Sunday, June 24, 2007

sunnuntai

Kun auto on korjaamolla, emmekä pääse mökiltä vähään aikaan minnekään, kuten kauppaan, päätämme pitää grillikutsut. Juuri niin, laitan viimeiset ruisleivät koriin ja vien ne ulos. Hymyilen, juomavettä on vielä juuri sopivasti kahvivedeksi.

Sää on lempeä, vanhan muurin tiilistä ladottu grilli on hyvä, laitamme vielä saunaankin tulet, lapset voivat lämmitellä uimisen välissä. Asetan vanhemmilleni grillipihvit ja salaatin valmiiksi lautasille ja vien ne heille, he ilahtuvat. Mietin, miten roolit hitaasti ovat kääntymässä toisiksi. Minusta tulee heidän hoivaajansa, vähitellen.

Vanhimmat lapsista hyppivät veneestä veteen. Olkaa varovaisia, huudan rannalta. Tästä tulee muistoja. Se oli P:n isoäiti: Tuo on vaarallista, heti pois, hän huusi rannalta. Järven yllä lensi hävittäjiä. Ne raukat vain harjoittelivat Kauhavan juhannusta varten. Minulla on suhteita, isoäiti huusi niille, suomen lakiasäätäviin elimiin! (Hänellä olikin, miehensä kautta.) Tämä on kotirauhan rikkomista! (Kun oletetaan, että tämä maailma kerran on kotimme.) Mutta sitten hän taas oli niin lempeä, kutsui koiranikin heille sisään ja antoi sille pöydästä kinkkuvoileipiä, annetaan sille, jos se kerran niin haluaa. Ajattelin, että herranjumala, äitini tappaa minut, jos hän saa tietää, että olen vienyt koiran heille sisään ja se on syönyt pöydästä herkullisia täyteleipiä. Muistan vieläkin koiran ilmeen, se oli sulaa kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Huomenna, ilman autoa, meidän on saatava mies jotenkin bussireitin varrelle, että hän pääsee junaan. Isommalle tielle on neljä kilometriä, ei se ole matka eikä mikään.

Mutta sitä ennen kerron vielä pari unta viime yöltä:

Ensimmäisessä juoksimme pakoon metsässä olevia petoeläimiä. Ne yrittivät ottaa minua kiinni. En muista mitä kaikkea tapahtui, mutta eläinten ulkonäköön kiinnitin erityistä huomiota, ja sen muistan tarkasti. Ne eläimet eivät muistuttaneet mitään tietämääni eläinlajia, vaan ne olivat monen lajin risteytys. Mäyrän, hyeenan ja jonkin sorkkaeläimen risteytyksiä ne olivat. Lisäksi niillä oli sian kärsä. Harmaa pitkä turkki, takapää ylempänä kuin etupää (hartiat, säkä). Silmät katsoivat hurjasti. Hampaat olivat villisian, kulmahampaat terävät. Mutta jotakin pehmeää niissä oli, vaikka ne uhkaavasti käyttäytyivätkin. En osaa sanoa mitä. Ne uhittelivat pahasti. Jotakin pelkoakin niissä aisti. Tai inhimillisyyttä. Uni oli siis takaa-ajokohtaus metsässä.

Toisessa unessa olin tulossa lasten kanssa autolla jostakin, ehkä runotapahtumasta (taas). Olimme tulossa asfalttitietä risteykseen, olimme kääntymässä vasempaan, kun risteykseen alkoi laukata vapaita hevosia. Laskin niitä lasten kanssa, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yksi oli musta, pari kirjavaa. Ne juoksivat vauhkoina puistikosta tielle, ja sen yli. Olimme hämmästyneitä, mutta ilahtuneita.

Runotapahtumassa olin kuuntelemassa esitelmää. Se oli juuri alkamassa. Mutta esittäjälle tuli joku ongelma. Hän aloitti reippaasti, mutta oli sitten vaiti. Hänellä oli vain muutama sana kirjoitettuna kalvolle. En voi näitä näyttää, hän sanoi. Näimme ne sanat kuitenkin. En muista mitä ne olivat. Minusta ei tunnu hyvältä näitä esittää, hän sanoi. Joku järjestäjistä meni neuvottelemaan hänen kanssaan, tuloksetta. Mietin, miksi hän ei halua esiintyä. Ymmärsinkin häntä. Katsojat lähtivät pois, kiipesin ylös rinnettä, siellä istui joku nuori nainen. Tutustuin häneen ja meistä tuli ystävät. (Unen lopun muistan vähän epämääräisesti.) Naisella oli koira ja hopeanvärinen auto, hän oli kirjoittaja.

No comments: