ne paljastavat kaiken.
Wednesday, October 10, 2007
Koulussa piti täydentää sukulaisten nimityksiä, he is my grandfather, and so on, tehtävään. Oppilaat kysyivät, voiko laittaa myös kuolleita. Ei, vain eläviä, sanoin. Sanat kuulostivat oudolta. Yksi oppilaista jätti kohdan tyhjäksi, eräs toinen kirjoitti edesmenneen sukulaisen kohdalle viallinen. He puristavat oppikirjaa hikisissä käsissään, heillä on mukana kynänpätkä ja jalassa isot sisätossut. Joillakin on tossuissa pupunkorvat. Sadesäällä kaikkialla tuoksuvat märät vaatteet, kengät ja sukat. Mietimme yhdessä, mikä haju meistä lähtee kun kastumme.
Välitunnilla sataa kylmää vettä ja on kova tuuli. Ulkona pienellä pihalla on 400 lasta, yksi kävelee pipo silmillä ja toisen ohjaavat hänet tahallaan opettajan läheisyyteen. Hän taputtelee pehmeillä lapasillaan, yrittää tunnistaa. Kahdeksan palloa on ilmassa yhtäaikaa.
Luokassa on tyttö, lihava ja jolla on erikoinen nimi, lisäksi hän on intohimoinen tuuban soittaja. Kukaan ei kiusaa häntä.
On oppilaita, jotka vaipuvat omiin ajatuksiinsa, he eivät kaipaa mitään tekemistä.
On joku, joka käy ohjelmoimassa koneita yrityksille, tekee pientä bisnestä, kymppivuotias. Hän on vaatimaton ja nöyrä, hänen ei tulisi mieleenkään vaatia mitään erityisoikeuksia. Ei todellakaan.
Eräs kertoo aina enostaan, jonka nimi on Ervin.
Joku aloittaa kesken tunnin tarinan autosta, jonka he ohittivat kesälomamatkalla, mutta hän ei muista enää mitä oli kertomassa.
Miten vanha olet, kysyvät oppilaat. 70, vastaan. Kenenkään ilme ei värähdä, kukaan ei kyseenalaista sitä.
Välitunnilla sataa kylmää vettä ja on kova tuuli. Ulkona pienellä pihalla on 400 lasta, yksi kävelee pipo silmillä ja toisen ohjaavat hänet tahallaan opettajan läheisyyteen. Hän taputtelee pehmeillä lapasillaan, yrittää tunnistaa. Kahdeksan palloa on ilmassa yhtäaikaa.
Luokassa on tyttö, lihava ja jolla on erikoinen nimi, lisäksi hän on intohimoinen tuuban soittaja. Kukaan ei kiusaa häntä.
On oppilaita, jotka vaipuvat omiin ajatuksiinsa, he eivät kaipaa mitään tekemistä.
On joku, joka käy ohjelmoimassa koneita yrityksille, tekee pientä bisnestä, kymppivuotias. Hän on vaatimaton ja nöyrä, hänen ei tulisi mieleenkään vaatia mitään erityisoikeuksia. Ei todellakaan.
Eräs kertoo aina enostaan, jonka nimi on Ervin.
Joku aloittaa kesken tunnin tarinan autosta, jonka he ohittivat kesälomamatkalla, mutta hän ei muista enää mitä oli kertomassa.
Miten vanha olet, kysyvät oppilaat. 70, vastaan. Kenenkään ilme ei värähdä, kukaan ei kyseenalaista sitä.
Tuesday, October 09, 2007
the sweetest dream ever
Väsyneenä, nyt täytyy alkaa karsia tekemisiä. Ensin lähtee liikunta, valitettavasti, se on ainoa, minkä voin karsia. Kaikenlainen hupikirjoittaminen, facebook, ym. myös mennä. Uupuneena tuntee aina olevansa täysinäinen astia, jossa ei ole kaikupohjaa. Liian täynnä.
Päällekkäinbuukkauksia. Monta.
Liian kiireessä tehtyjä asioita. Koko päivän kestävä minuuttiaikataulu.
Mutta jotain hupaisaakin. Oppilas ei voi käsittää englannintunnilla miksi on olemassa sanonta "luoda lantaa". Yritämme kaikki muut selittää: no se tarkoittaa lapioimista, lanta pois. Hevonsenkakka, siitä tässä oli kyse. Niin, mutta mitä ihmettä, mitä se on? hän jatkaa. Hevosen pilttuu, selitän, täyttyisi lannasta, jos sitä ei luotaisi pois. Siis mitä? Siis nyt hei, mä vien sut talleille, sanoo joku.
Hän ajatteli luomista as in creating something. Miksi kukaan loisi lantaa?!
Viime yönä nukuin huonosti, mutta näin maailman suloisimman unen: Olin omassa puutarhassani, takapihalla, kyykistyneenä jalkojeni varassa ja tarkastelin joitakin kasveja, ja kitkin rikkaruohoja. Siihen tuli siili, joka kulki jalkojeni alta, sitten kohti taloa ja avoimesta takapihan ovesta sisään, ja huonekaluja kierrellen suoraan varastohuoneeseen, joka on talon kaikkein keskimmäisin osa, ydin. Se jäi sinne, ja ymmärsin, että se oli asunut siellä jo pitkään. Varastohuoneesta portaiden alla on sama matka kaikkialle kotiin, se on keskellä ja se on täynnä tavaraa, sieltä ei siiliä löytäisi. Minusta tuntui hyvältä, että siili asui siellä. Se ei lähtisi pois. Lisäksi kun siili kulki, ajattelin sen piikkien kalisevan hiukan toisiaan vasten.
Päällekkäinbuukkauksia. Monta.
Liian kiireessä tehtyjä asioita. Koko päivän kestävä minuuttiaikataulu.
Mutta jotain hupaisaakin. Oppilas ei voi käsittää englannintunnilla miksi on olemassa sanonta "luoda lantaa". Yritämme kaikki muut selittää: no se tarkoittaa lapioimista, lanta pois. Hevonsenkakka, siitä tässä oli kyse. Niin, mutta mitä ihmettä, mitä se on? hän jatkaa. Hevosen pilttuu, selitän, täyttyisi lannasta, jos sitä ei luotaisi pois. Siis mitä? Siis nyt hei, mä vien sut talleille, sanoo joku.
Hän ajatteli luomista as in creating something. Miksi kukaan loisi lantaa?!
Viime yönä nukuin huonosti, mutta näin maailman suloisimman unen: Olin omassa puutarhassani, takapihalla, kyykistyneenä jalkojeni varassa ja tarkastelin joitakin kasveja, ja kitkin rikkaruohoja. Siihen tuli siili, joka kulki jalkojeni alta, sitten kohti taloa ja avoimesta takapihan ovesta sisään, ja huonekaluja kierrellen suoraan varastohuoneeseen, joka on talon kaikkein keskimmäisin osa, ydin. Se jäi sinne, ja ymmärsin, että se oli asunut siellä jo pitkään. Varastohuoneesta portaiden alla on sama matka kaikkialle kotiin, se on keskellä ja se on täynnä tavaraa, sieltä ei siiliä löytäisi. Minusta tuntui hyvältä, että siili asui siellä. Se ei lähtisi pois. Lisäksi kun siili kulki, ajattelin sen piikkien kalisevan hiukan toisiaan vasten.
Sunday, October 07, 2007
Kun millään keksi, mikä tarinani päähenkilö voisi olla. Ammatiltaan. Sitten keksin, etteihän hän ole mikään, sehän on juuri kaiken ydin. Hän ei ole mitään. Ja kuitenkin kaikkea. Tehtävän avoimeksi jättäminen on juuri tässä tarinassa olennaista.
Hän makaa sohvalla. Ja nyt tarkoitan pysyvästi. Nousematta ylös. Ainakin vielä pari kuukautta, kunnes synnyttää lapsensa.
Kun tämä on selvä, voin vapaasti aloittaa. En tiedä mitä hän ajattelee, mutta aavistan hänellä olevan melkoisen ajatuksen voiman.
Hän makaa sohvalla. Ja nyt tarkoitan pysyvästi. Nousematta ylös. Ainakin vielä pari kuukautta, kunnes synnyttää lapsensa.
Kun tämä on selvä, voin vapaasti aloittaa. En tiedä mitä hän ajattelee, mutta aavistan hänellä olevan melkoisen ajatuksen voiman.
Saturday, October 06, 2007
Ikkunassa ei ole verhoja. Ulkona on pimeää. Käykin niin, että puun ja sen oksien siluetti kuvastuu huoneen peilistä. Tunnistan sen näköjään, koska huomaan heti peilistä, että oksalla on jotakin ylimääräistä. Kohouma, pahkura. Se ei edes ole linnun muotoinen, mutta tiedän sen olevan lintu. Se on tullut jo yöpymään.
Masentuneena ajattelen, että kasvatustehtävässäni on liikaa. Lapset ovat liian vilkkaita. Ihmiset ovat hankalia.
Olisiko asennoiduttava toisin. Yritettävä ajatella kapeammin, ei kaikkia ihmisiä ystävinä, vaan osaa epäihmisinä, koska muuten en osaa asennoitua, en keksi syitä, miksi joku on vihamielinen. Olen liian lempeä: pahimmat räyhääjätkin näen ongelmaisina ressukoina (silti he saavat minut tolaltaan). En osaa vihata. Pitäisikö opetella pelkäämään, keräämään suojamuuria, aggressiota?
Osaisin varmaan olla ilkeä, jos yrittäisin. (Uskon ihmisen persoonallisuuden voivan kehittyä ja muuttua.)
Tänään kaikki meneekin pieleen.
Mietin kylää, jossa aika on pysähtynyt. Nykyisyyttä ei ole. Kaikki nykyinen on kulissi, kaikki todellinen on jo tapahtunut. Kylän halkoo kuitenkin rautatie. Metsät ovat usein sumun peitossa, ilmasto vain on sellainen. Kaupan yläkerrassa asuu nuori nainen. Hän on vakava, ja hänellä on pitkät tummat palmikot. Hän ei tiedä maailmasta mitään, on myynyt elämänsä, aikuiset puhuvat. He säälivät häntä. Kun hän tulee alas kylään, he menevät hänen luokseen ja myötäilevät hänen sanojaan. Hän puhuu harvoin. En koskaan kuullut hänen puhuvan.
Naisen asunnosta, harjakaton alta, tulvii valoa ikkunoihin. Kaikki näkevät hänen asuntonsa ääriviivat. Hän asuu siellä hiljaa kuin hiiri, sanoo kauppias. Koskaan ei kuulu mitään. Oletko sinä ollenkaan siellä, kysyy kauppias kerran naiselta kaupassa. Nainen punastuu, ei sano mitään.
Masentuneena ajattelen, että kasvatustehtävässäni on liikaa. Lapset ovat liian vilkkaita. Ihmiset ovat hankalia.
Olisiko asennoiduttava toisin. Yritettävä ajatella kapeammin, ei kaikkia ihmisiä ystävinä, vaan osaa epäihmisinä, koska muuten en osaa asennoitua, en keksi syitä, miksi joku on vihamielinen. Olen liian lempeä: pahimmat räyhääjätkin näen ongelmaisina ressukoina (silti he saavat minut tolaltaan). En osaa vihata. Pitäisikö opetella pelkäämään, keräämään suojamuuria, aggressiota?
Osaisin varmaan olla ilkeä, jos yrittäisin. (Uskon ihmisen persoonallisuuden voivan kehittyä ja muuttua.)
Tänään kaikki meneekin pieleen.
Mietin kylää, jossa aika on pysähtynyt. Nykyisyyttä ei ole. Kaikki nykyinen on kulissi, kaikki todellinen on jo tapahtunut. Kylän halkoo kuitenkin rautatie. Metsät ovat usein sumun peitossa, ilmasto vain on sellainen. Kaupan yläkerrassa asuu nuori nainen. Hän on vakava, ja hänellä on pitkät tummat palmikot. Hän ei tiedä maailmasta mitään, on myynyt elämänsä, aikuiset puhuvat. He säälivät häntä. Kun hän tulee alas kylään, he menevät hänen luokseen ja myötäilevät hänen sanojaan. Hän puhuu harvoin. En koskaan kuullut hänen puhuvan.
Naisen asunnosta, harjakaton alta, tulvii valoa ikkunoihin. Kaikki näkevät hänen asuntonsa ääriviivat. Hän asuu siellä hiljaa kuin hiiri, sanoo kauppias. Koskaan ei kuulu mitään. Oletko sinä ollenkaan siellä, kysyy kauppias kerran naiselta kaupassa. Nainen punastuu, ei sano mitään.
a dream
Ajamme autossa koko perhe, jossakin ulkomailla, ehkä Kreikassa. Olemme palaamassa vuorilta, alas vuorta, ja katsomme alas kaupunkiin. Leveällä puistotiellä on savuavia ajoneuvoja, on tapahtunut jotakin. Tie laskeutuu alaspäin, emmekä tunne kaupunkia, meillä on jonkinlainen kartta, mutta siitä ei ole apua. Päädymme suoraan puistokadulle. Siellä vallitsee yleinen kaaos. Nousemme pois autosta ja kävelemme pitkin katua. Se on kävelykatu, ympärillä on paljon ihmisiä. Joka puolella. Katu on kaksiosainen, välissä on puurivistö.
Toista puolta katua alaspäin astelee nainen, jolla on musta paita. Hänellä on kädessään ase. Hän ampuu sillä summittaisesti eteensä. Ajattelemme hänen olevan järjestystä pitävä poliisi, paidan takia. Emme katso enää häneen vaan kävelemme eteenpäin. Nainen kävelee aivan editsemme toiselle puolelle ja jatkaa ampumista talon seinään, ase on musta rynnäkkökivääri. Konetuliase, sanoo mieheni. Käymme keskustelua kumpi on oikea termi. Kävelemme rauhassa eteenpäin, lapset mukanamme. Menemme kirkkoon. Siellä vasta ymmärrämme, että nainen oli saanut aikaa kaiken kaaoksen. Meidän olisi kuulunut pelätä häntä. Olemme helpottuneita, turvassa, kirkossa on kynttilöitä ja rauhallinen tunnelma. Juomme kuumaa teetä.
*Typical features for my dreams: rauhallisuus äärimmäisessä katastrofissa
Toista puolta katua alaspäin astelee nainen, jolla on musta paita. Hänellä on kädessään ase. Hän ampuu sillä summittaisesti eteensä. Ajattelemme hänen olevan järjestystä pitävä poliisi, paidan takia. Emme katso enää häneen vaan kävelemme eteenpäin. Nainen kävelee aivan editsemme toiselle puolelle ja jatkaa ampumista talon seinään, ase on musta rynnäkkökivääri. Konetuliase, sanoo mieheni. Käymme keskustelua kumpi on oikea termi. Kävelemme rauhassa eteenpäin, lapset mukanamme. Menemme kirkkoon. Siellä vasta ymmärrämme, että nainen oli saanut aikaa kaiken kaaoksen. Meidän olisi kuulunut pelätä häntä. Olemme helpottuneita, turvassa, kirkossa on kynttilöitä ja rauhallinen tunnelma. Juomme kuumaa teetä.
*Typical features for my dreams: rauhallisuus äärimmäisessä katastrofissa
Thursday, October 04, 2007
Kotiin ajan parin työmaan kautta. Autolle on kapea reitti punaisten lieriöiden välissä, reitti muuttuu joka päivä. Reunoilla ammottavat syvät montut. Koko maisema on otettu pois, kaikki on hävinnyt.
Yhtenä päivänä eräästä koivusta kadun varrella putosi poikkeuksellisen paljon lehtiä, aivan kuin joku puuhakas työmies olisi kaatanut niitä kottikärryistä. Ne vain putosivat. Keltaisen pyöreät kultarahat. Maahan tuli valoa, valo oli kiinni lehdissä.
Sen jälkeen huomasin kaikkea keltaista. Työmiehen liivissä, metsässä - pieniä keskittymiä.
Yhtenä päivänä eräästä koivusta kadun varrella putosi poikkeuksellisen paljon lehtiä, aivan kuin joku puuhakas työmies olisi kaatanut niitä kottikärryistä. Ne vain putosivat. Keltaisen pyöreät kultarahat. Maahan tuli valoa, valo oli kiinni lehdissä.
Sen jälkeen huomasin kaikkea keltaista. Työmiehen liivissä, metsässä - pieniä keskittymiä.
Tuesday, October 02, 2007
uni
Viimeöinen uneni oli aivan täysin uudenlainen. Olin mukana aarteen nostamisessa, rosvojoukkio ryösti aarteita jonkin kaupungin edustalta merestä, se oli Englannin rannikkoa. Sitä hämmästelin, että Englannin rannikolta löytyy tällaisia aarteita. Mitä ne aarteet olivat, en muista. Näin ne, mutten enää muista. Olin jotenkin sekaantunut rikollisjoukon toimintaan, tietämättäni olin mukana... Nämä suuntaviivat ovat niin heikot, näiden pohjalta on kuitenkin mentävä.... Oli toisaalla iso ja jykevä ovi, ryöväreiden päämaja oli siellä, mietin sen oven takana, mitä tehdä. Ymmärsin mitä oli tapahtumassa, olin vyötetty mukaan tällaiseen toimintaan. Sitten olimme jo merenrantakaupungissa, joka muistutti Venetsiaa. Vesi (niin, joo..) liplatti, muistan tummansinisen veden ja portaat, jotka laskeutuivat mereen. Oli kesä. Syvyyttä ei osannut sanoa, mutta antiikin ajan aarteita sieltä nousi. Varmaankin jotakin näennäisesti arvotonta, mutta joka ei ollut pelkkää vanhaa rojua. Kaikille oli niiden esineiden arvo selvää heti kun ne näimme. Rosvot ja minä emme olleet ystäviä, mutta toimimme yhdessä, hyvää pataa, no problem. En tiedä sainko osan aarteista. Ehkä en, mutta sain olla mukana.
Sunday, September 30, 2007
Jo aamulla sängyssä on tehtävä skeemaa, koska on niin kaikkea. On mm. etsittävä oranssi paita, maanantaiksi. Jalkapallotreenit. Sieniretki. Lisäksi vietämme kuopuksen synttäreitä, ne ovat oikeasti vasta huomenna, mutta silloin on tarhapäivä.
Kysyn kuopukselta vähän aikaa sitten, mitä hän haluaa lahjaksi. Hän on aina yhtä liikuttava, nappaa lähimmän esineen, keltaisen piipittävän tipun, jolta on pää irti: Tämän! hän sanoo. Hänelle käy aivan hyvin, että se mitä saa, on jotain tuttua. Löydän kuitenkin kirppikseltä juomapullon, jossa on kätevä pillimekanismi ja leluhevosen, jolle on satulakin. Hän on aivan haltioitunut niistäkin. Kolme vuotta. Tämä oli kuopuksen viikonloppu. Uimahallissa odottelen heitä, olen jo ennakkoon saunonut sidosryhmieni kanssa, ja heidän perheidensä kanssa, ja pidän silmällä miesten puolen ovea, ja ovella käy kuopus, nakuna, pitää kädellään kiinni kaakeliseinästä ja seisahtuu hetkeksi katsomaan, mitä allasosastolla on. Menee sitten takaisin. Vedessä hän syöksähtelee ja sukeltelee. Hän hyppää reunalta syväänkin veteen. Hän selittää koko ajan, kiiruhtaessaan altaasta toiseen.
Illalla kuopus heltyy katsellessaan lehtiä syöviä apinoita, hän haluaisi ottaa ne syliin. Ne näyttävät ihmisvauvoilta, ne ovat niin samoja. Tuntuu niin hyvältä katsoa sellaista olentoa, joka ei tiedä olevansa aivan hassu vauva. Joka on vaan semmoinen, massuttaa lehtiä. Sohvalla lojumme me kaikki, ja oikeastaan ohjelma kertoo syöpäläisistä, ja miten eläimet torjuvat niitä. Miten maanläheisin keinoin! Ottavat kasan ruohoa, myttäävät sen pikku kourissaan palloksi, ja purevat sitä summittaisesti, noin ja näin, kunnes se on vihreää sylkimömmöä. Ettei niitä kukaan ole kieltänyt. Minä ajattelen sitrusmehuja tai pippuria, niilläkin voisi torjua turkin syöpäläisiä.
Mies häviää sienimetsään kuin kuljeskeleva koira, tai hirvi, aavistamme hänen olevan lähellä, kulkevan metsässä vierellä. Jostain syystä minä en löydä sieniä. Kuljemmekin lasten kanssa tiellä, vastaan tulee nainen ratsailla ja heti kavioiden takana pieni koira. Tiellä on keltaisia lehtiä ja hevosenlantaa. Kaikki huipentuu siihen, kun näemme puron. Se solisee alas kallioita, ison pudotuksen alla on syvä kohta, oikeastaan se on pieni puro, mutta pojat eivät voi uskoa sitä todeksi. Vesi tulee jostakin maan alta. Maan alla on vettä, sanoo kuopus mietteliäästi. Kuljemme aivan puron vartta ylöspäin, kuopuksen jalat spagetoituvat aina puun juurien yli mennessä. Sieniä ei löydy kuin vähän, suppilovahveroita ja muutama muu. Paljon tuoretta savea, hohtavaa sammalta, kalliopaasia.
Kysyn kuopukselta vähän aikaa sitten, mitä hän haluaa lahjaksi. Hän on aina yhtä liikuttava, nappaa lähimmän esineen, keltaisen piipittävän tipun, jolta on pää irti: Tämän! hän sanoo. Hänelle käy aivan hyvin, että se mitä saa, on jotain tuttua. Löydän kuitenkin kirppikseltä juomapullon, jossa on kätevä pillimekanismi ja leluhevosen, jolle on satulakin. Hän on aivan haltioitunut niistäkin. Kolme vuotta. Tämä oli kuopuksen viikonloppu. Uimahallissa odottelen heitä, olen jo ennakkoon saunonut sidosryhmieni kanssa, ja heidän perheidensä kanssa, ja pidän silmällä miesten puolen ovea, ja ovella käy kuopus, nakuna, pitää kädellään kiinni kaakeliseinästä ja seisahtuu hetkeksi katsomaan, mitä allasosastolla on. Menee sitten takaisin. Vedessä hän syöksähtelee ja sukeltelee. Hän hyppää reunalta syväänkin veteen. Hän selittää koko ajan, kiiruhtaessaan altaasta toiseen.
Illalla kuopus heltyy katsellessaan lehtiä syöviä apinoita, hän haluaisi ottaa ne syliin. Ne näyttävät ihmisvauvoilta, ne ovat niin samoja. Tuntuu niin hyvältä katsoa sellaista olentoa, joka ei tiedä olevansa aivan hassu vauva. Joka on vaan semmoinen, massuttaa lehtiä. Sohvalla lojumme me kaikki, ja oikeastaan ohjelma kertoo syöpäläisistä, ja miten eläimet torjuvat niitä. Miten maanläheisin keinoin! Ottavat kasan ruohoa, myttäävät sen pikku kourissaan palloksi, ja purevat sitä summittaisesti, noin ja näin, kunnes se on vihreää sylkimömmöä. Ettei niitä kukaan ole kieltänyt. Minä ajattelen sitrusmehuja tai pippuria, niilläkin voisi torjua turkin syöpäläisiä.
Mies häviää sienimetsään kuin kuljeskeleva koira, tai hirvi, aavistamme hänen olevan lähellä, kulkevan metsässä vierellä. Jostain syystä minä en löydä sieniä. Kuljemmekin lasten kanssa tiellä, vastaan tulee nainen ratsailla ja heti kavioiden takana pieni koira. Tiellä on keltaisia lehtiä ja hevosenlantaa. Kaikki huipentuu siihen, kun näemme puron. Se solisee alas kallioita, ison pudotuksen alla on syvä kohta, oikeastaan se on pieni puro, mutta pojat eivät voi uskoa sitä todeksi. Vesi tulee jostakin maan alta. Maan alla on vettä, sanoo kuopus mietteliäästi. Kuljemme aivan puron vartta ylöspäin, kuopuksen jalat spagetoituvat aina puun juurien yli mennessä. Sieniä ei löydy kuin vähän, suppilovahveroita ja muutama muu. Paljon tuoretta savea, hohtavaa sammalta, kalliopaasia.
Saturday, September 29, 2007
Käyn kuntoilemassa ja venyttelemässä ja uimassa. Käytän ilmaislipuista viimeisen kuntokeskukseen tänään. Puulattialla venytellessä tuntuu, että voisin tehdä kumarruksesta puolivoltin, hitaasti. Olen käyttänyt kaikki kahdeksan ilmaista kuntoseteliä. Pian siellä arvotaan puolen vuoden ilmainen jäsenyys. Toivon, että voitan. Paikka on lumoava. Sinne tarvitsee vain mennä, ja kaikesta voi nauttia. Olenhan minä tietysti liikkunut ennenkin - (olen ehkä kertonut Leilasta).
On ehkä vielä matkaa siihen, että uskaltaisi olla oma itsensä. Niin kauan sai tottua siihen, että omaperäisyydestä ja luovuudesta puhutaan, mutta mitään erilaisuutta ei hyväksytä. Se on yksinäistä.
Esikoinen on askarrellut lehdistä leikkaamalla hahmon, jossa on jotakin kummallista. Suu tai jokin on väärinpäin. Kasvojen osissa on häikkää, näyttää kyllä melkein oikealta. Suu on pehmeä, hahmo näyttää notkuvalta teiniltä tai vauvalta. Uskonnonvihkoonsa hän oli piirtänyt Jumalan: ison joustavan hahmon, jolla oli molemmissa käsissä jonglöörin temppupallot. Jumalan kädet ja vartalo olivat taipuisat, luuttoman notkeat, kuin intialaisella tanssijalla. - Hän hämmästyttää minua, esikoinen. Hän piirtää, muotoilee, leikkaa ja liimaa suvereenisti, nopeasti, katsomatta juurikaan työtä kun tekee, sitten se on valmis ja hän lähtee pois.
Keskimmäinen on se ahkerin piirtäjä, usein kuvissa on häkkimäisiä karsinoita, joissa on kaksi sänkitukkaista pikkuista, hän itse ja kuopus. Kuopus piirtää erivärisillä kynillä karttoja, joissa kynänjäljet ovat teitä. Valtavasti teitä.
On ehkä vielä matkaa siihen, että uskaltaisi olla oma itsensä. Niin kauan sai tottua siihen, että omaperäisyydestä ja luovuudesta puhutaan, mutta mitään erilaisuutta ei hyväksytä. Se on yksinäistä.
Esikoinen on askarrellut lehdistä leikkaamalla hahmon, jossa on jotakin kummallista. Suu tai jokin on väärinpäin. Kasvojen osissa on häikkää, näyttää kyllä melkein oikealta. Suu on pehmeä, hahmo näyttää notkuvalta teiniltä tai vauvalta. Uskonnonvihkoonsa hän oli piirtänyt Jumalan: ison joustavan hahmon, jolla oli molemmissa käsissä jonglöörin temppupallot. Jumalan kädet ja vartalo olivat taipuisat, luuttoman notkeat, kuin intialaisella tanssijalla. - Hän hämmästyttää minua, esikoinen. Hän piirtää, muotoilee, leikkaa ja liimaa suvereenisti, nopeasti, katsomatta juurikaan työtä kun tekee, sitten se on valmis ja hän lähtee pois.
Keskimmäinen on se ahkerin piirtäjä, usein kuvissa on häkkimäisiä karsinoita, joissa on kaksi sänkitukkaista pikkuista, hän itse ja kuopus. Kuopus piirtää erivärisillä kynillä karttoja, joissa kynänjäljet ovat teitä. Valtavasti teitä.
Friday, September 28, 2007
minä ja yhteiskunta
Tänään kirjoitin lautasliinaankin. Haravoin ympäristöä, josko siellä olisi roskapaperia, esitteitä, koska minulla oli ajatuksia, mutta vain muovitettu ruokalista oli. Kirjoitin: Mikä se tekstissä on? Se tekijä.
Tiedän, mitä tarkoitan. Vasta äskettäin olen alkanut ymmärtää, etteivät muut lue ajatuksiani. Minun täytyy sanoa ne. Se oli suuri oivallus. Sanoa kaikki itsestäänselvyydetkin, aivan kuin puhuisi suomea vieraana kielenä. Kohta varmaan kiertelen katuja, ja kerron, olen muuten ihminen, se on sellainen, joka -- jne.
Töissä tänään yksi tyttö sai raivarin ja repi kaikki paperit mitä edestään löysi, kynätkin katkoi pieniksi palasiksi. Kummasti oli voimaa, noin pienet pätkätkin sai vielä poikki, kuiskasi naapuri, kun lattialla oli sentin pätkiä. Ja kaikki vaan sen takia, kun ei ollut muistanut lukea.
Niin. Päivät ovat kiireisiä, etten juuri ehdi havaita kuin värisävyjä. Kollega muussasi puolukkasurvosta, että paidalle lennähti punaisia roiskeita, verivana. Se tekstin tekijä, sen tunnistaa kyllä, mutta joskus sen löytää vasta vähän etsimällä. Luin DeLilloa, josta en aluksi pitänyt, mutta sitten eilen rupesi pyörryttämään, kun luin. Tunnistan, mutta mitä se kipinä on? Kiihkoa, omistautumista, tärkeyttä itselle. Mikä tahansa tekstin aihe sitten onkaan.
Juoksen nyt alakertaan hakemaan sen kirjan. Yksi minuutti.
Sleep failed him more often now, not once or twice a week but four times, five. [...] He bypassed sleep and rounded into counterpoise, a moonless calm in which every force is balanced by another. This was the briefest of easings, a small pause in the stir of restless identities.
There was no answer to the question. He tried sedatives and hypnotics but they made him dependent, sending him inward in tight spirals. Every act he performed was self-haunted and synthetic. The palest thought carried an anxious shadow. What did he do? [...] put the book aside, finally, and lay completely still, trying to summon the will to speak the single word that would turn off the lights. Nothing existed around him. There was only the noise in his head, the mind in time.
When he died he would not end. The world would end.
Nukun makuupussissa omassa sängyssäni, post-Auschwitz-yhteiskunnassa.
Päivisin opetan ihmisiä ymmärtämään nollaa, miten nollan voi lisätä, ymmärrän, että se hämmentää. Pidän yllä prosesseja, ohjailen. Autossa ratkaisen huvikseni (huvikseni) loogisia Aivojumppatehtäviä Tiede-lehden takaa. Ne ovat höhliä. (Mikä kirjaimista ei kuulu joukkoon: I, E, D, Y, T, F.) On numeroita, ja yhdessä nurkassa tyhjä kolo. Mikä numero tähän tulee kaiken muun perusteella. Aika epäreilua, että joissakin tehtävissä vaadittiin neliöjuuria. Ratkaisevatko ihmiset näitä laskin kädessä?!!
Höyrysaunassa kuuntelen kahden sairaanhoitajan juttelua. Hoitajatkaan eivät kohtaa kuolemaa, se olisi tärkeätä, että oppisi, näkisi kuolevan, sanoo toinen. Pitää rynnätä heti paikalle. He puhuvat ja puhuvat, keskustelu siirtyy ruokakauppaan, jossa toinen oli nähnyt vanhan naapurinsa. Hänellä oli ollut mustahiuksinen lapsi rattaissa. Naapuri oli kertonut, lomaromanssin tulos, viides lapsi, isä jäi jonnekin sinne Saudeihin. Hei haloo! sanovat naiset. Välillä kuumaa höyryä suihkuaa meidän kaikkien niskaan. He kirkuvat, minä en, tiedän mitä se on, olen ollut täällä ennenkin.
Illansuussa ulkona on tummaa valoa. Lapset kirmaavat pihatiellä, rakentavat majaa, he lisivät, lisivät, kun kaverit tulevat. Minä olen sisällä ja ulkona. Kuopus rotevoituu. Esikoinen riuhtaisee taas yhden hampaan suustaan, se on pieni, ja sillä hän on purrut minuakin. Illan tullen kun pimenee hän nostattaa henkeä, vetää pois kaikki heiluvat hampaat. Nyt on alhaalla kulmassa aukko.
Tiedän, mitä tarkoitan. Vasta äskettäin olen alkanut ymmärtää, etteivät muut lue ajatuksiani. Minun täytyy sanoa ne. Se oli suuri oivallus. Sanoa kaikki itsestäänselvyydetkin, aivan kuin puhuisi suomea vieraana kielenä. Kohta varmaan kiertelen katuja, ja kerron, olen muuten ihminen, se on sellainen, joka -- jne.
Töissä tänään yksi tyttö sai raivarin ja repi kaikki paperit mitä edestään löysi, kynätkin katkoi pieniksi palasiksi. Kummasti oli voimaa, noin pienet pätkätkin sai vielä poikki, kuiskasi naapuri, kun lattialla oli sentin pätkiä. Ja kaikki vaan sen takia, kun ei ollut muistanut lukea.
Niin. Päivät ovat kiireisiä, etten juuri ehdi havaita kuin värisävyjä. Kollega muussasi puolukkasurvosta, että paidalle lennähti punaisia roiskeita, verivana. Se tekstin tekijä, sen tunnistaa kyllä, mutta joskus sen löytää vasta vähän etsimällä. Luin DeLilloa, josta en aluksi pitänyt, mutta sitten eilen rupesi pyörryttämään, kun luin. Tunnistan, mutta mitä se kipinä on? Kiihkoa, omistautumista, tärkeyttä itselle. Mikä tahansa tekstin aihe sitten onkaan.
Juoksen nyt alakertaan hakemaan sen kirjan. Yksi minuutti.
Sleep failed him more often now, not once or twice a week but four times, five. [...] He bypassed sleep and rounded into counterpoise, a moonless calm in which every force is balanced by another. This was the briefest of easings, a small pause in the stir of restless identities.
There was no answer to the question. He tried sedatives and hypnotics but they made him dependent, sending him inward in tight spirals. Every act he performed was self-haunted and synthetic. The palest thought carried an anxious shadow. What did he do? [...] put the book aside, finally, and lay completely still, trying to summon the will to speak the single word that would turn off the lights. Nothing existed around him. There was only the noise in his head, the mind in time.
When he died he would not end. The world would end.
Nukun makuupussissa omassa sängyssäni, post-Auschwitz-yhteiskunnassa.
Päivisin opetan ihmisiä ymmärtämään nollaa, miten nollan voi lisätä, ymmärrän, että se hämmentää. Pidän yllä prosesseja, ohjailen. Autossa ratkaisen huvikseni (huvikseni) loogisia Aivojumppatehtäviä Tiede-lehden takaa. Ne ovat höhliä. (Mikä kirjaimista ei kuulu joukkoon: I, E, D, Y, T, F.) On numeroita, ja yhdessä nurkassa tyhjä kolo. Mikä numero tähän tulee kaiken muun perusteella. Aika epäreilua, että joissakin tehtävissä vaadittiin neliöjuuria. Ratkaisevatko ihmiset näitä laskin kädessä?!!
Höyrysaunassa kuuntelen kahden sairaanhoitajan juttelua. Hoitajatkaan eivät kohtaa kuolemaa, se olisi tärkeätä, että oppisi, näkisi kuolevan, sanoo toinen. Pitää rynnätä heti paikalle. He puhuvat ja puhuvat, keskustelu siirtyy ruokakauppaan, jossa toinen oli nähnyt vanhan naapurinsa. Hänellä oli ollut mustahiuksinen lapsi rattaissa. Naapuri oli kertonut, lomaromanssin tulos, viides lapsi, isä jäi jonnekin sinne Saudeihin. Hei haloo! sanovat naiset. Välillä kuumaa höyryä suihkuaa meidän kaikkien niskaan. He kirkuvat, minä en, tiedän mitä se on, olen ollut täällä ennenkin.
Illansuussa ulkona on tummaa valoa. Lapset kirmaavat pihatiellä, rakentavat majaa, he lisivät, lisivät, kun kaverit tulevat. Minä olen sisällä ja ulkona. Kuopus rotevoituu. Esikoinen riuhtaisee taas yhden hampaan suustaan, se on pieni, ja sillä hän on purrut minuakin. Illan tullen kun pimenee hän nostattaa henkeä, vetää pois kaikki heiluvat hampaat. Nyt on alhaalla kulmassa aukko.
Sunday, September 23, 2007
Matkalla mökille luen runoja, Tua Forströmiä ja Gunnar Ekelöfiä. Luen osan niistä esikoiselle ääneen. Matkustan hänen kanssaan junassa, hän askartelee, kuljeskelee, leikkii, juttelee, syö, järjestelee tavaroitaan. Minä katselen ulos ikkunasta ja luen.
En ajattele sitä, minne olen menossa. Mökille kiertelemme loppumatkan autossa pieniä teitä. Maisema piiloutuu katseelta. Olen nyt jo tällä tiellä. Jo tässä. Tuhkaiset pilvet raahautuvat yllä. Tuuli ja välillä matalalta, oudon keltaisena, paistava aurinko. Olen tullut ajatuksissani, mutta silti, tiedän tämän. Kaikki piiloutuu, muuttuu kuvaksi, se tarjoaa vain kuvaa, tältä se näyttää, kääntää selkänsä, et siinä täällä ollutkaan, se kuiskii. Kaikki on kyyristynyttä. Voin vain arvailla, vielä se on elossa, on siinä henki tiukassa, niin se ajattelee. Ei se tunne sääliä samalla tavalla (ajattele luurankoa, joka nirhautuu rannan hiekkaan, joka aallon töytäisyllä). Täytyy seisahtua niille sijoilleen. Niinkö todella, katselen, en usko. Katson järven seinää, vesi on kuulasta, veden pinnalla leijuu keltaisia lehtiä, luopuneita. Esikoinen tulee, hänen silmänsä pysähtyvät pihaan, hän tunnistaa paikan, silmät ovat vasten vettä, ja sinisyys on niissä. Katson vain silmiä. Mene toki rantaa, ne sanovat.
Rannassa vesi on läpinäkyvää, vähän syvemmällä se on mustaa. Siellä ovat kaislat, kesällä ne tanssivat, vaihtoivat paikkaa. Vielä yhä kaikki on samoin. Olet olemassa.
Ensin amputointi, sitten saat raajan takaisin, rakkauden. Sitten kuolet kokonaan, johonkin muuhun. Näin se menee. En ollut varma, että tulisin koskaan mökille takaisin. En voi olla varma, voin toivoa. Seison rannassa, ja ajattelen, nyt ei ole entistä, eikä ole tulevaa. Tässä voi olla tyhjän päällä. Tuttuus on vain kuva.
Ne tulevat kaikki välähdyksinä, keittiön ikkunasta katsoessani kaikki näyttää muuttumattomalta, samalta kuin kesällä. Kurjenkello kukkii yhä, sen isot kellot hohtavat metsän vihreässä peitteessä. Katson sitä kauan, ennenkuin mieleeni tulee, että se on epätavallista.
Sängyn peitolla mökissä on kauranjyvä. Yksi jyvä.
Järvellä on yksi kuikka. Se ui ja pian niitä on kaksi. Ne uivat, kaksi siluettia leikkaa toisensa. Yhä uudelleen, nokat ehkä koskettavat toisiaan. Sitten niitä on kolme, mistä kolmas tuli, en tiedä. Katson niitä koko ajan. Aivan kuin ne kehräisivät lisää lintuja, uimalla, ristiin. Taas kerran, ja taas. Niitä on neljä, viisi, lopulta.
Uuden huomaaminen, eteenpäin meneminen, se on minulle aina jonkinlaisen kuplan sisältä ulos tulemista.
Sen jälkeen kun on tuntenut toisen käsillään, kaikki on toisin. - Anteeksi, että olin niin kitsas.
Tärkeän ihmisen voi loihtia vierelleen, vaikka hän olisi poissakin. Sinä keittiössä, laittamassa jotakin syötävää. En näe sinua, ehkä sivusilmällä, mutta silti näen, tiedän. "Jos se olis nyt tuossa, niin se tekis niin, ja sanois sitä...". Niin, juon viiniä ja loikoilen sohvalla... aikaa on niin vähän, kaikki olisi sanottava ja tehtävä nyt. Kuitenkaan se ei onnistu.
Mökillä kuuntelen radiota ja ajattelen kaikkea tätä. Yöllä näen unta talosta. Se ei ole omani, vaan jokin julkinen paikka, ehkä metroasema tai kahvila. Siellä on mustia ja valkoihoisia ihmisiä, kirpputori, kyllä, varmastikin kahvila. Tunnelma on hyvä, en tunne muita, mutta he tuntuvat ystäviltä. Mielessämme odotamme seuraavaa aaltoa. Sitten vesi tulvii taas ovista ja täyttää koko talon ääriään myöten, ja se tarkoittaa, että juhlat alkavat. (Hämärä muistikuva, olen nähnyt tällaista unta kerran ennenkin. Toisaalta tämä on juuri vastakkaista, mitä veden varaan joutuminen valveilla tuntuu. Taas toisaalta, käynhän veneilemässä jatkuvasti vuotavalla veneellä.) Nautimme vedestä, pyörimme siinä ja vesi on viileämpää kuin iho, ei kylmää, vaan sopivan virkistävää. Tunnen veden iholla. Talo on väljä ja iso, ja vettä on paljon. Sitten se vähenee ja noruu pois viemäreistä, näen senkin, viimeisetkin rippeet korisevat alas lattiakaivoon. Unen lopussa saan äidiltä kirjeen, hän antaa sen käteeni, kaksi arkkia, toinen on saate, toinen kokoontaitettu kirje, jonka päällä lukee: Ihailen sinua. (!)
En ajattele sitä, minne olen menossa. Mökille kiertelemme loppumatkan autossa pieniä teitä. Maisema piiloutuu katseelta. Olen nyt jo tällä tiellä. Jo tässä. Tuhkaiset pilvet raahautuvat yllä. Tuuli ja välillä matalalta, oudon keltaisena, paistava aurinko. Olen tullut ajatuksissani, mutta silti, tiedän tämän. Kaikki piiloutuu, muuttuu kuvaksi, se tarjoaa vain kuvaa, tältä se näyttää, kääntää selkänsä, et siinä täällä ollutkaan, se kuiskii. Kaikki on kyyristynyttä. Voin vain arvailla, vielä se on elossa, on siinä henki tiukassa, niin se ajattelee. Ei se tunne sääliä samalla tavalla (ajattele luurankoa, joka nirhautuu rannan hiekkaan, joka aallon töytäisyllä). Täytyy seisahtua niille sijoilleen. Niinkö todella, katselen, en usko. Katson järven seinää, vesi on kuulasta, veden pinnalla leijuu keltaisia lehtiä, luopuneita. Esikoinen tulee, hänen silmänsä pysähtyvät pihaan, hän tunnistaa paikan, silmät ovat vasten vettä, ja sinisyys on niissä. Katson vain silmiä. Mene toki rantaa, ne sanovat.
Rannassa vesi on läpinäkyvää, vähän syvemmällä se on mustaa. Siellä ovat kaislat, kesällä ne tanssivat, vaihtoivat paikkaa. Vielä yhä kaikki on samoin. Olet olemassa.
Ensin amputointi, sitten saat raajan takaisin, rakkauden. Sitten kuolet kokonaan, johonkin muuhun. Näin se menee. En ollut varma, että tulisin koskaan mökille takaisin. En voi olla varma, voin toivoa. Seison rannassa, ja ajattelen, nyt ei ole entistä, eikä ole tulevaa. Tässä voi olla tyhjän päällä. Tuttuus on vain kuva.
Ne tulevat kaikki välähdyksinä, keittiön ikkunasta katsoessani kaikki näyttää muuttumattomalta, samalta kuin kesällä. Kurjenkello kukkii yhä, sen isot kellot hohtavat metsän vihreässä peitteessä. Katson sitä kauan, ennenkuin mieleeni tulee, että se on epätavallista.
Sängyn peitolla mökissä on kauranjyvä. Yksi jyvä.
Järvellä on yksi kuikka. Se ui ja pian niitä on kaksi. Ne uivat, kaksi siluettia leikkaa toisensa. Yhä uudelleen, nokat ehkä koskettavat toisiaan. Sitten niitä on kolme, mistä kolmas tuli, en tiedä. Katson niitä koko ajan. Aivan kuin ne kehräisivät lisää lintuja, uimalla, ristiin. Taas kerran, ja taas. Niitä on neljä, viisi, lopulta.
Uuden huomaaminen, eteenpäin meneminen, se on minulle aina jonkinlaisen kuplan sisältä ulos tulemista.
Sen jälkeen kun on tuntenut toisen käsillään, kaikki on toisin. - Anteeksi, että olin niin kitsas.
Tärkeän ihmisen voi loihtia vierelleen, vaikka hän olisi poissakin. Sinä keittiössä, laittamassa jotakin syötävää. En näe sinua, ehkä sivusilmällä, mutta silti näen, tiedän. "Jos se olis nyt tuossa, niin se tekis niin, ja sanois sitä...". Niin, juon viiniä ja loikoilen sohvalla... aikaa on niin vähän, kaikki olisi sanottava ja tehtävä nyt. Kuitenkaan se ei onnistu.
Mökillä kuuntelen radiota ja ajattelen kaikkea tätä. Yöllä näen unta talosta. Se ei ole omani, vaan jokin julkinen paikka, ehkä metroasema tai kahvila. Siellä on mustia ja valkoihoisia ihmisiä, kirpputori, kyllä, varmastikin kahvila. Tunnelma on hyvä, en tunne muita, mutta he tuntuvat ystäviltä. Mielessämme odotamme seuraavaa aaltoa. Sitten vesi tulvii taas ovista ja täyttää koko talon ääriään myöten, ja se tarkoittaa, että juhlat alkavat. (Hämärä muistikuva, olen nähnyt tällaista unta kerran ennenkin. Toisaalta tämä on juuri vastakkaista, mitä veden varaan joutuminen valveilla tuntuu. Taas toisaalta, käynhän veneilemässä jatkuvasti vuotavalla veneellä.) Nautimme vedestä, pyörimme siinä ja vesi on viileämpää kuin iho, ei kylmää, vaan sopivan virkistävää. Tunnen veden iholla. Talo on väljä ja iso, ja vettä on paljon. Sitten se vähenee ja noruu pois viemäreistä, näen senkin, viimeisetkin rippeet korisevat alas lattiakaivoon. Unen lopussa saan äidiltä kirjeen, hän antaa sen käteeni, kaksi arkkia, toinen on saate, toinen kokoontaitettu kirje, jonka päällä lukee: Ihailen sinua. (!)
Thursday, September 20, 2007
Se asia
Aina kun kirjoitan kirjettä hänelle, pyyhin pois sanoja, lauseita, kirjoitan uudestaan. Ennen yritin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, neutraalisti, huolettomasti, mutta kuitenkin sillä tavalla monimerkityksellisesti, että sanomani, se todellinen sanoma, tulisi selväksi. Koska muutamat asiathan ovat selviä.
Sitten eilen ajattelin, että jospa kirjoittaisinkin tännekin aivan suoraan, rehellisesti. Sellaista en ole ennen tehnyt. En ole kokenut paljastaneeni mitään. Olen kirjoittanut, kyllä, mutta tavalla, joka jättää ytimen sanomatta, tarkoituksen, kaikkein tärkeimmän. Tiedän, että luet tätä nyt. Sinun takiasi perustin koko blogin. Sitä ei ole koskaan vielä sanottu. Kuvittele minut istumassa heinikkoisella rannalla valtavan ison kivenlohkareen päällä. Katson eteenpäin, kerron kaikesta, mitä näen. En ole sanallakaan sanonut istuvani kiven päällä. Puhumattakaan, että olisin kertonut siitä mitään muuta. En, en!!
Välillä ajattelen muuta, en voi katsoa siihen koko aikaa. Pisaroita, tämänpäiväisiä. Satoi niin rankasti, kun pyöräilin. Pisarat olivat isoja ja kovia, tunsin ne iholla takin läpi. Ne olivat raskaita, mietin, miten taivaalta voi tulla mitään niin painavaa. Kuvittele jos sataisi kalliota, sanoi keskimmäinen myöhemmin. Olin juuri kuvitellut, ne pisarat olisivat todella raskaita. Vettä valui kenkiin, viileä samettinen tunne jaloissa. Mutta en ole hauras, vaan todella lujista aineksista tehty, nauran sateelle ja myrskylle. Kuitenkin varon, odotan kylmyyden ja vilun ryöpsähdystä. Sitä ei tule, pelkään turhaan. Vain kengät kastuvat.
Mitä todella haluan, on puhua suoraan. Se onnistuu. Puhua kenelle tahansa niin, ettei välissä ole mitään. Mutta nytkin teen sitä, katson kauas, mahdollisiin kohtaamisiin. - Istun kivellä. Rannalla on hienoa valkoista hiekkaa. Jalanjälkiä siinä, lasten. - Tällaista teen, jätän irtonaisia jälkiä, aivan kuin en voisi sanoa, mitä siinä teen, miksi istun. Että olin tarkkailemassa vettä ja vedenalaisia kiviä. Sulavatko kivet aaltoihin. Että ajattelen järvien yhteydessä veden varaan joutumista, pinnan alle.
On mahdotonta päästä tämän lähemmäs. Olet iso, kivi. Haluan istua, en koskaan lähde siitä pois.
Kaikki alkoi kai viattomana leikkinä. Leikillä ja todellisuudella ei ole eroa. Ja viattomana? Tälle voi nauraa. Kaikki tämä on koskettanut perinpohjaisesti. Kukaan ei tiedä, miten hyvältä tämä minusta tuntuu, sanoi keskimmäinen eilen. En muista mistä oli kyse, mutta kun lause eteni sana sanalta, testasin, kestääkö se, onko se totta. Se oli. Sitä ei voi kiistää.
Oli aikoja, kun elin vain sen varassa, mitä tiesin. Luin kaikki merkit. Mahdollisetkin, koska toivoin vastausta. En uskonut mitään tapahtuvan, kaikki mitä saatoin tehdä, oli se, että ilmaisin itseäni. Voit aina sanoa aidot tunteet. Kukaan ei voi syyttää sinua siitä, tai vaatia tilille. Ja tunnustamalla rakkautta - - ilmavirta on sinuun päin, odotat, luet.
On olemassa astioita. Joskus ajattelin, että näin alkeellisiin asioihin ei voi mennä - kuin että joskus keksittiin säilytysastiat, kulhot ja pullot. Joissa voi säilyttää pienen meren - juomavettä. Tyhjäkin astia on arvokas.
Yritän, enkä voi päästä sinne. Kivi on maan pinnalla kuin suru, luusta erkaantunut kappale, uloke. Sillä järvellä ei ole mitään! Ei majakoita, ei... vain pimeää, sameaa, tummaa. Lempeää, ja se laivakin. Ehkä juuri tästä pitäisi kertoa! Eräänä iltana, kesäiltana, lapsuudenkotiini tuli vieraita, miehiä, jotka olivat tulleet tuohon rantaan laivalla. Epätavallista, koska järvi on pieni. Niillä miehillä ei ollut kasvoja, mutta jotenkin he olivat tuttuja. Itsevarmoja. He kertoivat, että juhlat ovat alkamassa, meidän täytyy mennä. He usuttivat meitä lähtemään. Laiva on rannassa, he toistelivat, kasvottomat. Menimme ullakolle etsimään vaatteita. Koit olivat syöneet kaiken. Isäni astui ulos käsissään reikäinen puku. Ei, hän toisteli äidille, ei näissä vaatteissa. Näin miesten selät, kun he lähtivät kohti rantaa, kahdestaan, kiireisin askelin.
Se, mitä on selkäsi takana - pelko. Parhaiten se pysyisi poissa, kun siitä ei puhuisi. Voitko kuvitella mitään niin hullua, kuin naisen, joka käännyttää pois kokonaisen armeijan sanomalla, että perääntykää, jumalan nimessä, jos henkenne on teille kallis? Et voi. Minä - en oikein tiedä, missä tällä hetkellä seison. Katson eteenpäin, mutta - myös maata alla. Paikka ei ole lukkoonlyöty sinänä, mutta jos haluan sen olevan, niin se on.
On kyse rakkaudesta, tietenkin. Rakkaus seesteisimmillään on minulle läsnäoloa silloinkin kun ei ole läsnä. Esim. että katsot vierellesi, ja hän on siinä. Voit mennä siihen tunteeseen, milloin haluat. Mutta sitä edeltävät amputoinnin vaiheet. Että harhailet jossakin, moottoritien reunalla, muistisi menettäneenä, ruhjeisena? Et muista? Et ymmärrä? Sattuu? Joku heiluttaa jotakin ohikiitävän auton ikkunasta, huutaa jotakin? Ei?
Sitten eilen ajattelin, että jospa kirjoittaisinkin tännekin aivan suoraan, rehellisesti. Sellaista en ole ennen tehnyt. En ole kokenut paljastaneeni mitään. Olen kirjoittanut, kyllä, mutta tavalla, joka jättää ytimen sanomatta, tarkoituksen, kaikkein tärkeimmän. Tiedän, että luet tätä nyt. Sinun takiasi perustin koko blogin. Sitä ei ole koskaan vielä sanottu. Kuvittele minut istumassa heinikkoisella rannalla valtavan ison kivenlohkareen päällä. Katson eteenpäin, kerron kaikesta, mitä näen. En ole sanallakaan sanonut istuvani kiven päällä. Puhumattakaan, että olisin kertonut siitä mitään muuta. En, en!!
Välillä ajattelen muuta, en voi katsoa siihen koko aikaa. Pisaroita, tämänpäiväisiä. Satoi niin rankasti, kun pyöräilin. Pisarat olivat isoja ja kovia, tunsin ne iholla takin läpi. Ne olivat raskaita, mietin, miten taivaalta voi tulla mitään niin painavaa. Kuvittele jos sataisi kalliota, sanoi keskimmäinen myöhemmin. Olin juuri kuvitellut, ne pisarat olisivat todella raskaita. Vettä valui kenkiin, viileä samettinen tunne jaloissa. Mutta en ole hauras, vaan todella lujista aineksista tehty, nauran sateelle ja myrskylle. Kuitenkin varon, odotan kylmyyden ja vilun ryöpsähdystä. Sitä ei tule, pelkään turhaan. Vain kengät kastuvat.
Mitä todella haluan, on puhua suoraan. Se onnistuu. Puhua kenelle tahansa niin, ettei välissä ole mitään. Mutta nytkin teen sitä, katson kauas, mahdollisiin kohtaamisiin. - Istun kivellä. Rannalla on hienoa valkoista hiekkaa. Jalanjälkiä siinä, lasten. - Tällaista teen, jätän irtonaisia jälkiä, aivan kuin en voisi sanoa, mitä siinä teen, miksi istun. Että olin tarkkailemassa vettä ja vedenalaisia kiviä. Sulavatko kivet aaltoihin. Että ajattelen järvien yhteydessä veden varaan joutumista, pinnan alle.
On mahdotonta päästä tämän lähemmäs. Olet iso, kivi. Haluan istua, en koskaan lähde siitä pois.
Kaikki alkoi kai viattomana leikkinä. Leikillä ja todellisuudella ei ole eroa. Ja viattomana? Tälle voi nauraa. Kaikki tämä on koskettanut perinpohjaisesti. Kukaan ei tiedä, miten hyvältä tämä minusta tuntuu, sanoi keskimmäinen eilen. En muista mistä oli kyse, mutta kun lause eteni sana sanalta, testasin, kestääkö se, onko se totta. Se oli. Sitä ei voi kiistää.
Oli aikoja, kun elin vain sen varassa, mitä tiesin. Luin kaikki merkit. Mahdollisetkin, koska toivoin vastausta. En uskonut mitään tapahtuvan, kaikki mitä saatoin tehdä, oli se, että ilmaisin itseäni. Voit aina sanoa aidot tunteet. Kukaan ei voi syyttää sinua siitä, tai vaatia tilille. Ja tunnustamalla rakkautta - - ilmavirta on sinuun päin, odotat, luet.
On olemassa astioita. Joskus ajattelin, että näin alkeellisiin asioihin ei voi mennä - kuin että joskus keksittiin säilytysastiat, kulhot ja pullot. Joissa voi säilyttää pienen meren - juomavettä. Tyhjäkin astia on arvokas.
Yritän, enkä voi päästä sinne. Kivi on maan pinnalla kuin suru, luusta erkaantunut kappale, uloke. Sillä järvellä ei ole mitään! Ei majakoita, ei... vain pimeää, sameaa, tummaa. Lempeää, ja se laivakin. Ehkä juuri tästä pitäisi kertoa! Eräänä iltana, kesäiltana, lapsuudenkotiini tuli vieraita, miehiä, jotka olivat tulleet tuohon rantaan laivalla. Epätavallista, koska järvi on pieni. Niillä miehillä ei ollut kasvoja, mutta jotenkin he olivat tuttuja. Itsevarmoja. He kertoivat, että juhlat ovat alkamassa, meidän täytyy mennä. He usuttivat meitä lähtemään. Laiva on rannassa, he toistelivat, kasvottomat. Menimme ullakolle etsimään vaatteita. Koit olivat syöneet kaiken. Isäni astui ulos käsissään reikäinen puku. Ei, hän toisteli äidille, ei näissä vaatteissa. Näin miesten selät, kun he lähtivät kohti rantaa, kahdestaan, kiireisin askelin.
Se, mitä on selkäsi takana - pelko. Parhaiten se pysyisi poissa, kun siitä ei puhuisi. Voitko kuvitella mitään niin hullua, kuin naisen, joka käännyttää pois kokonaisen armeijan sanomalla, että perääntykää, jumalan nimessä, jos henkenne on teille kallis? Et voi. Minä - en oikein tiedä, missä tällä hetkellä seison. Katson eteenpäin, mutta - myös maata alla. Paikka ei ole lukkoonlyöty sinänä, mutta jos haluan sen olevan, niin se on.
On kyse rakkaudesta, tietenkin. Rakkaus seesteisimmillään on minulle läsnäoloa silloinkin kun ei ole läsnä. Esim. että katsot vierellesi, ja hän on siinä. Voit mennä siihen tunteeseen, milloin haluat. Mutta sitä edeltävät amputoinnin vaiheet. Että harhailet jossakin, moottoritien reunalla, muistisi menettäneenä, ruhjeisena? Et muista? Et ymmärrä? Sattuu? Joku heiluttaa jotakin ohikiitävän auton ikkunasta, huutaa jotakin? Ei?
Wednesday, September 19, 2007
Kanit
Lapsena kävin kanipaikassa, siellä oli paljon kaneja. Kanit olivat varovaisia, ja aikuiset kanit jotenkin luisia ja kyhmyräisiä. Poikaset olivat ihanan pehmeitä ja niiden jaloissa oli poimuja, iho oli löysää, väljää kasvaa. Turkki oli silkinpehmeä. Ne pötkivät hassusti ja vauvamaisen kömpelösti eteenpäin. Ne kyyristyivät sylissä, painautuivat pikku keräksi.
Tiesin, että kanipaikan omistaja syö kaneja. Se oli fakta. Kaninpoikaset olivat silti pehmeitä ja ihania.
Kun olet jonkun seurassa, jonka kehoa ajattelet, alkaa itse ottaa asentoja, jotka paljastavat. Antavat ilmi, myöten, eivät ole yhdentekeviä. Ei tarvitse katsoa. Kuvittelet jonkun väläyksen. Jos jo tiedät, silti kuvittelet.
Tiesin, että kanipaikan omistaja syö kaneja. Se oli fakta. Kaninpoikaset olivat silti pehmeitä ja ihania.
Kun olet jonkun seurassa, jonka kehoa ajattelet, alkaa itse ottaa asentoja, jotka paljastavat. Antavat ilmi, myöten, eivät ole yhdentekeviä. Ei tarvitse katsoa. Kuvittelet jonkun väläyksen. Jos jo tiedät, silti kuvittelet.
Aurinko paistaa, näen sen sääkaihtimien välistäkin aivan selvästi. Koko huone kylpee valossa, vaikka aurinko ei paista ikkunoihin, vaan puihin, jotka varjostavat rakennusta. Puut ovat muuttamassa väriään. Latvassa on punaista ja kultaa, vihreää. Lehvästöt, shrubberies, näyttävät ylhäältäpäin niin pehmeiltä, pudottavilta. Haluaisin pudottautua.
Näin unta laivamatkasta, jonne lähdin äitini kanssa. Matka oli kummallinen, se oli koko ajan alkutekijöissään. Matkustimme, lähdimme matkaan lähtemättä minnekään. Ajoimme autolla rantaan, totesimme, että siinä on iso punainen laiva. Ei mitään, kaikki on alussa. Laivan nähdessä voi aloittaa. Menimme rannassa olevaan kerrostaloon, asuntoon, joka on tyhjä, ei huonekaluja, suunnittelemaan matkaa. Laiva lähtisi pian. Tehdään kaikki tässä ja nyt. Mitään ei ennakolta, vaan nyt, ajattelin. Matka laivalle oli raskas, aivan kuin olisimme painaneet tonnin. Ajattelin kävelyä laivaan, syksyisen puistokadun poikki, emme tulisi ehtimään. Rannassa oli joku rautainen veistos, iso patsas. Söimme asunnossa hernekeittoa, emme ehtisi. Ehdimme jos ehdimme. Laiva lähti, näimme sen merellä.
1. Aikominen.
Seisot englantilaisessa olohuoneessa, jossa on kukallinen sohva ja pehmeä kokolattiamatto. Nurkassa on televisio ja sen takana liukuovet terassille, joka on sateesta märkä. Tv-uutisissa kerrotaan Ruandan kansanmurhasta. Liukuoven lasissa on vesiroiskeita. On kevät, kaikki puhkeaa. Istut, pehmeä matto vaimentaa askeleet, hengityksen. Uutistenlukijan nuotti nousee ja laskee. Hän toteaa. Valittavasti, hän laskee ääntään lauseen lopussa. Tunnet, miten pehmeää kaikki ympärilläsi on, niin pehmeää, ettet tunne lihaksiasi ja luitasi.
2. Eristäytyneisyys
Näin unta laivamatkasta, jonne lähdin äitini kanssa. Matka oli kummallinen, se oli koko ajan alkutekijöissään. Matkustimme, lähdimme matkaan lähtemättä minnekään. Ajoimme autolla rantaan, totesimme, että siinä on iso punainen laiva. Ei mitään, kaikki on alussa. Laivan nähdessä voi aloittaa. Menimme rannassa olevaan kerrostaloon, asuntoon, joka on tyhjä, ei huonekaluja, suunnittelemaan matkaa. Laiva lähtisi pian. Tehdään kaikki tässä ja nyt. Mitään ei ennakolta, vaan nyt, ajattelin. Matka laivalle oli raskas, aivan kuin olisimme painaneet tonnin. Ajattelin kävelyä laivaan, syksyisen puistokadun poikki, emme tulisi ehtimään. Rannassa oli joku rautainen veistos, iso patsas. Söimme asunnossa hernekeittoa, emme ehtisi. Ehdimme jos ehdimme. Laiva lähti, näimme sen merellä.
1. Aikominen.
Seisot englantilaisessa olohuoneessa, jossa on kukallinen sohva ja pehmeä kokolattiamatto. Nurkassa on televisio ja sen takana liukuovet terassille, joka on sateesta märkä. Tv-uutisissa kerrotaan Ruandan kansanmurhasta. Liukuoven lasissa on vesiroiskeita. On kevät, kaikki puhkeaa. Istut, pehmeä matto vaimentaa askeleet, hengityksen. Uutistenlukijan nuotti nousee ja laskee. Hän toteaa. Valittavasti, hän laskee ääntään lauseen lopussa. Tunnet, miten pehmeää kaikki ympärilläsi on, niin pehmeää, ettet tunne lihaksiasi ja luitasi.
2. Eristäytyneisyys
Monday, September 17, 2007
Try the supermarket
Väsyneenä tartuin vaan johonkin kirjaan, kun olin tullut sateen läpi kotiin. Se oli Jhumpa Lahirin The Interpreter of Maladies. Muistan sen hyvin, vaikka luin sen aikoja sitten. Siinä nainen kävi supermarketissa, osti paljon, paljon ruokaa, kaikkea, teki itse chutneyt ja marinadit, keitti niitä höyryäviä hedelmäisiä patoja aina sunnuntaisin. Hän oli raskaana. Mutta heidän vauvansa kuoli. Sen jälkeen he söivät koko talven pelkkää mysliä.
Sitten oli intialainen pariskunta, Yhdysvalloissa, toinen heistä nainen, joka yritti valmistaa samoja kalaruokia kuin kotona Intiassa. The other thing that made Mrs. Sen happy was fish from the seaside. It was always the whole fish she desired, not shell-fish, or the fillets Eliot's mother had broiled one night [...] "It is very frustrating", Mrs. Sen apologised, "to live so close to the ocean and not to have so much fish." She added that while the fish there tasted nothing like the fish in India, at least it was fresh. Now that it was getting colder, the boats were no longer going out regularly, and sometimes there as no whole fish available for weeks at a time.
Try the supermarket", his mother suggested.
Mrs. Sen shook her head. "In the supermarket I can feed a cat thirty-two dinners from one of thirty-two tins, but I can never find a single fish I like, never a single."
Sitten rouva Sen on saanut ostettua kalan - ja hän tietää mitä tehdä:
Later in the apartment, she pulled the blade out of the cupboard, spread newspapers across the carpet, and inspected her treasures. One by one she drew them from the paper wrapping, wrinkled and tinged with blood. She stroked the tails, prodded the bellies, pried apart the gutted flesh. With a pair of scissors she clipped the fins. She tucked a finger under the gills, a red so bright they made her vermillion seem pale. She grasped the body, lined with inky streaks, at either end, and notched it at intervals against the blade.
[...] she sliced the stems off the eggplant. She divided it into long, slender strips, then into small squares, smaller and smaller, as small as sugar cubes.
"I'm going to put these in a very tasty stew with fish and green bananas", she announced. "Only I will have to do without green bananas."
Istun sohvalla ja ajattelen, kirjoitan kone poikien ruokalautasten välissä, koko ajan ruokaa on lähellä, he kertovat penkoneensa lehtiroskista, ja ohikulkevat olivat nyökytelleet, näin, näyttää esikoinen, ja pudistaa päätään. He syövät, murentavat kalapihviä sormissa, se tirisee. Maiskutusta. Macha on tulozza täyteen, he sanovat. He nuolevat lusikkaa, kalapihviin syödään keskelle reikä.
Ruuan tuoksu kantaa. Lämpimän kalan tuoksu. Teksti kantaa, päätän mitä olen.
Sitten oli intialainen pariskunta, Yhdysvalloissa, toinen heistä nainen, joka yritti valmistaa samoja kalaruokia kuin kotona Intiassa. The other thing that made Mrs. Sen happy was fish from the seaside. It was always the whole fish she desired, not shell-fish, or the fillets Eliot's mother had broiled one night [...] "It is very frustrating", Mrs. Sen apologised, "to live so close to the ocean and not to have so much fish." She added that while the fish there tasted nothing like the fish in India, at least it was fresh. Now that it was getting colder, the boats were no longer going out regularly, and sometimes there as no whole fish available for weeks at a time.
Try the supermarket", his mother suggested.
Mrs. Sen shook her head. "In the supermarket I can feed a cat thirty-two dinners from one of thirty-two tins, but I can never find a single fish I like, never a single."
Sitten rouva Sen on saanut ostettua kalan - ja hän tietää mitä tehdä:
Later in the apartment, she pulled the blade out of the cupboard, spread newspapers across the carpet, and inspected her treasures. One by one she drew them from the paper wrapping, wrinkled and tinged with blood. She stroked the tails, prodded the bellies, pried apart the gutted flesh. With a pair of scissors she clipped the fins. She tucked a finger under the gills, a red so bright they made her vermillion seem pale. She grasped the body, lined with inky streaks, at either end, and notched it at intervals against the blade.
[...] she sliced the stems off the eggplant. She divided it into long, slender strips, then into small squares, smaller and smaller, as small as sugar cubes.
"I'm going to put these in a very tasty stew with fish and green bananas", she announced. "Only I will have to do without green bananas."
Istun sohvalla ja ajattelen, kirjoitan kone poikien ruokalautasten välissä, koko ajan ruokaa on lähellä, he kertovat penkoneensa lehtiroskista, ja ohikulkevat olivat nyökytelleet, näin, näyttää esikoinen, ja pudistaa päätään. He syövät, murentavat kalapihviä sormissa, se tirisee. Maiskutusta. Macha on tulozza täyteen, he sanovat. He nuolevat lusikkaa, kalapihviin syödään keskelle reikä.
Ruuan tuoksu kantaa. Lämpimän kalan tuoksu. Teksti kantaa, päätän mitä olen.
Sunday, September 16, 2007
Poltan ketjussa. Istunkin aivan tuolin reunalla, aivan kuin olisin lähdössä jonnekin, pian Huomaan, että herätän levottomuutta muissakin. En voi sille mitään. En ole lähdössä mihinkään. Nielen joka päivä kourallisen pillereitä, mutta eivät ne mitään tee. Joku minussa on vahvempaa kuin ne, tiedän, etteivät ne koskaan mitään mahda sille. Miten ne voisivatkaan, en usko.
Seinällä roikkuu morsiuspuku ja karhuntalja. Miksi minun on niin vaikea muistaa? Pukua, kenen se on? Minun pitäisi tietää. En muista ihmisten kasvojakaan, ne ovat aina vieraat.
Tuoksuu muhennettu keitetty peruna. Voi että, ajattelen. Jos joutuisin pakkaseen, kaikesta tästä lämpimästä pois. Kaikki jakaantuu niin jyrkästi kylmään ja lämpimään. Suu tuntuu jauhoiselta. Istun edelleen samassa huonossa asennossa. Kirjoitan oikeaoppisesti, kielioppisääntöjen mukaan. Ne, jotka pian tulevat, löytävät minut tästä. Heidän ilmeensä on helpottunut, hän on yhä siinä. He hämmästyvät muutosta liiaksi, pitäisivät sitä merkkinä jostakin. En voi enää liikkua. En jaksa vastata kysymyksiin. Kaiken päällä on liikaa kuonaa, näitä tapoja ei enää voi muuttaa. Katson ulos ikkunasta, poltan taukoamatta ja kirjoitan.
Seinällä roikkuu morsiuspuku ja karhuntalja. Miksi minun on niin vaikea muistaa? Pukua, kenen se on? Minun pitäisi tietää. En muista ihmisten kasvojakaan, ne ovat aina vieraat.
Tuoksuu muhennettu keitetty peruna. Voi että, ajattelen. Jos joutuisin pakkaseen, kaikesta tästä lämpimästä pois. Kaikki jakaantuu niin jyrkästi kylmään ja lämpimään. Suu tuntuu jauhoiselta. Istun edelleen samassa huonossa asennossa. Kirjoitan oikeaoppisesti, kielioppisääntöjen mukaan. Ne, jotka pian tulevat, löytävät minut tästä. Heidän ilmeensä on helpottunut, hän on yhä siinä. He hämmästyvät muutosta liiaksi, pitäisivät sitä merkkinä jostakin. En voi enää liikkua. En jaksa vastata kysymyksiin. Kaiken päällä on liikaa kuonaa, näitä tapoja ei enää voi muuttaa. Katson ulos ikkunasta, poltan taukoamatta ja kirjoitan.
Kuvittele, että olet talo, ja että joku korjaa aivan sisintä osaasi, varastotilaa sen uumenissa. Poraa seiniä, tunnet sen, ja korjaajan liikkeet sisässäsi. Hän kääntyy, ja laittaa radion päälle, kumartuu. Pysähtyy pitkiksi ajoiksi. Jotakin hän rakentaa. Hyllyjä seiniin. Järjestystä, että ihmisillä on vankka usko järjestykseen. Hän vasaroi, valoa välkähtelee vatsan ihosi läpi, kirkkaita pisteitä, ne ovat seinää poratut reiät. Pikku tähdet, ajattelet, somat, ei siinä mitään. Pidät tähdistä. Niille kaikki papuset mahtuvat, lokeroihin. Hän tekee ja rakentaa ja annat tehdä, koska se on kaikkien parhaaksi. Kilisee, kun hän laskee nauloja maahan, pois käsistä. Tunnet, kun joku osuu kohdalleen. Lopputulosta et koskaan näe, mutta tunnet.
Subscribe to:
Posts (Atom)