Eilen pelasin pesäpalloa. Voitimme! Ja minä tein yhden juoksun!! Yes, se oli hienoa. Ja totesin, että oli kevyt juosta pesältä toiselle. Kannattaa juosta puolimaraton, niin jaksaa sitten aina milloin tahansa sprintata, jos on tarvis. Voisin esim. juosta rosvoja kiinni, jos he varastavat jotain. Heittokäteni on kipeytynyt, koska jouduin heittämään niin pitkiä heittoja. Olin kakkospesävahtina. Työkaverit paikkasivat, kuka enemmän, kuka vähemmän, yksi hääri ja hoiti koko keskikenttää! Pystyin aika pitkälti luottamaan häneen. Ykkösellä oli filosofi, joka sai aina kiinni, mutta pudotti myös aina pallon räpsästä. Pelaaminen oli hauskaa!
Sitten loppupäivän lueskelin sohvalla. Kaikki on kirkasta ja vehreää. Kokonainen vihreä luola on kasvanut ympärille. Satakielet! Puput. Kiiltävät kottaraiset. Sohvalta näen taivaan, ja se on myöhään illallakin häikäisevä ja sinisen kirkas! Kirjasta luen siitä, miten tehdään kumarakuoppa, ja tajuan, että tiedän miten se tehdään. Se on myös minun menneisyyttäni, joka oli kauankauan sitten. Tämä ympäristö on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, sen takia sillä ei ole minulle merkitystä. Miten hienoa olisi asua paikassa, talossa, jossa olisi merkitykset tallella. Mutta en aloita sitä taas. Mutta silti se ongelma on olemassa. Epäsuhta, ellei ongelma. On paikkoja, jonne palataan, joko elinaikana, tai viimeistään kuolleena.
Suomeksi se on purmu. Sinne laitettiin kasveja, juureksia, joita tuskin enää kukaan nykyään tuntee. Turnipseja. Minulla on tästä jonkinlainen muistikuva. Maata kaivettiin ensin hiukan, sitten laitettiin olkia, niiden päälle turnipsit keoksi, sitten taas olkia, ja lopuksi maat päälle. Niistä tuli pieniä vuoria, maasäiliöitä.
Pystyn kyllä asumaan missä tahansa, syömään millaista ruokaa tahansa, mutta... viimeinen sana on tärkein.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment