Talo

Makaan aina vanhan tuvan vintillä valkoisessa sängyssä. Pidän siitä suuresta päädyllisestä sängystä, vanhojen olkityynyjen kahinasta ja karkeudesta. Sänky ei kuulu enää kenellekään. Vastapäätä sitä on vintillä hellan muuri. Se on lämmin, koska ruoka valmistuu alhaalla, kuulen alakerrasta äitini askelia. Vanhat käytetyt vaatteet orsilla ja kasoissa hehkuvat lämpöä. Tuli alakerran hellassa saa tiilihormin kohisemaan rauhallista, etäistä kohinaa. Sitä rauhoittavampaa ääntä ei ole. Laasti muurissa on kuivaa, se murenee ja rapsahtelee alas. Toukat syövät katon sisällä puuhun sileäreunaisia käytäviä, ja toisinaan tällainen kuoriainenkin tipahtaa katosta lattialle, peitolle tai sanomalehtipinon päälle. Lattia on täynnä haaleita lehtipinoja, kaikki lehdet ajan alusta lähtien seisovat siinä, hämärässä valossa.

Ikkunan alla on umpinainen penkki, jonka sisään on sivusta luukku. Siellä on saappaita. Ne ovat sodissa lumisissa askeleissa pehmeiksi kuluneita, tunnen niihin varastoituneen tiiviin lämmön jo kauas. Jokaisesta kävelystämmekin on jäänyt lämmin tuntuma portaisiin, kulkuväylille, niihin kahteen matalaan käytävään vintin reunoilla, jolle minulla ei ole nimeä. Miten hyvä, ettei niille ole nimeä. Sitä rakkaampina niitä pidän.

Ikkunalasi on fajanssia, siinä on pyörteitä, lähteitä ja suvantoja. Katselen ikkunan viileän pinnan läpi: sumua, lintujen laulua, askelten narinaa. Tiedän, että talon lähellä on metsän reuna, katon yllä paljon avaraa tilaa.

Sängystä katson seinän lautoja, ne ovat herkkäpintaisia ja oksaisia. Ennen puiden oksat kaartuivat ja hengittivät vapaasti. Naulat ovat oikeilla kohdillaan, yhteenkään ei kohdistu liikaa rasitusta. Naulat kutittavat, jos niitä vetää pois. Sängyssä tulevat tyynyt ja peitto tykö, tekevät parhaansa. Maito, jota alakerrassa kaadetaan, on niin valkoista kuin pystyy, maidon kaari on samettinen ja pehmeä.

Kissa hyppää sängylle, kissan silmä on kirkas lähde, jonka pohjalla on peili. Kissan sisällä on kanelinhehkuista, siellä kohisee ja sykkii. Luut, ne ilon veteraanit, liikkuvat kun kissa venyttelee ja käy makuulle mustien palmikkojeni viereen. Palmikot ovat niin paksut, pehmeät, hyväntuoksuiset ja kiiltävät, että niitten lomaan voi piiloutua, kuin saniaisten, kivien ja kielojen sekaan. Palmikot ovat niin houkuttelevat, että niitä voisi järsiä.

Ikkuna on mainio, ja näkymäkin olisi varmasti hyvä, jos sellainen olisi. Talvella ikkunoihin kasvavia metsiä voi katsella loputtomasti. Niihin piirtyvät aikanaan myös vuoret. Vuoria odotamme, äiti ja minä. ”Oletko nähnyt jo vuoret”, kysyn häneltä. ”En vielä. Ne tulevat aikanaan.”, vastaa äiti. Kuutamolla piirtyy teräväreunainen metsä, hanget ja varjot. Kuuhankien loistoa parempaa näkyä ei ole.