Samalla kun ripustan pyykkiä kuivumaan, mietin Baudelairen tekstiä kirjassa Pariisin ikävä. Kieli on musikaalista, lyyristä proosaa, se soi. Millaista proosarunoa voi luoda samalla, kun hoitaa lapsia - sen rytmi on sekava ... se on tällaista, kaiken kaikkiaan levotonta:
Keltainen pyyhe laskotuu, se loan ja lumen velvoittava kaaos, eri tasolla kulkeva runoskene. Nouse, joo nouse, kuivataan, silmäkulmassa vesi pysyy ammeessa. Pienet hiirieläimet ovat syöneet aivot sisältäkäsin, tiedät luomisen mustat mahdollisuudet, säälikää minua ja yhtätoista lastani, (mitä kaikkea kärsinkään) Joku tylsimys sivaltelee ruoskalla selkääni, hanskakätinen, puleerattu pöyhkeä aasi. Paperilla on kyhmyjä, siinä mennään naimisiin vainajien kanssa.
No comments:
Post a Comment