Oli ärsyttävä päivä. Olin vähällä kirjoittaa olipa taas ärsyttävä päivä, vaikka se ei olisi ollut totta, koska ei niitä niin usein ole. Viikonloppu oli ainakin hauska: olimme hiihtämässä koko perheellä keskuspuistossa. Kahdella isommalla pojalla hiihto sujuu hyvin, mutta tulin perässä kuopuksen kanssa. Hän kaatui varmasti 5000 kertaa. Elin kuin nopeutetussa filmissä: kaikki muut hiihtäjät menivät kovaa vauhtia. On vaikea muistaa, että hiihtämisessäkin tarvitaan tasapainoa.. Kuopus otti kaiken huumorilla ja yritti keksiä kaaduttuaan asiaa: "Jaahas, ja juuli muuhalaisen kohlalle!" Ja hän jäi istuallaan katselemaan muka muurahaista. Ne olivat maan sisässä. Kävimme hiihtomajalla, syömässä melko runsaan välipalan. Sitten hiihdimme vielä takaisin, yhteensä kokonaiset neljä kilometriä! Mikä uni! Luminen metsä, lumen tuoksu, pian se katoaa - lumi on sadun elementti. Illalla lapset kävivät juoksemassa lumessa takapihalla - saunasta käsin. Kuopus hieroi isoa lumipaakkua mahaansa. Minä kävelin lumessa, sen olin tehnyt viimeksi lapsena. Lumi on liukasta paljaissa jalkapohjissa! Ja se antaa kummasti periksi, kengät jalassa samaa ei huomaa.

"Human nature will not flourish, any more than a potato, if it be planted and replanted, for too long a series of generations, in the same worn-out soil. My children have had other birthplaces, and, so far as their fortunes may be within my control, shall strike their roots into unaccustomed earth." (Nathaniel Hawthorne, "The Custom-House")

Jos tämä on totta - se muuttaa kaiken minunkin kohdallani, minunkin ongelmieni suhteen. Se ei kuitenkaan poista kaipausta vanhaan maahan. Eikä se poista vierauden tunnetta, sopeutumisvaikeuksia.

Voi voi, niin paljon on taas tapahtunut. (näin aloitin päiväkirjani jo kymmenvuotiaanakin..) Huoh... kävin vesijumpassa Tapiolassa ja se oli hauska kevyt lihastreeni. Vaikka jotakuta inhottaisikin tämä, pidän kaikesta reippailusta ja ulkoilmaelämästä, hikingista, kuntosalista, juoksusta ja rakastan saada vanhat lihakset takaisin. Kirjoittaminen viimeisenä kotiäitivuonna vei ne ja toi tilalle läskiä. Nyt alan kuoriutua, mutta se vie pois myös suojakerrosta, enkä kellu enää niin hyvin kuin ennen, lipsahtelin koko ajan veden alle tänäänkin, enkä muista ettei siellä voi hengittää! Se on niin kirkasta, että miksei voisi! (Pilatesjumppaakin voi tehdä vanhassa pohjalaistalossa, räsymaton päällä.)

Luen ujoustutkimusta. En ollut ennen varma, olenko ujo, mutta kyllä, aivan varmasti olen. Miltei kaikki tuntemani ihmiset ovat, tai sitten heillä on vankka kilpi, joka peittää ujouden. Minuun pätee niin hyvin se, että jään aloilleni, en kutsu vieraita, vaikka olisi niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ei muka ole aikaa?! Mihin sitten on aikaa? Tämän on muututtava, hyvän sään aikana. Kaiken tämän muistin, kun näin L:n, entisen työkaverini kymmenen vuoden takaa. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, iloinen! Ei koskaan arvele vaivaavansa toista, vaan kaikessa on positiivinen oletus. Hän tekee kaikkea, mitä en tule ajatelleeksi! Miksi ei!! On yhtäältä kauhistuttavaa, toisaalta juuri sopivaa, että olen työssä, jossa tarvitsen sosiaalisia tuntosarvia. Sarvet väsyvät kyllä paljon. Sarvet toimivat hyvin, oikeastaan se mitä tarvitsen, on lisää jämäkkyyttä ja assertiivisuutta.

Iltaisin lepäämme. Kuopus asettuu päiväkodista tultuaan makaamaan sohvalle viltin alle ja siinä hän lepää. Hän on taas hirveän suolainen, se tarkoittaa kylpypäivää...

Tämän päivän onnellisin sattumus: olin pianotunnilla ja kuuntelin sivukorvalla keskimmäisen soittoa ja samalla löysin hänen reppunsa pohjalta vanhoja karkkeja! Söin niitä halukkaasti ja luin ujouskirjaa. Se oli parasta.

Viikon onnettomin sattuma: keskimmäinen otti kävelyllä ollessamme ison risun käteensä ja huitaisi sillä taaksepäin. Emme kumpikaan huomanneet, että meitä oli juuri ohittamassa nainen. Risu läiskähti hänen naamalleen, ja hän suuttui kovasti. Hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan meitä. Sanoin anteeksi. Voisi opettaa pyytämään anteeksi, hän huusi ja osoitti lasta. Lopuksi hän hymyili surullisesti ja sanoi: Vahinkohan se tietysti oli. Sitten hän jäi vielä seisomaan eteemme. (Meneppäs jo tai saat lisää raippoja - !) Ihmiset voivat olla yllättävän vihaisia tai sitten vaatia yllättävän paljon huomaavaisuutta.

Viikon tapahtuma muuten vaan: otin töistä pöyisen kankaisen maailmankartan ja pesin sen koneessa kotonani ja silitin silitysraudalla, Afrikat ja kaikki. Kuumensin raudalla paikkoja, missä tuttuni ovat käyneet, kuten Arubaa.

Osan elämän tapahtumista ei ole tarkoituskaan olla hauskoja. Osa voisi olla miellyttäviä. Yritän muistaa sen.

Joulun vietimme kuten tavallista mökissä Lermontovin piirikunnassa. Sää oli uzasnii. Viisitoista astetta pakkasta ja viima, joka meni läpi seinistä ja vaatteista. Takkatuli antoi lämpöä. Kylmyys muistuttaa lapsuudesta: tukka jäätyi, silmäripset menivät valkoiseen jäähän, housut kastuivat saatessa reisistä niin että ne liimautuivat kiinni reisiin, sade kasteli vaatteet kokonaan, kengät olivat likomärät. Ei tällaista aikuisena enää koe, aikuiset ovat järkeviä ja osaavat huolehtia ja pukeutua. Lapsena oli nälkäinenkin pitkään asiaa murehtimatta, ruoka-aikana sitten söi. Nyt syön aivan kuin olisin nälänhädän partaalla. Huolehdin, että saan riittävästi syödäkseni, toisin sanoen. Kauhistun, jos tiedän, ettei ruokaa ole saatavilla kokonaiseen päivään. Ikään kuin se olisi jonkinlainen ongelma. Lapsuudessa ei ruoka ollut mikään nautinnon lähde.

Olin mökillä tyytyväinen kunnes jääkansi toistamiseen peitti mökin. Tuli lumimyrsky, ukkonen jyrisi ja tuuli niin, että vanhat ikkunalasit pullistelivat sisäänpäin uhkaavasti. Järvi ja ilma voi tulla mökkiin sisään, uskon sen ilman muuta. Pulkat ja liukurit kuuluivat lentelevän myrskyssä pitkin metsiä. (Talvivaatteemmekin olivat liian heppoiset. En osaa enää pukeutua - tähän täytyy tulla muutos. Espoossa liikun koko talven sisäkengillä!) Sähköt reistailivat, muuntajaan tuli valokaari. Hirvittävät leiskat löivät, emme silti huolestuneet hetkiseksikään, koska isäni on linja-asentaja. Tiesin, että sen täytyy olla vain koivunoksa, joka putosi langoille. Se paloikin pian poroksi. Ulkona myrsky laantui pian teräksenharmaaksi valoksi. Kaikki valo tuntui tulevan kapeasta kuunsirpistä. Lähdin kävelylle, vaikka oli jo ilta. Metsissä voi kävellä allapäin uhkarohkeasti ja pelkäämättä. On pimeää kuusta huolimatta, mutta en pelkää susia. Ne ovat ainoita pelättäviä, karhujen nukkuessa. Olen rohkea, susia kutsun Terri-koiriksi. Tse, koiruli, tule tänne, jos haluat nuuhkia! Matkalla läheiselle vuorelle menen pienen talon ohi, jossa asuu todella vanha pariskunta, ehkä kahdeksissakymmenissä. Hekin asuvat lumen saartamina. (Voin aina huutaa heitä apuun, jos kohtaan Terri-koiran.) Lähinnä pelkään ketunrautoja, mitä tiedän maastossa olevan. Talon takaa alkaa erämaa, joka jatkuu kymmeniä kilometrejä rikkumattomana. Mene sinne! Tähtien mukaan voit hyvin suunnistaa. Siellä on katinkultakaivos, joka tällä säällä hehkuu ja kimaltaa. Vanha mies tulee ulos talosta, mutta hän ei jätä ulko-ovea turhan pitkäksi aikaa auki. Lämpö karkaa niin nopeasti ja talo jäähtyy. En koskaan kuitenkaan kysyisi häneltä: Miten te pärjäätte kahdestaan täällä? Miten minä pärjään?


Minua ei syönyt susi, mutta kuulin kyllä metsässä outoa ryminää. Hirvi lähti ehkä liikkeelle makuulta. Tai ehkä se oli hirviö. Seuraavana päivänä teemme retken läheiseen niemeen, jonne kesäisin melomme. Ilta on tähtikirkas. Kuopus tulee pulkassa käärittynä viltteihin, koska tuuli on pureva. Mietin, miten varvut pärjäävät tällaisessa. Ne ovat niin pieniä ja hentoja. Hiihdämme yli järvenselän. Lennän kertaalleen selälleni, kun katson linnunrataa, joka näkyy selvästi. Niemessä teemme nuotion sen soiseen päähän, jonne ei tuuli sovi niin hyvin. Se sopii vähän joka paikkaan, ja kangistuttaa nopeasti. Tuli syttyy, ja kipinät elävät hetken. Suopursut alkavat tuoksua, kun nuotio lämmittää niitä. Nuotion valo sokaisee niin, että kaikki ympärillä näyttää pimeämmältä kuin onkaan. Syömme eväitä. Paluumatkalla sormet jäätyvät kärjistä tunnottomiksi. Perillä on ryhdyttävä heti tulentekoon, että saamme mökin lämpimäksi. Vajan munalukko on sulatettava kynttilällä, lukko on umpijäässä.

Lumi ja jää kantavat, talvella on hyvä liikkua. Kelirikon aikaan täällä ollaan kiikissä kuin piruparat.

Kuopus kertoo aamulla nähneensä yöllä nukkumatin. Sillä oli ollut otsalamppu päässä. (Se oli tosiasiassa mies, joka kävi peittelemässä lapset otsalampun kanssa.)

Kotiin Espooseen tullessa kaikki on kylmää. Ehkä kolmetoista astetta? Rakenteet ovat jäähtyneet ja kestää aikansa, ennen kuin ne ovat taas lämpimät. Siirtymiset ovat niin vaikeita. En millään haluaisi luopua ajasta, jolloin sai nukkua tarpeeksi, olla vapaasti. Kirjoittamista on vaikea sovittaa ahtaaseen saumaan, jolloin olisi pari hetkeä vapaata ennen pakollista nukkumaanmenoa ennen seuraavaa työpäivää. Sen täytyy jonnekin kuitenkin mahtua. On hauska elää elämää, jossa on niin paljon tekemistä ja ristiriitoja ja unelmia. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. En tavoittelekaan tekstien julkaisemista, forget it. Kunpa olisi aikaa ylipäätään kirjoittaa.