Ovi

Yleensä olen huomannut tämän olotilan vain aamuisin. Että ovi on auki, kaikenlaiset vastukset ja sensuurit ovat poissa, on jotakin pelkkää. Jos on vaikea teksti luettavana, teoria opiskeltavana, voin sujauttaa sen ovesta suoraan sisään aamulla, mutten enää myöhemmin päivällä. Mutta nyt - tuntuu, että ovi on auki, selällään koko ajan, ja se on ihanaa. Raikas tuuli puhaltaa sisään järveltä.

Toivon, että ovi pysyy avoimena. Se ei ole tämä seutu, joka sen sai aikaan, vaan päätös luopua. Minun täytyy muistaa, ymmärtää, mistä kaikki johtuu. Siis katsomalla poispäin lampusta, luopumalla siitä, mitä ei voi pitää, antamalla olla. Kääntymällä kohti olennaista, tyytymällä. Se kuulostaa itsestäänselvältä, muttei ole, minun täytyy muistaa tämä.

Aamulla huljutan lakanoita järvessä, taivas on tumma, tuuleton. A gloomy silence. Ja kuitenkin järvi on täynnä elämää: lokkien honottavaa ääntä kaukaa, kuikan ja käen äänet yhtä aikaa, kalojen molskauksia, violent splashes.Tiiran siipien äänet, kun se lentää yli. Takanani metsän tasainen äänimatto, peipot, pajulinnut, kirjosiepot. Voin kuulla vain ääniä. Elämä järvessä on kätkeytynyt. Äänet ovat merkkejä, polkuja joita seurata.

Pikkulintu pyrähtää rantaan tyhjästä. Näkymättömästä - koska katsoin tarkkaan kohtaa, johon se laskeutui, enkä nähnyt sitä ilmassa, kuulin vain siipien äänen prrrr ja se pyörähti rannan hiekalle. Vasta siinä siitä tuli näkyvä. Vai lensikö se niin nopsaan, ettei lentoa pystynyt näkemään? Oikein vinhaa siipien liikettä ei havaitse. En usko, sillä pikkulinnun liikkeet eivät muutenkaan ole tästä maailmasta. Sen siro hyppely, hiekanjyvien napsiminen. In a beautiful manner.

Tänään en voi puhella kauaa, vetäydyn makuusoppeeni lukemaan. Sen ikkunan takana on vaahtera, joka heiluttaa minulle tuulessa ikkunan takana: HELLO. HELLO HELLO. Sen isot kämmenet vilahtavat silmänurkassani, ja säpsähdän, onko ikkunan takana joku, hiiviskelijä, jonka kasvot näen lasin takana, silmästä silmään, ei - ne ovat samat kömpelöt, mukavat, yksinäiset kädet isoine sormineen. Päänkokoiset vihreät kourat jatkavat sinnikkäästi, ne haluavat huomioni uudelleen ja uudelleen - ja saavat. HELLO. Makuulaverin yllä katossa on oksankuvia, tummia ohuita perhosia, juuri kuoriutuneita, nekin räpäyttävät siipensä yhteen ja auki, tarkkailen niitä, olen nukkuvinani.