pää

Taas on kiire, mutta eilen oli ajatuksena kirjoittaa pääjuttuja, eli: olin lenkillä ja alkoi sataa. Kaatamalla. Minulle ei ollut hattua, koska olin sauvakävelyllä. Satoi päähän, kylmää vettä. Se viilensi, vesi valui pitkin otsaa ja kasvoja. Miten harvoin tulee ajatelleeksi ylhäällä olevaa avaruutta. Vesi tulee sieltä, ja se avaruudellinen vesi sataa päällemme. Ajattelen sitä tilaa! (Kovin korkealla ei kuitenkaan sada.) Ajattelin päätäni vielä myöhemminkin illalla. Pesin tukkani, ja sen jälkeen laitoin päähän pyyheturbaanin. Ja kun sattumalta kosketin päätäni, pyyhkeen ympäröimää, hetken tunsin, miltä tuntuisi olla kalju. Hiukset olivat poissa, ja pää oli sileä ja pyöreä.

Outoja ilmiöitä

Outo uni ja ilmiö unessa: Näin unta, että ongin kaloja. Se tapahtui sillä tavalla, että laitoin elävän ahvenen koukkuun kiinni saalistajaksi. Se iski kiinni toiseen kalaan, selän puolelta, ja veti sen lähemmäs, jolloin sain sen saaliiksi. Päästin saalistuskalan sitten taas liikkeelle. Saaliitkin olivat ahvenia. Lopuksi perkasin ne. Suomut olivat tiiviisti kiinni, kuin ahvenilla yleensä ovat. Suomut räiskyivät silmilleni ja kasvoilleni. Unta nähdessäni, ja kerrankin kesken sen herätessäni tajusin, että olen nähnyt tätä samaa unta monesti ennemminkin. Tämä tuntui suorastaan vakiounelta.

Muuten, suosimme ekomatkailua tänä viikonloppuna. Syysmyrskyssä pyöräilimme ja saatoimme vieraita sunnuntaina junalle. Sää on vain mielentila. Satoi kyllä aika paljon. Joissakin kohdissa vesi virtasi tiellä kuin koskessa ikään. Lapset nauttivat säistä, paisti keskimmäinen, joka on sisäkissa. Hän kauhistui ulkoilmaa, kun tuuli ja terävät pisarat löivät vasten kasvoja. Mutta hänellä ei ollut säälle sanoja. On kylmä, hän toisteli, vaikka kylmä hänellä ei varmasti niiden vaatteiden alla ollut. Kuopus puhuu taas ohi suunsa toisella tavalla. Täällä on kirkas liikenne, hän sanoi.

Kuitenkin bussimatka Helsinkiin oli meille huikea elämysmatka. Miten pimeys kietookaan kaiken sisäänsä, ja märkä. Kaikki tällainen surkeus vetoaa suoraan sydämeen. Eihän missään voi olla tällaista? (Voi. Englannissakin on kylmää ja märkää ja harmaata.)

Nyt ilmassa on jopa aurinkoa. Olen kirjastossa, ja lainasin juuri Maria Peuran Vedenaliset. Odotan sitä mielenkiinnolla. Tai paremminkin teksti odottaa minua, laukussani. Kirjailijoista puheen ollen satuin kuulemaan Keijo Siekkisen haastattelun Nadjan huoneessa, kun ajoin lasten kanssa autolla Pohjanmaalta tänne. Avasin radion, ja kuulin vain yhden lauseen, jonka muistin lukeneeni äskettäin. Mietin, voisiko puhuja olla Siekkinen, ja se oli. Hän oli ollut Meksikossa kirjoittamassa kirjaansa. Ääni on tärkeä, ja nyt olen kuullut sen. Ja olen jäävi sanomaan mitään enempää.

Puhuin viime yönä unissani. Nukuimme vieraiden vuoksi olohuoneen lattialla, ja näkymä lattianrajasta on viidakkomainen ja samalla 50-lukulainen. Paljon ylle kaartuvia kasveja. Puhun unissani, olen sanonut miehelleni: Sinä viet. Sinä viet. Se tarkoittaa siis lasten viemistä päiväkotiin. Kun mies alkaa herättyäni puhua lasten viemisestä, en ymmärrä mitään. Olimmehan juuri sopineet, että tänään A:n kummitäti vie pikkuiset päiväkotiin. En muista unipuheestani mitään. Ja vielä kummallisempaa. Puhuin näin samalla, kun näin aivan toisenlaista unta. Kello oli jo soinut, joten tiedän nähneeni juuri sitä unta sen viiden minuutin aikana, jolloin vielä nukahdin. Olin sairaalassa, seikkailin sokkeloisilla käytävillä. Vieressäni oli raskaana oleva nainen, joka kysyi montako lasta minulla on. Kolme, vastasin. Olen lisäksi opettaja. Hän näytti kauhistuneelta ja surulliselta. Hän ei tiedä mistään mitään, ajattelin.

Unessa oli vielä piano, joka kaatui. Sen koskettimet eivät enää toimineet, siitä tuli aivan vaimeata ääntä. Mikä menetys, kaipasimme kaikki sen ääntä.

Eilen, kun luin sohvalla kirjaa alkoi kuulua outoa piipitystä. Se on askelmittari, joka alkaa romurasissa piipittää aivan kuin palohälytin. Juoksin etsimään sitä, ja takerruin katosta roikkuviin voimistelukeinun naruihin, että melkein kuristuin.

Eli toisin sanoen todella hauska sunnuntai.

Keskimmäinen on kuumeessa. Perjantaina hän nojasi päätään käsiinsä, istui ulkopöydän ääressä nujahtaneena. Meillä sairaus ei tarkoita koskaan hammasten kiristystä ja valvottuja öitä, vaan autuasta rauhaa ja sovinnollista leikkiä. Yksi pyörä on vähemmillä kierroksilla, kaikki helpottuu. Elämme tämän päivän kuin mummot.

Kauklahdessa katselen intialaista isää ja mietin Lahirin kirjaa, missä hän kertoo muukalaisuudesta. He ovat muukalaisuuden prototyyppejä, mutta niin olen minäkin. En voisi kuvitella asuvani vieraammassa paikassa. Nyt kuitenkin olen sees, koska pian alkaa loma, ja me matkustamme kotiin.

Arkisin rakastan sitä ääntä, mikä syntyy, kun esikoinen rullaa potkulaudallaan kotiin. Sen korkea kitinä asfaltilla kuuluu kauas. Hän tulee sisään, avaa oven, kuulostelee. Olen sisällä, aina.

Kun haemme pikkuiset päiväkodista, keskimmäinen raahustaa, hän on sairas. Hän löytää olutpullon ja kantaa sitä kädessään koko matkan kotiin asti. Kuopus löytää puolestaan kaksi olutpullon korkkia ja työntää ne hattunsa alle säilöön. Siellä ne kulkevat kotiin asti, sillä korkit ovat jostain syystä arvotavaraa. Toinen kuopuksen löytö: jättivaahteranlehti. Ja vielä värikäs sellainen.

Oudot asiat kiinnittävät huomioni: unipantteri ja apina, ne lojuvat päivällä lattialla keittiön pöydän alla ja ovat velttoja ja elottomia. Niistä on öinen elinvoima kadonnut.

Elämä

Elämäni on sekamelskaa, ja joskus katson peiliin ja ajattelen, että elämäni on hirveää, ja mitä todennäköisemmin se muuttuy yhä pahemmaksi koko ajan. Viiden vuoden päästä kylven painajaisessa valveilla ollessanikin. Pahimmat uhkat tulevat lähemmäksi. Voi myös olla niin, että pahinta on nyt. Varmasti on.

On hauskaa tuntea elävänsä, joka hetki. Se on ehkä parasta. Ja ironian taju on hyvä omistaa myös. Kuitenkaan elämäni ei ole kenenkään muun elämää raskaampaa, en oikein ainakaan jaksa uskoa. Hyvää tällaisenaan.

En jaksa edes ajatella, saati kertoa, mitä kaikkea tällä viikolla on taas tapahtunut. Lapsista voisin kuitenkin kertoa.

Maanantaina elinvoimaisin hetkeni oli, kun katsoin sattumalta lehdestä, että Täydelliset Naiset alkavat tv:stä. Täydelliset naiset tulevat tänään, huusin ääneen kaikille läsnäolijoille. Minne tulevat? kysyi juuri nelivuotias kuopus. (Hän luuli, että ne tulevat oikeasti. Mitähän hän pitää täydellisenä naisena?)

Haen lapset kävellen päiväkodista. Mitä ruokaa tänään on, kysyy kuopus heti kun näkee minut. Päiväkodin hoitaja sanoo, että kuopus on kova syömään. Hän nauttii ruuasta, syö lautasen tyhjäksi, joskus kotona toistenkin lautaset. Pysähdymme aina Osmo Ojantakusen kodin paikkeille, se on ison ojan takana. Kävely on se mystinen juttu. Vasta siinä pääsemme olemisen rytmiin kiinni. Pikkuisin on kiukkuinen, mutta hän leppyy silminnähden kun mainitsen, että ostin Lidlistä pikkutuutteja - hän alkaa kävellä rennommin, ja päivän murheet jäävät.

Joka päivä katsomme miten leikkipuiston peruskorjaus edistyy. Aina joku palkki tai katto tai laite on tullut lisää, viimeksi muumikatto. Lopputuloksesta ei vielä tiedä, mutta hyvältä näyttää. Maassa tulvii vaahteranlehtiä, ylhäällä tuulenpesiä.

Iltapäivällä olen kahvilassa esikoisen kanssa, opettajan kanssa käydyn palaverin jälkeen aivot ovat tyhjät. Voiko nähdä valveunta? Ainakin vaivun helposti johonkin, missä ympäristö häviää. Syömme vaiti. Ei aina tarvitse puhua. Eikä se tarkoita, ettei olisi mitään sanottavaa. Olemme yhdessä äitinä ja lapsena.

Keskimmäinen haluaa käydä soittamassa pianoa ja hänen filosofisella mentaliteetillään kaikki sujuu rauhallisesti. Hänen mielestään pianossa on niin kaunis ääni. Hän haukottelee makeasti pianotuolilla. Katselee muualle, kun opettaja soittaa. Housut ovat kuraiset, tietenkin, koska hän on tullut suoraan hiekkalaatikolta. Jos kengän irrottaisi jalasta, ja kääntäisi ylösalaisin, sieltä tulisi kilo hiekkaa.

Iltapäivällä katselen pihjajassa olevia lintuja. Tilhiä! Mutta kun katselen tarkemmin, ne eivät ole tilhiä. Itse asiassa kaikki linnut ovat eri lajia: mustarastas, räkättirastas, talitiainen ja punatulkku. Punatulkku on ihanan syvän punainen. Se on pullea, lepäilee välillä ja näykkii sitten marjoja. On harvinaista nähdä punatulkku pihassa! Yleensä ne viheltelevät vain metsän uumenissa.

Sitten illalla luen Jhumpa Lahirin kirjaa The Namesake. Hän on hyvä kirjoittaja. Jo puoli sivua luettuani tiedän, mikä on tilanne, voi mennä suoraan sisään. Ja hän kertoo vieraudesta, ja vieraassa maassa asumisesta, jolloin elämä usein kaventuu, ihmiset, tuttavat, ovat vain korvikkeita niistä, joiden kanssa todella haluaisi olla tekemisissä. Ashiman korut, kaikki jotka hän sai Intiassa häälahjaksi, ovat nyt Amerikassa tallelokerossa. Vauva on hänen vatsassaan, mutta tuli sieltä pois, kun syntyi. Ja sitten - välissä on hirveästi tyhjää tilaa, koko maailma, ja siellä on Intia, ja Ashiman entisen kotitalon huoneet, kylminen sementtilattioineen, jotka eivät kuumana kesänäkään koskaan lämpene.

Parasta on pysyä arkisissa toimissa, ajatella käytännön asioita. Tämä on minulle nimittäin aivan uutta ja mullistavaa. Rajat ovat hyvät. Voin tosissaan levätä. On vain se hetki, se mitä olen juuri tekemässä, ei mitään muita maailmoja, ei juuri kuvitteellisia henkilöhahmojakaan. Jokaisen pitäisi kokeilla tällaista.

Ja tänä aamuna oli omena-ukko tien varressa!!!! Ja olin autolla, enkä voinut pysähtyä, eikä minulla ollut rahaakaan. Olemme etsineet omenoita laatikoittain ostettavaksi. Hän näyttää isoisältäni ja hänen omenapuunsa tuottavat valtavasti satoa. Aamuruuhkan aikaan hän on maantien vieressä. Yritän etsiä häntä käsiini iltapäivällä.-

Luin kaksi kirjaa. Siri Kolun Metsänpimeän ja Keijo Siekkisen Jäähyväiset rakkaudelle. Ensimmäisestä en osaa sanoa mitään. Ja Keijo Siekkinen taas on sellainen, jolle myisin sieluni lukematta riviäkään. Tiedät varmaan sanonnan syödä jonkun kädestä. Kuka siinä kirjoittaa - isä, rakastaja vai..? En ole koskaan tavannut Siekkistä, mutta tapaisin kyllä mielelläni.

Välitunti alkaa, myöhemmin lisää.