Puhuin viime yönä unissani. Nukuimme vieraiden vuoksi olohuoneen lattialla, ja näkymä lattianrajasta on viidakkomainen ja samalla 50-lukulainen. Paljon ylle kaartuvia kasveja. Puhun unissani, olen sanonut miehelleni: Sinä viet. Sinä viet. Se tarkoittaa siis lasten viemistä päiväkotiin. Kun mies alkaa herättyäni puhua lasten viemisestä, en ymmärrä mitään. Olimmehan juuri sopineet, että tänään A:n kummitäti vie pikkuiset päiväkotiin. En muista unipuheestani mitään. Ja vielä kummallisempaa. Puhuin näin samalla, kun näin aivan toisenlaista unta. Kello oli jo soinut, joten tiedän nähneeni juuri sitä unta sen viiden minuutin aikana, jolloin vielä nukahdin. Olin sairaalassa, seikkailin sokkeloisilla käytävillä. Vieressäni oli raskaana oleva nainen, joka kysyi montako lasta minulla on. Kolme, vastasin. Olen lisäksi opettaja. Hän näytti kauhistuneelta ja surulliselta. Hän ei tiedä mistään mitään, ajattelin.

Unessa oli vielä piano, joka kaatui. Sen koskettimet eivät enää toimineet, siitä tuli aivan vaimeata ääntä. Mikä menetys, kaipasimme kaikki sen ääntä.