Voi voi, niin paljon on taas tapahtunut. (näin aloitin päiväkirjani jo kymmenvuotiaanakin..) Huoh... kävin vesijumpassa Tapiolassa ja se oli hauska kevyt lihastreeni. Vaikka jotakuta inhottaisikin tämä, pidän kaikesta reippailusta ja ulkoilmaelämästä, hikingista, kuntosalista, juoksusta ja rakastan saada vanhat lihakset takaisin. Kirjoittaminen viimeisenä kotiäitivuonna vei ne ja toi tilalle läskiä. Nyt alan kuoriutua, mutta se vie pois myös suojakerrosta, enkä kellu enää niin hyvin kuin ennen, lipsahtelin koko ajan veden alle tänäänkin, enkä muista ettei siellä voi hengittää! Se on niin kirkasta, että miksei voisi! (Pilatesjumppaakin voi tehdä vanhassa pohjalaistalossa, räsymaton päällä.)

Luen ujoustutkimusta. En ollut ennen varma, olenko ujo, mutta kyllä, aivan varmasti olen. Miltei kaikki tuntemani ihmiset ovat, tai sitten heillä on vankka kilpi, joka peittää ujouden. Minuun pätee niin hyvin se, että jään aloilleni, en kutsu vieraita, vaikka olisi niin paljon ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ei muka ole aikaa?! Mihin sitten on aikaa? Tämän on muututtava, hyvän sään aikana. Kaiken tämän muistin, kun näin L:n, entisen työkaverini kymmenen vuoden takaa. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, iloinen! Ei koskaan arvele vaivaavansa toista, vaan kaikessa on positiivinen oletus. Hän tekee kaikkea, mitä en tule ajatelleeksi! Miksi ei!! On yhtäältä kauhistuttavaa, toisaalta juuri sopivaa, että olen työssä, jossa tarvitsen sosiaalisia tuntosarvia. Sarvet väsyvät kyllä paljon. Sarvet toimivat hyvin, oikeastaan se mitä tarvitsen, on lisää jämäkkyyttä ja assertiivisuutta.

Iltaisin lepäämme. Kuopus asettuu päiväkodista tultuaan makaamaan sohvalle viltin alle ja siinä hän lepää. Hän on taas hirveän suolainen, se tarkoittaa kylpypäivää...

Tämän päivän onnellisin sattumus: olin pianotunnilla ja kuuntelin sivukorvalla keskimmäisen soittoa ja samalla löysin hänen reppunsa pohjalta vanhoja karkkeja! Söin niitä halukkaasti ja luin ujouskirjaa. Se oli parasta.

Viikon onnettomin sattuma: keskimmäinen otti kävelyllä ollessamme ison risun käteensä ja huitaisi sillä taaksepäin. Emme kumpikaan huomanneet, että meitä oli juuri ohittamassa nainen. Risu läiskähti hänen naamalleen, ja hän suuttui kovasti. Hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan meitä. Sanoin anteeksi. Voisi opettaa pyytämään anteeksi, hän huusi ja osoitti lasta. Lopuksi hän hymyili surullisesti ja sanoi: Vahinkohan se tietysti oli. Sitten hän jäi vielä seisomaan eteemme. (Meneppäs jo tai saat lisää raippoja - !) Ihmiset voivat olla yllättävän vihaisia tai sitten vaatia yllättävän paljon huomaavaisuutta.

Viikon tapahtuma muuten vaan: otin töistä pöyisen kankaisen maailmankartan ja pesin sen koneessa kotonani ja silitin silitysraudalla, Afrikat ja kaikki. Kuumensin raudalla paikkoja, missä tuttuni ovat käyneet, kuten Arubaa.

Osan elämän tapahtumista ei ole tarkoituskaan olla hauskoja. Osa voisi olla miellyttäviä. Yritän muistaa sen.