Purmu eli turnipsikuoppa

Eilen pelasin pesäpalloa. Voitimme! Ja minä tein yhden juoksun!! Yes, se oli hienoa. Ja totesin, että oli kevyt juosta pesältä toiselle. Kannattaa juosta puolimaraton, niin jaksaa sitten aina milloin tahansa sprintata, jos on tarvis. Voisin esim. juosta rosvoja kiinni, jos he varastavat jotain. Heittokäteni on kipeytynyt, koska jouduin heittämään niin pitkiä heittoja. Olin kakkospesävahtina. Työkaverit paikkasivat, kuka enemmän, kuka vähemmän, yksi hääri ja hoiti koko keskikenttää! Pystyin aika pitkälti luottamaan häneen. Ykkösellä oli filosofi, joka sai aina kiinni, mutta pudotti myös aina pallon räpsästä. Pelaaminen oli hauskaa!

Sitten loppupäivän lueskelin sohvalla. Kaikki on kirkasta ja vehreää. Kokonainen vihreä luola on kasvanut ympärille. Satakielet! Puput. Kiiltävät kottaraiset. Sohvalta näen taivaan, ja se on myöhään illallakin häikäisevä ja sinisen kirkas! Kirjasta luen siitä, miten tehdään kumarakuoppa, ja tajuan, että tiedän miten se tehdään. Se on myös minun menneisyyttäni, joka oli kauankauan sitten. Tämä ympäristö on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, sen takia sillä ei ole minulle merkitystä. Miten hienoa olisi asua paikassa, talossa, jossa olisi merkitykset tallella. Mutta en aloita sitä taas. Mutta silti se ongelma on olemassa. Epäsuhta, ellei ongelma. On paikkoja, jonne palataan, joko elinaikana, tai viimeistään kuolleena.

Suomeksi se on purmu. Sinne laitettiin kasveja, juureksia, joita tuskin enää kukaan nykyään tuntee. Turnipseja. Minulla on tästä jonkinlainen muistikuva. Maata kaivettiin ensin hiukan, sitten laitettiin olkia, niiden päälle turnipsit keoksi, sitten taas olkia, ja lopuksi maat päälle. Niistä tuli pieniä vuoria, maasäiliöitä.

Pystyn kyllä asumaan missä tahansa, syömään millaista ruokaa tahansa, mutta... viimeinen sana on tärkein.

Kosmiset juhlat ovat ohi. Menen eilen niihin ilman mitään odotuksia, minulla on siellä rooli salmiakkikossupisteen hoitajana (kuinkas sattuikaan näin sopivasti) ja ajattelen, että teen työni ja lähden aika ajoissa kotiin. Mutta kaikki meni juuri päinvastoin kuin olin suunnitellut, vaikka en ollut suunnitellut mitään. Ilta osoittautui loistavaksi. Juhla oli vanhoille työkavereille kautta vuosien. Heitä tulikin paikalle paljon. Kymmenen vuotta ja he olivat tuskin muuttuneet piiruakaan. Q oli saanut paksummat silmälasit, mutta kaikki näytti olevan hämmentävän ennallaan. Jollakulla oli vähän vatsaa, toisella rintasyöpä, lapset olivat aikuistuneet ja ... Mutta yhä useamman suusta kuulin saman: Olen nyt eri työpaikassa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että tämän veroista ei tule. Ei ole samanlaista ilmapiiriä ja työporukkaa. Muistelimme vanhoja juhlia, kuka heräsi mistäkin, ennen tanssittiin pöydillä, jne. Sanoin entiselle pomolleni Q:lle, että nykyään juhlat täällä ovat erilaisia - käymme taidenäyttelyssä sivistyneesti. Tarkastelemme tauluja. Hän hymyili ja sanoi, että hänen huono vaikutuksensa on sitten nähtävästi siirtynyt hänen nykyiseen työhönsä, siellä tanssitaan nyt pöydällä. Well, nämä ihmiset olivat niin tärkeitä minulle. J muisteli yhä kirjaa, jonka annoin hänelle lahjaksi. Se oli karmiva, hän sanoi. Otan tämän kohteliaisuutena. Se oli Amelie Nothombin Nöyrin Palvelijanne.

Halasin tungoksessa kaikkia ristiin ja kun halasin S:ää, käteni meni vahingossa hänen puvuntakkinsa alle. En tarkoittanut sitä, ja halauksesta tuli sattumalta hyvin intiimi.

E on nykyään torikauppias Kauppatorilla. Hän on yhtä eläväinen kuin aina.

Juhlien jälkeen pyöräilin kotiin ja kuulin kolme eri satakieltä. Näin rusakoita ja yhden ison harmaan kissan. Kaikkialla oli pimeää, elävää ja vihreältä tuoksuvaa. Sitä ennen näin työpaikan vieressä bussipysäkillä juhlista tulleen H:n ja jään juttelemaan. Sitten näemme jonkun henkilön tulevan juhlapaikalta takaperin kävellen. Mitä hän tekee? Hän kävelee mietteliäästi ja katselee rakennuksen siluettia. Hän muistelee. Hän on itse musta siluetti. Ja tiedän, että hänen unelmansa ovat muuttuneet, hän ei enää halua palata vaan haluaa asua joen rannalla ja kalastaa rapuja. H bussipysäkillä ei tiedä minne hän on menossa. Q, siluettimies, aikoo mennä bussilla, vaikka luulen, ettei niitä enää tule. A pyöräilee ohitse täyttä vauhtia eikä edes huomaa meitä. Näin me eroamme, me olemme ihmisiä, eivätkä mitkään siteet ole ikuisia.

On ikuisia asioita, mutta en oikein tiedä mitä ne ovat. Minulla on vain aavistuksia.

Oppilaiden kanssa hautasimme maahan muovipullon, jossa oli heidän kirjoittamiaan kirjeitä tulevaisuuteen. Kaivurikuski (sopivasti elämme työmaan päällä) kaivoi meille parilla roihaisulla kuopan, jonne kokispullo meni. Nyt se on maan alla ja löytyy joskus kun tätä aluetta uudelleen rakennetaan. En tiedä mitä he kirjoittivat, osa jotakin tyhmää varmasti. Murrosikäisten teinien kanssa seisoimme kuopan reunalla ja joku lökäpöksy marisi: Onko tämä muka joku ympäristöteko jäkä-jäkä. Silti hetki oli monille liikuttava. Se oli heistä jäävä pysyvä muisto tälle paikalle.

Kevät on tuonut kaikkeen kiihtyvän vauhdin. Vai eikö kaikki ole aina samalla tavalla kiihkeää? Valkovuokot ovat sateen jälkeen roihahtaneet viidakoksi. Pyöräilin koko päivän, ja heti aamulla sain puhelun, että keskimmäisen reppu on palautunut Tapiolaan löytötavarapisteeseen. Otaksuin, että näin kävisi, koska tapiolalaiset ovat rehellisiä. Yes! Saimme takaisin melodican, trumpetin, naamiaisasut ja pianovihon.

Jalkapalloa, teatteria, hautajaisia, pallolaajennuksia, vauvoja, sairauksia, itsemurhia, huvia, innostusta, kesän vapautta, puhtaita ikkunoita ja pyykkejä, myöhästynyttä simaa, sherryä, hermoheikkoutta, unia, ja nämä ovat vain yläotsikoita.

Näin unta, että esikoisen opettaja itki vuolaasti ja halasi minua niin, että miltei tukehduin. PÄÄST- Ä IR-TI, yritin haukkoa henkeäni, mutta hän puristi niin kovasti, että vain pihisin.

Olin lenkkeilemässä (ok, juoksin kilometrin - puolimaratonini on lauantaina ja tämä oli valmentautuminen) esikoisen kanssa: hän oli erityisen iloisella ja helpottuneella tuulella. Tämähän on kätevää, hän sanoi, tältä reissulta saamme hanskat ja kaikki. Aurausmerkkien päissä ja oksilla oli lapsilta tippuneita hanskoja.

Keskimmäinen oli laittanut minulle jo etukäteen äitienpäiväkortin postilaatikkoon. Siinä luki: PIM! Olet mitä luet. (Aku Ankan mainoskortti)

Vapun aika meni koskelomaisessa laskeutumisessa tavalliseen elämään. Yhtäkkiä vesi pitääkin paikallaan, pinnalla ja vie vain hitaasti eteenpäin. Pihlajan lehdet ovat puhkeamassa ja vapaus on hulluutta, jos sen antaa mennä tarpeeksi avaralle. Me syömme jo vuohenputkia, ne kiertyvät auki maaperästä. Vapunaattona teimme pyöräretken koko perheellä Tapiolaan. Istuimme ulkoilmakahvilassa sillä seurauksella, että keskimmäisen reppu unohtui sinne. Repussa olivat pikkuisten naamiovaatteet, leikkitrumpetti ja melodica. Onneksi vappukulkue oli jo ollut aiemmin päivällä, jossa niitä oli käytetty. Ja keskimmäisen pianovihko! Toivon todella, että reppu vielä palautuu löytötavaratoimistoon. Sen hukkaaminen vapunaattona alkuillasta vilkkaalle paikalle ei tosin ole lupaavaa.

Unet vaikuttavat. Vaikuttava uni tuntuu epämääräisesti vielä monen päivän päästä, etäisenä tapahtumana. Tämä on totta varsinkin onnellisten unten kohdalla. Näin pari yötä sitten taas (jo toisen kerran lähiaikoina) todella huikaisevan onnellista unta. Siinä päätin muuttaa Pohjanmaalle. (Yllätys.) Muutin, ja löysin itseni vanhasta talosta vanhan pariskunnan luota, joita hoiti T, minun ikäiseni ystävä. Järjestely vaikutti yllättävältä, heillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin keskenään, mutta kun ajattelin asiaa, kaikki olikin täydellistä. Tietenkin minä pidän heistä huolta, sanoi ystäväni. Samassa huomasin, että vanha pariskunta olikin tätini ja hänen miehensä. (Tätini on oikeasti jo kuollut.) Ilmapiiri talossa oli leijuvan onnellinen. Lopultakin tulin järkiini, ajattelin unessa. Aamulla muistin tehneeni jonkin tärkeän päätöksen. Lopultakin järkiinnyin, ajattelin, mutta minkä suhteen? Kun ajattelen unta jälkeenpäin, se tuntuu paratiisinomaiselta, mutta eipä se tietenkään kertonutkaan pelkästään Pohjanmaasta ja ylipäätään mistään realistisesti.

Muita hetkiä: olimme uimahallin höyrysaunassa. Esikoinen oli oven takana suihkussa ja hän lauloi koko ajan. Sellaista hoilausta ja operettia, jota ihmiset lauluvat yksinään kotona suihkussa. Siellä kaikui vielä todella paljon. Kaikki ihmiset istuivat höyrysaunassa hiljaa ja kuuntelivat laulua. (En viitsinyt mainita, että tuo laulaja on muuten meidän porukkaamme.)

Olin Prismassa. Menin hissiin ja sinne tuli kolme eläkeläispariskuntaa, kahdella ostokärryt. He tyyräsivät kärryjä aina vain peremmälle, niin että minä ja toinen nainen olimme aivan ahtaalla seinän vieressä. He eivät sanoneet mitään, eivät edes katsoneet meihin. Ei mitään anteeksipyyntöä. Tätä ei milloinkaan voisi tapahtua Britanniassa. Siellä olisi ennenkuulumatonta liiskata joku hissiin eikä noteerata sitä millään tavalla. Olisi sanottava ainakin: Sorry! Are you alright there? Suomessa ei tarvitse sanoa mitään, jos et nyt aivan varsinaisesti tapa toista.