Elämä

Elämäni on sekamelskaa, ja joskus katson peiliin ja ajattelen, että elämäni on hirveää, ja mitä todennäköisemmin se muuttuy yhä pahemmaksi koko ajan. Viiden vuoden päästä kylven painajaisessa valveilla ollessanikin. Pahimmat uhkat tulevat lähemmäksi. Voi myös olla niin, että pahinta on nyt. Varmasti on.

On hauskaa tuntea elävänsä, joka hetki. Se on ehkä parasta. Ja ironian taju on hyvä omistaa myös. Kuitenkaan elämäni ei ole kenenkään muun elämää raskaampaa, en oikein ainakaan jaksa uskoa. Hyvää tällaisenaan.

En jaksa edes ajatella, saati kertoa, mitä kaikkea tällä viikolla on taas tapahtunut. Lapsista voisin kuitenkin kertoa.

Maanantaina elinvoimaisin hetkeni oli, kun katsoin sattumalta lehdestä, että Täydelliset Naiset alkavat tv:stä. Täydelliset naiset tulevat tänään, huusin ääneen kaikille läsnäolijoille. Minne tulevat? kysyi juuri nelivuotias kuopus. (Hän luuli, että ne tulevat oikeasti. Mitähän hän pitää täydellisenä naisena?)

Haen lapset kävellen päiväkodista. Mitä ruokaa tänään on, kysyy kuopus heti kun näkee minut. Päiväkodin hoitaja sanoo, että kuopus on kova syömään. Hän nauttii ruuasta, syö lautasen tyhjäksi, joskus kotona toistenkin lautaset. Pysähdymme aina Osmo Ojantakusen kodin paikkeille, se on ison ojan takana. Kävely on se mystinen juttu. Vasta siinä pääsemme olemisen rytmiin kiinni. Pikkuisin on kiukkuinen, mutta hän leppyy silminnähden kun mainitsen, että ostin Lidlistä pikkutuutteja - hän alkaa kävellä rennommin, ja päivän murheet jäävät.

Joka päivä katsomme miten leikkipuiston peruskorjaus edistyy. Aina joku palkki tai katto tai laite on tullut lisää, viimeksi muumikatto. Lopputuloksesta ei vielä tiedä, mutta hyvältä näyttää. Maassa tulvii vaahteranlehtiä, ylhäällä tuulenpesiä.

Iltapäivällä olen kahvilassa esikoisen kanssa, opettajan kanssa käydyn palaverin jälkeen aivot ovat tyhjät. Voiko nähdä valveunta? Ainakin vaivun helposti johonkin, missä ympäristö häviää. Syömme vaiti. Ei aina tarvitse puhua. Eikä se tarkoita, ettei olisi mitään sanottavaa. Olemme yhdessä äitinä ja lapsena.

Keskimmäinen haluaa käydä soittamassa pianoa ja hänen filosofisella mentaliteetillään kaikki sujuu rauhallisesti. Hänen mielestään pianossa on niin kaunis ääni. Hän haukottelee makeasti pianotuolilla. Katselee muualle, kun opettaja soittaa. Housut ovat kuraiset, tietenkin, koska hän on tullut suoraan hiekkalaatikolta. Jos kengän irrottaisi jalasta, ja kääntäisi ylösalaisin, sieltä tulisi kilo hiekkaa.

Iltapäivällä katselen pihjajassa olevia lintuja. Tilhiä! Mutta kun katselen tarkemmin, ne eivät ole tilhiä. Itse asiassa kaikki linnut ovat eri lajia: mustarastas, räkättirastas, talitiainen ja punatulkku. Punatulkku on ihanan syvän punainen. Se on pullea, lepäilee välillä ja näykkii sitten marjoja. On harvinaista nähdä punatulkku pihassa! Yleensä ne viheltelevät vain metsän uumenissa.

Sitten illalla luen Jhumpa Lahirin kirjaa The Namesake. Hän on hyvä kirjoittaja. Jo puoli sivua luettuani tiedän, mikä on tilanne, voi mennä suoraan sisään. Ja hän kertoo vieraudesta, ja vieraassa maassa asumisesta, jolloin elämä usein kaventuu, ihmiset, tuttavat, ovat vain korvikkeita niistä, joiden kanssa todella haluaisi olla tekemisissä. Ashiman korut, kaikki jotka hän sai Intiassa häälahjaksi, ovat nyt Amerikassa tallelokerossa. Vauva on hänen vatsassaan, mutta tuli sieltä pois, kun syntyi. Ja sitten - välissä on hirveästi tyhjää tilaa, koko maailma, ja siellä on Intia, ja Ashiman entisen kotitalon huoneet, kylminen sementtilattioineen, jotka eivät kuumana kesänäkään koskaan lämpene.