Kevät on tuonut kaikkeen kiihtyvän vauhdin. Vai eikö kaikki ole aina samalla tavalla kiihkeää? Valkovuokot ovat sateen jälkeen roihahtaneet viidakoksi. Pyöräilin koko päivän, ja heti aamulla sain puhelun, että keskimmäisen reppu on palautunut Tapiolaan löytötavarapisteeseen. Otaksuin, että näin kävisi, koska tapiolalaiset ovat rehellisiä. Yes! Saimme takaisin melodican, trumpetin, naamiaisasut ja pianovihon.

Jalkapalloa, teatteria, hautajaisia, pallolaajennuksia, vauvoja, sairauksia, itsemurhia, huvia, innostusta, kesän vapautta, puhtaita ikkunoita ja pyykkejä, myöhästynyttä simaa, sherryä, hermoheikkoutta, unia, ja nämä ovat vain yläotsikoita.

Näin unta, että esikoisen opettaja itki vuolaasti ja halasi minua niin, että miltei tukehduin. PÄÄST- Ä IR-TI, yritin haukkoa henkeäni, mutta hän puristi niin kovasti, että vain pihisin.

Olin lenkkeilemässä (ok, juoksin kilometrin - puolimaratonini on lauantaina ja tämä oli valmentautuminen) esikoisen kanssa: hän oli erityisen iloisella ja helpottuneella tuulella. Tämähän on kätevää, hän sanoi, tältä reissulta saamme hanskat ja kaikki. Aurausmerkkien päissä ja oksilla oli lapsilta tippuneita hanskoja.

Keskimmäinen oli laittanut minulle jo etukäteen äitienpäiväkortin postilaatikkoon. Siinä luki: PIM! Olet mitä luet. (Aku Ankan mainoskortti)