loma

Juuri kun minulla olisi paljon asiaa, ja kirjoitettavaa, hikoilen tuskaani villapaitojen sisällä täällä sianpaskalta haisevassa taajamassa, jossa ei kylläkään nyt haise, kun paska on jäätynyt. Rakastan kaikkea kuitenkin niin paljon - on vaikea kertoa kaikkea niin nopeasti. No, isoisä kaarnanharmaa, isoäiti hiirenharmaa asuvat siis täällä ruskeanpaperin värisessä lumivalkeassa kaupungissa... koko viikon tauko työstä on mennyt psykoanalyysin parissa (kirjastotäti vastaa puhelimeen, ja alkaa iloisesti nauraen puhua jollekulle - niinpä tietysti!), vatsataudissa, joka iski sunnuntaina, unettomissa öissä vatsanväänteiden takia ja nyt tuntuu flunssalta. On elettävä niin, että muistaa katoavaisuuden koko ajan. Radiosta kuulin, että tuhannella suomalaisella on myös tappava sairaus heidän sitä tietämättään. Tämän juuri halusin kuulla! Tieto lisäsi ihanasti elämäniloani!! Turha sanoakaan, mitä minulla oli sairaspäivinäni luettavana: Kellariloukko! Luin sen kolmeen kertaan ja totesin, ettei senkaltaista ihmistä tarvitse lähteä renesanssin ajan Italiasta hakemaan. Ei. Vahasin silmänluomet kynttilänvahalla, vaeltelin tuvassa, luin Kodin Kuvalehtiä. Niiden itsehoito-osiot tekivät minut vielä sairaammaksi. On kuin suomalaiset olisivat avanneet Pandoran lippaan, ja kaikki se törky ajelehtii minulle. Luin artikkeleita: poikani teki itsemurhan, jne. (Se oli positiivisimmasta päästä.) Kaipaisin jotakin todella kevyttä, olenkin nyt kirjastossa ja lainaan taas mahdollisimman ohuita kirjoja. Mikään ei ole kevyttä. Olen liiskaantunut pohjalaisen taivaan alle ja kuljen nyt mahdollisimman matalana. Mahdollisimman pitkänä, käärmeenä. Ainoa pakotie pois tästä olisi se, että tietäisi lopun olevan tulossa eikä välittäisi siitä. Sitten osaisi nauttia hetkistä ja elämän merkitykseksi riittäisi esim. kaunis koristelautanen. Liikuskelen muuten mökillä pattirin, isoisäni vanhoilla tossuilla. Nuo ovat muuten aika käytetyt, sanoi mies. Pohjat ovat kuluneet kirkkaiksi. Oi, aika loppuu, virkailija sammuttaa koneet. ---