elokuu

Väsymys liiasta tekemisestä iski, joten päätin jättää kaiken. Eräänä iltana en käynnistänytkään tietokonetta, en kirjoittanutkaan blogsua tai muuta tekstiä, vaan avasin television, mielessäni oli pieni epäilys, että kaiken tämän myötä elämäni menee kankkulan kaivoon ja belsebuubin rämeille, niin kuin menikin sitten: katsoin dokumentin Nevadan bordellit. Söin jotakin iltapalaa ja menin aikanaan nukkumaan.

Kun pojat ovat yökylässä mummulassa, kierrämme miehen kanssa koko järven, parikymmentä kilometriä, pyörällä pienessä sateessa tai mustien pilvien alla, matkalla löytyi kanttarelleja, kehnäsieniä, mustikoita söimme ajaessa suoraan ripukoista. Mustikoita on paljon, samoin juolukoita, ja karpalonraakileita. Näimme mäntykukkia, aika sympaattisia. Lehtivihreättömiä. Vesi tippuu lehtometsissä, vettä nokkuu jokaisen ruohon kärjessä, puun lehdessä. Jäkäläkankaita, kallioita, suota. Rapisevaa kapeaa hiekkatietä, sade ei haittaa. Lehmät laitumella katsovat meitä pystypäisinä, vanhat koirat pehmeine äänineen haukkuvat, ajokoirat kopin katolla, tuo voisi olla kanttarellimaastoa, sanoo mies, ja harppaa taas ojan yli, minä jään katselemaan tummaa valoa, joka tulee sadepilvien läpi, se osuu sammaleen, ja valo metsässä on vihreää, sadepisaroissa kirkasta ja läpinäkyvää. On hauska olla puhumatta. Olen varmasti joskus pitkiä aikoja puhumatta. Kaksinolo on ihanaa, yksinolokin. En ole ollut seitsemään vuoteen lainkaan yksin, lapset ovat aina seurana.

Tuloksena on pussillinen sieniä, matkalla syömme vattuja ja kioskilla on töissä tyttö, jonka näin viimeksi, kun hän oli kaksivuotias.

Keskimmäinen keräsi mökkitien varresta suopursun lehtiä unilääkkeeksi. Vain kuumaa vettä tähän päälle, hän sanoi. Jo pelkkä tuoksu on tarpeeksi, sanoimme hänelle.

Pesimme pyykkiä ensimmäisen kerran koko kesänä, nyt pesukone toimii. Ongelmana on vaan saada ne kuivaksi, kun sataa. Puhtaat vaatteet ovat luksusta. Likaisetkin vaatteet lämmittävät. Sataa lähes päivittäin, mutta kun käytössä on koko päivä, sateetonta aikaa löytyy kyllä.

Kun katsoo ulos, siellä on pilkkopimeää. Elokuu on tulossa. Pelkään syksyssä sitä, että siitä tulee liian uuvuttava. Kaikkea on liikaa, entä jos kaikki todella on liikaa? Elämästä tulee aikataulutettua, millaista se ei ole pitkään aikaan ollut - en voi jäädä valvomaan ja lukemaan kirjaa, on oltava tiettyyn aikaan liikkeellä, kahdeksalta jo työpaikalla. Esikoinen menee kouluun, hänet on vietävä sinne, ainakin aluksi. Ehkä selviän jotenkin.

Ehkä kaikki ratkeaa parhain päin.

Horoskoopissani sanottiin, että alat parantua tänä kesänä, prosessi jatkuu koko kesän. (sairas ämmä)

the light

She's a man-eater. A dinner of mushroom-omelette with salt and beer

You can't please this rabbit: it dislikes the noise in the house. Now it's sulking because the boys are away.

turhaa, mutta värejä

Vuosisadan synkin päivä. Taas. Vapaan kirjoittamispäiväni käytin turhaan paperin edessä istumiseen: ei mitään kirjoittamisvirettä. Ajattelin taas kaiken kirjoittamisen olevan turhaa. Enkä voi tehdä mitään ilman kunnollista aikaa. Ja kun joskus on aikaa, en voi sillä sekunnilla ryhtyä työhön (vaikka nopea olenkin). Kirjoitin jotakin, mutta tarvitaan oikea vire. Aika hupenee. Vai olenkohan minäkin niitä, joille kirjoittaminen on oheisajanviete, jos parempaa on tarjolla, niin...

Mutta katsoin illalla Liikennepoliisi-ohjelmaa, jossa poliisi totesi: I'm getting hungry, tired and grumpy. But I'm a professional. I can't let a few setbacks turn down an otherwise perfect day.

Tosiaan, päivä muutti luonnettaan iltaa kohden: vesipumppu käynnistyi yskien, ja nosti vettä järvestä. Uskomatonta. Alan uskoa fysiikan lakeihin. Ja toinen: tein poikien kanssa takkaan tulet, ja poltimme pahviroskia. Ja minkävärisiä liekit olivat, kysy sitä!!! En tiedä, mistä värit tulivat. Vihreitä, sähkönvihreää, koko iso liekki siis, ja sitten sellaista vihreää, siniseen taipuvaa, mitä on 60-luvun tapeteissa, retroväriä. Sinistä, siis aivan hehkuvan kirkkaansinistä. Valkoista, se oli ehkä pelottavin liekki, näytti räjähdysherkältä. Violettia, kaunista lilaa. Saattaa olla, että värien synty oli monen osan summa, veikkaan yhtenä kosteutta. Sadesäällä kaikki mökin sisälläkin on kosteaa. Toisaalta, paperit ja pahvit olivat värillisiä. Keltainen paloi vihreänä - tosin niin sininenkin. Jäljelle jäi värillisistä liekeistä valkoista tuhkaa.

Näin taas unia, jossa vahtimani lapsi putosi maankoloon, ja paikalle tuli kokonainen italialainen poliisikomppania (garabinieerit ruskeissa univormuissa). Lapsi pelastui tietenkin, en nyt muuta olettanutkaan, ruumiin ja hengen vammoihin suhtaudun unissa kovin suurpiirteisesti, time heals, darling, kun kerran olet elossa, niin olet elossa, mitäs tuosta, juokse äitisi luokse. Mutta sen jälkeen näin unen, jossa pankkitililtäni oli hävinnyt rahaa, joku oli käyttänyt pankkikorttiani, siellä oli ottoja, kuten opettajien työhuonevähennys 300 000 euroa, silmien taittovirheleikkaus 270 euroa, Topi Santasen kahvila, Lievestuore, 30 euroa, jne. Kaikki sellaisia no, ehkä-uskottavia. Naurattavaa kyllä, rahallisista menetyksistä (toisin kuin hengenvaarasta) sain suoranaisen paskahalvauksen, ja ryhdyin heti selvittämään asiaa, mutta oli perjantai-iltapäivä ja kaikki kiinni. Puhelimia ei ollut keksitty.

Illalla luin pojille Grimmin satua, jossa kolme pikkumiestä auttoi hyvää tyttöä. He käskivät tyttöä lakaisemaan pikku talonsa takapihaa lumesta. Ja kas, lumen alta paljastui tummanpunaisia mansikoita, ihme. Talvella lumen alla sulaa maa ja mansikoita. Tämä toi mieleen omat lumiuneni. Lumi ja kylmyys on vain harhaa, peitettä.

Keskimmäinen 4-v. pohdiskelijalapsi on siirtynyt miettimään luonnontieteellisiä asioita: kuka lannoittaa metsän puut? Mitä hyötyä ruohosta on? Kuka oli ensimmäinen ihminen, mistä hän syntyi? Sateella kalojen on kätevä olla vedessä, ne eivät kastu. Esikoinen pohdiskeli, että keltamustat ampiaiset ovat entisiä Espoon Hongan pelaajia, seuraavassa elämässään.

Kaikkialla on pikkuruisia sammakoita. Parin sentin mittaisia, aika söpöjä. Niitten hyppiminenkin on aika kevyttä. Pojat ottavat niitä kämmenelle. Minä taas pidin kädessä pientä särkeä, tunsin sen sydämen sykkivän! Pelosta kylläkin, mutta kuitenkin.

En haluaisi ajatella syksyä. Aloitan kokopäivätyön taas elokuussa. Odotan jotakin jumalallista väliintuloa, että se estyisi. Lähinnä kaikessa huolestuttaa, miten ehdin kirjoittaa - tätäkään vähää.

the kitchen window

onkimista, jne

Tykkään tuosta mottolauseesta Wer den Dichter will verstehen, muss in Dichters Lande gehen sen takia, että.. siinä tuntuu olevan väärä sanajärjestys. Sitä jää miettimään. Tai väärä ja väärä.. eriskummallinen, vanhahtava vähintäänkin. Sanajärjestys, joka luo painot voimakkaasti tietyille sanoille. Ja tämä taas arvatenkin ei ole sattumaa, että mille sanoille paino osuu. Sanoille Dichter ekassa lauseessa, ja sanalla Lande tokassa. Niille tulee voimakas paino. Ja ne ovat olennaisia sanoja.

Normaalisti sanoittaisiin Wer den Dichter verstehen will, muss in... jne. jolloin paino tulee yleensä sanalle verstehen, joka ei olisi niinkään kiinnostavaa.

Goethe kannatti myös veden laittamista viinin sekaan: Wasser allein mach stumm wie im Wasser die Fische; Wein allein macht dumm wie die Herren am Nebentische und weil ich kein von beiden will sein, deshalb trinke ich Wasser gemischt mit Wein.

*

Kirjastosta poimin yllättäen sattumalta hyvän kirjan. Se on uutuus. Kirjoittaja on intiaaninnäköinen mies, Gil Courtemanche, kirjan nimi: Kaunis kuolema. Ei hassumpi, se kertoo perheestä, jonka iäkäs, tyrannimainen isä on kuolemansairas Parkinsonin taudin takia (mutta jonka ruokahalu on vielä hyvä). Kirjassa mm. selitetään miksi jotkut kapinoivat ikänsä auktoriteetteja vastaan. Tätä tietoa olen kauan etsinyt. Myöskin, 60-v. päähenkilö, isän poika, käy terapeutilla, koska kokee tulleensa isän puolelta kaltoin kohdelluksi koko ikänsä. Terapeutti toteaa: Olette tavanomaisen quebeciläisisän tavanomainen quebeciläispoika. Kenenkään lapsuudenperhe ei ole täydellinen:

Isän silmät ovat kuin liian kauan myyntitiskillä lojuneella kalalla. Hän katsoo minua murhaavasti. Tunnistan vihaa uhkuvan ja silmittömän väkivaltaisen katseen, jollainen piirtyy poliiseja raivokkaasti vastustavien tappajien kasvoille.En enää pelkää isää, mutta hän saa minut edelleen kauhun valtaan. Miksi isät eivät rakasta lapsiaan? Tai pikemminkin, miksi lapset niin harvoin tietävät isän rakastavan heitä?

*

Ostin maanantaina pyörän ja tänään ja eilen olen pyöräillyt pitkin maalaisteitä, soitten viertä suopursun tuoksussa, villiniittyjen ohi, alas rantaan. Eilen eksyin, tänään en. Eksyin kotikylässäni. Lisäksi huomasin tultuani peilistä, että minulla on ruskeat viikset, ne lähtivät pois kun hankasin. Mikä ihme se on, sanoi äitini, ruskea humusvesi, missä peseydytte. Likaviikset, just.

Naapurin lapset olivat meillä uimassa ja myös saunassa. Muistelin omaa lapsuuttani, samalla tavalla olin itse N:llä saunomassa, sauna lämmitettiin joka kesäilta klo kuusi. Lapset jutustelivat saunassa. Soutelin uivien lasten seassa veneellä, koska kuopus halusi lähteä katsomaan katiskaa.

Eilen esikoinen sai ongella särjen, mutta se oli villi hyppijä, ponkaisi vadista takaisin veteen. Se tulee uudestaan onkeen, lapset sanoivat, ja vastasin, että ehei, se ei tule uudestaan. Se oppii. Mutta hetken päästä esikoinen veti taas saman kalan ylös.

Voisin mökkeillä vielä esim. vuoden.

maanantai

Kuopuksella on kumma tapa: kun vieraita lapsia lähestyy, hän huutelee heille Hei tomppelit! tai rallatella muina miehinä: Tee oottee toomppeeleeitaa.. olemme kyllä sanoneet hänelle, että tuo ei ole kaikkein paras tapa tulevien kaverisuhteiden dynamiikkaa ajatellen. Luultavimmin häntä jännittää se, että hyväksyvätkö vieraat hänet leikkikaveriksi, joten hän katsoo parhaaksi mollata heidät heti kättelyssä. Taas olimme kerran sitten Seinäjoella Anttilassa, jossa on pieni leikkipaikka kaupan puolella. Me olimme kahvilassa, lasiseinän takana. Kun leikkipaikkaan tuli istumaan poika, kuopuksen kasvoille nousi taas sama ilme, voitonriemuinen. Hän sanoi pojalle lasiseinän läpi, ääntäen huolellisesti kaikki sanat: Sinä-olet-tymmä-laspi.

Loppukesän päivät ovat niin suloisia, ettei niihin voi oikein tarttua. Kirjoittelen vanhalla laiturilla, sen päässä kasvavat herneet, vedessä on kolmen sentin mittaisin kalanpoikasia. Nyt ne näyttävät jo kalalta, ensin niillä oli vain kaksihaarainen pitkä pyrstö ja läpikuultava keho.

Alan perata mansikoita. Naapuri sahaa. Haavan lehdet litisevät.

Kun kävin kirjastossa, käteni näyttivät ruskettuneilta kirjan lehteä vasten kun selailin. Ja kynnet punareunaisilta (mansikoista) ja kynnenalustat sinimustilta. Käytetyt kädet. Tarinan päällä. Hienostelematonta. Tuttavallista.

Mustikoita, ym.

Tänään mustikassa mökinvierusmetsässä, yksi sangollinen pakastimessa. Pakastin on piskuisessa mökissä, koska (bretagnelainen) sähkömies lupasi tulla vasta ensi viikolla, jolloin saamme sen sitten oikeaan paikkaan varastoon.

Selkää särkee, mutta muuten.

Keksin novelliini tavan, miten kertoa tarina. Tavan, joka sopii tarinaan. (Vielä on kirjoitustyö tekemättä. ) Aihe, rakkaudesta luopuminen, viiltää aika pahasti.

Musta koira on lähtenyt. Se lähti sillä välin, kun kävimme tivolissa, vaikka jäi lähtiessä surkeana pihaan, korvat kysyvästi koholla. Tivolissa näimme tuttuja, jotka olivat kuulleet radiosta, miten kaksikin eri koiraa oli kadonnut tässä kylässä, omistajat etsivät. Musta hauveli oli toinen niistä, varmasti. Viikonloppuna mökeille tuli ihmisiä, joten se on saattanut vain vaihtaa paikkaa, koska meiltä ei saanut ruokaa. (Se kävi kyllä kaivelemassa kompostikasaa siilin ja variksien ym. kanssa vuoron perään.)

Tivolissa ihmiset eivät muodostaneet taaskaan jonoja (olen alkanut tutkia täkäläistä jononmuodostusta), vaan jotkut lapset etuilivat koko ajan törkeästi, toiset taas odottivat loputtomasti. Lopulta ryhdyin vahtimaan jonoa, ja ohjasin etuilevat jonon hännille. Samantien valvon kahtakytä pikkupoikaa kun kolmea. (Jonkun vaan on otettava ohjat käsiinsä, sille ei voi mitään.) Ymmärrän kansalaistottelemattomuutta ja boheemia elämäntapaa, ja tottelemattomuudesta kumpuavat usein uudistukset, mutta... samalla tapaa kuin laivojen pallomerissä, ja yleisötapahtumissa, äidit ja isät pyörittelevät päätään ja sanovat (kun oma lapsi on siellä mukana): aika hurja meno... kohta lähtee pää irti, mutta silti kukaan ei tee mitään. Lapset ovat vain iloisia, kun joku tulee ja sanoo, mitä voi tehdä ja mitä ei. Toisten lapsiakin voi ojentaa aivan hyvin, jos on tarvetta (jotkut harvat heistä voivat kyllä purra, mutta harvemmin niin käy).

Tivolista voisin kirjoittaa enemmänkin, näin siellä muutakin mielenkiintoista kuin jonoja, mutta nyt en ehdi. Täytyy ehtiä vielä muutakin kirj. työtä - joten seuraavat kohdat ransk. viivoilla:

- Hienoa saada täällä koko kesän mittakaava.

- Sammakoita, siili, nykivä sorsa, jne jne.

- Valokkeja ei juuri ole.

- Laitetaan valkea takkaan.

- Esikoinen saa raivarin ja kiipeää katolle ja huutaa meille sieltä saatanan läskiaivot, jne. Minä ajattelen vaan, mitä naapurin pappipappa tästä ajattelee. (Heippa pappisseminaarilaiset.)

- Kuopus tonkii multaa ja käyttää multapaakusta sanaa: mönkäre. Taikinaa. Toisaalla: Vempeleet. Hän on ihana, rallattelee, hypähtelee. Hän hoitaa ja silittää.

- Haluat saada perhosen kiinni - se menee vuoren huipulle asti. Mene perässä sinne asti.

- Uni ryöstökalastajasta.

- Uni taas siitä talosta, nyt nainen oli vaaleatukkainen, ja pihalla oli flyygeli, sateessa, sisällä toinen. Sama uni toistamiseen. (No, tilannekaan ei ole tässä välissä muuttunut.) Unissa tarkkailen ja pohdin ihmisten välisiä suhteita, mitä niissä piilee, mitä he tuntevat toisiaan kohtaan, tuntevatko jotakin sellaista, mitä ei kerrota julkisesti, mitä piilee pinnan alla.

- Uni, jossa nukuin viiden laittoman maahanmuuttajan (kabareetanssijattaria) kanssa koulun käytävällä. He olivat Kuubasta.

kirves on järvessä

Jotkut päivät ovat täynnä tekemistä, niin kuin tämä ja eilinen. Eilen esikoisen syntymäpäivä, ja vaikka lapsivieraita ei ole kuin yksi, vieras toteaa: Hirveä mekkala. Hauska nähdä miten lapsilla synkkaa, nähtävästi vieraiden lukumääräkin osui kohdalleen - kaikki pysyy juuri ja juuri hallinnassa. Roosa nauraa makeasti poikien vitseille ja esikoinen myhäilee: Kolomen lapset juhulat ja tässä nauretaan kun mikäkin. Mutta illalla olemme kaikki aivan poikki. Pojat eivät osaa nukahtaa, ja vaikka kaikki olemme jo sängyissä aina vaan joku nousee murahtelemaan ja sammaltamaan jotakin, niin kuin pahimmissa kotibileissä, jotka ovat loppumattomat. Keskimmäinenkin tulee jotakin mielessään, sopertelee haluavansa herätyskellon.. muminaa.. täytyy olla herätyskello... ja sitten taas joku toinen pojista, ja taas...

Tänään taas herään kummallisella tuulella, ja päivästä tulee seuraavanlainen: kaivamme miehen kanssa ojaa sähkökaapelille. Sieltä nousee koirankokoisia kiviä, joita vyörytämme maan pinnalle rautakangilla. Aivan ensin teen itse lapioon uuden kahvan. Suorastaan piristyn, joudun keksimään asioita, ratkaisemaan. Jos voisin naamioida kaikki (ikävät) tehtävät ongelmanratkaisuksi, niin... puunjuuria on maassa aivan älyttömästi, lapio on tylsä. VAjassa on kirves, ja varsikin löytyy. Naputtelen kirveen varteen ja vien sen järveen paisumaan. Siivoan koko varaston, siellä ei itse asiassa ole mitään poisheitettävää, ainostaan muutama kanisteri ongelmajätteeseen. Saamme ojan miltei valmiiksi. Teemme takkaan tulet puista, mitä löytyi vajasta, ne palavat todella hyvin, koska ovat kuivia.

Illansuussa saamme koiran. Pihaan ilmestyy musta iso hauva, joka ei osoita mitään poislähtemisen merkkejä. Olemme varmaankin tässä syysmyrskysäässä ainoat mökkiläiset lähimailla. Me olemme sen lauma. Kävelin sen kanssa takaisin tielle päin, kuka koira on niin hölmö, että eksyy sadan metrin matkalla? Se ei halua lähteä, enkä raaski oikein ajaakaan sitä pois. Se katsoo minua kysyvästi, kun sanon sille, mene kotiin. Ja juoksee täyttä laukkaa perääni. Oikeastaan toivoimme lemmikkiä. Thanks, God. Nyt meillä on koira, nytkin se nukkuu kuistilla. Jos ovi aukeaa, se on heti tulossa sisään. Koiralla on harmaita karvoja kuonossa, se ei ole enää nuori. Mutta laiha se ei ole, vaan aika hyvinsyönyt. Koirasta tulee mieleen elokuva, jossa eräällä psykiatrilla oli potilas, joka seurasi häntä ja asettui asumaan hänen kotiinsa. Bob. Sen kuono on ovenraossa. Rakastan koiria, ja oli ihana kävellä sen kanssa, muistelin omaa koiraani. Mutta mies on allerginen, koiraa ei voi ottaa, vaikka se olisi ihana.

going fishing

tyhjä olo

Olo tämän päivän jälkeen kun olemme kierrelleet lasten kanssa kaupassa etsimässä sopivaa pakastinta tuleville mansikoille, valokeille ja mustikoille, on tyhjä. Se ei ole tyhjä sillä tavalla kuin yleensä, että kyyhkyt lehahtelevat siinä tyhjässä tilassa sisälläni, maassa on höyheniä ja kuonaa, kaikuu, vaan tavalla, joka on liian tiivis, hengittämätön, todella tyhjä. Kuin liian tiivis talo. Kylmä ja kostea.

Jospa auttaa, kun katson ympärilleni. Äsken näin polulla kolme sammakkoa. Pienin hyppi korkealle, iso matalimmalle. Tekee mieli sivellä sormella sammakon ihoa, viileää, sileää.

Eilen illalla rannassa oli kuusitoista isoksi kasvanutta sorsanpoikasta. Ne söivät pyrstöt pystyssä pohjasta jotakin. Kaikki linnut tulevat luottavaisina rantaan syömään, jopa yöpymään.

Tein päivänkakkaratestin: writer - dream - writer. Onneksi lopputulos oli: writer. Elämäni on täynnä onnea, surua ja draamaa. Tarkoitusta. Mihin vielä tarvitsen kirjoittamista? Kaiken sen ymmärtämiseen ja huomaamiseen.

Kuopus poimii mustikoita pihasta, hän löytää marjat tarkoilla silmillään, (mutta ei muista pitää kuppia suorassa). Hän poimii tunnollisesti. Hän kertoi hoitavansa minua mielellään sitten, kun muutun jälleen vauvaksi. Hänen mielestään muutos varmasti tulee, koska eihän mikään voi pysähtyä.

Huomenna esikoinen täyttää seitsemän.

sekalaisia kotiinpaluumietelmiä

Mökillä taas, ja pihaan mustikanvarpujen sekaan oli putkahdellut uusia kukkia, tuhkakukka on ehkä valkea kurjenkello, katselin sitä kasvikirjasta Savossa miehen lapsuudenkodissa. (Savossa näin väinönputkenkin, vanhan poikamiehen pihassa. Olen etsinyt väinönputkea siitä lähtien kuin luin Olga T:n Alku-kirjan. Ja nyt sen löysin. Se oli hieno näky.)

Kuopiossa kirjoittelin pari päivää yksinäni kaupungissa ja mökkielämän jälkeen se tavallinen asunto tuntui älytalolta. Lämmin ja kylmä vesi, molemmat hanasta, jää- ja viileälaitteet. Laitoin kaikki vaatteeni päältänikin pesukoneeseen, kun sellainen nyt oli lähellä ja kirjoitin romaania. Se lähenteli jo unelmaa, kirjoittamisrauha, yksinolo. Siinä euforiassa kirjoittamani teksti olikin aika hyvää. Romaania pätkä ja käsikirjoitusharjoitus loppuun. Mutta vaikein kirjoitushomma, novelli, jäi vielä kesken. Nyt ymmärrän todella, mitä tarkoittaa se, että usein olennaisinta on se, miten asia sanotaan. Minulla on tarina tai asia (tai tila, tunne), mutta miten kertoa se? Kertomisen tavassa on koko asian ydin. Vielä en tiedä miten.

Mitä tarkoittaa, kun kuopuksella on Keljon kauppakeskuksessa suu auki ja kieli pois suusta? - Karva suussa.

Unia (taas):

Toissayönä näin unen, jossa olimme ottaneet kesämökiksi lapsuuspaikkakuntani valkoisen kirkon. Teimme siellä jonkinasteista pientä remonttia sisällä mieheni kanssa. Sinne meni kahdet ulkoportaat- toiset todella jyrkät, niitä mentiin vain alaspäin, ne alkoivat neljän metrin korkeudesta, toiset tavalliset, niitä mentiin alas ja ylös. Aina kun astuimme ulos kirkosta, näimme vanhempani, jotka olivat kävelemässä vierailulle meille, aina samassa kohdassa. Kylläpäs on korkeat portaat, he sanoivat. Kappas vaan, pääset vaan niitä korkeitakin jotenkin alas. Kesämökki oli erikoinen, mutta aivan hyvä ja viihtyisä.

Toinen uni: Näin unta kahdesta vesipisarasta, jotka putosivat veteen, järven pintaan. Järven pinta oli sinisen tumma, ulkona pimeä ja kun raskaat pisarat putosivat, se kohta vedenpinnasta valaistui kirkaalla sähköisellä valolla, se välähti vain silloin, kun pisara osui veteen. Valo oli voimakas, ja se tuli (huom.) alhaaltapäin, pinnan alta. Tämä oli kaunis visuaalinen uni. Jotain salaperäistä vedessä oli, mistä valo syntyi.

Kolmas uni: olin äitini kanssa kaupungissa, jossakin tunnistamattomassa kaupungissa. Ehkä ulkomailla, mutta kaupunki oli meille jo tuttu. Siellä oli eräänlainen katuravintola, jossa sai valita ruoka-aineet, ja mieskokki keitteli niistä aineksista siinä kadulla aterian padassa. Me valitsimme ainekset, punaista lihaa, kasviksia, jne. Mutta kun ruoka oli valmista, se oli sinistä. Siis jotenkin pilalla. Ruuan seasta löytyi lasteni ruskea lemmikkikani (lelu). Hyvä ateria meni pilalle, jostakin syystä sähkönsiniseksi.

Tuhkasta noussut, Aschenblume

savossa

Kirjoittamishuumaa savon sydämessä. Tässä maakunnassa minua viehättävät erityisesti kasviston monilajisuus, kirkkaat vedet, korkeat vuoret, metsäisten vuorten keskeltä kohoavat savut, kuraiset tiet, joita ajellessa kuvittelen eläväni sortovuosia ja passiivista vastarintaa. Ahvenvita, joka kirkkaiden vesien pinnassa ui pitkänä veden mukana. Veden alle näkyy. Silti, täällä sanotaan tiskapöytä ja sankko ja kävellään kankeasti. Eilen olimme kesäteatterissa Saastamoisen vanhassa navetassa ja minä en selvästikään ollut omillani. Piäkallo keskellä kämmentä. (No, Pohjanmaalla oli haittana paska paikallisradiomusiikki (pari viikkoa sitä ja rupeat varmasti tekemään omaa musiikkia) ja etuilevat ihmiset kassajonoissa, aivan kuin ihmisillä olisi palava kiire päästä eroon rahoistaan - minä luovun penneistäni vasta kun kaikki muut vaihtoehdot on kokeiltu.)

Paikallisessa kesäteatterissa istui katsomon sivulla puolivuotias vauva. Aina, kun joku nauroi, vauva nauroi myös hetken päästä, katseli meitä yleisöä sivusilmällä ja nauroi tutti suussa, kuin yhteiselle hyvälle vitsille. Sillä tavalla, että sen pää pysyi paikallaan ja keskivartalo hytkyi, niin kuin joskus lihavilla miehillä. Ellei näytelmä naurattanut, niin vauva nauratti. Lisäksi nauratti se, kun se tuntui nauravan näytelmän vitseille, vaikkei se tietysti niitä voinut ymmärtää. Ja kun vauva katseli näyttämölle, se teki sen koko kehollaan, se oli täysin imeytynyt mukaan puheeseen ja liikkeeseen, kallellaan. Mikään ei olisi voinut viedä sen huomiota näyttämön tapahtumista.

Unia

Viime yönä näin unen, jossa tehtäväni oli hakea ystävän lapset (kaksi, tyttö ja poika) hoidosta. Menin hakemaan ja jätin heidät päiväkodin pihaan leikkimään. Sitten menin sisään ja touhuilin siellä kaikenlaista, epäoleellista, siivoilin, tutustuin hoitajiin, tiloihin, hoitajatkin jo ihmettelivät, etkö jo lähde. Kun tulin pihaan, missä lapset olivat, 4 ja 2-vuotiaat - olin ollut tunnin poissa - huomasin, että tyttö makasi vesilammikossa mahallaan, liikkumatta. Olin hätääntynyt, luulin hänen hukkuneen, mutta katselin häntä hetken, hänen selkäänsä, hän hengitti. Hänen päänsä ei ollut vedessä, keskivartalo vain. Hän oli tiedoton, tai nukkui. Huomasin, että hän oli rakentanut pihalle jonkinlaisen majan viltistä ja tiilistä, mitä pihassa lojui.

Sitten katselin ympärilleni, missä poika olisi. Hänkin lojui maassa, maassa oli pieni repeämä, kuin roudan murtama. (Piha oli lapsuudenkotini kellarin piha, siellä oli ennen samanlaisia roudan tekemiä rotkoja.) Hänkin (kummipoikani) makasi mahallaan maanraossa, ainostaan selkä pilkisti esiin. Hän oli miltei hautautunut maahan. Katsoin repeämään, siellä ei ollut vettä. Joten jätin hänetkin siihen. Lähdin sitten tekemään jotakin omaa juttuani, heillä ei ollut hätää, vaikka olivathan heidän asiansa jotenkin aika huonosti, mutta välitöntä hengenvaaraa ei ollut, tai ainakaan he eivät olleet varsinaisesti kuolleita.
Kun ajattelen unta jälkeenpäin, toimintani tuntui pöyristyttävältä. Lähdin vain pois, kun heillä ei nyt mitään hätää näyttänyt olevan. HOLY SHIT!!!

Eilen luin unientulkintakirjasta, että lapset unissa merkitsevät toivoa. Näin siinä sanotaan: Lapset: symb. Missä on elämää, on myös toivoa.

Niin... vauvat unissani ovat hylättyjä ja huonokuntoisia. Saan heidät kuntoon, mutta helppoa se ei ole (vrt. vauvat kirjaston sivuhuoneessa) Lapset (unissani ne ovat aina toisten lapsia) luotetaan minun huostaani, mutta unohtelen niitä joka paikkaan, kuten viime yönä. Ne joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Kaikki kuitenkin loppuu yleensä hyvin. Jos lapset ovat toiveita, niillä ei unissani mene kovin hyvin, ne hautautuvat maahan, routavauriokohtiin - päällepäin ei tiedä ovatko ne unessa, tiedottomia vai kuolleita - itsekin minun on aina tutkittava heidät saadakseni selville heidän tilansa, pelkään pahinta, mutta pahin ei koskaan tapahdu. Huh, kylläpä taas selvittiin säikähdyksellä. Heidän äitinsä tulee hakemaan lapsiaan, hän ei ole vihainen. Sellaista sattuu, vaatteet ovat vähän mutaiset, ei se haittaa, pesukonehan on keksitty..

Kohtelenko toiveitani näin huolimattomasti? Enkö tee elämässäni sitä mitä haluan? Toiveillani ei minusta oikeasti mene näin huonosti. Toivoisin, että minulla olisi aikaa kirjoittaa. On minulla jonkin verran.

Sen sijaan tulen iloiseksi, kun luen tulkintaa, sillä tulkintaahan se nimenomaan on, vesi- ja lumiunistani. Kaunista. Voisiko olla mitään kauniimpaa kuin se, että lämpimän, mustana höyryävän järven pinnalle sataa ohut hohtavan valkea lumikerros?

take a nap

Tauko

Olen kirjoittanut niin ahkerasti, että ansaitsen tauon... Käsikirjoituksia lukiessa tekstistä hyppää silmille outoja lauseita. Sellaisia lauseita, jotka yksinään ovat hauskoja tai merkillisiä. Kuten:

Se oli vanha talo, jossa oli ikkunat.

Hän löysi 39-vuotiaana elämäänsä lopulta sisällön, bailatinon.

Hän makaa vapaa-aikoinaan yksin silmät auki pimeässä huoneessa, laihduttaa pientä ylipainoaan eikä suostu puhumaan huolistaan.

Isä kaipaa ihania naisia ja tuo matkalaukullisen pehmoeläimiä.

Näistä tulevat mieleen poikien käyttämät oudot ilmaukset: esikoinen puhuu usein karjaeläimistä ja yksityisistä oppikursseista. Hän lainasi lastenosastolta Toinen Maailmansota-nimisen kirjan. Oli aika hätkähdyttävää nähdä hänen lukevan kirjaa, jonka kannessa on hakaristi. Hän ei osaa vielä lukea (onneksi), mutta pitää panssarivaunujen kuvista.

Kuopus sekoittaa samankuuloiset sanat keskenään, kun hän kavahtaa isoa koiraa, hän huutaa: Se tulee nielaisemaan mua!! (Huom, se vain vähän nielaisee.) Hän tarkoittaa nuolaisemaan.
Kuopus väittää myös kivenkovaan, että linnuilla on viikset jaloissa. Siis siivet selässä. Samalla selvisi myös, miksi kuopus laittaa sandaalit jalkaansa niin kuin laittaa, viiksiksi. Hän haluaa lentää.

Tarina, A, 2 vuotta:

Seepra. (kuolausta) Hmm. Seepra-vauvan haluan. Kalaparvi pärskii valaan vatsassa. Se sylkee ne pois. Se oli ulkona likoomassa se saippua ja käärme tuli hyvääääh, hyvääääh (läähätystä, paljon) se nielas sitä, se meni lääkäriin uiskentelemaan suksilla.

a small break

Nyt tulee muutaman päivän tauko blogikirjoittamiseen.

Olen siirtynyt erääseen huoneistoon sisä-Suomessa, ryhtynyt kirjoittamaan vakavasti. Minulla vakavasti merkitsee: ilman lasten läsnäoloa. Lapset nauttivat toisaalla mökki-elämästä. (Juuri nyt säätkin muuttuivat helteisiksi.)

Kummallista, mitä päätökset, siis pelkät päätökset, saavat aikaan. Suorastaan pelottavaa, voisin päättää mitä vain, tuosta noin. Mutta lupaan olla varovainen päätöksissä, vapaa kirjoittamisessa.

Takassa on tuli, muutenkin mökin koko ilmasto on muuttunut - vaikka on taas sumuinen ja sateinen sää. Hän on täällä. Vielä pari päivää sitten sisällä oli kosteankylmää. Ruokaa liedellä tehdessä kylmään huoneilmaan levisi kuumankosteaa höyryä, sekään ei ollut hyvä. Ilma oli
sähköistä ja vetoista, vesipisarat raskaita hengittää. Nyt takkatulen lämpö katkeaa vain hetkeksi, kun hän kulkee takan ja minun välistä. Lämpö tulvahtaa heti takaisin. Ja kun joku avaa oven, veden loiske kuuluu, samalla kun tuli palaa - ne molemmat yhtä aikaa. Se saa hymyilemään.



Tänään katiskassa oli hauki, juuri sopivan kokoinen, ei pieni eikä liian iso. Minulla ei ole mitään haukia vastaan, pidän niistä. Paistettuna, sen teemme huomenna ulkona. Perkasin kalan - sen sisältä löytyi toinen kala, sekin hauki, eikä mikään kovin pieni. Pojat olisivat halunneet senkin syötäväksi. Mutta - nyt tulee, ei inhorealismia, vaan biologiaa. Se pikkuhauki oli puolittain sulanut, pyrstöpuolella oli vielä suomut, mutta pääpuoli oli liuennutta valkoista mössöä. Syöty kala oli niin pitkä, että sen pyrstö näkyi hauen kurkusta. Se mahtui vatsaan juuri ja juuri. Tällä tavalla käy kun syö "suulla suuremmalla".

Olen tullut mökillä taitavaksi hyttysten nappaamisessa käsin. Saan miltei aina sääsken kiinni, litistän sen nyrkin sisällä.

Eilen lasten kanssa olin marketissa yhdeksän aikaan illalla, kauppa meni kiinni ja parkkipaikka tyhjeni. Söimme jäätelöt ja palasimme autolle, huomaamaan, että ovet ovat lukossa ja avain sisällä. Oh dear. Kylmä tuuli, meillä on lyhythihaiset paidat. Olemme isommassa kaupungissa, siellä ei asu ketään, jolle voisi noin vain soittaa, että "voisitko viedä meidät mökille, ja tuoda takaisin, niin, nyt heti ja mieskin muuten odottaa rautatieasemalla, hänetkin pitäisi hakea, niin, lapset, turvaistuimet, pakasteetkin sulavat auton tavaratilassa". Menemme tuulikatokseen värjöttelemään. Toinen avain oli mökissä, puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta mökki on lukossa. Well locked. Kriisitilanteissa toimiminen on kaikkein helpointa, on vain yksi päämäärä, ja siihen täytyy löytää nopeasti järkevin tie. Ongelma on kyllä todellinen. Avainten saaminen pimeän mutkaisen tien takaa on vaikeaa. Lopulta hinauspalvelu avaa ovet. Sen tulo kestää kyllä aika kauan, pääsemme lasten kanssa tunnelmaan. Kodittomat orvot ilman vaatteita tuulisella aukealla, kaukaa kantautuu tangomusiikkia, katselemme lasten kanssa huojuvia surumielisiä koivuja. Liian kapeita. Puut pitäisi istuttaa sillä tavalla, että ne pääsisivät osallisiksi ihmisten elämään, ei taustaksi, tai riveiksi parkkipaikan laidalle. Kaukana näkyvät tavernan valot, mutta emme voi lähteä sinne, koska auttajat tulevat millä hetkellä hyvänsä. Tai ehkä vasta aamulla, ehkeivät koskaan.

Eräs toive kesälle oli se, että esikoinen ja keskimmäinen oppisivat leikkimään keskenään sovussa. Että he olisivat ystäviä. Että kilpailutilanne heidän väliltään poistuisi. En tiedä onko se mahdollista, vai onko se jo ihmissuhteiden mestaroimista, jotakin mahdotonta. Mutta luulen, että voin opettaa - näyttää - toisesta välittämistä. Esikoinen on kiivastempoinen, menee tikapuita pitkin katolle tuulispäänä ja tömistelee katolla jaloillaan ja kiroilee, kun häntä harmittaa. Hän näyttää tunteensa. Hän toimii aina kun vihastuu. Tämä on monilapsisen perheen ongelma: yksi kaipaa muita enemmän huomiota, tarvitsee sitä enemmän. Se tuntuu epäreilultakin. Pienemmät jäävät aina sivustaseuraajiksi. Mutta ei tunnu hyvältä sekään, ettei esikoinen saa sitä, mitä tarvitsee, miten paljon se sitten onkaan. Tarpeeksi. Hän ei kohtele muita hyvin ellei hän koe, että häntä kunnioitetaan ja rakastetaan. Sama kohtelu: kahdesta lapsesta tuntuu, että heitä rakastetaan, yhdestä ei tunnu.

Eilen otimme käyttöön sovintomenetelmän, joka toimi (ainakin yhden päivän). Jos lyö toista, poikien täytyy tehdä sovinto kädestä kiinni pitämällä ja lausumalla keksimäni vala, ja halaamalla. Operaatio on tarkoituksella pitkä ja hankala, kun sen joutuu toistamaan monta kertaa, niin toivon, että jotakin siitä jää. Jää vaikuttamaan lasten suhteisiin. Miten antaa jokaiselle tilaa omana itsenään? Lapset ovat keskenään niin erilaisia. Vilkasta on mahdotonta pitää omassa karsinassaan, keskimmäinen ei saa olla rauhassa, vaikka haluaisi. Me olemme perhe, tekemisissä toistemme kanssa joka hetki. Keskimmäinen on rauhallinen pohdiskelija, ja joutuu mukautumaan päivästä toiseen tornadomaiseen veljeen - ajattelen positiivisesti, se tekee hänestä vahvemman. Pienimpään kaikki suhtautuvat rakastavasti, hän on neutraali, kiistojen ulkopuolella, hän saa kaikki vielä anteeksi, eihän hän osaa edes sanoa piimä, vaan sanoo piinä.

Vettä

Täällä on sittiäisiä, iilimatoja ja kaikkea sellaista. Sittiäinen lentää raskaasti, pöristen kuin pommikone, peitinsiivet ilmassa. Sen ei halua törmäävän itseensä. Kummallisesti se vielä kiertää samaa lentorataa ainakin 18 kertaa, polun yllä lentäen, sitä seuraillen, mökin nurkan ympäri, aina samaan kohtaan ikkunaa posauttaen, ja taas ylös maasta, kakoen ja sitten kurkistuslento toisen nurkan taa ja takaisin polkua. Ja taas pian takaisin. Mitä se etsii? Silmälasejaan?


Pojat valittavat tylsyyttä, mutta heti kun rupean puuhailemaan omiani, he keksivät tekemistä. Esikoinen löytää vajan takaa teleskooppiongen ja kun sillä on heitelty hetki keihästä, hän menee onkimaan. Pikkuiset leikkivät vajassa kotia, tulee parku, lihapullat, parkuu kuopus, ne lensivät varvikkoon. Mustikat ovat kypsymässä, huomasin ne aivan sattumalta, kun auton päälle kaatui haapa, ja raivasin jälkiä. Ai, kullerot ovat lakanneet kukkimasta, sanoi mies viimeksi, kun tuli. Niin voisi sanoa, syys tuli tänä vuonna varhain. Koko kukinnot ovat hävinneet, jäljellä on vain varsi. Missä kukat ovat?



Toisella nurkalla piskuista tonttia on paikka, jonne levitän tuhkat saunasta. Sinne on noussut kauniista valkoisia kukkia, en tunne niitä. Isoja valkeita kelloja. Esikoinen juoksee niiden viertä polulla ja kaatuu, polvet ovat verillä. Tarvitsisin nyt harsotaitoksia ja haavateippiä.



Neljä viikkoa lasten kanssa mökillä - yksin. Yksin ja yksin. Kirjoituslomallani toisaalla Suomessa tulen olemaan yksin ja kirjoittamaan. Se on eksoottista, voin keskittyä. Odotan sitä innolla kuin matkaa jonnekin uuteen. Tänään kun olimme soutelemassa poikien kanssa, hankain halkesi, toisella airolla ei voinut enää soutaa. Lisäksi vene vuotaa, pari sangollista per reissu kertyy sinne vettä. Jos vesi on tunteet, niin. Pelkään kuitenkin.. en niinkään veden varaan joutumista, vaan jotakin sellaista, että se olisi hyistä ja sen alla olisi jotakin joka vetäisi minua veden alle, ja se olisi jotakin nimeämätöntä, hallitsematonta ja voimakasta. Mustekalamaisilla lonkeroilla se tukehduttaisi, ne olisivat niljakkaita. Se vetäisi minut veden alle, jossa joutuisin näkemään kaikenlaista. Kaikenlaisia tunteita. -- Tämä on vähän hidasta, koska joudun olemaan itse oma analysoijani. -- Enkö olekin ihminen, joka joutuu jonkun tunteen valtaan aina kokonaisvaltaisesti, en tunne mitään kohtuutta? Veden alla ajattelen olevan vanhoja polkupyöriä, teräviä ruosteisia piikkejä, rautaromua, koneiden osia, sameaa vettä, vesikasveja. Kaikkea mihin voisi raapia itseään. En kuitenkaan haluaisikaan olla järkevä ja tyyni. Voinhan olla luova, vaikka olisinkin järkevä. Samastun ja eläydyn liikaa, siksi en muista tekstistä mitään, kun lopetan lukemisen. Jos samastuu, ei muista. Jos haluaa muistaa ja vertailla, täytyy olla etäällä. Olen liian lähellä vettä, lukemista (ehkä kirjoittamistakin).

Niin, mutta nyt on jo myöhä. Lapset nukkuvat, mutta heräävät taas varhain.

the middle-point

Paradise

Nyt olen nähnyt, miten lapseni reagoivat paratiisiin: mykistymällä. Villit pojat uhkuvat tyyneyttä, ovat asiallisia, rauhallisia. Kukaan heistä ei sano pariin tuntiin sanaakaan. Kukaan ei tahdo minulta mitään. Kukaan heistä ei edes tule luokseni. Kun kutsun heitä syömään keksejä ja juomaan mehua sanani kaikuvat miltei kuuroille korville. Että olet paratiisissa, ja joku sanoo, että tule ottamaan vähän keksejä. No, voinhan minä tullakin, eihän siinä mitään. He ovat myös ilmeettömiä, he ihmettelevät, hämmästelevät sanattomasti, koska eivät sano mitään.

Olemme vierailulla serkullani. Tiesin käyvän näin. Numeraalinen määrä leluja pihassa, polkutraktoreita, kärryjä, kaivureita, kuormureita, paalaajia, lapioita, majoja, leikkimökki, velmuileva iso koira (isä tuntematon), Vuokko-kaniherra, liukumäki, kiipeilytelineitä, teltta, kymmeniä vihaisia sonneja, latoja täynnä koneita, traktoreita, välineitä, työkaluja, johtoja, letkuja, vipuja, hydrauliikkaa, aurinkoa, hiekkaa, aikaa, leikkikavereita, ruskettuneita poikia, pyssyjä, peräkärryjä, leikkimökissä mikrouuni, puhelin, viileää ruohikkoa - haluaisitko vielä jäätelöä ja keksejä?

Kaikki tämä siivilöityy poikien tajuntaan. Mitään ei tule sieltä pois.

Tänään

Tyyntä ja lämmintä. Laitoimme saunan jo aamupäivällä, lisäsin puita päivän mittaan, lapset uivat, minä tiskasin kokonaisen vuoren, laitoin paikoilleen kaikki lojuvat vaatteet ja pyyhkeet, lakaisin lattiat. Tulitikut, sanomalehdet, puutkin olivat kosteita sadekauden jäljiltä, vaikka ne olivat olleet sisällä. Poltin kokonaisen lehden 60-luvulta, Feminan, vaikka aion säästää ne luettavaksi. Niissä on kuvia perheidylleistä, putipuhdas perhe pöydässä aloittamassa ruokailua. Revin suikeita ja luin samalla, miten naiset valitsevat aviomieheksi kiltinnäköisen ja sänkykymppaniksi roistonnäköisen miehen. Varo vain, siinä sanotaan, jos valitset aviomieheksi roistonnäköisen, hän saattaa olla liian viriili. Kiltinnäköinen aviomies muistuttaa aina jonkinverran naisen isää. Hmm, mutta samaan liittyen mietin juuri eilen sitä, että kolmella tuntemallani veljeksellä on kaikilla täsmälleen samannäköinen vaimo, samat kasvonpiirteet, olemus. En erota vaimoja toisistaan kovin hyvin. Lisäksi, vaimot kaikki muistuttavat suuresti miesten äitiä. Vai ovatko he samaistuneet myöhemmässä vaiheessa, kenties.

Luen lapsille kirjaa, jännittävän paikan tullen kuopus laittaa molempien käsien sormet vastakkain, aivan kuin hän keskittyisi todella tarkkaan. Jos jännitys jatkuu, hän ei laita suuhun sormeaan, vaan koko käden. Kuola valuu, kun hän hinkkaa kättä suussa eestaas. Illalla luemme Grimmin satuja, paikoin sensuroiden. Peluri-Hannun luo tuli kuolemakin kylään, mutta Hannu sanoi, että kiipeäppäs puuhun ottamaan hedelmiä, ja kuolema kiipesi. Mutta ei tiennyt, että puusta ei päässyt alas ilman Hannun lupaa. Kuolema oli puussa 7 vuotta, sinä aikana ei kukaan kuollut. Nerokasta.

Äiti, sanoo keskimmäinen pehmeästi, äänellä, josta tiedän heti, että nyt seuraa tärkeä kysymys. Kysymys, johon hän toivoisi vastauksen olevan myönteisen. Äiti, hän tulee luokseni joku lehti kädessään, onko tällaisia tyttöjä oikeasti olemassa? Hän näyttää merenneidon kuvaa. Valitettavasti ei ole, minun täytyy sanoa. Tietenkin hän on pettynyt. Keskimmäisellä on myös lääkärilaukku ja hän hoitaa potilaita. Liikaa kuumuutta, hän mittaa minusta. Hoidettavana on ihanaa. Liian vähän vertaa, hän arvelee. Lisää vertaa, hän pumppaa minuun laitteella, joka muistuttaa pyöränpumppua. Hän tarkistaa korvani, tämä toinen on aika paha, hetkinen, vielä ei piipannut. Tämä on keskimmäiselle hyvin luontuva rooli, hän on hellä ja asiantunteva. Välillä hän nojaa vahingossa tyhjään ja kaatuu sängyn ja seinän väliin. Oho, kaaduin kuitenkin omalle puolelleni.

Myöhemmin näen kuopuksen juoksevan ulkona verenpainemittari jalassa repsottaen. Hän juoksee aina samalla tavalla, niska jäykkänä, käsiä ja jalkoja sivulle heittäen. Kuopus on näemmä ollut potilas, hän on usein myös kissa tai koira, joka konttaa keskimmäisen perässä, ja puhuu kuin eläin tai vauva, ei owe a-a-da, oje ha-ai-na, ei ole hampaita.. Lapset juoksevat nakuina koko päivän, saunassa lämmitellään. Lapset pääsevät serkun myötä uimisen makuun, he leikkivät vedessä koko päivän. Kalat ovat kesyjä, pikku ahvenet. Niille voisi syöttää kädestä leivänmuruja. Keskimmäisellä on päällään sukkahousuistani tehty uima-asu, ihanan ohut ja viileä, hän on tehnyt sen itse saksilla. Kuuluu kummallisia variksenääniä, ne ovat poikasia. Lehvästössä rapistelee ja kopistelee joku pehmeästi. Aurinko ehkä. Yritän lukea ulkona kirjaa, mutta en pystykään, yhtäkkiä en olekaan enää olemassa. Lapset kisailevat rannassa. Laitan jonkinlaista pyttipannua, johon tulee kaikki tähteet. Kaikilla on nälkä. En kaipaa mitään, saatan pikku hetken istua pihassa niin, että kukaan ei tarvitse minua. Päivä on täydellinen.

no title

Kirjoista, osa 1

Liikaa asioita taas - luokkakokouksia, kohtaamisia, elämä. Stop! Stop, I’m inside my blog now! Käyn taas peittelemässä kuopuksen, hän kääriytyy ohueen lakanaan – nyt on taas pitkästä aikaa lämmin. Ja valoisaa! Sadesäällä oli tähän aikaan pimeää. Hän lähettää lentosuukkoja, kun lähden huoneesta. Muut nukkuvat, hädin tuskin, ja kello on 23:20. Not so very late, when you think of it. Kirjoittamisaikani alkoi juuri.

Aioin kirjoittaa jotakin Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat-kirjasta, ja Margaret Atwoodin Poikkeustilasta, ja niin teenkin, tämä on osa yksi. Aika. Elämä. Kuolema. Unohdus. Maailma. Minulla on vaikeuksia kirjoittaa varsinkin ensinmainistusta kirjasta, koska… se sujahti sisään niin huomaamatta, kappale toisensa jälkeen, ja ovi sulkeutui. Voin vain muistella.

"Pikkuruisia kananpoikia juoksi häntä [Adelkaa] kohti – ne olivat kirjavia kuin riikinkukot." Mitä aika tekee meille? Jo ajan kulumisen ajatteleminen saa surulliseksi. Vaikka en toisaalta haluaisi aikaa pysäyttää, en. Kun tapaat jonkun pitkän ajan päästä, jonkun yksin olleen, hänen puheensa on käsittämätöntä mutinaa. Ja sitten, aika, katson posti-Yllin taloa, joka on yhä paikallaan, villiintyneiden pensaiden keskellä, vaaleansininen maali hilseilleenä. Vielä asuttuna. Ränsistynyt, mutta vielä asuttu. Vanha, mutta vielä asuttu. Asuttu. Vielä asuttu.

En tiedä ovatko asukkaat jo kuolleet, en usko. Mutta he olivat veljekset, jotka palasivat Amerikasta 40-luvulla. Muistan ne omituiset polvihousut ja puolikielisen puheen, heidän virnistyksensä ja norkoilunsa ovenpielissä. Koulussa heille naurettiin. Sitten tunsin heidät taas 80-luvulla, jolloin toinen heistä jakoi postia. Aina siihen aikaan, kun odotin koulubussia.

Sitten kolmas, hästbytare, hän oli silloin jo vanha, lapsuudessani, mutta äsken kuulin, että hän on nykyään Helsingissä, asiantuntijatehtävissä hevosalalla. Minulla on vaikeuksia kuvitella häntä siellä, mutta…

Ja miksi kuolinpäivä merkitään niin tarkkaan muistiin? Minkä vuoksi? Mitä väliä sillä on, päivällä. Tarinan kulku on unen kulku. Itse ei voi päättää milloin nukahtaa ja milloin herää. Silti jatkaa. Palaa omille jäljilleen.

Elän aikaa, johon kuuluvat taas iilimadot. Niitä matelee järvissä, mutta 30 vuoteen en ole muistanut niiden olemassaoloa. Ja sittisontiaiset. Luulin niiden hävinneen kokonaan maatilojen vähenemisen vuoksi, mutta täällä niitä taas on. Kiiltäviä, mustia ja kookkaanpyöreitä.

Elämässä on niin runsaasti kaikkea, kaikkea. Luokkakokoukseen mennessä eilen kuuntelin autoradiosta kirkonmenoja, saarnaa ja kirkonkelloja. Miksei. Mikä ettei. Viimeinen tie. Millainen se on? Pieni, koiranputkipeltoja kiertelevä, mutta ihme kyllä hyvin päällystetty. Sileä, helppo ajaa. Unohtaminen on menemistä metsän siimekseen. Äiti, sanoi keskimmäinen metsälle. Olinkin hänen toisella puolellaan.

Lauantaina olimme ostamassa vesipumppua. Aamulla, hyppelimme myyjän perässä yli auki kierretyn salaojaputken. Ajattelin iltaa ja vanhojen ystävien tapaamista. This’ll be a long long day.

Burning diaries. Se oli vanha tapa, polttaa kirjeet ja päiväkirjat. Tehdä tuli metsään, polttaa lapsekkaat päiväkirjat, joissa vertaillaan poikaystäviä. Joitakin laatikoita ei koskaan avata. Sitten joskus lipasto viedään kirpputorille ja joku ostaa sen ja löytää kirjeet ja päiväkirjat, jotka kuuluivat sinulle. Mutta onko sinua enää?

1700-luvulla veljeni kouli hevosia, villejä varsoja, ratsuiksi. Sitä työtä täytyy tehdä tänäkin päivänä. Vielä nytkin, aina kun hevosesta tehdään ratsu. Samalla tavalla taltuttamalla, laittamalla sokeria hevosen suuhun.

Tänään irrotan ongenkoukun kuopuksen paidan rintamuksesta. Sattuiko sinuun, hän kysyy hymyillen surumielisesti. Hän on oppinut myötätuntoa. Sinuun olisi voinut sattua, sanon. Menen esikoisen kanssa järvelle, hän onkii ja seisoo veneessä vasten aurinkoa. Hänen etuhampaansa, rautahampaat, ovat liian isot hänen suuhunsa. Ne ovat aikuisen kokoa. Hän on hoikka, hymyilee.

Keskimmäinen rallattelee, kertoo kuopukselle, miten kuopus elää meistä viimeisimpänä. Koska hän on kaksi vuotta nuorempi, hän myös elää kaksi vuotta enemmän, hän on voittaja. Tämä on heistä kaikista iloinen juttu.

Ukkonen on tulossa. Kirjosiepon poikaset ovat lähteneet, pesästä ei kuulu enää mitään. Eilen emo vielä kantoi valkoisia kakkanyyttejä, uros kavahti syrjään pöntön suulta, he molemmat olivat työn touhussa. Nyt on hyvä aika, lempeä kesä, lähteä metsän siimekseen.

Jumala näyttäytyy varsinkin poikkeamissa ja sattumissa, Alku-kylässä ainakin. Siksi jotkut merkit nousevat esiin erityisesti. People eating owls. People cutting down apple trees, sacred trees. People escaping from nazi-camps.

Kuolema ei ole kaikille absoluuttinen käsite, Atwoodin Poikkeustilassa. "Jotkut ihmiset olivat enemmän kuolleita kuin toiset ja loppujen lopuksi oli mielipidekysymys kuka oli kuollut ja kuka oli elossa." Joskus talojen pihoissa ja oven vierissä näkee kivisiä koiria. Jähmettyneitä. Tai ankkoja, kokonaisia ankkaperheitä, kipsistä, savesta tai muovista tehtyjä. Dead, as they seem to be. Miksi niitä laitetaan pihaan? Koristeeksi? En usko.

Tai ajattele videoelokuvaa, josta ehdit katsoa vain puolet. Eikö loppuosa kummittele koko ajan mielessä? Miten se jatkuu, miten käy?

Tänään yritin herättää autossa nukkuvia lapsia soittamalla American Idiot-biisiä. Ei mitään vaikutusta. He nukkuvat iltapäivällä, ja sitten ilta on mitä on. Samalla ajoin kuolleen kyyn yli, se oli kuivunut, musta serpentiini. Matkalla näin kaksi eriskummallista ihmistä. Ensimmäinen oli päivettynyt keski-ikäinen mies, joka kantoi jenkkikassia. Hän käveli ison tien vartta kantaen kassia olallaan näyttäen siltä… kuin hän olisi täysin välinpitämätön ympäristöstä. Liikennevirta ei häirinnyt häntä, hän oli menossa jonnekin rennosti, mutta määrätietoisesti. En osaa oikein kuvailla… hän oli kuin kotonaan. Tiellä, jossa kukaan ei yleensä kävele, moottoritiellä (se ei ole varsinainen moottoritie). Hän käveli rennosti, aivan kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia kävellä siinä tien reunassa. Se oli epätavallinen näky.

Toinen oli nainen, joka seisoi poppelin alla, varjossa, kädet selän takana, katsoen suoraan eteensä. Hänellä oli virkattu valkoinen pusero. Poppeli oli terästehtaan ja tien välissä. Sama ilmiö kuin miehen kanssa, kaikki näytti luonnolliselta, siihen on selitys, hän lepäsi - kävelylenkillä varmasti, puun varjossa. Mutten ole koskaan ennen nähnyt siinä ketään. Kukaan ei pysähdy siihen lepäämään. Mutta miksi ei?

Alussa keskipiste oli niin lähellä, täälläkin se on lähellä, parin kilometrin päässä. Voima on tässä kohdin aivan sopiva. Ikkunat ovat oikeaan ilmansuuntaan, sinne päin. En tee täällä muuta kuin olen, odotan. Olen täällä. Breathing soil.

sade

Koko seutu näyttää kääntäneen meille selkänsä. Sulkeutuneen, neljän sadepäivän jälkeen. Luonto työntää meitä pois, ripottelee päällemme kylmiä pisaroita oksilta, kun astumme ulos. Se ei enää katso meihin, ei välitä, vaikka se vielä onkin siinä. Se ottaa, ei anna, kieltää meiltä itsensä. Kärpäset pöydällä käyttäytyvät erikoisesti, ne kävelevät pöydällä kohdatessaan viivasuoraan toisistaan poispäin. Viimeinen merkki tästä oli sisään tullut kotihiiri, se kulki ympäri lattioita murusia syöden, ja kun hätistin sitä, se ei mennyt tiehensä, vaan - se oli närkästynyt, why are you bothering me?

Järvi on sumuinen, se huokuu kylmää usvaa ja höyryä. Siihen ei tee mieli pulahtaa. Istumme kuistilla katselemassa sadetta, se alkaa vihmoa meihin, sataa vaakasuorassa, kastelee kaiken kuistilla olevan, kumpparit, vaatteet, meidät. Turha sanoa, etteivät pyykit kuivu, ne tippuvat narulla vettä drip-drip-drop. Sauna on täynnä kosteita lakanoita. Lattia alkaa tuoksua sieniltä, pian se muuttuu mullaksi jalkojemme alla. Maatuu. On niin kylmä, ettemme voi peseytyä. Emme vaihda enää vaatteita. Hieron kasvojani, tunnen kallon luut. Poskiluun, otsaluun. Lopetamme puhumisen, nekin lapsista, jotka osaavat jo puhua, menettävät kykynsä. Mutta sitten, me olemme tasoissa, luonto ja me, vain kyynärvarren mitan päässä toisistamme. Olet kevytkenkäinen, loose, whimsical, sade ja viima sanovat, luonto sanoo, tai ei sano, vaan näyttää sen minulle.

Mutta meillä ei ole aikomustakaan lähteä pois. Kun aurinko tänä aamuna pitkästä aikaa tulee esiin vastarannalta, se näyttää oudolta, ja lapset huutelevat sille veden yli: Terve mörkö, terve kummitus!

Eilen keksin keinon nukuttaa lapset. Menin itse nukkumaan myös yhdeksältä. Lapset kävivät katsomassa: Äiti nukkuu, he sanoivat toisilleen ovella ja menivät takaisin sänkyihin. He rupattelivat hetken sopuisasti ja nukahtivat. Mellastamisen ja valvomisen edellytys, äiti, oli poissa. Huono juttu vaan, että nukahdan myös itse, ja kaikki mitä aioin tehdä illan aikana, jää tekemättä. Aamulla heräsin uneen, jossa ystävälläni oli kuva minusta, kylläkin sellaisen, josta minua ei tunnista, otettu ravintolassa, ja tarjoilijan käsi ja tarjotin on juuri sopivasti kasvojeni edessä. Kuvan alla oli teksti: Pano viime kesältä. Nauroin tälle, kun heräsin, ja unessa ystäväkin kertoi kirjoittaneensa kuvatekstin ajatuksissaan tai unessa ja hämmästelleensä sitä myöhemmin. Hänestäkin se oli vitsi, me olemme ystäviä. Mutta tämä on juuri sitä, mitä unet tekevät: tuovat esille tilanteita, joihin reagoida, tutkivat tunteita. Uni antaa mahdollisuuden, mutta se ei paljasta mitään, ainoastaan herättää kysymyksiä, ajatteleeko hän tällä tavalla, jne.

Mutta viikonloppu on tulossa, lämpimämpi, poutaisempi ja minä saan nukkua. Aurinko pilkahtelee esiin.

Kylmä kesäpäivä. Kärpänen lämmittelee tietokoneen ruudulla, pesee silmiään, kiivaasti. Tänään olimme poissa mökiltä, käymässä kaupungissa, kirjastossa. Kun sain luettua Tokarczukin kirjan loppuun, tarvitsin varalle jotakin, vaikka onhan minulla Guermantesin tie, hetkinen, ei vaan Pakenija, mutta en lue sitä kirjaksi, kunnioitan sitä niin.

Kuopus on kovaääninen, hän selittää tarinan juonta, kun on jo nukahtamassa: tässä on hevonen ja rimpsi (prinssi), toinen paha rimpsessa pani, kastikkeeseen, mylkkyyn omenan. Hän oli aivan ihastunut Lumikkiin, joka käskee kääpiöiden pestä kädet. Suloinen äidillinen hahmo.

Lainasin paljon lastenkirjoja, kun sää on viileä. Itselleni Atwoodin uuden novellikokoelman, ja joitakin muita. Alkukesästä luin täältä mökiltä makuuhuoneen ylähyllyltä löytyneen (mehän hankimme mökin vasta kesäkuun alussa) Hirveä Hospodar ja nuoren don Juanin urotyöt by Apollinaire, suom. Väinö Kirstinä. Asiallinen teos, voin suositella kaikille. Ja suomennos - ei moitteen sijaa, ei mitään turhaa sievistelyä tai kankeutta. Voisin laittaa sitaatinkin, mutta ei ole pokkaa.

Odottelin täkäläisen pankin eteisessä tänään pääsyä maksuautomaatille. Sillä asioi vanhempi pariskunta, jonka mies oli pukeutunut farkkuasuun. Hänen kätensä vapisivat, ja laskuja oli pino. Lopuksi nainen maksoi laskuja, koko ajan koodit menivät väärin, ja miten hidasta kaikki oli. Mutta he eivät hermostuneet. Paljon voi päätellä eleistä. He elivät sovussa, rakastivat ja hoivasivat toisiaan.

Ajattelen ikkunoiden avautumista ja sulkeutumista. Vajaan teemme leikkimökin, pikku "huoneeseen", jossa on 60-luvulla asunut kesäisin entisen mökkiperheen kotiapulainen. Siinä on ollut joskus ennen pyöreä ikkuna, nyt teemme vanhoista ikkunoista, mitä veljeni pihapiiristä löytyy, avattavat ikkunat. Mitä pitää ajatella: Saranat. Karmit. Sitä, että ikkuna sulkeutuisi tiiviisti karmeihin.

Thoughts

Olemme eläneet mökillä pari viikkoa. Ennakkoon ajattelin meidän kutsuvan paljon vieraita, mutta hyvänen aika, en kaipaa ketään. Nautimme rauhasta. Yksin järvi, liikkuva vesi. Yksin elävä tuli, riittävät, tai me molemmat yhdessä aivan varmasti.

Totumme ympäristöön, menee aikaa, etten edes huomaa vieressä soljuvaa vettä, vaikka näen sen aina kun käännän pääni. Lakkaan huomaamasta, se on tottumista. Se mikä on lähellä, etääntyy. Mihin kaikkeen muuhun olen tottunut tällä tavalla? Kun avaa ulko-oven, vesi on siinä, ja tuuli viilentää mökin hetkessä, jos ovea pitää pitkään auki, koska tuuli on lähes aina järveltä päin.

Esikoinen on nukahtanut tuvan sängylle, ja hiivin keittiöön sytyttämään keltaisen pienen lampun katon ylänurkassa. Kaappien ovet ovat kapeat ja korkeat, narisevat. Jos kerran tiedän, mikä on oikein, mikä olisi oikein, eettisesti oikein - miksen tee sitä?

Tänään ajelimme kioskinpitäjän kuormurilla pitkin maanteitä. Astuin sisään L:n taloon, lainaamaan kännykkää. Mitä oikein ajattelin? Siellä se on puhelin, seinällä oli vanha kiekkopuhelin. Lattioilla pehmeät räsymatot, kissoja, vanha leivinuuni. L sanoi poikia minun näköisikseni. Luulen, että hän katsoi ensin keskimmäistä, hänellä on minun kasvoni.

Kävelimme lasten kanssa pitkin pikkuteitä, ohi tuttujen talojen, joissa lapset ovat kasvaneet isoiksi. Heinä on pitkää, sade laski maahan sumuna, lupiinit tuoksuivat, niin myös tukkikasat tien varrella. Vesi joessa oli mustaa, silta laho.

Aika, johon kaikkea vertaan, on lapsuus. Jokin on iäksi pysähtynyttä - se, mitä ei näe. Täytyisi uskaltaa pysähtyä, antaa kaiken olla. Sitä oikeastaan teenkin täällä juuri nyt. Odotan, että tämä seutu ottaisi minut taas omakseen. Nukun täällä niin syvää unta, sanoi P. Erilaista kuin missään muualla. Mikset muuta tänne? kysyin. Hän kääntyi, vaikka oli jo menossa pois: En uskalla, pelkään, että taantuisin täällä taas lapseksi.

sunnuntai

Kun auto on korjaamolla, emmekä pääse mökiltä vähään aikaan minnekään, kuten kauppaan, päätämme pitää grillikutsut. Juuri niin, laitan viimeiset ruisleivät koriin ja vien ne ulos. Hymyilen, juomavettä on vielä juuri sopivasti kahvivedeksi.

Sää on lempeä, vanhan muurin tiilistä ladottu grilli on hyvä, laitamme vielä saunaankin tulet, lapset voivat lämmitellä uimisen välissä. Asetan vanhemmilleni grillipihvit ja salaatin valmiiksi lautasille ja vien ne heille, he ilahtuvat. Mietin, miten roolit hitaasti ovat kääntymässä toisiksi. Minusta tulee heidän hoivaajansa, vähitellen.

Vanhimmat lapsista hyppivät veneestä veteen. Olkaa varovaisia, huudan rannalta. Tästä tulee muistoja. Se oli P:n isoäiti: Tuo on vaarallista, heti pois, hän huusi rannalta. Järven yllä lensi hävittäjiä. Ne raukat vain harjoittelivat Kauhavan juhannusta varten. Minulla on suhteita, isoäiti huusi niille, suomen lakiasäätäviin elimiin! (Hänellä olikin, miehensä kautta.) Tämä on kotirauhan rikkomista! (Kun oletetaan, että tämä maailma kerran on kotimme.) Mutta sitten hän taas oli niin lempeä, kutsui koiranikin heille sisään ja antoi sille pöydästä kinkkuvoileipiä, annetaan sille, jos se kerran niin haluaa. Ajattelin, että herranjumala, äitini tappaa minut, jos hän saa tietää, että olen vienyt koiran heille sisään ja se on syönyt pöydästä herkullisia täyteleipiä. Muistan vieläkin koiran ilmeen, se oli sulaa kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Huomenna, ilman autoa, meidän on saatava mies jotenkin bussireitin varrelle, että hän pääsee junaan. Isommalle tielle on neljä kilometriä, ei se ole matka eikä mikään.

Mutta sitä ennen kerron vielä pari unta viime yöltä:

Ensimmäisessä juoksimme pakoon metsässä olevia petoeläimiä. Ne yrittivät ottaa minua kiinni. En muista mitä kaikkea tapahtui, mutta eläinten ulkonäköön kiinnitin erityistä huomiota, ja sen muistan tarkasti. Ne eläimet eivät muistuttaneet mitään tietämääni eläinlajia, vaan ne olivat monen lajin risteytys. Mäyrän, hyeenan ja jonkin sorkkaeläimen risteytyksiä ne olivat. Lisäksi niillä oli sian kärsä. Harmaa pitkä turkki, takapää ylempänä kuin etupää (hartiat, säkä). Silmät katsoivat hurjasti. Hampaat olivat villisian, kulmahampaat terävät. Mutta jotakin pehmeää niissä oli, vaikka ne uhkaavasti käyttäytyivätkin. En osaa sanoa mitä. Ne uhittelivat pahasti. Jotakin pelkoakin niissä aisti. Tai inhimillisyyttä. Uni oli siis takaa-ajokohtaus metsässä.

Toisessa unessa olin tulossa lasten kanssa autolla jostakin, ehkä runotapahtumasta (taas). Olimme tulossa asfalttitietä risteykseen, olimme kääntymässä vasempaan, kun risteykseen alkoi laukata vapaita hevosia. Laskin niitä lasten kanssa, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yksi oli musta, pari kirjavaa. Ne juoksivat vauhkoina puistikosta tielle, ja sen yli. Olimme hämmästyneitä, mutta ilahtuneita.

Runotapahtumassa olin kuuntelemassa esitelmää. Se oli juuri alkamassa. Mutta esittäjälle tuli joku ongelma. Hän aloitti reippaasti, mutta oli sitten vaiti. Hänellä oli vain muutama sana kirjoitettuna kalvolle. En voi näitä näyttää, hän sanoi. Näimme ne sanat kuitenkin. En muista mitä ne olivat. Minusta ei tunnu hyvältä näitä esittää, hän sanoi. Joku järjestäjistä meni neuvottelemaan hänen kanssaan, tuloksetta. Mietin, miksi hän ei halua esiintyä. Ymmärsinkin häntä. Katsojat lähtivät pois, kiipesin ylös rinnettä, siellä istui joku nuori nainen. Tutustuin häneen ja meistä tuli ystävät. (Unen lopun muistan vähän epämääräisesti.) Naisella oli koira ja hopeanvärinen auto, hän oli kirjoittaja.

Illat

Lapset mellastavat illoilla loputtomasti. Unirytmit ovat sekaisin. Ketään ei nukuta. Heidät jätetään valveilla "nukahtamaan" ja he riisuvat vaatteet, tekevät pesiä vuodevaatteista, kirkuvat, leikkivät kolmea pientä porsasta. Laulaminen ei auta, saan laulella yöt läpeensä ja vielä seuraavat päivät perään. Luin kerran koko illan ääneen. Kaksi heistä nukahti, yksi jäi valveille. Ääni meni. Pari päivää sitten olin jo epätoivoinen, kun he olivat taas nousemassa, sanoin, ettei kannata, oven takana on leijonia. Onko todella, kuopuksen silmät syttyivät. Hoidetaan niitä! Hän alkoi puhua kimeällä ja vähän lässyttävällä hoiva-äänellään. Pittu pittu pennut...Haluaisin mieluummin sudenpentuja, hän sanoi. Lemmikeiksi. Keskimmäinen kertoi kesyttävänsä sudenpentuja isona. Miten se käy, kesytys? kysyin. Kertomalla sille pennulle yhä uudelleen, että olet pentuni. Hei, olet pentuni. Lemmikkini.

Nyt muut tulevat järveltä: Me nähtiin oikee lokotiili. Minä näin eilen jonkun melovan kanootilla karvalakki päässä. Mies ei uskonut, että se on karvalakki, mutta katsoimme kiikarilla, se oli, ja siinä luki Fredriksson. On juhannus, ja hullut mökkiläiset ovat täällä.

Unia

Näin sekavia psykedeelisiä unia, joissa tapahtui hengästyttävällä tempolla kaikenlaista. Muistan vain pieniä katkelmia: olin junassa, nousin junaan, en muista minne olin menossa, mutta joka tapauksessa juna oli väärä. Kysyin konnarilta ja hän sanoi, että juna pysähtyy seuraavaksi vasta Tampereella, olin paniikissa, koska junan ovien ulkopuolelle oli jäänyt kuopukseni, hämmästynyt ilme kasvoillaan. Hän oli nyt yksin asemalla. Yritin hypätä junasta, mutta viereiselle raiteelle oli tulossa juna täyttä vauhtia. Sitten juna pysähtyi pian Keravalla, olin niin iloinen, syleilin muita matkustajia ja maata, ja selitin muille, etten ole koskaan ollut näin iloinen nähdessäni kyltin Kervå, Kerava. Siis pelastuin.

Toinen uni: erosin perheestäni Munkkiniemestä Kuusisaareen menevällä sillalla. Olin menossa uimaan. Kävelin pitkin jalkakäytävää paljasjaloin, päälläni uimapuku ja pelastusliivit. Oli kesä. Liivit olivat paksut ja ne suojasivat, vieressä meni autoja. Käännyin kiipeämään ylös rinnettä, siinä oli lumeen tallautunut polku, yhtäkkiä olikin talvi. Vastaani tuli kaksi uimapukuista naista, tiesin, että reitti on oikea. Reitti vei omakotitalojen pihoja ja takapihoja pitkin, tonttien välitse. Katselin pitkään ihmiseten olohuoneisiin. Ne olivat kauniita, mutten nähnyt niissä asukkaita. Ihaninta oli maassa oleva lumi, se ei ollut kylmää, vaikka olin paljasjaloin, vaan sopivan viileätä, raikasta, aivan kuin jalkani olisivat olleet liian kuumat. Maa oli musta, ja sula. Pehmeä, lumi oli siinä päällä, se oli uskomattoman kirkasta ja valkoista. Näin mustan höyryävän veden, en unessa ehtinyt veteen, mutta merivesi oli kuumaa lähdevettä. -- Lumi maassa epätavalliseen aikaan, veden päällä, veteen liittyvänä on unissani toistuva elementti. Se on unessa jotakin kaunista, ihmeellistä, jotakin, jota en kyseenalaista, ihmettelen kyllä. Unissa en tosiaankaan taida kyseenalaistaa mitään tyyliin: tämä ei ole totta. Unissa kaikki on totta.

Is there something in me?

Esikoinen pusersi pullollisen sinistä Bliw-nestesaippuaa kiukaalle, karkeille kiville... aaa, I wonder... how you can get it out of the system? Mukavat juhannuslöylyt tiedossa, poksahtelevat. Illalla hän oli sivellyt hydrokortisonia itseensä kuin aurinkovoidetta, hyttysenpuremiin. Käytä varoen lapsille, kyllä, vain pieniä määriä. Eilen nousi myrsky, kun olimme veneen kanssa järvellä, minä pelkään suuressa aallokossa, selvisin vain ajattelemalla Muumeja, seurasin tummaa taivaankantta, vähitellen selkeä alue suureni, se oli ensin parin metsänreunan kokoinen, sitten viiden, tuuli tyyntyi vähitellen, kun pääsimme kotirantaan, oli tyyntä ja hellettä, aurinko paahtoi. Mietin, miten pelko siirtyy lapsiin. Are we going to sink? Vai onko kaikki vain sitä, että pelkään pahinta, mitä sitten vaikka saisimme kylmän kylvyn? Olisiko se niin paha, lapsilla on veneilyliivit ja minä osaan uida. Silti, pelkään myrskyä. (Olen ollut melontaretkellä myrskyssä, yksinään kanootissa, meloimme saareen sivutuulessa, jossa oli täysi työ saada pidettyä kanootti suunnassa ja pystyssä - luulin kuolevani - ja kun pääsimme saareen, mihin pyrimme, kaatuilivat siellä isot puut ryskyen. Mies oli vaikuttunut, upea ratsastaa aalloilla, mikä myrsky. Yes - real fun. Tämä kokemus ei karaissut minua. )

Tänään auto alkoi savuta, parin kilometrin ajon jälkeen, palaneen käryä selvästi, mutta mistä... kesti noin vartin saada konepelti auki, siis kokonaan ylös ja sitten se aukeni, niin hupsista, so many different pipes and gadgets, oh dear. Öljyt? En ole koskaan lisännyt moottoriöljyä, pitäisikö... moottorista oli turskahdellut öljyä moottorin päälle, I wonder what that means... hyvää vai huonoa? Lisäksi auto käy kummallisesti porisemalla. Hmm. Sillä välin kun tutkin autoa, lapset riitelevät, kiljuvat. Apparently they are killing each other. - Mama is fixing the car right now, please be quiet... menen sisään, keittiön lattialla on vettä, jääkaapista irtosi joku osa, kertovat lapset, se lainehtii vettä, kuivaan räteillä, sitä on ehkä puoli litraa. Kokeilen sormilla jääkaapin alta, sielläkin on märkää. Lovely. Vesi tuoksuu fetajuustolta, mutta meillä ei ole fetajuustoa, se on suolavettä, pakastelokero on sulattanut itsensä? Mutta ei, se on jäässä.

Blogin kirjoittaminen on nyt sijaistoiminto. Jotain piti keksiä.

Ovi

Yleensä olen huomannut tämän olotilan vain aamuisin. Että ovi on auki, kaikenlaiset vastukset ja sensuurit ovat poissa, on jotakin pelkkää. Jos on vaikea teksti luettavana, teoria opiskeltavana, voin sujauttaa sen ovesta suoraan sisään aamulla, mutten enää myöhemmin päivällä. Mutta nyt - tuntuu, että ovi on auki, selällään koko ajan, ja se on ihanaa. Raikas tuuli puhaltaa sisään järveltä.

Toivon, että ovi pysyy avoimena. Se ei ole tämä seutu, joka sen sai aikaan, vaan päätös luopua. Minun täytyy muistaa, ymmärtää, mistä kaikki johtuu. Siis katsomalla poispäin lampusta, luopumalla siitä, mitä ei voi pitää, antamalla olla. Kääntymällä kohti olennaista, tyytymällä. Se kuulostaa itsestäänselvältä, muttei ole, minun täytyy muistaa tämä.

Aamulla huljutan lakanoita järvessä, taivas on tumma, tuuleton. A gloomy silence. Ja kuitenkin järvi on täynnä elämää: lokkien honottavaa ääntä kaukaa, kuikan ja käen äänet yhtä aikaa, kalojen molskauksia, violent splashes.Tiiran siipien äänet, kun se lentää yli. Takanani metsän tasainen äänimatto, peipot, pajulinnut, kirjosiepot. Voin kuulla vain ääniä. Elämä järvessä on kätkeytynyt. Äänet ovat merkkejä, polkuja joita seurata.

Pikkulintu pyrähtää rantaan tyhjästä. Näkymättömästä - koska katsoin tarkkaan kohtaa, johon se laskeutui, enkä nähnyt sitä ilmassa, kuulin vain siipien äänen prrrr ja se pyörähti rannan hiekalle. Vasta siinä siitä tuli näkyvä. Vai lensikö se niin nopsaan, ettei lentoa pystynyt näkemään? Oikein vinhaa siipien liikettä ei havaitse. En usko, sillä pikkulinnun liikkeet eivät muutenkaan ole tästä maailmasta. Sen siro hyppely, hiekanjyvien napsiminen. In a beautiful manner.

Tänään en voi puhella kauaa, vetäydyn makuusoppeeni lukemaan. Sen ikkunan takana on vaahtera, joka heiluttaa minulle tuulessa ikkunan takana: HELLO. HELLO HELLO. Sen isot kämmenet vilahtavat silmänurkassani, ja säpsähdän, onko ikkunan takana joku, hiiviskelijä, jonka kasvot näen lasin takana, silmästä silmään, ei - ne ovat samat kömpelöt, mukavat, yksinäiset kädet isoine sormineen. Päänkokoiset vihreät kourat jatkavat sinnikkäästi, ne haluavat huomioni uudelleen ja uudelleen - ja saavat. HELLO. Makuulaverin yllä katossa on oksankuvia, tummia ohuita perhosia, juuri kuoriutuneita, nekin räpäyttävät siipensä yhteen ja auki, tarkkailen niitä, olen nukkuvinani.

Tulta, vettä, tuhkaa

Aallot eivät enää muotoonnu kunnolla, vesi vain väreilee kuin öljy, mutta lumpeet ovat päivän kovan tuulen jäljiltä nyrjähtäneet kaksinkerroin ja jääneet niin. Aurinko on jo laskenut, ja nyt ilma alkaa todella viilentyä. Takan pelti on laitettava kiinni, ettemme palele taas yöllä.

Kun pysähdyn ajattelemaan, mitä tunnen -

jo ensimmäinen oletus, että pystyisin pysähtymään, ei toteudu. Joku lapsista puhuu minulle koko ajan. Heitä on kolme, usein pari puhuu yhtä aikaa, joskus kaikki. Olemme ryhtyneet jakamaan puheenvuoroja. Jos olen läsnä, enkä omissa ajatuksissani, minulla ei ole hajuakaan mitä tunnen, en ehdi ajatella sellaisia. Se on tärkeyslistalla aika loppupäässä, ensin palovammat, ulapalle ajelehtivat esineet, kyynpuremat. Se ei ole tärkeää, mitä tunnen. Se täytyy jättää sivummalle. Enemmänkin, tärkeämpää on mitä lapset tuntevat. Sille on herkempi, se on tärkeää. Onko äitinä oleminen tyhjänä kuorena olemista, pelkkä äidin rooli, äidin hahmo? Sisällä on jotakin, joka on tällä hetkellä tyhjää. Äiti rakastaa lapsiaan, mutta se ei voi koskaan olla kaikki, mitä on. Kuori, näenkin sen silmissäni, se on parin sentin paksuinen, jotakin kovaa tummaa ainetta. Sitä ei voi enää ottaa pois, ei kai kukaan sellaista haluaisikaan - mutta hitaasti alan nähdä itseni taas muunakin kuin äitinä. Enkä tiedä palatako siihen entiseen minään, ennen lapsia, ei - ei varmastikaan. Minä muotoutuu niin karkeasti, isolla kädellä, tiedän vain joitakin suuria linjoja - muutun koko ajan. Lapsena sain aina kuulla olevani ujo, mutta se oli ulkoapäin tullut nimeäminen ja luokittelu - enkä ollut edes vielä syntynyt silloin.

Aika jännittävääkin nähdä, millainen minusta tulee.

En koskaan pidä pöydällä liinaa pöydän pinnan suojana. Annan pinnan kulua, minusta se on kuluneena kaunis. Se on piirre.

Huokaisen, kun ajattelen ihmisten, ystävien, täkäläisten ilmeitä, kun puhumme tänne muutosta, sen mahdollisuudesta. Ilme on aina sama: he näkevät minut rantavedessä makaamassa, kasvot alaspäin, henkeä haukkoen. Mikä pahinta, ranta on mutakkoinen ja siinä lilluu vanhoja olkia, niitä on ajelehtinut rantaan jostakin. Ja minä lojun siinä löyhkäävässä vedessä, olen lojunut jo 19 vuotta. Mikset hyvä ihminen nouse ylös? he ajattelevat. Vettä ei ole polveenkaan saakka. He eivät sano sitä, mutta luen sen kuitenkin. Kun tiedän ne ajatukset, olen jo liian kaukana tulevaisuudessa. En osaa hallita sitä, enkä ottaa kantaa.

Takassa ritisee vieläkin silloin tällöin. Poltimme pahvia ja paperiroskia, tuloksena leijuvaa tuhkaa, kevyempää kuin mikään muu. Tuhka on kevyttä. Keskimmäinen totesi tulen lukevan sanomalehteä. Lukevan viimeisen kerran. Kopsutin raskaalla hiilihangolla pölisevää paperituhkaa, raskaalla kevyttä. Tänään mietin tuntemista myös kun tiskasin rannalla, pienen männyntaimen vieressä. Aallot löivät jalkoihin ja veden paine tuntui miellyttävältä jaloissa. Tukeva seisomapaikka, vesi. Tiskaan selin järveen, ja asettelen puhtaat juomalasit sammalelle, aivan kuin kattaisin keijuille ateriaa - näkymätöntä ruokaa, kimaltavaa ilmaa, mutta ne juovat, kyllä. Pieniä teelautasia, joilta syömme. Tunnen tuulen, se pitää pystyssä, kun kääntyy tuuleen päin, vaikka yrittäisi kaatuakin. Aurinko häikäisee, silmiä on pidettävä kiinni. Pysyn paikallani, sellainen ote. Kohmeisilla käsillä ja isoilla kumppareilla tulen sisään, ja siellä on kylmä. Puhuri viilentää mökin sisältä. Säädän patterin päälle, ja kokeilen lämpeneekö se, mutta käsi on liian kylmä, se ei tunne mitään. Vain hyvin hitaasti, aavistan, käden kautta, että ehkä lämpö siirtyy. Aistin kylmän, tuulen, veden paineen. Nämä ovat tunteitani. Näin tuntee eläin. En mieti, mitä tuuli merkitsee, tai veden paine. Toimin vain, vaistonvaraisesti, lämmitän, en mene liian syvälle veteen, kannan poikasia sisään, ruokin heitä.

Näin kuluvat päiväni, arkisissa askareissa mökillä.

Lisää luopumista ja seestä

Järvi on levoton tänä iltana, tuuli vaihtelee voimaa ja suuntaa. Sisällä on kärpäsiä, ne kulkevat ruudulla ja pöydällä, hierovat käsiään. Minä en ole levoton, vaan tyyni. Olen luuranko, mutten kaipaakaan muuta. Päinvastoin, aloin miettiä, mistä muusta voisin luopua. Samalla nyt, kun aloitin luopumisen.

Minulla on tosin paha tapa ryhtyä julmaksi itseäni kohtaan, riistää itseltäni sitten muutkin turhat asiat, miellyttävät, illuusiot, haaveet. Samantien. Ryhtyä marttyyriksi. Vai onko se julmuutta ollenkaan? Se on uudelleenrakentamista, kestävältä pohjalta. Säälin itseäni, kun ajattelen kirjoittamista. Olisiko siinäkin jotakin luopumista?

Bye bye writing.

Ei, tämä olisi liian surullista, surkeaa - mutta jotakin siinä varmasti on, minkä voisi jättää, mikä on vain painolastia.

Bye bye illusions -

tai pikemminkin:

Bye bye intentions.

Ehkä luovun kaikista kirjoittamiseen liittyvästä suunnittelusta ja pohdinnasta. Voin jättää kaiken sen, koska ei se ole ainakaan saanut minua kovin näkyvästi etenemään kirjoittamisessa. Eli ne saavat mennä. Minulla ei ole tavoitteita kirjoittamisen suhteen, sillä jos en voi niitä nimetä, ei niitä ole. Tähän saakka olen pitänyt kynää kädessä ja miettinyt kirjoittamista, saanut aikaan vain vähän tekstiä. Nyt pidän enää kynää kädessä, en ajattele. Kynä kirjoittakoon, mitä haluaa. Vain jotakin välttämätöntä. Itselleni välttämätöntä.

Lopetan myös kirjoittamisen ajankäytön miettimisen. Jos kynällä on jotakin asiaa, etsiköön se ajan ja paikan, minä en välitä. Käännyn pois lampun valosta, pimeyteen. Se on varmasti oikein, pois keinovalosta. Kuin kivi järvessä, joka kääntää kylkeä, niin että se on lopulta kokonaan veden alla. Very heavy, bringing out a solemn Huff-f-f. Voima ja halu ja sitkeys kirjoittamiseen täytyy olla vahva, joten on hyvä jättää se kynälle - se on testi, jos se pystyy siihen, minulla on tarpeeksi voimaa.

Tämä on helpottavaa.

Katselen parhaillaan oikeaa aurinkoa, siitä on silta veden yli tähän rantaan. Tänään oli hyvä päivä, pahin ahdistus on ohi myös lapsilla, tänään en enää ajatellut paikkaa mökkinä vaan kotina. Lapset sanovat tätä kodiksi. Lähdimme kävelylle, lompsimme pitkin metsätietä, kunnes takaa tuli auto. Se oli hiljaismoottorinen - tai ei, me lörpöttelimme äänekkäästi. Auto rullasi ohi, meidän täytyi astua metsään, koska tie on kapea. Autossa istui pariskunta, mies sanoi avoimesta ikkunasta: Tervetuloa niemeen! Kaikkialla valkeita pitsimeriä, koiranputket kukkivat. Ja violetit kissankellot, lapsuuteni kukat. Esikoinen poimii kukkia ja puhuu itsekseen: Tällä seurulla saa kukat hyvää hoitoa!

Menimme käymään naapurissa, aloin esittäytyä samassa koulussa olleelle pari vuotta vanhemmalle äidille, mutta hän keskeytti minut: Tietenkin tunnistin sinut heti. (Ihana lause, olen kuullut sen ennenkin.) Et ole muuttunut lainkaan. En olekaan, vaikka tuntuu, että olen tunnistamaton. Hän alkoi kertoa avaruudesta, vapaasta tilasta, mitä on joka puolella. Muuttakaa tänne, tulkaa trampalle milloin haluatte, leikkimään, tähän isoon avoimeen tilaan, niin hän sanoi.

Kotimatkalla kävelyltä katselemme lasten kanssa ajatuksissamme puoliksi käytettyä peltoa. Puolikkaaseen on laitettu perunaa, muu on tyhjillään, mustaa multaa. Tiedättekö, mitä tuo merkitsee? kysyn lapsilta. Kasvimaata, sanoo hymyillen keskimmäinen, joka on kaikessa ajatteleva ja järkevä. Siinä meillä on muhevamultainen kasvimaa, aivan lähellä mökkiä.

Näin tässä, miehen tekemää teetä juoden, viileää ja pehmeää, mustikanlehdistä. Taidan lähettää hänelle viestin, se on hyvää.

Muutoksia

Jotakin radikaalia, vaihdoin väriä. Se on radikaali muutos, muttei ainoa. Vaihdan myös lukijaa. Millainen olisi uusi lukijani? Se täytyy minun päättää. En tiedä vielä. Ulkomaalainen, ehkä? Sellaista vähän otattelen. Suomea osaava, someone.

Joten sanon vanhalle lukijalle: bye bye! Oli kiva tuntea.

No sitten: viikonlopun projektini onnistui. Kasvoin aikuiseksi. Yritän tarttua vain asioihin, jotka ovat lähellä, joita voin koskea. En haaveile enää. Tämä on hyvin olennaista, koska sittenkin minulla on liikaa asioita ympärilläni.

Aion kirjoittaa blogiin harvemmin, silloin tällöin. Mutten kuitenkaan malta jättää blogia kokonaan, ainahan on joku minuutti, että voi näpytellä tänne jotakin, selvitellä ajatuksia. Nyt olen sitäpaitsi vapaa, enää ei tarvitse ajatella mitä se vanha lukija haluaisi lukea. En sitä kovin aktiivisesti ajatellutkaan, mutta kirjoittaminen suodattui kuitenkin sitä kautta.

Joten olen luuranko, ja sellaisena aika katkera. Ei, en katkera, surullinen. Ihmiset tunnistavat luurangot. Olin ajelemassa lasten kanssa pitkin Pohjanmaata. Pitkin. Oli kova tuuli, aurinkoista ja alavaa. Avaraa. Kun tuulimaahan, merenpohjaan saavut... ajoimme nähtävyyden, vanhan vesimyllyn pihaan, joka aukeni vasta huomisin, se oli vielä talviajassa. Mutta pihassa oli vanha, vanha talonmies, jolla oli isot avaimet kädessä, mustat rauta-avaimet. Hän tunnisti minut, as a skeleton, of course, oli hyvin ystävällinen, näytti meille myllyä, vaikka se oli kiinni. Hyvää kesää, hän sanoi. Kaikkea hyvää. Milloin tulette seuraavan kerran? hän kysyi. Miksi hän kysyi niin, vaikka molemmat tiesimme, ettemme tule enää koskaan?

Kun olimme lähteneet, hän tuli vielä peräämme kantaen pientä koritarjotinta, jolla oli jäätelöt meille kaikille. Hän oli niin vanha. Käveli jo hiukan huonosti, ontuen. Kaikkea hyvää elämäänne.

Mökillä on paljon vastavaloa, veden välkehtimistä katosta. Veneen kolke kuuluu kallioperässä kauas, se kumea ääni. Männynoksa heijaa auringon edessä. Lapset ovat armottomia, he kritisoivat minua, eivät puhu kauniisti. Eivät ollenkaan. Miksi hankit ylipäätään lapsia, kun et hoivaa meitä kunnolla? esikoinen kysyy. Hän saa mielestään liian vähän huomiota, hellyyttä. Liian paljon negatiivista huomiota. Yksinään lasten kanssa alkeellisissa oloissa oleminen on rankkaa, mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin Espoossa. Otan mahdottomia tehtäviä, mutta... haluan yrittää, haluan olla täällä, vaikka se olisi hankalaakin. Olen nyt ehkä heikompi kuin koskaan, mutta se on hyvä niin.

Se mitä tavoittelen, sen olen nähnyt ihmisissä silloin tällöin. Mitä se on? Minulla ei ole sille nimeä. En keksi nimeä, vaikka sille varmasti on jokin aivan yksinkertainen nimitys. Luottamus? Tyytyminen? Rauha? Olotila, jossa ei kaipaa mitään. Se saattaa olla mahdoton tavoittaa, varmasti on.

Päivä eteni surkeasti. Sataa, olemme vasta tottumassa mökkioloihin. Eilen savu levisi koko mökkiin, takka ei vetänyt ja yöllä lämpötila laski, oli hallaa. Kärvistelimme kylmässä, lämpöpatterit eivät menneet päälle. Odotin kuitenkin tänään suunniteltua ystävän vierailua, mutta hänkään ei sitten päässyt. Mikä kurja päivä.

Haen tarmoa tänä suviyönä (tarvitsen tarmoa, koska aion kasvaa aikuiseksi) vanhasta muistilapusta, jonka löysin, olen kirjoittanut itselleni 10-11-vuotiaana. (Minulla oli tuolloin meneillään monta projektia ja kirjoitin usein itselleni käskyjä, kehotuksia ja ohjeita, kuten Muista leikata kynnet!!) Se kuuluu näin: HUOMIO!! Hetket! Muista joka päivä juosta vähintään 1 km. Voimistella, harjoitella ja treenata joka välissä kun vain on mahdollista. Ja yleensä, pidä kunto yllä. Varo ettei P voita (luokkakaverini). Juoksussa voi tahdonvoima loppua helposti kesken. Ensinnäkin, keskity urheiluun! Tv: ITSE ITSESI.

Tänään, tänään, tänään.. järvi on yhä siinä. Kivinen pelto, vettä nimeksi, kiviä enemmälti. Edessä, takana, molemmilla sivuilla, veden alla levän peitossa, vasta kun vene kolahtaa, jää kiveen valkea viiru. Keskellä järveäkin! Matalikko. Kivellä lokinpesä. Myöhemmin olemme kiertämässä veneellä luista luotoa, soudan kahden kiven välistä - ei onnistu. Veden alle on tehty kivisilta. Kenen tekemä? Metrisiä kiviä. Joskus sitä pitkin pääsi rannalta luodolle kuivin jaloin.

Kun on surullinen, pitäisi laulaa. Pitäisi ratkaista piinaava kysymys. Kalliot, joita vesi hioo, ovat lämpimät, näin sadepäivänäkin. Pelkään: vedenalaisia kiviä, kun olen veneessä. Ulappaa myös. Aallokkoa kovassa tuulessa, hiukan joo sitäkin. Kun ajattelen järveä, näen järven nimenomaan sivultapäin, läpileikkauksena. En ollenkaan ajattele pintaa tai saaria tai aaltoja, vaan syvyyttä, pohjan muotoja, siellä olevia kohoumia, kiviä, kasveja, pinnan alla olevaa. Se on järvi.

Haluan toimia oikein ja aikuismaisesti. Minun todella täytyy ja haluan sitä koko sydämestäni. Ja aion tehdä niin.

nativfolk berättar

Toisena päivänä kaikki alkaa sujua. Serkkutytöt tulevat uimaan ja kun äänet kaikuvat rannassa sillä tietyllä tavalla, miten ne veden ääressä tekevät, kuin ne olisivat lähellä ja kaukana samaan aikaan – alan ajatella taas ruotsiksi, mitä tämä olisi såsomsvenskalla, kielellä, jota puhumme lasten kanssa, Kärlekslandet, joo… slummarparadisen, lumpeita ja uintia… pannkakor med massor av kräm .. såsomkieli ei saa olla liian huolellista, mutapohjassa on vielä raivaamista. Kauas kuuluu mitä puhumme veden päällä. Olin uintikilpailuissa, arvaa monenneksiko tulin, kailottaa serkkutyttö. No monenneksiko? TOISEKSIVIIMEISEKSI! Kun lapset melskaavat ja nauravat vedessä, tulee mieleen ewighetsprincip. Jokaisesta hetkestä nauttiminen, niin, mutta ymmärrättekö, tekisi mieleni sanoa, olemme täällä koko kesän, voimme uida aina kun haluamme. Toisiko sen sanominen hetkeen enää mitään lisää, latistaisiko se jopa? Nyt kuitenkin järvi jättää ihokarvoihin levää, kun nousemme kiviin kompastellen - emme vielä ole oppineet reittejä.

Äiti tuo aamupäivällä putsaamansa kahvinkeittimen, se on isoisän vanha. Pohjassa on lappu, jossa lukee ”H. Smeds Bg, K-lax” se on Dollari-Hannan kaupasta aikoinaan ostettu. Sellainen malli, mitä kaupoissa siihen aikaan muutamia kappaleita oli, Hanna varmaan edistyksellisenä niitä tilasi. Nykystandardilla vaatimaton kapine, mutta – aivan käypä laite. Lujaa tekoa. Johtuikohan siitä keittimestä, että aloimme tänään asettua, kahvi oli hyvää.

Hurjaa on katselle järveä eri säissä. Tuulessa lumpeet kellahtivat nurin, vesi oli levoton. Koko ajan järvi tuntuu tulevan kohti. Ja kun pesemme astioita rannassa, tulee ajatelleeksi mitä syö. Ei tulisi mieleenkään näyttää järvelle jäänteitä valmispizzasta. Ei, täällä syömme perunaa ja tomaattia. Järvi pitää meistä huolta omalla tavallaan, mittakaavalla, jota emme käsitä.

Viemme miehen junalle, kiharaista tietä. Asemalla tapahtuu mielenkiintoinen keskustelu: –Toi on Mersu, sanoi joku vieras pikkupoika ja osoitti yhtä autoa. – Ei ole mikään mersu, kuopus sanoi loukkaantuneena. – Toi oli viksu! sanoi kuopus pojasta. Hänelle mersu ja fiksu ovat näköjään negatiivissävytteisiä sanoja. Maleksimme asemalla mökkivaatteissa, ai, keskimmäinen on näköjään pukenut yöhousut ja kumpparit. Massor av glycka, kramar till någon som går i kriget. Han har so en bad rund i knullan som de hargjort honom, de myckor, de är alla röda, klumpiga. Han är ljushårig och med bärdet, med en röd band. Det finns småkakor i oven. Han är så en god man jag är inte värdeful av, inte ens - hela veckoslutet flitigt med en skryvskivare. Och de två är inte olika, de är samma slags.

Ohi ui äsken heinäsorsa kymmenen poikasen kanssa. Laitoin esikoisen niskaan voidetta hyttysenpuremiin, hänellä on samanlainen niska kuin isällään.

Nyt ohi lipui kaksi joutsenta, oo-lalaa. Menevätkö kaikki vain ohi? Lähden soutamaan venettä yöteloille, tuuli on heittänyt sen sivuittain rantaan.

Tunteita ja vammanen suoli

Aurinko on laskenut. Ikkunan yläpuolisella hyllyllä tikittää vanhanaikainen herätyskello. Pojat nukkuvat. Tapahtuu liikaa, niinpä yritän pysytellä joissakin rutiineissa, vaikka blogin kirjoittamisessa. Mökki on jotenkin japanilaistyylinen, vaatimaton ja matala. Kaikki on pienellä mittakaavalla ja yksinkertaisesti mitoitettua. Kapeasta ikkunasta näkyy runkoja, ei oksia, runkoja. Se mitä näen on selkeää. Takka vetää, tulee mieleen novelli raskaana olevasta naisesta, joka haaveili takasta kotonaan. Hänen koko elämänsä muuttui kävelyllä helteisessä Espoossa, kun hänen mukaansa lähti mies, joka jäi asumaan, ja toi takan mukanaan.

Keittiön ikkunan, verhottoman (ja hyvä niin, sillä sälekaihtimet ja suljetut verhot ahdistavat) - takana on runko, rungossa linnunpönttö ja siinä harmaasiepon pesä. Eilen illalla myöhään pihassa kuului joutsenten ääniä, rantasipi ja kun olin vessassa, pihassa käveli liehakoiden kaksi lehtokurppaa eli lahoa voileipää. Ne pelästyivät kuollakseen, koska olivat olleet kuin kotonaan, ne eivät olettaneet, että pihassa olisi ketään muuta.

Huuhtelemme astiat järvessä, koska vettä ei tule. Aallot keinuttavat kuppeja, ne vaipuvat pohjaan ja hiekka pesee lian pois.

Olen haaveillut kauan täällä asumisesta, ja nyt kun se toteutui, olo on kummallinen. En osaa sanoa, miltä täällä oleminen tuntuu. Ehkä kuitenkin oikein on mennä kohti kaipaustaan, sitä mikä avaa menneet yhdeksi jatkumoksi. Se on raaintakin, siinähän sitä sitten punnitaan. Jaksaako aina olla punnittavana?

Jos en sano kaikki, niin sanon sitten elämä. Elämä on niin tunnepitoista, joskus vähempikin riittäisi. Yöllä usvaisten niittyjen ja laaksojen läpi ajettaessa - millaisia ovatkaan kesäyöt! - hämärä ja usva, paikoin kuin kutsuva käsi! Sitä kaatuu joko iloon tai suruun, itkemiseen joka tapauksessa. Näkee matkantekemisen, koiranputket, kurkkulavat, uinuvat talot. Kukkivat suopursut ja raatteet tien varrella, ja aivan loppumatkassa, täällä - tasalarvakuusen. Etten olisi vollottanut koko matkaa, ajatellen niitä suljettuja rakkauden ovia, muita reittejä, toisia elämiä, minun piti nipistellä itseäni ilkeästi eri puolilta kehoa, mutta sekään ei auttanut. Ainoastaan yksi asia auttoi: huumori (siksiköhän elämäni onkin täynnä huumoria?). Ajattelin esikoisen kysymystä, kun näimme erään korvan takana kuulolaitteen. Onko se siksi kun sillä on vammanen suoli? Vammanen suoli piti pinnalla, aika heikosti, mutta muutakaan ei minulla ollut, se laittoi tunteet aisoihin.

ylikuormaa

Tämäkin hetki tarkentuu. Olemme rannalla tänään, Espoon saaristossa, auringossa välehtivä turkoosi meri ja kallioluodot käppyrämäntyineen lapsen takana. Lapsi piirtyy terävästi, mutta maisema lapsen takana on maalauksellinen, trikkikuvamainen, liian kaunis. Värit ovat täyteläiset. Grillaamme ja uimme, meillä ei ole edes uikkareita ja pyyhkeitä mukana, muttei se haittaa, aurinko kuivaa. Ystävien kanssa, paljasjaloin kuin lapsena - ohikiitävä hetki.

Toinen hetki: palaamme saaristoveneellä, joka on kuin sauna. Lokki luodolla seisoo yhdellä jalalla, onko kallio niin kuuma? Vene on täynnä teini-ikäisiä maahanmuuttajia, tulossa retkeltä. Nuoret ovat nuoria, meteli on korviasärkevä, he soittavat musiikkia joillakin laitteilla (kännyköillä? olen pudonnut tekniikan kelkasta). Kurditytöt juttelevat kuopukselle. Ihana, he sanovat. Söpö face. En kyllä ymmärrä keneltä se on peritty. (Minulta varmaankin.) Pelastusliivit! Pelastusliivit täältä! joku huutaa kun lähestymme Haukilahtea. Ohjaajat eivät saa heihin mitään otetta, mutta mitäs otetta nuoriin nyt saisikaan. Kuka tuolla on, kysyy ohjaaja, kun veneen ulkoreunalla ikkunasta vilkkuvat jonkun tennarit. Joku teinipojista kävelee ulkona kapealla kymmenen sentin ulkoreunustalla. Olen pakolaislautalla, mutta tilanne muuttuu huonoksi vasta kun palaamme avomerelle. Kolmekymmentä nuorta alkaa heiluttaa venettä puolelta toiselle heijaamalla. Se kallistelee pahasti. En haluaisi kuolla täällä, ei, en täällä, vaikka kaunis päivä onkin. Tasoittakaa, huutaa veneen kuljettaja. Vene kulkee kallellaan, mutta pääsemme rantaan, ja laiturilla makoilee kolme nuorta miestä ottamassa aurinkoa, heillä on lävistyksiä nänneissä. Tytöt takana kiljuvat ihastuksesta, mä meen niiden keskelle, huutaa yksi. Niiden keskelle - ajattelen, etten ikinä uskaltaisi ajatella noin.

Tämän rauhallisen merimatkan jälkeen ajamme suoraan lääkärille, esikoinen on sairaanoloinen. Pelkkä korvatulehdus, onneksi.

Helvetillinen visio / Leila, lempiystäväin

Olemme matkalla rhodopuistoon, kun asteita on liikaa, aurinko paahtaa. Syötyämme mehevän aterian (ajattele tätä: salaatti, jossa on vihreää salaattia, vihreitä ja mustia oliiveja, mozzarellajuustoa, kirsikkatomaatteja, ananaskirsikoita) Elsalla, joka on (eläkkeellä, perheetön, intohimona ruuanlaitto) lähdemme täydellä vatsalla kävelemään alppiruusupuistoon. En tiedä mitä Elsa odotti kävelyretkeltä. Että se olisi hauska? Kokemus? Hänelle? Meille? Se ei ole hauskaa. En jaksa tsempata lapsia kävelemään helteessä, koska minuakin oksettaa. Varmaankin nestevajausta. Kaikkia ärsyttää. Esikoinen saa yskänpuuskan, ja oksentaa pensaaseen.

Paluumatkalla suuntaan kohti keskustaa, koska ajattelen mennä Kuusisaaren kautta kotiin, mutta eksymme jonnekin (Kannelmäkeen?). En tunne niitä seutuja lainkaan. Joudumme isojen teiden risteykseen, tietyömaalle, pahimmassa ruuhkassa, polttavan kuumassa paahteessa. Autojono seisoo. Tämä on painajainen, suorastaan helvetillinen visio. Väliaikaiset työmaatienviitat, niistä ei selviä mitään. Ajattelen niitä, jotka ajavat samassa ruuhkassa joka päivä. Välttämätön paha, he sanovat, minkäs teet. Paha, muttei onneksi välttämätön. Onko aivan pakko asua täällä? Takapenkillä on esikoinen, jolla on edelleen lämpöä.

Sitten vielä sekin, että kun ärsyttää (ja pelottaa, että onko esikoisella sittenkin alkava keuhkokuume), alkaa päässä soida kaikkein hurjin laulu mitä tiedän. Se on Leila, Leila, Leila... lempiystäväin. Minulle se on ironian määritelmä, nimittäin omasin aikoinaan sennimisen opettajan, joka oli mentaalisesti epästabiili, mutta pahaksi onneksi kieroutunut. Hänen opetuksessaan oli hiukan piinallista.

Pakkaan huomista varten hajamielisesti, tavarat mökille koko kesäksi. Alkeelliselle mökille, josta ei tiedä mitä siellä on ja mitä ei ole. Kun lähtee oikein pitkälle matkalle, voi lähteä kevein kantamuksin (se oli kesäinen viisaus). Vohvelirauta, antenni, lakanoita. Menen kuitenkin kotiinpäin, joten ei sillä niin väliä ole, mitä on mukana.

tänään

Kun lapsi piirtää, hän laittaa suttuja eri puolille paperia, ne symboloivat nurmenleikkuria, ruokaboksia, vauvaa mytyssä, kukkavehkeitä, keinuja, lompsakko maassa, lautoja kasassa. Sutut eivät näytä siltä, mitä ne kuvaavat, ne ovat tihentymiä ja viivoja perilla.

Tänään menemme Elsa-tädille syömään ja hänen kanssaan rhododendron-puistoon.

Aamulla laitoin poikiin aurinkorasvaa. Kuopuksen jalkoihin, ja aloin taas kysellä häneltä hassuja alkuperäkysymyksiä, kuten mistä olet saanut näin söpöt jalat. No sieltä peiton alta, kuopus vastasi, hän ajatteli varmaankin heräämistä aamulla.

Kun pitää ovia auki, sisään tulee kimalaisia, ja ne rupeavat etsimään pesäpaikkaa, yrittävät porautua ikkunalasin läpi. Tästä lähtien kirjoitan ahkerasti ja harjoittelen tunnollisesti, kuin verojuristi.

Mitäs viemme Elsalle tuliaisiksi? Syreeninkukkia ja kauniita kiviä.

elämäntapa

Tapahtuu liikaa. Aivan liikaa. Vaikka yritän pitää kaiken minimissä, silti ohitsemme menee panssarivaunuja, ja joudun vastaamaan kysymyksiin, joihin en halua vastata. Olenko käsittänyt itse jotenkin väärin, ei kai niillä ihmisiä ammuta?

Eläimet ovat kivoja, ei haittaa vaikka joutuisin erottamaan tappelevia koiria toisistaan. Ja hevoset, ne juoksevat joskus kohti ja vasta hipaisun päässä pysähtyvät kuin seinään, hyvä vitsi. Halailin lapsena lemmuja, ja pidän niiden rauhallisuudesta. Täytyy olla luontaisesti varovainen, tietysti, ei tyhmänrohkea. Niillä on sarvet. Ja möyrytautiset lehmät ovat oma lukunsa. Niissä varsinkin on kyllä jotakin kiehtovaa, hulluksi tulemisessa: silloin ne puskevat multapenkerettä, syövät multaa, lopulta kieli ja koko pää on aivan musta ja ne juoksevat vauhkona ja päättömästi ja huutavat äänellä, joka ei ole niiden oma.

Kesämökin pihassa on tunnelma. Kaikki on luonnontilassa, mustikanvarvut pitkiä, sammal vihreää, kallio sileä. Männyt ovat korkeita - siellä tekee mieli käpertyä kallionkoloon, olla tekemättä mitään. Pihassa on pieni koppi, vähän kuin miniatyyrileikkimökki, ja kun kurkistan sinne pienen ikkunan läpi, näen siellä sisällä vangiksi jääneen kirjosiepon. Se näyttää poikaselta. Olen mökin pihassa ensimmäistä kertaa ja yksin, menossa kaupunkiin allekirjoittamaan kauppakirjaa. Pienen kopin (kaninkoppi, opin myöhemmin) salpa on ruostunut kiinni. Vieressä on raskas veneen ankkuri, jolla alan vasaroida ovea auki. Olen jättiläinen, ja salpa on vain sentin mittainen. Lintukin epäilemättä pelkää moukarointia, mutta onhan minun saatava se sieltä pois, se kuolee muuten. Pieni ovi aukeaa, mutta lintu ei tule ulos. Katselen kauempaa, lopulta unohdan koko asian. Havahdun siihen, kun lintu lennähtää pois vankilastaan.

Epäilemättä elämäni vaikuttaa siltä, kuin olisin adoptoinut 27 orpoa Boliviasta ja Perusta, kaikkilta missä niitä nyt on. Sitten olen heidän kaikkien kanssa siellä mökillä. Yksi kellahtaa järveen, toinen katselee puidenlatvoja. Entinen omistaja avaa huteran vajan oven, jonka takaseinällä roikkuu sahoja ja työkaluja. Tässä asui 60-luvulla meidän kotiapulaisemme, hän sanoo.

Illalla luen Disgrace-kirjaa ja mietin, että se on liian hyvä ja liian julma. Haluaisin mennä sen vanhan kasettinauhurin luo, ja painaa mustaa II [pause] - nappulaa, ei - stop-nappia - sormella, niin että tuntisi samalla koko kehon jännittyvän: kättä vastakkaisen reiden sisäpinnan, kaulan, käsivarsien. Pysäyttäisi koko jutun, koska -

Päähenkilö David Lurie ja hänen nuori tyttöystävänsä ovat ravintolassa. He tapaavat vasta toista kertaa.

At the restaurant she has no appetite, stares out glumly over the sea.

- Is something the matter? Do you want to tell me?

She shakes her head.

- Are you worried about the two of us?
- Maybe, she says.
- No need. I'll take care. I won't let it go too far.

Tyttö, Melanie, antaa Davidin ohjata suhdetta. Hän on vain hämmentynyt. Too far tarkoittaa heille eri asioita: Melanielle seksiä ja Davidille sitoutumista. Mutta eikö ole aika ihanaa, kun joku sanoo: No need to worry. I'll take care.

Kuopus nukkuu venyttelyasennossa kädet pään yli ojentuneina. Katselen hänen huulensa kaarta, se on soma. Kämmenet ovat auki ja likaiset, mullasta. Tukka tuoksuu kostealta, samalta kuin koiran tassut, tassuissa olevat anturat, karva tassujen pohjissa anturoiden väleissä. Minäkin nukun, yöllä herään 27 kertaa, vanhimmat pojat yskivät, on kuumetta, tarvitaan juotavaa, on pissahätä, tarvitaan yskänlääkettä, vettä, kuumelääkettä, nenäliinaa, kun juodaan, on taas pissahätä. Kunnes yskintä lopulta vaimenee. Aamulla äiti herättää minut kutittamalla jalkapohjasta. Nurmikolla on kimalaisia, voikukissa, varon astumasta niiden päälle, bumble-bees, jos astuu, ne takertuvat pallona kiinni jalkapohjaan, pistävät. En jaksaisi enää valvoa vauvan kanssa, avaan käsilaukun - sen sisus tuoksuu salmiakilta ja anikselta, yskänlääkkeeltä. Naapurissa leikataan nurmikkoa. Raivaussaha in sunlight. Auringossa on niin kirkasta, että näen vain valkeaa, kuulen askeleet soralla, kilkutusta, askeleet ruohikolla, lenkkarit ruohikolla, matalia, tuttuja ääniä kauempaa, kukkien tuoksua, vihreänkosteaa lehtien tuoksua, bumble-bees -

Menemme lääkäriin, koska poikien yskä ei hellitä. Lääkäri on närkästynyt, koska en ole mitannut kuumetta mittarilla, vaan vain kädellä. Otetaan yksi lapsi kerrallaan, hän sanoo, kun selitän molempien oireita. Näitä on vielä kotona lisää, sanon. Ja se on kätevää, koska yskänlääkepullosta riittää kaikille, eikä siinä ole kuitenkaan liikaa. Muuten jäisi paljon pullonjämiä, yhdeltä lapselta.

Ikkunaverhoja ja sälekaihtimia pidän aina auki. Että joku voisi nähdä, miten laitan ruokaa, kävelen, luen tunnin Coetzeeta, syön pohjalaista pancakea, miten katselen häntä.

weapon, awesame, splash-gun, question, state-of-mind, mama, territory, worry, guard, summer, fun, daredevil, land-owner, joy, water war, permission

Aluksi nyt vain yksi asia

Pohjanmaalla tarvitsin mm. polkupyörää. Ja kaikki olivat jotenkin rikki, paitsi yksi. Se näytti huonoimmalta, runko laikukas - ruosteen peitossa. Isoisäni Crescent, sata vuotta vanha miesten pyörä.

Se oli täydellinen.

Ihmeellisen kevyt polkea, kaikki mittasuhteet kohdallaan.

Pyöräilin sillä.