Vapun aika meni koskelomaisessa laskeutumisessa tavalliseen elämään. Yhtäkkiä vesi pitääkin paikallaan, pinnalla ja vie vain hitaasti eteenpäin. Pihlajan lehdet ovat puhkeamassa ja vapaus on hulluutta, jos sen antaa mennä tarpeeksi avaralle. Me syömme jo vuohenputkia, ne kiertyvät auki maaperästä. Vapunaattona teimme pyöräretken koko perheellä Tapiolaan. Istuimme ulkoilmakahvilassa sillä seurauksella, että keskimmäisen reppu unohtui sinne. Repussa olivat pikkuisten naamiovaatteet, leikkitrumpetti ja melodica. Onneksi vappukulkue oli jo ollut aiemmin päivällä, jossa niitä oli käytetty. Ja keskimmäisen pianovihko! Toivon todella, että reppu vielä palautuu löytötavaratoimistoon. Sen hukkaaminen vapunaattona alkuillasta vilkkaalle paikalle ei tosin ole lupaavaa.

Unet vaikuttavat. Vaikuttava uni tuntuu epämääräisesti vielä monen päivän päästä, etäisenä tapahtumana. Tämä on totta varsinkin onnellisten unten kohdalla. Näin pari yötä sitten taas (jo toisen kerran lähiaikoina) todella huikaisevan onnellista unta. Siinä päätin muuttaa Pohjanmaalle. (Yllätys.) Muutin, ja löysin itseni vanhasta talosta vanhan pariskunnan luota, joita hoiti T, minun ikäiseni ystävä. Järjestely vaikutti yllättävältä, heillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin keskenään, mutta kun ajattelin asiaa, kaikki olikin täydellistä. Tietenkin minä pidän heistä huolta, sanoi ystäväni. Samassa huomasin, että vanha pariskunta olikin tätini ja hänen miehensä. (Tätini on oikeasti jo kuollut.) Ilmapiiri talossa oli leijuvan onnellinen. Lopultakin tulin järkiini, ajattelin unessa. Aamulla muistin tehneeni jonkin tärkeän päätöksen. Lopultakin järkiinnyin, ajattelin, mutta minkä suhteen? Kun ajattelen unta jälkeenpäin, se tuntuu paratiisinomaiselta, mutta eipä se tietenkään kertonutkaan pelkästään Pohjanmaasta ja ylipäätään mistään realistisesti.

Muita hetkiä: olimme uimahallin höyrysaunassa. Esikoinen oli oven takana suihkussa ja hän lauloi koko ajan. Sellaista hoilausta ja operettia, jota ihmiset lauluvat yksinään kotona suihkussa. Siellä kaikui vielä todella paljon. Kaikki ihmiset istuivat höyrysaunassa hiljaa ja kuuntelivat laulua. (En viitsinyt mainita, että tuo laulaja on muuten meidän porukkaamme.)

Olin Prismassa. Menin hissiin ja sinne tuli kolme eläkeläispariskuntaa, kahdella ostokärryt. He tyyräsivät kärryjä aina vain peremmälle, niin että minä ja toinen nainen olimme aivan ahtaalla seinän vieressä. He eivät sanoneet mitään, eivät edes katsoneet meihin. Ei mitään anteeksipyyntöä. Tätä ei milloinkaan voisi tapahtua Britanniassa. Siellä olisi ennenkuulumatonta liiskata joku hissiin eikä noteerata sitä millään tavalla. Olisi sanottava ainakin: Sorry! Are you alright there? Suomessa ei tarvitse sanoa mitään, jos et nyt aivan varsinaisesti tapa toista.