vauvoja ja lintuja

Vietämme koko perjantaisen iltapäivän aurinkoisesti ystävien kanssa Haltialan metsässä. Lapset kiipeilevät tuomissa, kivikasoilla ja kävelemme pölisevillä poluilla. Kaikkialla kukkii ja rönsyävä lehtometsä ei näytä lainkaan suomalaiselta (lue: normaalilta, arkiselta), se näyttää satumetsältä. Näen mielessäni kesäyön unimaiseman. Lapset juoksevat riemuissaan edeltä ja kohta metsä on hiljainen, vain muutamia lintuja ja tuulen huminaa. Tuuli ei pääse metsän sisään, vaan jää kahistelemaan latvuksia. Lapset voivat juosta aivan vapaasti, he tekevätkin sen, kiipeävät ja aloittavat leikin linnanherroista ja sanansaattajista. Linnoituksessa (josta tosiaan on 8 metrin pudotus alas kivikkoon) on 5 ritaria, joilla on kivisängyt ja pitkistä oksista rakentuu katos. Elli-vauvan (joka on jo kaksi, mutta nuorinta porukassa on vain niin tottunut sanomaan vauvaksi), ei vielä anneta kiivetä puusiltaa ylös linnoitukseen. Hän kyllä haluaisi ja yrittää koko ajan. Kaikki lapseni ovat jo ketteriä, joten minun tarvitse vartioida enää jokaista askelta. Käännän kasvot vihreää valoa päin, joka tulvii kukkivan tuomiviidakon läpi ja nautin (tulos: korvanlehteni ovat nyt palaneet).

Aamulla on vaikea ajatella, ettei ole kiire minnekään. On viikonloppu, aurinko paistaa lämpimästi, ja silmäluomien läpi näen sen välkeen lehvästössä. Pomppii, joten tuulee yhä.

Viime päivinä olen ajatellut vuorovaikutusta ja ystävyyttä. Kaukaisempaa ystävääni, jota näen vain pari kertaa vuodessa. Tunnen itseni läheiseksi hänen kanssaan, mutta oloani en lainkaan hyväksi hänen seurassaan. Olen ajatellut meidän olevan liian samanlaisia. Vuorovaikutustyylimme ovat aivan erilaiset: hän on hyvin assertiivinen ja jämäkkä. Hänellä on vastaus kaikkeen, vaikka en kaipaa vastauksia, vaan keskustelua. Tuntuu, kuin hänen puheensa olisivat taivaalta putoavia suorakulmaisia kivipaasia. (Hän on tottavie jämäkkä.) Minusta kuitenkin tuntuu, että olen väitöstilaisuudessa ja hän on vastaväittäjä, joka laukoo tiuhaan, tarkasti ja painokkaasti. Hänellä on rooli, jossa hän ohjailee ja tekee ehdotuksia. Vaikka meillä olisi paljon yhteistä, pidän häntä tämän vuoksi kylmänä ja ehdottomana. Tulos - vältän häntä. On kyse vuorovaikutustyylistä. Hän pitää minua penseänä, koska en innostu hänen ohjeistaan. (On varmaan tylsää, kun vastaan niihin: Joo, just. Niin, joo. Aivan.) Haluaisin jutella aivan rauhassa, ystävien kesken, unohtaa argumentointitekniikat ja kehitysehdotukset, puhua vapaasti. En ole koskaan uskonut "henkilökemiaan", koko sana on typerä. Tämä kuitenkin lähestyy jotakin sellaista.

Ihmiset tosiaan ovat erilaisia, minä vaikutan tästä ystävästäni varmaan todella laissez-faire, antaa-mennä-vaan-tyypiltä, joka puhuu mitä sattuu, on mitä mieltä sattuu, on vähän luova loogisissa asioissa. Ei kovin jämäkkä, on vähän vietävissä. Olen sellainen! Hän haluaisi selvästi ohjailla minua. Vastustan sitä, että minun pitäisi olla assertiivisempi, sen sijaan haluaisin nipsaista häneltä pois osan tuosta jämäkästä kuoresta.

Se, miten läheisyys rakentuu ihmisten välille, on mielenkiintoista. Huomaako toinen, ymmärtääkö asiat samoin? Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, yes, mutta minä olen hippi, minä haluaisin kyllä olla.

Haltialassa oli vaaleanvihreitä, pehmeitä vauvavaahteranlehtiä. Yhdellä pyyhittiin pojan nenää. Onko minulla oikeus vaatia, että kommunikaatio, mihin osallistun, olisi aina pehmeää ja sopivaa? Joskus tulee raivauskone, se on elämää. Mikä minä olen vaatimaan huomaavaisuutta ystävien (lue: ihmisten) kesken? Vaahteranlehti ei vaadi mitään. Harvat ihmiset edes koskettavat sitä, suurin osa tietää sen vain myöhäiskesäisenä, kovana ja tummanvihreänä.

Eilen kuulin myös kiurun. Se on lintu, joka tuo mieleeni aivan tietynlaisia asioita. Toiseuden, erilaiset näkemykset ja syvyyden. Kiuru laulaa niin pystysuorasti, tuntuu ettei mikään vedä sille vertoja kirkkaudessa. Se sopii niin täydellisesti laulamaan korkealle avaralle taivaalle! Meillä lähipuussa lähtivät rastaat pesästä. Lentokyvyttämiä poikaisia räpiköi joka puolella. Yksi oli kuollut, pojat hautasivat sen. Naapurin Pekan tupakan sauhu tuoksui aidan läpi, hän kävi jo aiemmin sanomassa, että poikaset lähtevät pian pesästä. Sano L:llekin (esikoisen kaveri), että maassa olevia poikasia ei saa hätyyttää, vannotin esikoista. Ei tietenkään - L rakastaa lintuja! Aivan kuin minäkin! esikoinen sanoi miltei kyyneleet silmissä.

Miljoonia asioita tapahtuu

Hajanaisia huomioita anyway:

Havahdun usein siihen, miten pieni kuopus vasta on. Hän on todella pikkuruinen. Oletko sinä kääpiö, kysynkin häneltä usein. En, hän vastaa, minä vain olen meistä pienin. Käteni ja jalkani ovat kasvaneet tällaisiksi.

On ollut hyvin tuulista (ja kylmääkin) viime aikoina. Nytkin tuulee niin, että pihlajanlehdet kääntyvät nurinpäin. Toivottavasti kesästä ei tule yhtä myrskyisä kuin viimeksi.

Kun ihminen on kerran ollut elävä, hän ei koskaan kuole. Satakielet ovat tulleet, mutta kiuruja en ole vielä kuullut. (Ne ovat aivan varmasti jo täällä.) Ilmassa on kymmenien eri kukkien tuoksua, viileänraikkaasti.

Kuopuksen tekemä linnunpönttö roikkuu ilmaantumassa mattotelineessä. Se on vaarallista, koska siihen voi oikeasti asettua joku lintu asumaan. Asumus on kyllä liian uuden oloinenkin, sitä pitäisi vanhentaa, rautasulfiitilla, ja viedä sitten mökille, minne se kuuluu.

Viikko, ja alkaa kesäloma, silloin kirjoitan tekstiä, josta itse pidän.

Paljon tapahtuu

Kevätpippalot ovat ohi

Työviikon jälkeen on perjantaina henkilökunnan virkistysilta, illallinen työpaikan laskuun ravintolassa. Olen väsynyt, mutta menen velvollisuudentunnosta. Siellä saattaa olla hauskaa. Meillä onkin, kuin Nürnbergin oikeudenkäynnissä ikään. Miten on mahdollista, että työkaverit ovat samaan aikaan sekä tylsiä että aggressiivisia? He valittavat tarjoilusta, minun käy sääliksi tarjoilijaparkaa. Jokainen tekee virheitä, mutta tällainen vihamielinen lauma äänekkäitä... minua puistattaa, viluttaa. Menu on jonkinlainen perheillallinen, ruoka on spagettia ja lihapullia, kermaista kanapastaa ja lisäksi jokaiselle on jälkiruuaksi kaksi todella isoa kakunpalaa, jotka tuodaan isoilla lautasilla. Vasta kun saa makeaa, tietää syöneensä kunnolla, sanoo joku. En jaksa ja vatsaani koskee koko illan sen jälkeen. En ole enää iässä, jossa niin paljon kakkua, kun jaksaa syödä, on parasta mitä tiedän. Sitkeästi istun paikallani ja kuuntelen kuolevaa keskustelua. Olen rauhallinen. Päätän pysyä ja jäädä, koska ilta ei voi mennä enää huonompaan suuntaan. Mutta kyllä se voi. Lähdemme jatkoille, jotka ovat vielä tylsemmät. Niin tylsät, etten jaksa edes kirjoittaa niistä. Illan kohokohta on, kun joku selaa bussiaikataulua lähteäkseen. Kotiin ei vain jotenkin voinut lähteä. Jostakin niin huonosta on vaikea luovuttaa! Että voisi luopua, on oltava jotakin mistä luopuu.

Kuuntelemme terkkubetonia. Minulla on kruunu päässäni. Kasvattamisen, erota tässä metelissä nyt sitten puhelimen sirinä. 27 puhelua ja 178 sähköpostia tullut, turha ajatella että ehtisin niitä lukea. Sitä enemmän hämmästyn tuulta, joka muistuttaa alkutuulta. Se riepottelee vastapuhjenneita pensaiden lehtiä. Kevät tulee, vaikka emme tee mitään sen eteen.

Työpaikalla tunnen olevani jossakin itäblokin maassa, rakennus ympärillä murenee pala palalta. Kaapelivaurion takia ei toimi lämmitys eikä ilmastointi. Sähkö pätkii, mutta kopiokone ei toimi enää ollenkaan. Kello harppoo eteenpäin viisi minuuttia kerrallaan. Kylläpä aika rientää - vitsi alkaa jo olla kulunut. Mutta tänään oli mennyt poikki myös nettiyhteys ja puhelin. Puhelimesta viis, ei minua tarvitse tavoittaa, mutta netti oli huono juttu. Ikään kuin talo aavistaisi, että puolen vuoden päästä se jyrätään maan tasalle. Ympärillä kaikki on mullin mallin, kaivetaan ja räjäytetään. Rakennetaan.

Odottelen voimaa ja iloa. Voimien suhteen... voisin ajatella isovanhempia, jotka olivat kaikki vahvoja, varsinkin isänisä. Hän varmasti pitäisi surujani mitättöminä huolina. Hän kävelisi kuluneilla nahkasaappaillaan pitkin pellonviertä ja ajattelisi, että onpa minullakin huolia.

paperinen minä

Pitkästä aikaa nautin lukiessani lehtijuttua. Se oli Hesarin viime kuukausiliitteessä ollut naisen kirjoittama juttu: Naiset tekevät sen itse. Olin niin samaa mieltä: naisilla on mukavia oikeuksia - naiset voivat mennä alastonkuviin, ja jos joku sen jälkeen sanoo naista bimboksi tai jotakin, naisella on oikeus suuttua ja syyttää seksuaalisesta häirinnästä.

Tänään esikoinen pelasi jalkapalloa, ja minä leikin aikuista. On niin mukava tutustua erilaisiin ihmisiin kentän reunalla. Miten monenlaisia meitä onkaan. Ihmeellistä, että maailma on niin rauhallinen. Voisi kuvitella, että paljon useammin ihmiset kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Sivistystä ja rauhaa vain kaikkialla.

Rusketuimme tänään valtavasti. Lapset ja koirat kirmasivat nurmikentällä. Puhetta pulppusi joidenkin suusta kuin korkittomista pulloista. Minä etsin lanttia maasta, koska olin unohtanut kukkaron kotiin. Euroja saattaa löytyä, niitä putoaa ihmisten taskuista. En löytänyt, ja oli lainattava ihmisiltä rahoja.

Pikkuiset leikkivät päivän kestävän leikin, jossa rakennettiin pesula ja majoja. Illalla heittelimme hiekkaa ulkona, se pölisi valtavasti. Korjasin kokeita, ja ne ovat nyt harmaita pölystä. En ole oikealla alalla. En ole oikealla alalla ehkä missään. Kaikki on vaivalloista. Jaksan aina valittaa, kirjoittamisesta varsinkin. Kokeessa oppilaat ovat kääntäneet das Rathaus von Hamburg, "Hampurin rottatalo". Kun suomenkielinen vastaus oli puisto, joku on kirjoittanut: "kukkien planeetta". Siitä on jo annettava plussaa.

Kuopus selittää ulkona, miten hänellä oli kaulassa munkki, tälläkö vai tälläkö puolella? (punkki). Hän tekee plesettiä ja haluaisi katsoa wisterliitä (Mr Beaniä). Käviskö hieronta? hän kysyy yhtäkkiä illalla pöydän äärestä. Juuri kun olen niin väsynyt, etten jaksa mitään hän hieroo tahmeilla käsillään tukkaani rentouttavasti. Esikoinen haluaa tehdä piirroksen, joka on luonnollista kokoa. Meillä on A1-papereita, joissa toisella puolella on rakennuspiirustuksia. Makaan lattialla, esikoinen piirtää ääriviivani ja paperin valkoiselle puolelle tulee toinen minä ja se teipataan parvekkeen oveen. Nyt näen koko ajan itseni, olenko tosiaan noin iso?? Huomenna äitienpäivänä on kisa, jossa sokkona yritetään kirjoittaa oma nimi äitihahmon napaan. Sen jälkeen pesen hampaat harjalla, joka on jo pari päivää maistunut hajuvedeltä. Suu on nyt parfymoitu.

Olen alkanut kuntoilla. Vahinko, etten omista vaakaa, enkä edes mittanauhaa. Toiset housuni ovat nyt liian isot, ja käännän housut vyötäröltä rullalle, kun pidän niitä. Inhoan vaateostoksia, ja olen siirtänyt ne syksyyn tai johonkin tulevaisuuteen.

Olen ajelehtinut niin kauas. Näin unta, jossa kävelin liian isoilla mustilla kengillä, ne lähtivät koko ajan jalasta. Uneksin ajasta, jolloin voisin elää rauhassa. Samalla kaipaan ystäviä, ja uneksin olevani taitava ystävystymään (koska sellaista taitavuutta ei minulla ole). Ehkä otan kaiken liian vakavasti. Rento meininki. Olen selvästi alkanut elää kuin kaikki olisi hallittavissa. Tiedän, ettei se ole totta. Ammattini on älyttömän vaikea: on tarkkailtava erilaisten ihmisten suhteita ja saatava heidät oppimaan. On kasvatettava heitä. Tämä on käsittämätön ammatti, opettaminen! En osaa sitoutua siihen kokonaan, koska en halua. Se tekee kaiken vielä vaikeammaksi.

Kunpa ehtisin pysähtyä ja ajatella.

Kevät

Aamuisin lähdin aina kävelylle tai juoksemaan metsään. Kuopiossa on loistavia pururatoja - on autotie, on kävelytie, ja vielä ylempänä rinteessä pehmeä pururata. Joka puolella on jyhkeää metsää, satavuotisia kuusia. Metsänpohja tihkuu vettä ja varjossa on viileänraikasta. Rauhallista, mutta maisema elää. Lintuja on valtavasti: punarintoja, laulu- ja punakylkirastaita, hippiäisiä, peippoja. Rannalla telkkiä, liejukana, kaikenlaisia sorsalintuja... Kevät. Olen selvinnyt hengissä vauva- ja pikkulapsiajasta, työvuodesta. Mäkiä on hirveästi, mutta ihmisiä ei ole juuri ole. Kaikki nukkuvat samalla kun maisemat kylpevät aamun valossa, huimat maisemat, olen vuoren rinteellä ja katson alas kimmeltävälle järvelle, josta jäät irtosivat vapun aikana. Järven takana näkyy vielä vaaroja - maisema on laaja. Kaikki on suurta!

Vierailemme miehen isovanhempien luona, jotka ovat todella vanhoja. Jos luulet tietäväsi, mikä on vanha, älä luule, sillä. Pojat ovat nauliutuneina paikoilleen. He kavahtavat hiukan taaksepäin, kun isomummi tulee halaamaan. Hän on muuttunut yhä kumarammaksi, ja valkoisemmaksi, pian satavuotias. Kädet ovat käpristynyttä linnunluuta, hän on hauras kuin mikä. Esikoinen juttelee hänelle Teräsbetonista. Teräs- mikä?, isomummi kysyy. Hän on erikoislaatuinen ihminen, eheä, ja pitää meitä kaikki isona perheenään.

Saamme väriä kasvoihin, puihin tulevat lehdet, järvelle härkälintu. Huomaan, että lapset ovat kasvaneet hiukan. Esitämme toisillemme teatteria leikkipuiston näyttämöllä. Keksimme helposti yhteisiä asioita ja henkilöitä ja tarinoita. Kaikki lapset ovat tolkuissaan, kukaan ei ole vaipoissa. Ja on kevät!

Pojat nukahtivat aina kun mies alkoi piikata kylpyhuonetta. Ennalta olimme pelänneet meteliä, mutta se olikin rauhoittavaa. Pahasti rasittuneet hermoni lepäsivät siinä äänimaailmassa.



Kauniin keväisen viikonlopun vietimme restauroiden kylppäriä, joka näyttää tältä. Lainasin perjantaina vuokraamosta laitteen, jolla laattoja saattoi irrottaa. Koko homma alkoi jo vuokraamossa vaikuttaa epäilyttävältä. Laite oli hirvittävä helvetinkone, jonka vuokraamon miehen piti kantaa autoonkin. Tuleeko tämä sinun käyttöösi, hän kysyi. Jätän kaiken ironian sikseen, enkä vastaa. Työkalu kädessä mieskin näyttää Mad Maxilta. Mutta sen ääni oli lempeä.

Juuri kun ajattelin, etten näe enää unia, näin aivan hervottoman unen (se johtui varmaankin siitä, että kirjoitin hiukan ennen nukahtamista). Unessa matkustin huojuvassa junassa, johon alkoi tulvia hyönteisiä. Minulla oli suihkepullo, jolla tapoin niitä onnistuneesti, ihan vapaalla kädellä. Sitten hyönteinen muuttuikin mieheksi ja alkoi armoton kamppailu, joka oli tasaväkinen ja hauskakin. Mies yritti nousta junaan, mutta helpolla se ei käynyt. Potkin häntä pois junasta. Matkaseurueeni oli kummallinen, kolme naista matkusti kanssani, oli helle, ja meillä oli vähän vaatetta. Eräällä naisella oli tarjottimelle hopeisia arvokkaita munia. Se oli jonkinlainen salonkivaunu.

Uni toistuu sama kuvio kuin aikaisemmissa, mutta junaan pyrkivä mies ei vaikuta mitenkään selvästi tutulta, kukaan arkitasolla tuntemani ei vastaa häntä ulkonäöltään eikä käytökseltään. Joku hän kuitenkin on. Unen mielikuva siitä henkilöstä. Unen esittämä tulkinta asioista on hämmästyttävä itsellenikin. Näinkö todella asiat ovat? Näinkö ajattelen? Tätäkö pelkään?

Valkovuokkoja, hiirenkorvia, piikkausvasaroita, sinistä savua, sähkömies, oppilaita, työmaan ääniä, kaikkia niitä oli tänään. Työpaikalla kirskuu joku (nosturi) silloin tällöin, ja se kuulostaa aivan norsun toitotukselta. Havahdun siihen joka kerta: Nyt tänne on tullut norsu! Huomenna järjestän messuille saksalaisen ravintolan. Toivoinko joskus, alitajuisesti, että elämä olisi täynnä toimintaa ja actioniä?

Lapsille ei tarvitse keksiä tekemistä. He pyöräilevät ja potkulautailevat ympyrää kääntöpaikalla koko illan. Illalla luemme Brockhaus-tietosanakirjaa iltasaduksi.

Suunta

Ero on kuin yöllä ja päivällä. Vanhemmat asuvat hautausmaan laidalla ja he puhuvat siitä jatkuvasti. He kävelevät sen maan ohi monta kertaa päivässä ja kun joku kuolee, niin he pitävät tilannetta silmällä tunnin tarkkuudella: ei oltu Sylviä vieläkään haudattu. Aivan kuin he haluaisivat sinne itse, kaikkihan on jo niin tuttua. Hautausmaan aidalla kasvaa koivu ja koivussa kasvaa pakurikääpä, ja sen tietävät kaikki Venäjällä: pakurikääpä parantaa kaikki sairaudet, aivan kaikki. Tee siitä teetä, juo sitä. Puukolla kaiverra mustaa rouhetta käävästä ja liota se kuumaan. Et sairasta enää, puu on kasvattanut sinulle vaivalla lääkkeen. Kaikki eivät usko, että se auttaa, mutta totta se on. Lokki lentää kuperan katon päällä ja sen vauhti näyttää altapäin katsottuna huimalta. On eletty monta ihmiselämää, enkä tiedä tulevasta yhtään mitään. Sen sisään ei voi katsoa, koska se kiertyy auki sitä mukaa. Keltaiset lehdet maassa, kultakolikot. Lähteen kimmeltävä vesi? Sammalen vihreästä väristä ei voi päätellä mistä se tulee. Sellainen ei voi tulla mistään, paitsi hempeän ihmisen mielestä. Kuvittele nyt. Joidenkin kasvien rihmat laskevat kuin takkuinen tukka. Mies juo juhannuksena Koskenkorvaa kalliolla. Lokkien pesät ympärillä ja aivan sininen taivas, ylöspäin kohoava hiljaisuus. Airojen kolahduksia, veden syvyyksiä, käden silitetty pinta. Kaiken voi kääntää, voi olla niin, ettei tätä olisi.

Näin unen, joka oli maailman suloisin. Siinä siili tuli sisään taloon ja sen kynnet napsuttelivat lattian pintaan. Se ei välittänyt minusta ja meni kuin kotiinsa. Portaiden alle varastoon. Sen liikkeistä osasin ajatella, että se meni kotiinsa, se oli asunut siellä aina, mutta minä näin sen vasta nyt, ensimmäistä kertaa. Mielessäni on tila, joka on käännetty. Se on vain omani. Heti jos se sinne ilmestyy joku toinen, lähden liikkeelle siellä ja sen jälkeen se on totta.

En usko liirumlaarumiin. Äitini tulee tänne, ja minä lähden katsomaan Berliinin muuria. Pöly voi olla niin hienojakoista, että se tunkeutuu hiussuoniin asti. Maasta tuplahtavat kevään kukat, siniset ja keltaiset. Näen ne sivusilmällä. Tässä samassa pihassa pohdin kirjoittamista eri kanteilta. Kaikki paperit laitoin roskapönttöön ja ravistelin. Siitä ei syntynyt mitään. Autossa kuuntelin kirjailijahaastatteluja. Vieläkään en tiedä mitään.

Kunpa olisin lähempänä maata, lasten kädet ovat niin likaiset, käske heitä pesemään kädet. He pelaavat seinäpalloa ja ryvettyvät. Maan lähellä voisin olla rauhassa. Nyt menen vain pyhästä pyhään, välejä en huomaa. Ajattelen mielen laitamilla en voi paljastaa mitä, kuinka joku paljastuu täydelliseksi. Iho, mieli, kalu. Vatsani menee aina silloin sekaisin. Hänellä ei ole minusta hyvää kuvaa, tai ehkä on. Tunnistamisesta, en tunne kaupunkia ollenkaan. Enkä muutoinkaan usein uskalla heittäytyä ystäväksi, koska en tiedä olenko valmis ja sopiva niin suureen uhraukseen, aito ystävyys vaatii kaiken.

Hänen hiljainen läsnäolonsa kävisi minulle missä vain.

Kun on katsellut juniorijalkapalloa ränstyneessä kuplahallissa parina päivänä, alkaa hymyilyttää. Lasten tulee kompasteltua omiin jalkoihinsa, sitä heittää ikäänkuin palloa, mutta sitä ei olekaan kädessä, sitä vaan niin kuin jalat sotkeentuvat jalkoihin, eikä muista, mihin piti potkia. Nautin olostani kentän reunalla. Keskimmäisen jalka jäi pyöröoven väliin, esikoiselle jäi jalkaan liian isot verkkarit, peli alkoi kun lohdutin toista, enkä ehtinyt riisua. Hän näyttää isolta kentällä, mutta ne ovat vain vaatteet mitkä ovat isoja. Hihat roikkuvat ja hänestä on hienoa olla kentällä. Maalin jälkeen he kaulailevat toisiaan ja tuulettavat.

Illalla irrotan saunan seinälaudoista nauloja. Ne ovat kuin hampaita. Nyt puu voi levätä ja hengähtää.

Illalla olen niin väsynyt, että kun keskimmäinen kertoo jäniksestä "etkö muista, äiti, se jänis joka meillä oli, jota minä ruokin", mietin, onko meillä ollut joku jänis. Ei se mahdotonta ole, mutta se on mennyt minulta jotenkin ohi? Niin paljon tapahtuu.

On vaikea tyhjentävästi sanoa kaikkea mitä olisi tapahtunut - monilla pölyävällä hiekkatiellä kulkevilla pojilla on harmaat farkut, polvista rämät, aivan kuin Nirvanan kitaristilla 90-luvulla. Työpaikkani katossa kimmeltää vesi. Se heijastaa sinne auringon välkkeen, mutta minkälaisesta ojasta. Ojassa on roskia. Se on lohduton näky: rytättyjä paperimukeja, vettyneitä nenäliinoja.

Parakki on kumisevalattiainen ja tuuletusikkunassa on paperisen ohut verkko, repeillyt. Ulkoilma on niin lähellä! Ja ohi kulkevat autot. Pieni bobcat rakennustyömaalla, se on isojen kaivureiden ja poratyökoneiden seassa kuin lastenohjelmien piirrettýihin kuuluva hahmo. Nyt se päättää mennä sisälle, ja se menee, sisälle vanhaan rakennukseen, joka näyttää ontolta ja kasvottomalta. Ulkona on meteliä, räjäytellään ja sirkkelöidään, absestiauto käy ja työmiehiä on tupakalla joka paikassa.

Voit tuntea olosi kotoisaksi todellisuudessa. Ajattele todellisuus ainoaksi mahdolliseksi paikaksi olla olemassa. Ei ole olemassa mitään muuta kuin mitä näet. Se tekee kaikesta niin selkeää. Huomaan joidenkin ajattelevan niin ja se on uutuudessaan hauska ajatus.

Kotona istun pöydän ääressä ja herään vähitellen eloon, syön maljakosta mustaherukan versoja. Tuossa edessä olisi sohva jonkun yöpyä.

Suuntautuminen

Kamera on iso, ja se kulkee vain suoraan raiteita pitkin. Luulottelen, että voin kuvata sillä käsivaralla. Kamera on iso ja läsnäoleva, liikuttelen ihmisiä ja se pysyy paikallaan. On tyhmää käyttää tekniikkaa sen itsensä takia, siinä ei ole mitään järkeä. Kamera kuvaa, minä olen paikalla, läsnä ja kuuntelen keskustelut, osallistun omalla tavallani.

Hoidan käytännön asioita, ja mitä enemmän suuntaudun käytäntöön, sitä selkeämmältä maailma näyttää. Näen vähemmän unia. Haaveilen, mutta erona entiseen nyt laitan ne käytäntöön. Jotkut haaveet saisivat jäädä haaveiksi, sillä se on niiden luonto. Nyt ne tulevat esiin, mäntykukat, erottuvat joukosta jonakin sellaisena kuin jääkarhu eläinpuistossa.

Sadevesi valuu pitkin lasia. Samaan aikaa toisaalla, toisissa kaupungeissa, on miljoonia ihmisiä, samanlaisia kuin me. Ja eläimiä, mitä mäyrä tekee siellä metsässä nyt?

Kevät

Mikä ihana keväinen päivä. Lämpöaalto on täällä, mustarastaat laulavat, talitiainen käy pesäpöntön suulla katsomassa ja hengailee siinä, se alkaa pian pesiä.

Työpaikan ilmapiiri on kuin raikkaan sateen jälkeen, riittää kun joku tuulettaa sitä kerralla. Niin monelaisten ihmisten pitäisi tulla toimeen keskenään, totuuden torvien ja rentojen. Puolet törmäsivät kunnolla ja jälki oli hyvää.

Ja kun kaikki ongelmat on ratkaistu, kerrankin, niin tulee kirje ystävältä, lahja. Lahja on mukava, mutta mukana on käsin kirjoitettu kortti, pieni lappu. Laitan sen klaffipiironkiin, koska siellä ovat kaikki tärkeät asiat.

Aamulla aurinko herättää, kaikki kylvemme valossa. Lähetän esikoisen kouluun, aamutakissa toiselle puolelle tietä, mistä hän pääsee jatkamaan. Pikkuiset leikkivät sisällä kahdella vauvanammeella, he tekevät sinne sisään sängyn. Olohuoneessa on iso maja. Kuopus nousee välillä tekemään kirjastojuttuja. Hänen hiljaisen työnsä äänetkin kuulee - vaikka en näe häntä, tiedän, että hän nojaa johonkin pöytään, kuulen raskaan hengityksen, ja kynän rahinan paperilla, hän raapustelee jotakin. Voin kuulla hänen ajattelevan. Luoja tietää mitä, sillä hän ei ymmärrä kirjainten olemusta, että ne tarkoittavat jotakin, tai ehkä hänellä on siitä aavistus, mutta ei tietoa mitä ne tarkoittavat. Hän piirtelee symboleita, koska se kuuluu tehtäviin.

Tämä on ihanaa, koska vasta äskettäin tunsin olevani epäonnistunut ja hirveä ihminen. Kevätauringossa kaikki on toisin.

sunnuntai

Takanani on elämäni rankimpiin kuuluva työviikko. Mutta en jaksa kirjoittaa siitä enempää. Lauantaina totesin olevani kuitenkin jo ennallani, olin marketissa ruoka-ostoksilla ja näin maitotölkkien seassa pyörivän irtonaisen käden. Valkoinen hansikas kädessä, ja hetken luulin, että se todella on irtokäsi, aave.

Luen Vihan ja katkeruuden esseitä. Ne eivät ole minusta katkeria, eivät ainakaan liiaksi. Lihateollisuuteen suhtautumiseni on muuttunut kirjaa lukiessa. Olen tottunut ajattelemaan karjatiloja pieninä ja feminiinisinä, koska sellaiset ovat minulle tutuimpia. Mitä isommiksi yksiköt menevät, sitä huonommiksi eläinten olosuhteet muuttuvat. Luen kirjaa mielenkiinnolla, se on hyvin kirjoitettu.

Pelasimme illalla Inkan aarretta ja Kummituslinnaa. Pojat huutavat niin äänekkäästi pelatessa, etten kuule omia ajatuksiani. Esikoinen jännittää niin pelin tulosta, että useimmiten hän ei aloita lainkaan, vaan katsoo parhaaksi olla pankkiiri, joka seuraa asioita hiukan sivusta.

Kirjoittamisen suhteen ajattelin luopua kaikesta miellyttämisenhalusta. Osaan kirjoittaa hauskoja tekstejä, mutta en halua.

Pääsiäinen

Mies kritisoi sitä, miten hiihtäjät ja kelkkailijat menivät jäällä aina samaa reittiä, samoja jälkiä. Mutta! Jos on kokenut jo kaiken, voi tyytyä yksinkertaiseen elämään. (If you've done it all, why bother with extremities?) Toisille mäki on vuori, järvi pohjaton rotko.

Pulun jäljet

pääsiäinen

Joka hetki on merkityksellinen. Täällä minulla ei ole koskaan turha olo. Eikö siinä olisi tarpeeksi syytä muuttaa tänne? Olisi. En pitkästyisi. Sitä pelkään nimittäin eniten. Toimeentulosta viis, tulen aina jotenkin toimeen, voinhan tehdä mitä vain. (Joidenkin asioiden suhteen olen rento ja suurpiirteinen. Useimpien asioiden, in fact.)

Pääsiäisestä tulee aivan hervoton, koska päässäni naksahtaa. Se tapahtuu eilen, eli parhaana päivänä kaikista, pääsiäislauantaina, kun ajelimme sitä kiemurtelevaa pikku oikotietä, minä ja pikkuiset, samaa, jota me ajoimme joskus vanhalla autolla sammutetuin lyhdyin, syyspimeällä elokuussa. Ajamme hyväntuulisina, koska olemme menossa trullittamaan veljeni luo. Meillä on vitsatkin, vaikka trullit eivät niitä tarvitsisi. (Ennen me lauloimme pikkunoitina aina jonkun laulun.) Joka tapauksessa, ajamme sitä tietä, auringonpaiste on absolutely täydellinen, hanget hohtavat, ja tulemme M:n talon luo. Silloin päässäni naksahtaa, ja ajattelen, miksi ei? Pysähdyn vanhan riihen taakse ja sanon pikkuisille, että aloitamme trullittamisen tästä, menkää sisään. M:n vanhemmat ovat varmasti kotona - lähetän entisen poikaystävän kotiin pikkunoitia, tänä jumalattomana lauantaina. He ottavat ne vastaan varmasti kuin omat lapsenlapsensa. Kuopus kävelee oksa kädessä kohti viljasiilon kyljessä olevaa ovea - he urbaanit tollot! (Ei siellä ketään asu!) Jään itse taaemmaksi ja katselen aitan räystäästä roikkuvaa lyhtyä. Se heiluu tuulessa. Sammal maassa on vihreää.

Jatkamme matkaa, käymme myös P:n vanhempien luona. Talot ovat rapistuneet, mutta minulle tämä kaikki on aina olemassa. P:n isäkin on jo varmasti yli kaksisataavuotias. Siellä oli joku harmaapäinen mummo, kuvailee keskimmäinen autossa. He tulevat kummallista reittiä navetan takaa ja halkovajan läpi. (He eivät todellakaan hahmota pihapiirejä.) Mummo kysyi, että kenen tyttöjä te olette, sanoo keskimmäinen ja hymyilee. Kaikkihan tietävät, etteivät he mitään tyttöjä ole. Mutta nyt molemmilla on isot huivit ja hameet. He tulla tallustavat kuin mummot pihateitä pitkin.

J:n taloon en heitä sentään laita. J:n veli sokeutui Amerikassa 1920 ja sen jälkeen he ovat asuneet erakkoina. Kaikki on villiintynyttä, heidän äitinsä ei ole koskaan poistunut talosta. (Niin, en ole koskaan nähnyt häntä! Hän on niitä, joita aika ei jätä koskaan.) Matkalla näemme muita noitia, eräällä on pitkä koukkunenä ja punaisiksi maalatut huulet, esiliina. Kaupan pihassa seisoo pikkupoika, katsoo suoraan meitä ja hymyilee. Hänellä on keltainen kukikas essu ja punainen huivi. Kaikilla näillä on minun vertani, koska kaikki täällä ovat sukua keskenään. Minun lapseni.

Illalla hiljaisuus huutaa ulkona korvissa, yhtään mitään ei kuulu. Kun mies avaa mökin oven, kaiku vastaa toiselta rannalta. Tuntuu kuin valtavan iso ovi olisi avattu, lämmin läimäys pakkasessa vastapäiseen metsänreunaan saakka. Sitten kuuluu kaukaa huuhkajan ääni. Jäät huutavat koko ajan, tähdet näkyvät, täysi kuu, linnunrata. Kipinät tulesta nousevat ylös - kai paratiisiinkin tottuisi?

Onkohan täällä lähistöllä suota, jota pitkin pääsisimme? kysyy mies, ja ajattelen, jestas, hän ei tosiaankaan ole täältäpäin, koko seutu on pelkkää nevaa, mustaa turvetta on kaikki tulvillaan. Koko kylä voitaisiin polttaa lämmityskattilassa, jos niin haluttaisiin. Koska tänään taas tuulee, lähdemme hiihtämään metsiin. Pikkuiset istuvat pulkissa ja hanki kestää kävellä. Hiihdämme pitkin kumpareita, jäiset suopursut pilkistävät esiin, niiden kohdilla on lumetonta. Ne tuoksuvat kuin jäiset anispisarat. Hiihdämme pitkät matkat pitkin ojanpohjaa, siitä on mennyt kettu. Sitten vastaan tulee joki, ja tajuan vasta, että se on sama joki, joka lähtee S-järveltä ja kulkee isoisäni lapsuudenkodin ohi. Vai onko se? Ilmansuuntia on mahdoton päätellä ryteikössä. Sää on harmaa, aurinko paistaa villavan pehmeänä keränä pilvien läpi. Oi joi, sitten paikannamme itsemme hyvin. Edessä on kuutamotalo, en olisi koskaan tullut tänne tarkoituksella retkelle. Se on autiotalo, jonka asukkaat kuolivat nälkään tai vankileirillä ja siihen muutti minun aikani eräs - uusi asukas, sanottakoon näin. Jotkut autiotalot ovat aivan kuin niistä olisi lähdetty eilen. En suo talolle juuri silmäystäkään, vaan hiihdämme ennen sitä metsään. Sen toisella puolella on jotakin kummallista: keinotekoinen iso allas, parisataa metriä pitkä. Mikä ihme tämä on, ajattelen. Koko maisema näyttää Tarkovskilta. Suorakulmainen vesiallas, mitä varten? R asuu lähellä, hän on hiukan hullu, hän on kaivanut sen omaksi ilokseen, luulisin. Allas jatkuu kiemurrellen, siinä on etäämmällä saari, jossa on siirtomaatyylinen pieni huvila parvekkeineen. (R on asunut Australiassa. Kaikelle on selitys.) Olemme hänen takapihallaan, katiskoita on nakeltu rannoille. Laiturilla on moottorikelkka ja mönkijöitä. Parasta vaan vaieta, mutta jos kohtaisimme nyt, hän ei tunnistaisi minua, niin monia vuosia on kulunut. (You fool!) Hiihtelemme vaan tässä, mökkiläiset, joku perhe. Löydämme lopulta omille jäljillemme ja kotiin, ja hyviä kanoottireittejä. Ruohikkoisia jokia, joita pitkin pääsee toisille järville. Retki oli antoisa.

Leivonnaismielessä päivä oli katastrofinen. Alan leipoa sitruunapiirasta kun vanhempani tulevat. Sitten huomaan, ettei vehnäjauhoja ole. Äitini musertaa Weetabixeistä ja kaurahiutaleista jauhoa. Sitten huomaamme, että vesiputki tiskipöydän alla vuotaa, se on jäätynyt. Asennamme sinne lämpöpatterin. Sitten alamme tehdä muffinsseja. Huomaan, että vuokia ei ole. Avatakseen uunin täytyy olla akrobaatti. Joka kerta lämpöpatteri on nostettava pois. Kakkuvuoka on ruosteinen, mutta leivinpaperi on kätevä. Muffinssitaikina ei kypsy kakkuvuoassa, mutta muutakaan astiaa ei ole. (Tarjoamme sen kuitenkin veljeni lapsille, vaikka se on mömmöä.) Maku on täydellisen hyvä, tumman suklainen.

Mies tuo innostuneena sisään kuolleen päästäinen. Se on suloinen, jäänyt raukka vangiksi ruokakellariimme ja kuollut sinne. Hennot vaaleat viikset, herkät käpälät ja pitkä kuono. Kaikki pojat katselevat sitä. (Äitini ei mene katsomaan. Häntä ei kiinnosta.)

Yöllä näen unta, että odotan bussia pysäkillä jonkin hulvattoman keski-ikäisen naisseurueen kanssa. Meillä on kaikilla hula-vanteet. Unessa pyöritämme niitä pysäkillä ja hpihei, opin pyörittämään sitä niin, ettei vanne putoa. Se on loistotunne. Matkustamme bussilla jonnekin ja minulla ei ole rahaa eikä bussikorttia, mutta näytän kuljettajalle virallista dokumenttia, allekirjoitettua paperia, joka todistaa, että olen hakenut bussikorttia ja olen saamassa sen, kunhan se tulee viranomaisilta. Pääsen kyytiin.

Jäällä vilisee ihmisiä, ja mökin ohi singahtelee hiihtäjiä. Otamme retkellä aurinkoa hassun pikkusaaren rannassa. Tapaamme jäällä kävelevät kaksi naista ja toisella oli kädessään oluttölkki, hän ei laske sitä hetkeksikään. He räpsivät kuvia kännykkäkameralla. He vievät koiraa potkukelkan kyydissä. Toinen huomaa meidät loikoilemassa rannassa. Mitä sinä sanot, huutaa toinen. Ei, täällon ihmisiä, mä puhun niille, huutaa toinen takaisin.

Illalla mies muistelee, miten käskin hänet vuosia sitten selvittämään kahden koiran tappelua, oma koirani ja P:n nujakoivat eteisessä. Hänellä ei ollut mitään kokemusta koirista, mutta en ajatellut sitä. Minulla oli tärkeää puhuttavaa P:n kanssa (varmaan jotain naisten juttuja tai ompeluseura-asioita), joten suljin miehen tuulikaappiin tappelevien koirien kanssa. En ajatellut sitä minään ongelmana. Olisin voinut itse mennä ihan hyvin. Vasta nyt mies sanoi, että se oli liikaa, mitä koiriin tulee, hän oli siihen saakka ainoastaan joskus leikkinyt naapurin kiltin Noona-koiran kanssa (spanieli). Mutta hän tuli ulos ehjänä, ja sai koirat erilleen.

Kaikki täällä saa ajattelemaan haaveita ja ymmärrystä, ja sitä mitä haluaisi ja pelkoja.

Good Friday

Matka. Taas kun ajoimme mökille, oli täysikuu. Sama täysikuu Hämeenlinnan piirimielisairaalan yllä!! Kangasalla. Täällä.

Pakkaskelissä teimme pitkän hiihtoretken jäällä ja metsissä, joissa hanki kestää kävellä ja hiihtää. Metsässä on lämmin, vaikka ulkona on kymmenen astetta miinusta ja kova tuuli. Muurahaispesissä ei näy liikettä. Pojat juoksevat lumisessa metsässä, lumen pinta on kovaa kuin lattia! Muistelemme vanhoja retkiä lumisilla nevoilla. Rahiseva hanki, aurinko, pikku männyt, niistä on jäänyt pysyvä jälki.

Matkalla mökille ylitsemme lensi seitsemän valkoista ja isoa joutsenta. Laulujoutsenia, vain pari metriä päiden yläpuolella - ne pysyvät ilmassa. Ja me kävelemme vetten päällä. Näimme myös pupuja, kolme kanelinvärisä samassa leikkisässä porukassa. Ja kettu, sen silmät hehkuivat oransseina autonvaloissa. Se katseli taaksepäin häntänsä viertä, niinkuin ketut aina (ne eivät kohtaa suoraan silmiin katsoen). Lisäksi matkalla näimme likaisen lumipenkan, joka ei näyttänyt lumelta vaan polystyreeniltä. Ja eräässä kohdassa oli asfalttitiellä mytyssä oleva valkoinen nenäliina.

Hiihtäessä lumi rasahteli kuin munankuori, jää kuitenkin on vahvaa ja sillä voi sekä hiihtää että luistella. Lunta on vain pari senttiä.

Yöllä näin merkillistä ja hupaisaa unta. Olin nuori ja samalla nykyinen minäni, kolmen äiti. Tapasin miehen, jonka nimi oli I.P. (tämän niminen mies on olemassa, en ole koskaan tavannut häntä, mutta silti näen hänestä unta, en viitsi laittaa tähän koko nimeä, koska hänet voisi googlata ja olisi aika epämukavaa tai vähintään kiinnostavaa lukea itsestään unia). Tämä I oli röyhkeä ja ylimielinen nuorimies (noin30 -v). Hän ajeli taloni ohi juhlivassa miesporukassa ja eräänä yönä he kaikki olivat nukahtaneet autoon talon viereen tielle. Oli kesä. Sitten pian olimme kaikki jossakin konsertissa tai ulkoilmatapahtumassa. Sen jälkeen I kirjoitti taloni tiiliseinään liidulla jonkin häväistyskirjoituksen minusta. Se sekä nauratti että suututti. Se meni jotenkin seuraavasti: (minä) en uskalla tehdä mitään uskaliasta, vaan pelkään miehiä. Olet varmasti vielä neitsyt, seinässä luki. Sätin I:tä ja sanoin, että olet hullu, minullahan on jo kolme lastakin. I nauroi ja aloimme mitellä voimia. Painiskelimme maassa, kumpikaan ei voittanut. Nousin ylös, väsyneenä. Ajattelin, että hän jos hän ei olisi niin ylimielinen ja ärsyttävä, voisin pitää hänestä. I lupasi muuttaa itsensä, katselin niityllä häntä, hän käveli ilman paitaa ja hymyili, ja ajattelin: Ei, pelkästään hänen kävelytyylinsä käy hermooni, hän ei ikinä muutu niin paljon, että voisin pitää hänestä.

Eilen yritin autossa lukea Vihan ja katkeruuden esseitä. Katuvalojen valoissa sain aina puoli lausetta eteenpäin. Sitten panin kirjan hanskalokeroon (siellä on valo) ja luin nopsasti kokonaisen kappaleen ja sammutin taas valon. Pidän kirjasta. Luen lähiaikoina paremmassa valossa, kun saan sähköä. Samalla lainasin Calvinon Marcovaldo-kirjan, josta oli äskettäin puhetta. Etsin illalla siitä novellin, jossa kaupunki on hautautunut lumeen. - Kaikki on hiljaista. Marcovaldo raivaa reittiään lumeen ja tuntee itsensä vapaammaksi kuin koskaan. Ulkopuolinen maailma on poissa. On vain hänen yksityinen sisätilansa, oma toimistonsa. Hän alkaa leikkiä, rakennella mitä vaan lumesta. "Lumen alla ei erota mikä on lunta mikä vain peitettyä. On vain yksi poikkeus: ihminen, koska on itsestään selvä että minä olen minä enkä tuo." Lopussa lumi katoaa yhtäkkiä - se on siis taika-ainetta! Se on harvinaista, epätodellista, mukavaa... se mahdollistaa sellaista, mikä ei normaalisti ole mahdollista.

Tänne tulee ensi yönä -20 astetta. Olet aika kevyesti puettu, sanoo mies, kun minulla on päällä arktisiin oloihin suunniteltu villakerrasto. Viilenee. Jäät puhuvat ja kuu on kumman oranssi. Aamulla ulkona raakkui outo lintu: korppi ja oli kuin äänessä olisi ollut raaka kissa, käheä-ääninen. Se lensi edestakaisin, kiivaasti.

Huomenna jatkamme elämää kuin intiaanit. Ulkona, kirkkaassa auringonpaisteessa, välillä käymme sisällä syömässä aamulla kypsynyttä lammaspaistia, josta riittää koko ajaksi. Perunat hautuvat kätevästi takassa.