Häitä

Oikeastaan halusin kirjoittaa siitä, kun eilen olin häissä Tampereella, Aleksanterin kirkossa ja sen jälkeen Finlaysonin vanhalla tehdasalueella jatkopaikassa. Kiitos vielä hääparille! Hääjuhla oli lämmin ja leppoisa siitä huolimatta, että lapset olivat mukana (oletteko tienneet, että kirkon penkkien alla on kerros vaahtomuovia (helposti irti lähtevää) äänenvaimennuksen takia?) Hääjuhla sai muistelemaan häitä, ajattelemaan rakkautta, ihmisiin ja paikkoihin.

Omat lapsuuteni parhaat häämuistot liittyvät erääseen tiettyyn nuorisoseurataloon, jossa järjestettiin lähes kaikkien naimisiin menevien kyläläisten häät. Koko kylä kutsuttiin, tietysti - vanhat, nuoret, lapset olivat mukana. Lapset pyörivät häissä puolilleöin, ulkona ja sisällä, kauniissa kesäyössä, missä kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kuin päiväsaikaan... Alussa syötiin, sitten juotiin kahvia, sitten saattoi olla ohjelmaa, ja lopuksi tanssittiin. Tätä tunnelmaa muistelen vieläkin kaihoten, jännitystä, jotain sellaista, missä kaikki on mahdollista. Absurdeja kävelyitä koivikkometsässä, hiekkatiellä, miehiä istuskelemassa autojen konepelleillä seuran takana, kun ilta on jo pimeä ja sisältä kuuluu musiikki... Teini-iän kieppeillä seurailimme kaverini kanssa (sukulais)miestä, johon olin ihastunut ja kikatimme, kun hän tuli ja sanoi: Mitäs tytöt.

Omat hääni päätyivät olemaan kuitenkin aika erilaiset. Ne olivat kuulaana helmikuisena pakkaspäivänä, satoi hiljakseen lunta. Minulla oli hääpuvun päällä kauniit valkoiset turkishihat. Omista häistään ei ehkä voi niin rennosti nauttiakaan. Rakkauteen liittyen vastustan muuten vielä yhtä ajatusta, sitä, että romanttinen rakkaus väistämättä vähenee (tai "kuolee"), kun siirrytään arkielämään. Se ei pidä paikkaansa. Tylsämielinen ajatus. Rakkauden ilmaukset voivat vähentyä ja muuttua, mutta ei romanttinen rakkaus minnekään häviä. Rakkaus, jota ei koskaan ilmaista, se häviää.

Kumpikohan minä mahdan olla, "disillusioned mother" vai romantikko? Varmaan molempia, jälkimmäistä enemmän.