loma

Juuri kun minulla olisi paljon asiaa, ja kirjoitettavaa, hikoilen tuskaani villapaitojen sisällä täällä sianpaskalta haisevassa taajamassa, jossa ei kylläkään nyt haise, kun paska on jäätynyt. Rakastan kaikkea kuitenkin niin paljon - on vaikea kertoa kaikkea niin nopeasti. No, isoisä kaarnanharmaa, isoäiti hiirenharmaa asuvat siis täällä ruskeanpaperin värisessä lumivalkeassa kaupungissa... koko viikon tauko työstä on mennyt psykoanalyysin parissa (kirjastotäti vastaa puhelimeen, ja alkaa iloisesti nauraen puhua jollekulle - niinpä tietysti!), vatsataudissa, joka iski sunnuntaina, unettomissa öissä vatsanväänteiden takia ja nyt tuntuu flunssalta. On elettävä niin, että muistaa katoavaisuuden koko ajan. Radiosta kuulin, että tuhannella suomalaisella on myös tappava sairaus heidän sitä tietämättään. Tämän juuri halusin kuulla! Tieto lisäsi ihanasti elämäniloani!! Turha sanoakaan, mitä minulla oli sairaspäivinäni luettavana: Kellariloukko! Luin sen kolmeen kertaan ja totesin, ettei senkaltaista ihmistä tarvitse lähteä renesanssin ajan Italiasta hakemaan. Ei. Vahasin silmänluomet kynttilänvahalla, vaeltelin tuvassa, luin Kodin Kuvalehtiä. Niiden itsehoito-osiot tekivät minut vielä sairaammaksi. On kuin suomalaiset olisivat avanneet Pandoran lippaan, ja kaikki se törky ajelehtii minulle. Luin artikkeleita: poikani teki itsemurhan, jne. (Se oli positiivisimmasta päästä.) Kaipaisin jotakin todella kevyttä, olenkin nyt kirjastossa ja lainaan taas mahdollisimman ohuita kirjoja. Mikään ei ole kevyttä. Olen liiskaantunut pohjalaisen taivaan alle ja kuljen nyt mahdollisimman matalana. Mahdollisimman pitkänä, käärmeenä. Ainoa pakotie pois tästä olisi se, että tietäisi lopun olevan tulossa eikä välittäisi siitä. Sitten osaisi nauttia hetkistä ja elämän merkitykseksi riittäisi esim. kaunis koristelautanen. Liikuskelen muuten mökillä pattirin, isoisäni vanhoilla tossuilla. Nuo ovat muuten aika käytetyt, sanoi mies. Pohjat ovat kuluneet kirkkaiksi. Oi, aika loppuu, virkailija sammuttaa koneet. ---

todella paljon iloa

Vietän aikaa keskimmäisen kanssa ostoskeskuksessa. Ympärillä on ihmisiä, jossakin vilahtaa tuttujakin, mutta vain kaukana liukuportaissa, en jaksa ryhtyä puhelemaan heille. Valitsimme savannisimman paikan, josta on hyvät näköalat. - Mitä toivoisit kaikkein eniten, kysyn keskimmäiseltä. - En mitään, hän sanoo. Osasin odottaa sitä, koska vaikka hänellä on filosofisia ajatuksia, yleensä hän ei ota kantaa, vaan saattaa istua pitkäänkin ja kuljeskella säyseästi sinne minne muutkin, hänen elementtinsä on staattisuus. - Ai jaa, hän havahtuu usein. - Mutta mikä olisi oikein mukavaa, joka voisi tapahtua, yritän vielä. Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, niin voisin täyttää hänen kaikki toiveensa.. mutta hänelle ei tule mieleen mitään erikoista. Hän syö jo jäätelöä, ja lataa siihen kaiken keskittymisenä, maistelee jokaista nuolaisua. Olen tyytyväinen, ettei hän toivo mitään, kaikki on sitten jo hyvin. Päätän listata kaikki asiat, jotka tuottivat iloa tänään. Tai ainakin osan niistä.

Aamulla kun herään, olohuoneeseen on jo katettu herkkupöytä. -Liinat ja kaikki, sanoo kuopus ja esittelee villaista nukenpeittoa. Sen päällä on keksejä ja limsaa. -Tulkaa ottamaan, esikoinen sanoo. - Nalle täyttää kaksitoista vuotta! toistelee kuopus. Meille on varattu teepussitkin jo pöytään, minulle punainen Lady Grey, vaikka en juo teetä kuin hätätilassa. Esikoinen on voidellut ison lautasellisen voileipiä. Haluaisin ottaa pöydästä kuvan, kun he syövät ja nyökkivät toisilleen kuin tädit, mutta kamerasta on akku loppu, näin se alkaa ja jatkuu, kukaan ei kysele kenen luvalla herkut on otettu. Esikoinen löytää nokkahuilun ja sen ääni saa aivan absoluuttisen hulluksi! Hän pelaa sählyä sisällä ja alkaa tehdä robottia, joka on kesken. Liima ja teippi ovat loppu, kuten aina. Tee perunaliimaa, tokaisen esikoiselle. -Tuo oli hyvä idea, mies sanoo kiitollisena. Esikoinen saa siinä menemään jonkin aikaa, kun kypsentää perunan ja liimaa sillä.

Kuopus laulelee laulua Pieni Tytön Tylleröinen, tiedätkö miten se menee, hän kysyy. Hän rakastaa sitä laulua, vaikka on poika. Emme kumpikaan muista, miten se meni.

Aamulla järjestelen lahjaa yhteiselle ystävälle. Hän on merkittävä henkilö ja eräs ystävä ehdottaa puun istuttamista. Onko se kamala ajatus? hän kysyy varovasti. Se on kaunis ja kamala samalla kertaa, puussa on jatkuvuutta ja se saa ajattelemaan, että meillä ei ole samaa.

Esikoinen kuulee radiosta jutun siitä, miten Italiassa on toteutettu jollekin naiselle eutanasia, ja pian on tulossa sen kieltävä laki voimaan. Esikoinen kiihtyy suunniltaan ja kiivastuu, miten on mahdollista irrottaa joltakulta hengitysletkut. Hän ei ole eutanasian kannalla! Se on moraalisesti väärin. Hän paiskoo esineitä, nyrkkeilee näkymätöntä vastustajaa vastaan ja repii robotin ja alkaa rakentaa siitä aivoja aivokuolleelle. Hän ei voi käsittää, ettei ihmisaivoja voi rakentaa.

Siivoamme. Se on aina yhtä kauhistuttavaa, ehkä sen pelon takia, että tämä ei ehkä tällä kertaa siivoudukaan enää? Avaan ulko-oven ripeästi ja pelästyn valtavasti mustaa hahmoa oven edessä, luulen sitä kostajaksi ja joksikin pedoksi, vaikka ne ovat vain kuopuksen rattaat.

Telinevoimistelussa katson miten keskimmäinen venyttelee armeijamaisessa rivissä. Kissamaiset vanhemmat tytöt tekevät hyppyjä ja vatsalihasliikkeitä joihin en pysty. Katso noita, sanoo kuopus, kun tyttö roikkuu puolapuilla ja nostaa jalat suorina yli pään. He ovat vahvoja! On ihana hallita kehoa noin.

Käyn lenkillä lumisessa metsässä. Henttaan tien varressa joku mies seisoo liikennemerkin vieressä ja pitää siitä kiinni kädellä. Pysyykö pystyssä, olen vähällä kysyä. Mies on kuin elokuvasta, jossa mentiin kuudelta saunaan ja viideltä putkaan. Vastaan tulee sauvakävelijänainen, joka katsoo ohitseni miestä, joka pitää liikennemerkkiä pystyssä, naisen otsalla ovat syvät huolestuneisuuden ja pelon rypyt. Hän pelkää. Katson taaksepäin, että nainen pääsi ohi, mies pitelee kummasti merkkiä kuin kukkakimppua, ei nojaa siihen ollenkaan. Ylämäessä juoksen pahimmillani huojuen ja twistaten, alamäessä menee hyvin - hapenottokyky on kuitenkin jo parempi.

Metsä on valkoinen ja tiheä. Jostakin sinne valoa tihkuu. Kuusien alustat ovat takkuisia. Radio pätkii, ja se pomppii asemalta toiselle itse. Sähkölinjan kohdalla signaali katkeaa aina. Sähkökenttä on niin voimakas.

Illalla esikoinen on väsynyt ja hyväntuulinen. Sanon, että hän voi tuoda vauvansa sitten meille hoitoon. Hän nauraa, ja sanoo, että kaikki aikanaan. Olisi kämppiksiäkin kaksi tulossa. On etsimistä, neljä kämppistä ja vaimo, hän mutisee. Otatko sitten kämppiksenkin hoitoon, kun se käy ylikierroksilla, kysyy esikoinen. En osaa sanoa! En tiedä! Kuulostaa siltä, että en!

Illalla vielä Murmansk, äiti Venäjä (olen melko varma, että se ottaisi vastaan minutkin myötämielisesti, vaikka isäni sanoikin, että ei ottaisi) aiheuttivat iloa.

Eilen olin kotona sairaan esikoisen kanssa ja ei siinä mitään,. (pilkku, piste) olen mielelläni kotona. Jäisin kotiin lepäämään heti jos voisin. Onko aina pakko miettiä kaikkea liikaa, kuten nukkuvaa identiteettiä? Mikä herättäisi? Kaipaisin jotakin, joka herättäisi, antaisi merkityksen, sillä on kauheaa, jos merkitykset katoavat. Niiden mukana katoaa kaikki. Nyt kaikki tuntuu niin pysähtyneeltä. Elämä on tasaista, mutta ei rauhallista. Haluaisin, että se on dramaattista, mutta rauhallisessa mittakaavassa. Katsoin esikoisen kanssa ohjelmaa, jossa mies kertoi juuri tästä, sitä katsoo niin paljon medioita, tahtomattaankin kuulee asioita ja keskustelunpätkiä, vaikkei haluaisi, ja kaikista niistä yrittää koota jotakin ja käyttää hyödyksi, että en muista kuka sen oikeastaan sanoi - joku mies jossain kertoi, että hänen identiteettinsä nukkui 15 vuotta ja sitten heräsi. Ja se tapahtui, kun hän oli kuunnellut Kate Bushin musiikkia. Se oli herättänyt hänet ja saanut hänet elämään omana itsenään ja käyttämään omia voimavarojaan. Mietin, mikä herättäisi minut. Kaksi asiaa kuitenkin herätti minua eilen: luin Veloenan blogia. Aloin siivomaan alakerran makuuhuonetta, jossa on paljon remonttitavaroita ja lautoja. Heitin kaikki laudat ulos. Keräsin lelut pois lattialta ja imuroin. Huone alkoi näyttää isolta. Aloin siivota kirjahyllyä ja valmistaa siihen työpöytää itselleni. Löysin vanhoja papereita. Selailin Woolfin Yellow Wallpaperia. Siihen jäin.

Joskus olisi mukava pysähtyä, keskittyä vaikka ilmastointiin, sen kuuntelemiseen. Ihmiset tekevät tilan, ja silti en haluaisi mitään valmista puheenpartta ja tiivistä nelikulmaista puhetta vaan ei-valmista. Haluaisin, että kirjoituskin olisi ei-valmista ja avointa. Se on mahdotonta.

Siellä oli joki ja se oli dramaattinen niin kuin vain talvella voi olla (Tuhkasaari): valkeat lumiset penkat ja musta joen virta. Missään ei näkyvissä ketään, voiko siis rauhallisempaa olla. Ehkä kevät, tiaiset laulavat. Maaliskuu, ja olen lapsi, ja suojalumi tuoksuu ja kaikki hyvä on edessä ja voin tehdä lumesta taikinaa, kesä ja tädit ovat vasta kaukana tulossa. Kaukana jossain. Lapsena voi olla huonekalujen alla: meillä taas oli penkki, joka oli avattava ja sen sisällä oli kenkiä. Siellä oli sodanaikaisia saappaita. se oli valkea ja kulki koko seinän mittaisen matkan.

Talo ilman kattoa: tärkeimmät ja valaisevimmat asiat olen kuullut sivumennen mainituista sanoista.