todella paljon iloa

Vietän aikaa keskimmäisen kanssa ostoskeskuksessa. Ympärillä on ihmisiä, jossakin vilahtaa tuttujakin, mutta vain kaukana liukuportaissa, en jaksa ryhtyä puhelemaan heille. Valitsimme savannisimman paikan, josta on hyvät näköalat. - Mitä toivoisit kaikkein eniten, kysyn keskimmäiseltä. - En mitään, hän sanoo. Osasin odottaa sitä, koska vaikka hänellä on filosofisia ajatuksia, yleensä hän ei ota kantaa, vaan saattaa istua pitkäänkin ja kuljeskella säyseästi sinne minne muutkin, hänen elementtinsä on staattisuus. - Ai jaa, hän havahtuu usein. - Mutta mikä olisi oikein mukavaa, joka voisi tapahtua, yritän vielä. Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee, niin voisin täyttää hänen kaikki toiveensa.. mutta hänelle ei tule mieleen mitään erikoista. Hän syö jo jäätelöä, ja lataa siihen kaiken keskittymisenä, maistelee jokaista nuolaisua. Olen tyytyväinen, ettei hän toivo mitään, kaikki on sitten jo hyvin. Päätän listata kaikki asiat, jotka tuottivat iloa tänään. Tai ainakin osan niistä.

Aamulla kun herään, olohuoneeseen on jo katettu herkkupöytä. -Liinat ja kaikki, sanoo kuopus ja esittelee villaista nukenpeittoa. Sen päällä on keksejä ja limsaa. -Tulkaa ottamaan, esikoinen sanoo. - Nalle täyttää kaksitoista vuotta! toistelee kuopus. Meille on varattu teepussitkin jo pöytään, minulle punainen Lady Grey, vaikka en juo teetä kuin hätätilassa. Esikoinen on voidellut ison lautasellisen voileipiä. Haluaisin ottaa pöydästä kuvan, kun he syövät ja nyökkivät toisilleen kuin tädit, mutta kamerasta on akku loppu, näin se alkaa ja jatkuu, kukaan ei kysele kenen luvalla herkut on otettu. Esikoinen löytää nokkahuilun ja sen ääni saa aivan absoluuttisen hulluksi! Hän pelaa sählyä sisällä ja alkaa tehdä robottia, joka on kesken. Liima ja teippi ovat loppu, kuten aina. Tee perunaliimaa, tokaisen esikoiselle. -Tuo oli hyvä idea, mies sanoo kiitollisena. Esikoinen saa siinä menemään jonkin aikaa, kun kypsentää perunan ja liimaa sillä.

Kuopus laulelee laulua Pieni Tytön Tylleröinen, tiedätkö miten se menee, hän kysyy. Hän rakastaa sitä laulua, vaikka on poika. Emme kumpikaan muista, miten se meni.

Aamulla järjestelen lahjaa yhteiselle ystävälle. Hän on merkittävä henkilö ja eräs ystävä ehdottaa puun istuttamista. Onko se kamala ajatus? hän kysyy varovasti. Se on kaunis ja kamala samalla kertaa, puussa on jatkuvuutta ja se saa ajattelemaan, että meillä ei ole samaa.

Esikoinen kuulee radiosta jutun siitä, miten Italiassa on toteutettu jollekin naiselle eutanasia, ja pian on tulossa sen kieltävä laki voimaan. Esikoinen kiihtyy suunniltaan ja kiivastuu, miten on mahdollista irrottaa joltakulta hengitysletkut. Hän ei ole eutanasian kannalla! Se on moraalisesti väärin. Hän paiskoo esineitä, nyrkkeilee näkymätöntä vastustajaa vastaan ja repii robotin ja alkaa rakentaa siitä aivoja aivokuolleelle. Hän ei voi käsittää, ettei ihmisaivoja voi rakentaa.

Siivoamme. Se on aina yhtä kauhistuttavaa, ehkä sen pelon takia, että tämä ei ehkä tällä kertaa siivoudukaan enää? Avaan ulko-oven ripeästi ja pelästyn valtavasti mustaa hahmoa oven edessä, luulen sitä kostajaksi ja joksikin pedoksi, vaikka ne ovat vain kuopuksen rattaat.

Telinevoimistelussa katson miten keskimmäinen venyttelee armeijamaisessa rivissä. Kissamaiset vanhemmat tytöt tekevät hyppyjä ja vatsalihasliikkeitä joihin en pysty. Katso noita, sanoo kuopus, kun tyttö roikkuu puolapuilla ja nostaa jalat suorina yli pään. He ovat vahvoja! On ihana hallita kehoa noin.

Käyn lenkillä lumisessa metsässä. Henttaan tien varressa joku mies seisoo liikennemerkin vieressä ja pitää siitä kiinni kädellä. Pysyykö pystyssä, olen vähällä kysyä. Mies on kuin elokuvasta, jossa mentiin kuudelta saunaan ja viideltä putkaan. Vastaan tulee sauvakävelijänainen, joka katsoo ohitseni miestä, joka pitää liikennemerkkiä pystyssä, naisen otsalla ovat syvät huolestuneisuuden ja pelon rypyt. Hän pelkää. Katson taaksepäin, että nainen pääsi ohi, mies pitelee kummasti merkkiä kuin kukkakimppua, ei nojaa siihen ollenkaan. Ylämäessä juoksen pahimmillani huojuen ja twistaten, alamäessä menee hyvin - hapenottokyky on kuitenkin jo parempi.

Metsä on valkoinen ja tiheä. Jostakin sinne valoa tihkuu. Kuusien alustat ovat takkuisia. Radio pätkii, ja se pomppii asemalta toiselle itse. Sähkölinjan kohdalla signaali katkeaa aina. Sähkökenttä on niin voimakas.

Illalla esikoinen on väsynyt ja hyväntuulinen. Sanon, että hän voi tuoda vauvansa sitten meille hoitoon. Hän nauraa, ja sanoo, että kaikki aikanaan. Olisi kämppiksiäkin kaksi tulossa. On etsimistä, neljä kämppistä ja vaimo, hän mutisee. Otatko sitten kämppiksenkin hoitoon, kun se käy ylikierroksilla, kysyy esikoinen. En osaa sanoa! En tiedä! Kuulostaa siltä, että en!

Illalla vielä Murmansk, äiti Venäjä (olen melko varma, että se ottaisi vastaan minutkin myötämielisesti, vaikka isäni sanoikin, että ei ottaisi) aiheuttivat iloa.