Talvikarnevaali

Nuori nainen, vartalo kietoutuneena sekalaisiin rääsyihin, onki pitkällä kepillä joesta siellä kelluvaa tuolia. Tuolista puuttui yksi jalka, mutta hän ei tiennyt sitä. Hän ajatteli pimeää huonettaan ja laihaa teetä, mitä oli juonut aamulla. Hänellä oli kuitenkin huoneensa, minne palata. Kerjäläisten määrä kadulla lisääntyi päivä päivältä. Kosteisiin kellariloukkoihin kerääntyi sadevesi, sieltä jostain se oli lähtevä ja leviävä, surma. Joki kulki kaupungin alla, ryöstäjät olivat heittäneet siihen tavaraa, josta parhaat oli poimittu rannalle jo aikoja sitten. Eilen nainen oli tavannut kanavan rannalla vanhan miehen, joka oli vielä puoli vuotta sitten ollut työssä S:n pankissa. Siihen saakka, kunnes kaikki muuttui kaaokseksi. Mies oli löytänyt pienen veneen, jota veti köydessä pitkin kanavan reunaa. He olivat katsoneet toisiaan. Miehellä oli ollut takin sisätaskussa pala vaaleaa leipää. He söivät, siinä kadulla, kuin varkain. Nainen muisteli ystävällistä miestä, joka oli nähnyt hänen nälkänsä. Kuitenkin hän ei kiittänyt, ei itkenyt, hän vain söi kuin eläin. He kaikki elivät ilman ruokaa. Nainen mietti montako viikkoa pysyisi vielä hengissä sillä ruualla mitä oli. Ehkä kaksi, korkeintaan kolme. Hänellä oli teetä ja vähän sokeria ja jauhoja. Joka yö kadut olivat täynnä ryöstelijöitä, etsimässä ruokaa tai myytävää tavaraa. Torin kulmassa oli kellariliike, entinen kapakka, josta saattoi silloin tällöin ostaa syötävää. Nainen ei kuitenkaan mennyt pimeän aikaan ulos. Pian hän olisi liian heikko liikkumaan kodista minnekään, saati lähtemään maalle. Maalla voisi tilanne olla parempi, mutta hänen täytyisi jaksaa kävellä kauas. Lähimmillä tiloilla laaksossa maanviljelijät olivat varmasti aseissa, he puolustautuivat kerjäläisiä ja varkaita vastaan.

Nainen sai tuolin ylös, siitä puuttui jalka. Kanavassa kellui pitkää ruohoa ja kaisloja. Kattiloita, nukke, miehen ruumis kasvot alaspäin. Nainen tönäisi kepillä ruumista, se liukui raskaasti poispäin.
Heitä oli kaksi. Hänellä oli elätettävänä sairas veli, joka makasi kotona, yläkerrassa. Kuume oli jatkunut veljellä jo viikkoja. Veli ei juuri syönyt, joten sokeria oli säästynyt. Kerran päivässä nainen laittoi veljen suuhun palasen, vaikka tämä ei pyytänyt. Veljen hengitys tuoksui makealta. Hänellä ei ollut vielä paiseita.

Nainen istui veljen vuoteen vieressä pimeässä huoneessa. Sähköt olivat katkenneet silloin, puoli vuotta sitten. Kaikki talossa oli kosteaa, seinät ja vuodevaatteet. Nainen katseli käsiään, ne olivat likaiset. Hän vei kämmenen suulleen, se oli karkea ja tuoksui maalta. Naisen ajatukset ajelehtivat, veli oli välillä läsnä, välillä ei. Nainen ajatteli sokeria. Pari viikkoa sitten hän oli vielä ostanut joltakin naiselta pari perunaa. nyt kukaan ei enää puhunut perunoista. Perunoita ei ehkä enää tulisi, tai sitten tulee, varoittamatta, joku saisi niitä jostakin. Ne kulkeutuisivat hänen ulottuvilleen, ja hänellä oli vielä rahaa. Perunat maksoivat nyt punnan kappale. Mutta tätä miettiessään nainen tunsi jo siirtyneensä aikaan, jolloin varsinainen elämä on loppunut. Ruoka oli loppunut. Vähän aikaa kaikki meni vielä eteenpäin sillä mitä ennen oli.

Nainen alkoi itkeä, hän istui edelleen sairaan sängyn vieressä. Hän ei itkenyt surusta tai epätoivosta, vaan kiitollisuudesta, kaiken kokemansa kauniin vuoksi.

Veljen iho oli tulikuuma. Naisen olo oli kevyt. Hänellä oli vain vähän ajateltavaa ja tehtävää. Kun hän käveli, hänen askeleensa tuntuivat tuskin koskettavan maata.
- Kävin katsomassa joella löytäisinkö kanavasta mitään, hän puhui veljelle, vaikka tämä nukkui. – En löytänyt mitään.

Illalla taivas alkoi tummua, mennä pilveen. Valo katosi, kuin se olisi mennyt keräämään vauhtia suurta ponnistusta varten. Vasta nyt nainen huomasi, että valoa oli kuitenkin ollut, sillä vasta nyt oli todella pimeää, epätavallisen pimeää. Sitten alkoi talo alkoi kitistä tuulesta, yhtäkkiä tuuli kovaa mereltä ja alkoi pyryttää lunta. Lunta tuli loputtomasti. Sitä satoi tunteja, täydellä voimalla. Lunta myrskysi tuulen mukana isoissa pyörteissä, ilma muuttui lumeksi silmissä, ilma väheni, täyttyi valkealla. Lunta ryöppysi ylhäältä ja sivulta ja se vuorasi ikkunat ja oviaukot umpeen. Tuuli tunkeutui taloon pienistä rei’istä ja raoista, sisällä veti. Nainen katseli ikkunasta, ulkona oli mahdotonta liikkua, siellä myrskysi koko yön. Aamulla nainen heräsi hiljaisuuteen, ikkunasta näkyi maitomaista, valkeata lunta, sen takana valoa. Nainen nousi ylös, käveli kylmän huoneen poikki ikkunalle ja avasi salvan. Ikkuna kiertyi painavana itsestään auki, koska lunta oli tarttunut ulkopuolelle paksu kerros. Hän puhdisti ikkunan kädellään, lumi tuntui viileältä, ja katsoi taaksepäin. Veli hengitti katkonaisesti, ulkoa vieri sisään höyryävää talvi-ilmaa, se laskeutui lattialle, levisi ja kiemurteli savun lailla kohti sairaan vuodetta. Nainen otti ikkunalta käteensä lunta, vei sen veljen otsalle. Lumi ei sulanut lainkaan.

Kaikki tuntui hidastuneen. Ei, vaan pysähtyneen. Vain vähitellen nainen havahtui siihen, miten valoisaa oli. Veli kohotti päätään. Äkkiä kaikki oli toisin, hän oli toivonut tätä. Nainen meni vuoteen viereen, auttoi veljen jaloilleen. Ikkunasta he katselivat valkeaa. Veljen läheisyys tuntui, hän oli siinä. Laihtuneena, poskilla punerrus, mutta sen saattoi kuvitella innostukseksi. Veljen pitkäksi kasvanut tukka kiharsi otsalta, se oli kuumeisena kastunut. Valossa kaikki näytti erilaiselta.

Iso myrskylintu lensi lähemmäs ja lähemmäs ikkunaa. Sen siivet havisivat kuin lintujen siivet aina ja asetuttuaan katon reunalle se alkoi puhua narisevalla, pienen lapsen äänellä, hiukan häijyllä tai katkerallakin.
- Minut on metsästetty loppuun, se sanoi ja jatkoi -Vien teidät pois.

He lensivät linnun jaloista kiinni pitäen, näkivät kanavan kiemurtelevan mustana valkean kaupungin sisällä. Lintu lensi aaltoillen, välillä korkeutta menettäen, mutta taas lyötyään siivet alas se sai korkeutensa takaisin. Se joutui ponnistelemaan kovasti kantaessaan heitä.

Nainen tarttui veljeään hartioista, suuteli tätä suulle, lintu teki matkaa itään ja pohjoiseen. Se laski heidät jääkentälle, joka oli täynnä luistelijoita. Vauhti ei loppunut, he liukuivat muiden luistelijoiden seassa, hämmästelivät nauraen lasten päässä olevia kypäriä ja viereisellä kadulla meneviä autoja. Vastavaloon katsoessa silmät täytyi pitää kiinni, valkeus oli niin häikäisevää. Valosta poispäin he katselivat, luistelivat sylikkäin, väistivät muita. Muut luistelijat katsoivat rakastavaisia hymyillen. Kaupunki ympärillä näytti vieraalta, oudolta, ihmisten puhuma kieli vieraalta. Mutta kun he puhuivat, ihmisten silmiin syttyi tunnistamisen valo. He vastasivat kielellä, jota molemmat ymmärsivät. He pyörivät jäällä yhä kovempaa vauhtia, ja kun omena oli syöty, jompikumpi heistä otti radan reunakojusta rasiallisen mansikoita. Mansikan mausta tuli jumalainen olo, he olivat olleet niin kauan syömättä. Mansikan jälkeen he ottivat kojusta kuumennettua viiniä, sitten suklaata, ja mies luki naisen ajatuksia hänen silmistään, nainen söi ja joi, hymyili ja ajatteli valkeutta.

skating rink

Olin keski-Euroopassa, keskellä vanhaa kaupunkia oli luistelukenttä, siinä oli upea, sileä, vastikään jäädytetty jää. Olin jäällä yksin, ihailin sitä, ajattelin, ettei se saa mennä hukkaan. Luistinradan laidalla oli "Pääsy kielletty"-kyltti. Laiton nettipalstalle ilmoituksen tai pikemminkin kutsun, kerroin upeasta jäästä. Toivotin kaikki ihmiset tervetulleeksi luistelemaan. Ja luistinrata tuli aivan täyteen, illalla siellä oli satoja ihmisiä, ellei tuhat. Rata oli iso, kaikkialla oli naurua, musiikkia ja puheensorinaa. Olin yksi luistelijoista, katselin ihmisten luistimia, miten ne liukuivat jäällä, eteen- ja taaksepäin. Katselin erivärisiä vaatteita, hattuja.

Minulla oli hiukan syyllinen olo, koska olin rikkonut sääntöä, ja niin lähdin pohjoiseen, takaisin kotiin. Menimme koko perhe järvelle veneellä, mutta ennenkuin olin keskellä järveä noussut veneeseen, se oli painunut veden alle ja täyttynyt vedellä, veden pinta oli veneen reunan tasalla. Kaikki muut istuivat veneessä. En mennyt sinne, vaan uin veneen vierellä. Kukaan ei pelännyt, pikemminkin olimme asiallisia, järkeviä, hilpeitäkin. Mies totesi, että autoon tarvitsisi lisää tavaratilaa, että sinne mahtuisi kunnon talviurheiluvälineitä. Joku tavara lähti ajelehtimaan veden ja tuulen mukana veden pintaa järvelle, esikoinen haki sen uimalla vaivattomasti. Vene ei uponnut, vaan se pysyi koko ajan kriittisessä pisteessä, juuri veden rajalla.Uin järvessä, kalaparvien keskellä, ne pomppivat vedestä ympärilläni, akvaariokalat näköiset kalat, oranssit ja punaiset, röyhelöpyrstöiset. Järven pohjassa oli valtavia kivettyneitä hiekka-aaltoja, välillä seisoin aallonharjalla, siinä oli teräviä kiviä, mutta osasin varoa niitä. Järvessä oli lato, se kohosi vedestä. Järvi oli samalla tuttu pelto lapsuudestani. Syvällä oli kilpikonnia, en nähnyt niitä, ne ja kalat olivat hiukan inhottavia, mutta tiesin niiden elävät siellä, ja tiesin, että minä olen niiden elinalueella, joten hyväksyin asian.

Tärkeintä unessa oli se, mitä ajattelin tapahtumista, mitä mieltä olin, mitä muut ajattelivat, tunsivat. Näitä pohdin unessa eniten.

Katsoin idols-koelauluja, tunnelman takia. Olisi kiva olla tilanteessa, jossa joukkohysteria vallitsee, valmistaudutaan yhdessä johonkin suureen koitokseen. Koelaulaminen... laulajat...

Muutama lause sieltä, tuomarien suusta:

"Nämä nuoret (laulajat) tulee tänne, alottaa tän homman hirveellä energialla, ja sitten se energia menee kaikkeen tähän sähläämiseen ja rakastumiseen ja säätämiseen. Sitten kun ne ekan kerran tuolla lavalla, niin ne on aivan yksin." (idols-tuomari pyöritteli päätään)
*
"Jätkä tulee tänne ja koputtaa varovasti oveen, että anteeksi, saako tulla. Karu jätkä, tollaset hauikset. Millon sä alat käyttäytyä niin kun tonnäkönen jätkä käyttäytyy?"
*
"Sä oot vaatimaton, mutta sisimmässä sä haluisit olla tähti. Tää aiheuttaa sellaista ylimielisyyttä. Päätä, että sä oot tähti. Onko susta siihen?"

Uni

Viime yönä näin unta olevani taas jossakin yleisötapahtumassa (yöni ovat loputonta kirjamessua). Olin siellä toimittajan ominaísuudessa ja kuljeskelin koko päivän Riitta Uosukaisen ja Matti Vanhasen kanssa, he olivat aviopari. Molemmat olivat kirjoittaneet kirjan, kävi ilmi kuitenkin, että Uosukaisen kirja oli julkaistu jo vuosikymmeniä sitten jossakin yliopiston tutkimussarjassa, se oli resuinen, mutta sitä arvostettiin, koska se oli hyvä tutkimustyö. Kirja käsitteli kirjallisuudentutkimuksen keinoin Joel Haahtelan Perhoskerääjää. Räpsin heistä kuvia digikameralla, Matti istui kärryissä ja hän flirttaili kuvaajalle, minulle, ja sain todella hyviä kuvia, koska hän oli kuvissa edukseen, hymyili, jne. Matin kirja oli myös mielenkiintoinen, en muista mitä se käsitteli, se oli joku ajankohtainen aihe. Kuljeskelimme siellä koko päivän, he vaikuttivat onnellisilta, säteileviltä.

Ihmeellinen on totta...

..

http://olikokirja.blogspot.com/

Taas unia

Viime aikoina olen nähnyt runsaasti talounia. Ja taas. Lisäksi olen näköjään treenaantunut unien muistamisessa.

Viime yönä asuin isossa puutalossa, jossa yläkertaan, vintille meno oli kielletty, koska se oli alue, jossa pääsi katsomaan kiellettyjä asioita, muuttamaan ihmisten elämänkulkuja, katsomaan heidän ajatuksiaan. Talossa oli oikein vartija tätä varten, joka piti huolta, että kukaan ei mene sinne. En muista keitä kaikkia talossa asui, mutta minulla on hirveä halu päästä ullakolle, niinpä eräänä yönä menin poikani kanssa, avasimme pienen tuuletusluukun lattianrajassa, siinä oli tiivisteitä, vaahtomuovia, poikani meni siitä ulos, laitoin kaiken sisältä käsin ehjän näköiseksi, ettei vartija huomaisi mitään. Mutta sitten vartija tuli ja huomasi poikani ulkona (ullakolle pääsi ulkokautta), mutta hän sanoi vain, "ai, onko nyt juhlat? Valvotaan myöhään?" ja hän lähti pois. Menimme salaisen tiedon ullakolle, mutta löysin sieltä pienten koululaisten oppikirjoja, joihin he olivat tehneet tehtäviä lyijykynillä, puulajien nimiä: kuusi, mänty, koivu. Ajattelin, miten turhaa, tällainen ei kiinnosta minua. Nähdä kaikki vaiva tällaisen takia. Näin siellä kyllä muutakin, en muista mitä, mutta minulle jäi tunne, että siellä ei ollut mitään, mitä en jo olisi tiennyt tai aavistanut muutenkin. Lisäksi ullakko oli täynnä kiemurtelevia pikku hyönteisiä, kirppuja ja toukkia, niitä vilisi vaaleilla peitoilla, joita oli maassa. Ullakolla oli salaisuuksia, mutta kun näin ne, ne eivät olleet tärkeitä, en tehnyt tiedoilla mitään.

Lumi

Kaikkea on yllinkyllin, yhtäkkiä. Lasten elämä mullistui lumen ansiosta, nyt ulos halutaan vielä illallakin, rakentamaan lumiluolia, laskemaan mäkeä, hiihtämään, tekemään lumikakkuja, retkelle metsään. Tuulikaapissa on tungosta: kun puetaan, tuntuu, että siinä oljentelee itseään moniraajainen ameeba tai mustekala. Miten monta hanskaa, suuri osa parittomia, onkaa ilmassa, kun viisi ihmistä pukee yhtäaikaa. Kaapeista nousee esiin villalapasia, eri säätiloihin, vettä pitäviä, risoja, sormikkaita, villasukkia, kenkiä, kumppareita, takkeja, haalareita, kaulahuiveja, kypärämyssyjä, kengänpohjallisia, kuravaatteita, sadetakkeja, kypäriä, mailoja, en jaksa enempää luetella. (Ihme, että olen pysynyt terveenä nämä vuodet.) Iltavalossakin vielä pihassa on vilskettä, ja lumiluolasta lapsen ääni kuulostaa vaimealta. Kuopus pyytää minua rakentamaan hänelle lumesta saunan. Istumme sitten lumipenkeillä ja heitämme "kiukaalle" vettä, kevyttä lunta.

Illalla pesueen kaksi nuorinta nukahtaa, toinen sohvalle, toinen lattialle. Esikoinenkin törmäilee unisena huonekaluihin, kaikki ovat raukeita.

Lumesta tulee mieleen ensin lapsuus, se suojalumen tuoksu. Lumi on jotakin katoavaa, mystistä, samalla hyvin yksinkertaista. Lumi on jasmiininkukkia.

Lumella voi tehdä mitä vaan, aivan kuin lukija tekstillä. Olisiko hyvä teksti kuin lumi? Sataa kevyesti, mitä nyt joskus tulee vähän myrskyten, niin että siinä kahlaa raskaasti. Muuttaa tullessaan kaiken, tekee kauniiksi, pehmentää maan temmellettäväksi. Mutta jos pitäisi päästä etenemään nopeasti, lumesta on harmia (ellei ole hevosta ja rekeä). Lumi pysäyttää.

Metsässä

Ihme

Usein sanotaan, että ”haluaisin aikuisenakin säilyttää lapsen asenteen maailmaan, ihmettelyn”. Mutta ihmettelevätkö lapset todella? Eivätkö he päinvastoin ota asioita sellaisina kuin ne tulevat vastaan? Ja he kuvittelevat vielä lisää: tuoli voi olla mitä vaan, laiva tai majakka. Nukke voi olla merimies. Hämmästelevätkö lapset meren tai taivaan sinisyyttä? Tai tähtiä?

En ajattele lasten hämmästelevän, kylläkin iloitsevan maailmasta ja mielikuvituksesta. Enkö sitten itse ihmettele koskaan? En, jos ihmetteleminen ajatellaan kummeksumisena ja hämmästelemisenä. Sillä eikö vain sellainen ihminen ihmettele, jolla on jo joku vakiintunut käsitys asioista, ja tällöin hän ihmettelee poikkeamaa tästä totutusta? Iloitseminen, ilahtuminen kauneudesta on eri asia. Ihmeteltävän kaunis… ihmeellisen kaunis. Jos ihmeet ja kauneus ovat jo kaikkialla, koko ajan läsnä? Ajattelen liikkuvani ja eläväni maailmassa, joka on kaunis, paratiisimainen, moneksi muutautuva, hyvään pyrkivä, rakastava, (kysy keneltä tahansa ohikulkijalta: hän rakastaa sinua), maailma on meissä, me voimme edetä siinä siihen suuntaan, johon haluamme. Sisäinen maailma on yhtä totta kuin ulkoinenkin. Mutta eikö ole haitaksi, jos ei tunne maailmassaan rajoja? Ehkä ei, tiedän kuitenkin, miten yhteiskunta ja maailma toimii. Korkotason heilahtelut rahamarkkinoilla. Miten synapsit toimivat. Käyttäytymistavat, kuten sen että, Espoon busseissa ei yleensä puhuta tuntemattomille. Ne ovat tietyn ajassa ja paikassa käytössä olevia sääntöjä, voisivat olla aivan toisenlaisiakin.

On olemassa tärkeitä alla olevia sääntöjä, toisten auttaminen, rakkaus, esimerkiksi. Rakkauteen on valmius, kaikkien ihmisten sisässä, toppatakin alla. Se aktivoituu kun kokee rakkautta.

Mutta minkä kokisin ihmeeksi? Jos ihme on jotakin uskomatonta, odottamatonta. Niagaran putoukset? Maailman seitsemän ihmettä? Kokisin varmasti kunnioitusta putouksen juurella, iloa, voimaa, pelkoakin, huumaa, puhdistautumista. Kuitenkin, jos Niagaran putoukset ovat ihme, niin yhtä hyvin mikä tahansa on ihme, jokainen kasvi on ihme. Nesteiden kulku, versominen, kukan puhkeaminen, mistä nuppu tulee? Lehmä syö ruohoa, vihreä sen sisällä muuttuu maidoksi. Se, että kahvikuppi pysyy pöydän päällä, ettei se vajoa pöydän läpi, sekin on sitten ihme, jos kerran veden putoaminen alaspäin on. Tähdet pakkasyönä, hengitysrefleksin automaattisuus, lumi (lumi varsinkin on ihme!), yhteenkudotut säikeet, jotka muodostavat kankaan, näkemämme värit, ajatukset, käden lämpö, kiehuvien perunoiden tuoksu, polttomoottorin toiminta. Maailmaksi, jossa jokainen asia on minusta ihme, tämä on hämmästyttävän looginen maailma. Hmm.. loogisuutta kyllä tosiaan useinkin ihmettelen. Miten kaikki tämä runsaus ja mahdollisuuksien hillittömyys ja äärettömyys voi sopia näin hyvin yhteen, tuottaa näin sopusointuisen ja rauhaisan lopputuloksen? Se on ihme.

Tämän päivän lumisia opetuksia vielä:

- älä jää tuleen makaamaan, mutta kiroilla saat

- vielä on kesää jäljellä

- unista menevät ajatukset suoraan taivaaseen

- villapaitakin voi olla nautinnon lähde

paskaa (epähienosti sanottu, mutta kuitenkin)

Lumoavan hieno talviaamu. Alakuloinen olotilani hälveni hiukan kun 77-vuotias puistotäti näytti sydämenmuotoista kuumavesipulloa, jonka hän oli laittanut karvalakin sisälle, sillä lämmittämällä hän saa isojen puisten lelulaatioiden munalukot auki näin pakkasella. Konstit on monet, sanoi emäntä, kun kissalla pöytää pyyhki, hän sanoi. Tämä sai hyvälle tuulelle, hälvensi miltei senkin huolen ja murheen, että mitä merkitystä on kirjan kirjoittamisella. Erilaisten äänten kuuluville saaminen, mutta miksi minun pitäisi kuulla oma ääneni kansien välissä. Miksi nähdä kaikki se vaiva, ilmeentääkseen omaa positiotaan ja persoonaansa maailmassa, vaikka se omanlainen, erityinen ja erikoinen olisikin. Miksi se pitäisi jakaa kaikkien lukevien kanssa? Oman persoonan kautta kirjoittaminen, sen totuudessa pysyminen, on hankalaa, työlästä toteuttaa, edes puolittaisesti (nyt puhuu Zadie Smith).

Ei tälle ole vastausta, sen enempää kuin sille, miksi lapsia hankitaan ja kasvatetaan. Ei kai vanhuuden turvaksi, eikä siksi, että heistä tulisi kunnollisia aikuisia. Lasten kanssa eläminen on tapa olla maailmassa, elämistä, mahdollisuuksien antamista. En vastustakaan kirjoittamista, rakastan sitä. Mitä oikein vastustan? Kenelle ja miksi sitten kirjoitan, jos en halua antaa tekstejäni luettavaksi?

Nyt tulee orava alas runkoa, pudottaa tullessaan kevyttä lunta maahan. Niitä on kaksi, ei, kolme! Eläimet eivät koskaan viihdy kauaa lähekkäin (halailemassa), ne säntäilevät koko ajan, leikkivät, säpsähtävät heti erilleen, jos osuvat nenäkkäin rungolla.

Ehkä tavoittelen sellaista tilaa, josta lukijat on eliminoitu, jossa on vain teksti, oma luomus. En ole kiinnostunut mistään muusta, ja minulle on sama, mitä tekstille tapahtuu, kun se on valmis, kuka sitä lukee, jne.

Viime viikonloppuna katsoin Lars von Trieristä kertovan ohjelman (doc.point tai joku vastaava), jossa Lars kertoi, että näyttelijä on parhaimmillaan, jos joutuu näyttelemään jotakin, mikä on näytteljän omasta mielestä paskaa. Tätä voisi joskus hyödyntää huumorikirjoittamisessa, tv-sketseissä tai muissa, missä "aivot jätetään narikkaan", tai no, ei ehkä aivoja, mutta jokin osa itsekritiikistä ja kontrollista.

Viime päivien masentuneeseen olotilaan johti sekin, että tietokoneen cd-asema hajosi taas. Takuuaika on juuri mennyt ohi. Soittelin taas Acerin huoltoon Jannelle, alamme olla jo tuttuja. Acer on paska kone, kun ostaa halpaa, niin tietää mitä saa. Se työ, minkä Acerin tehtaalla pikku kiinalaisten olisi pitänyt tehdä, joudun tekemään nyt minä. Ja jos komponentti on paska, niin se on paska, ei siitä hyvää ja laadukasta enää jälkeenpäin saa millään tekemisellä. Kaikki vapaa-aikani menee koneen huoltamiseen ja ylläpitoon, johonkin saakelin nörtteilyyn.

Mutta, mitenkähän paljon siihen, että valitsimme tämän asunnon kodiksemme vaikutti se, että mänty, takapihalla, keittiön ja parvekkeen ikkunan takana oleva iso mänty, ojentelee oksiaan ilmavasti juuri katseen tasolla. Tummanvihreät neulaset, niiden päällä valkea lumi, auringonvalo punaruskealla rungolla ja ennenkaikkea muodot, sirojen oksien muodostama tila. Enemmän pitäisi ajatella puitten lehvästöjä. Ja entä yhtenäinen valkoinen lumipeite, mikä nyt on naapurin katolla. Sen huokoisan, elävän epätasaisen pinnan näkee täältä asti. Pinta näyttää pehmeältä, ja se on sitä, koska lumi on pakkaslunta. Missä vaiheessa se muuttuu kovaksi kuoreksi, jonka alla on pehmeää, kuten patongissa? Aidon ranskalaisen leipomisohjeen mukaan, kuori niin kova, että se rikkoo ikenet, mutta sisus suloisen pehmeä.

Blogianikin mietin, minulle blogi on jonkinlainen muistikirja, koekenttä. En oikeastaan halua kertoa itsestäni kovin paljoa tai pitää päiväkirjaa. Ei sillä, etteikö elämäni olisi mielenkiintoista, on se, absurdia ja kiehtovaa. Totuudenmukaisuudessa en pysy, enkä halua tehdä mitään paljastuksia, yksinkertaisesti siis kokeilen blogissa kirjoittamista, minkälaista tahansa. Ehkä Hetket on laboratorio, jossa hullu Einstein puhuu sekavia tai liian järkeviä. On niin rasittavaa yrittää olla järkevä ja sovinnainen. Ehkä blogista ajan kanssa kehittyy sellainen kuin kehittyy.

Lammas lumessa

Se menee ja se menee, kiitollisena, niin kuin aina. Ehkä tulee jossakin vastaan joku, mutta ei se haluaisi kenenkään tulevan perässä tai huomaavan jälkiä. Se tekee nämä jäljet itsestään, eikä niitä kenenkään tarvitse seurata. Ei se itsekään niitä seuraa, ajattele, että ai, tästä on lammas mennyt, mihinkähän se on ollut matkalla. Toisinaan se tekee poteron, kohtaa lähimmäisen, jää paikalleen. Seuraa välillä muiden uomia lumessa, mikä ettei, vähän kiinnostaa.

Maailmankuva (absurdi tarina)

Maahan on levitetty selälleen valkea lampaanvuota, se on pehmeä ja höyryää lämmintä. Sisäelimet ovat siinä kiinni kuin silkkiset punaiset rypäleet.
Siitä se lammas taas kokoon kursittiin. Määkien se lähti menemään, sanoi sille kerrotun, että puutarhan kukkivat punaiset tulppaanit kestävät tallaamista erityisen hyvin.
Takaisin tultuaan sanoi niiden maistuvan hiton happamilta, kuin ne olisi sivelty kitkerällä myrtillä.

Menen puoli kuudelta illalla lepäämään, lapset katsovat lastenohjelmia, tuttiritaria, joka on suosikkini. Aikuinen mies ratsailla, ja hänellä on joskus kolmekin eriväristä tuttia yhtäaikaa suussa. Hän puhuu suoraan, mitä te siellä oikein luulette?

Joku sirisee, mietin, alkoiko mies paistaa jotakin pihviä. Sähköjuna, keksin lopulta, melkein unessa. Pimeässä pehmeä sänky on niin ihana, etten malta nukahtaa. Enkä voisikaan nukahtaa, koska lapset alkavat huutaa olohuoneesta: Äiti, sun lempiohjelma tulee! Äiti, lempiohjelma! Äiti, lempiohme!

Istumme iltapalapöydässä, mies sanoo, kuuletteko, hälytysajoneuvon ääni, sitten hän haukottelee niin leveästi, että mietin, mikä kasvis hänen suuhunsa mahtuisi. Munakoiso, ehkä. Keskimmäinen pullauttaa pippelin ulos housuista ja sanoo keksineensä oivan tavan pissata, pippeli lepää housunreunan päällä.

Syksyn ajelehdin, omissa ajatuksissani, ruoka-ajan tullen mietin, että ei, miten sellainen kesytetään. Nyt on kaikki asettunut talveksi, laitan hyvää ruokaa, lasagnea, josta lapset pitävät, itse tehtyä salaatinkastiketta, ja tosiaan, miksemme voisi ottaa aina välillä pari palaa suklaatakin. Viivymme ruokapöydässä, illalla pelaamme Afrikan tähteä - ok, vielä yksi peli, ja rahaa ei kande kerätä, koska rosvo vie kuitenkin kaiken. Esikoinen, joka kiihtyy nollasta sataan sekunnissa, on kehittynyt pelaamisessa: hän jaksaa edetä suurinpiirtein nopan lukemien tahtiin. Viikonloppuisin uimme tai luistelemme, sen jälkeen syömme pizzaa. Lauantaina katselin poikien hyönteismäisine tärisevine tikkujalkoineen jäällä. Keskimmäinen pysytteli paikoillaan, eteni millimetri toisensa jälkeen, ja tasapaino säilyi. Esikoinen otti vauhtia, lopulta jalat levisivät milloin mihinkin suuntaan.

Tuntuu niin hyvältä, kellun ajatuksessa, että aikaa on. Mihinkään ei ole kiire. (Romaanin voi kirjoittaa 21 päivässä.) Tämän hetken ulkopuolella on kaikenlaista, mutta haluan olla nyt juuri tässä.

Tänä aamuna katsastutamme autoa, jäinen auto nousee ylös hallissa. Se on täynnä karkkipapereita, lasten rukkasia, Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Onneksi siisteyspisteitä ei anneta. Me syömme keksejä ja juomme mehua ja kahvia, miten hyvä hetki. Kotimatkalla kaupan parkkipaikalla odottaa vielä palkinto, täyspotti: poliisiauto parkkeeraa viereemme. Autosta nousee kaksi poliisia, tummansinisten asujen selässä erottuu kirkkaasti POLIISI. Tuijotamme heitä herkeämättä. Harvoin näkee näin läheltä, henkäisevät pojat. Toinen poliiseista puhuu kännykkään, kuuntelee tärkeitä viestejä rikollisista. Toinen tupakoi. Meillä on etuistuin täynnä tavaraa, vetolaukkusarja, ynnä muuta, kaikki vielä muovikääreissään. Toinen poliiseista menee ohi ja vilkaisee kasaa etupenkillä - mikä siinä on, tulee mieleen stolen property. Rikoksia on olemassa jo poliisien takia.

Kotiin ajettaessa keskimmäinen sanoo haluavansa isona katusoittajaksi. Hän sanoo toivovansa, että meistä kaikista, koko perheestä, tulisi tulevaisuudessa katusoittajia.

Ajatuksia, unia

Lapset, tyytyväisyys.. pyörteinen syksy on tuudittanut jotenkin tällaiseen seesteiseen talveen. Kävelemme hämärässä metsässä, kuopus putsaa kiviä lumesta nähdäkseen ovatko ne todella kiviä. Tuntuu joululta, talojen edustoilta pilkottavat vielä ulkokynttilät. Nuorin kantaa eväsreppua, hän on pieni kuin kilpikonna. Häntä sanotaankin minimaissiksi ja vatruskaksi. Mutta hän kävelee metsässäkin yllättävän reippaasti, vaikka paluumatkalla huomaamme, että lunta on pakkuuntunut hänen kenkiensä pohjiin isot pahkurat. Kaikki on kuitenkin ei-talvimaista, maa on pehmeää lumen alla. On vain päiviä, tuskin edes yhtä viikkoa, kun lumi alkaa kuitenkin taas sulaa.

Kotona on kylmä, talo ja lämmitys mukautuvat pakkaseen jotenkin hitaasti. Olen pukeutunut kuin eskimo, silti sormet ovat kohmeessa. Luin lapsille Nooan Arkista ikkunan ääressä ja aivastelin koko ajan. En tiedä, miten ihmiset lähtevät muuttamaan isoja asioita elämässään, aktiivisestiko, kertarysäyksellä, miten päätökset syntyvät, tai pikemminkin, miten teot syntyvät, ammatin vaihdos, asuinpaikan muutos. Minä suojaudun veden äärellä lämpimän villatakin sisään ja odotan venettä, mutta ei sen vielä ole aika tullakaan. Liian aikaista. Miten kylmä todella varhain aamuilla onkaan, silloin kun aurinko ei vielä lämmitä. En ota ajan kulumista itsestäänselvyytenä, en ajattele, että vielä tunti, tai kaksi. Ennen auringonnousua aika vieläpä tuntuu ei-ajalta, maailma peilin kääntöpuolelta. Samat lait eivät päde, jotakin on toisin. Syvyyden lähde on auki, maailmanjärjestys on toinen. Joenrannassa kasvaa pitkää mättäistä heinää, josta saa helposti haavoja käsiin. Vesipisarat heinissä ovat puuduttavan kylmiä säärten iholla. Kaikki on jollakin tapaa samoin kuin päivällä, minä olen pohjimmiltani sama, mutta...

Pikkuiset kaivautuvat jumppasalin pehmomonttuun, tekevät mäyrän pesää, näkymättömissä. Minä hypin isolla trampoliinilla, nyt ymmärrän, mistä tulevat sanat BOUNCE - BOUNCE - BOUNCE. Sitten teen vatsalihasliikkeitä puolapuilla, ja opetan pikkuisia tekemään kuperkeikkoja takaperin.

Näin unta, että musta matkalaukkuni oli pihalla täynnä kuraa, ympäri pihaa lojui risoja ja kuraisia muovipusseja, joita keräilin. (Tämä ei ehkä lupaa hyvää matkasuunnitelmilleni.) Olin ryhtymässä pesemään laukkua ja pusseja. Taas siis unissani korjaan, kunnostan tai pesen... Sitä ennen näin unta kenttäolosuhteista, joissa koko maassa elettiin, aukioilla oli telttoja, joissa lääkärit tekivät kokeita. Tutkittiin sitä, miten sodan aikana sairaista ihmisistä oli tarttunut meihin tuberkuloosia, ym. Lääkäri sanoi minulla olevan ainakin tuberkuloosin, mutta en ollut asiasta ollenkaan huolissani, minua kiinnosti se, miten kaikki (teltat, ym. toiminta) oli organisoitu.

Tänään aloin lukea Aristoteleen kirjaa Pieniä tutkielmia, jossa on asiaa eläinten liikkeistä ja pari sivua unistakin. Ehdin lukea siitä päiväannokseni, noin kaksi lausetta, mutta siinä kerrottiin, että jotkut (kuten minä) uneksivat ajattelemisunia, ei niinkään toiminnallisia. Vielä ennen nukahtamista luen siitä lisää.

Kattoja ja lintuja

Auringonvalo: melkein kuin naapurin kirsikkapuu kukkisi ikkunamme alla. Naapurin katto on tummaa paanua, se luovuttaa keräämäänsä lämpöä kun sitä katsoo. Se kertoo myös keski-euroopan maista, jossa sillä on veljiä. Lumihuurteessa katto on kaunis, polveilevasta katosta osa on varjossa ja osa valossa. Ikkunan takana aivan lähellä on kaksi mäntyä ja pihlaja. Männyn oksat kurottuvat lähelle kuin tuuheat sormet, yhteen oksaan ylettää tarttumaan parvekkeelta. Pihlajan lehdettömillä oksilla hyppivät tiaiset. Joskus aamulla näkee oravan nukkuvan männynoksalla punaruskeana myttynä aivan lähellä runkoa, aivan liikkumatta, häntää vatsan edessä lämmönsuojana.

Säästelen kahvia, sitä hitaammin juon, mitä vähemmän kupissa on. Soittajana olen nimenomaan improvisoija. Arvostan tätä, sanoi musiikinopettaja, kun soitin pianolla kylmiltäni itse keksimiäni kappaleita... Rakastamani "improvisointi" on minulle laaja käsite, ehkä jopa "luovuuden" synonyymi. Kurinalaisestikin voi improvisoida, istua työpöydän ääressä, irrottautua matkustamaan vapaasti.

Joni Pyysalon uusimmasta runokirjasta pidän, luen sitä juuri. Pidän vielä enemmän kuin edellisistä, vaikka vaikea vertailla. Mutta kyllä, tämäkin runo:

Aurinko läpäisee kaislaverhon. Kylmä tekee sormukset väljiksi,
ja hän miettii.

Vanhasta kodista Tapiolassa muistan korkeuden, kahdeksas kerros tuntui olevan kaiken yläpuolella. Alla oli ilmaa, yllä sininen taivas, lentokoneet tulivat kohti. Sisään tuli tuuletusikkunasta usein lintuja, sinitiainen lensi sisään ja suoraa päätä mieheni rakentamaan pienoismallitaloon, joka ehkä vähän muistutti lintulautaa (sorry), koska siitä tuli esiin jonkinlainen putki. Lintu istui sillä ja lauloi kysyvästi. Laulu kuulosti yllättävän kovalta sisätilassa. Ja tervapääskyt... kun ne laskeutuivat liukuen lattialle, ne olivat yhtäkkiä liikuntakyvyttömiä, mahallaan lattialla kuin musteläiskät, siivet levällään, hiljaa täristen, kuin kovan ponnistuksen jälkeen. Ne olivat kauempaa katsottuna suorastaan pelottavan mustia, läheltä enemmän kanelinruskeita. Lähetimme koko ajan ikkunasta lintuja lentoon, takaisin taivaalle.

runotorstai

aamulla varhain leikkipuistossa sataa
vieraitten seinien läpi tihkuu kahvin tuoksua,
sateen kyllästämää
lapset kaivavat kyyryssä
maahan kuoppia
ja menevät niihin makaamaan
hiekkameri aaltoilee
sateessa
kunnes kuuset nyökkäilevät, kaikki on valmista
aika palata kotiin

ääni

Ajattelen, että kirjoittaminen olisi veden pohjalla kävelemistä siinä mielessä, että vain sillä tavalla ylöspäin nousisi jotakin, jolla olisi merkitystä. Mutaporeita?

Miten kertoa asia? Onko kaikki jo kerrottu? Ei. Ei ainakaan minun äänelläni.

Ääni on jokaisella oma. V, 4 vuotta, runoilee:

ihmiset kävelee silloilla
kaikissa maissa, aina kirjoitetaan
V haluaa lampaan
meikin
olennon
hevosen ja
ihmisen sisällä on verisuonia, appelsiinia syödään
runoilijat syö possunlihaa, ne kävelee
autoilijat,
kävelyteillä
kynillä piirretään

vauvat leikkii legoilla
pojat käsiraudoilla
ritarien vaatteilla
kiikareilla katsotaan
avaimilla ovea
vihkoihin piirretään
avaimilla leikitään
käsiraudat avataan
ovi pannaan kiinni
ja auki
paperiin piirretään
taloon mennään kävellen
tauluja katsotaan
punaista on tuli

unia

Näin veljeni nukkuvan sängyllä, sitten heräävän. Hän nosti päätään ja alkoi katsella seinää, josta oli irronnut tiiliä, niitä oli pudonnut sängyn taakse lattialle. Hän alkoi työntää tiiliä niin että seinään muodostui aukko. Minne? Tiilet irtosivat yllättävän helposti, ne olivat vanhoja, sileitä, rapautuneita. Veli työskenteli makuulla sängyltä käsin, ja aukko oli pian hänen ruumiinsa muotoinen ja kokoinen. Menimme siitä seinän takana avautuvaan huoneeseen, josta en ollut tiennyt mitään. Se näytti kuitenkin tutulta, sen tunnisti taloon kuuluvaksi; se oli muurattu umpeen talon rakennusvaiheessa. Pienessä huoneessa oli pyörivä tuoli ja työkaluja, mitä rakentamisessa oli käytetty, jonkinlainen kela, johtoa, moukari. Seinät oli maalattu punaruskeiksi, ja huoneessa oli ikkunakin. Emmekö olleet huomanneet ylimääräistä ikkunaa ulkoapäin? Olimme asuneet talossa aina, kymmeniä vuosia. Tai ehkä siitä ikkunasta ei näkynyt ulos pihalle, vaan jonnekin muualle. Lattialla oli vahva kerros harmaata pölyä, joka ei ollut enää irtonaista, vaan takertunut kiinni hiukan kosteaan lattiaan. Miksi huone oli aikoinaan muurattu umpeen? Ehkä se oli ollut turha, hankala tila. Mieleeni tuli vielä yksi asia: tämä oli se huone, jonka lattian alla on kaivo.

- Kuka ottaa tämän loistavan huoneen omakseen?, sanoin veljelleni vinosti, mutta hän vain hymähti.

Olin juuri tullut veljeni luo bussilla, joka kierteli halki koko maan. Matkan varrella tunnistin tutun paikan, aloin tarkkailla kasvoja. Etsin ystävääni, jonka tiesin asuvan siellä. Uimarannalla oli perheitä, kävin läpi kaikki kasvot, hän ei ollut siellä. Tien varrella seisoi ihmisiä, oli kesäilta. Bussi hidasti tienviittojen kohdalla, että ehtisin lukea ne kunnolla. Jokaisessa risteyksessä oli viitta jokaiseen eri suuntaan. Nimet eivät olleet oikeita, vaikka en tiennyt mikä olisi oikea. Niissä ihmisissä oli kuitenkin jotakin samaa kuin hänessä, jota etsin. En voinut kysyä hänestä mitään, odotin, että joku mainitsisi jotakin. Vanha mies istui mopon päällä hiekkaisella aukiolla. Hän oli rauhallinen ja kiireetön, kuten kaikki ihmiset siellä. Minä seisoin ja kuljeskelin bussissa levottomasti, selkä menosuuntaan, en istunut paikallani. Yritin nähdä kaikkien ulkona olevien ihmisten kasvot ja tienviitat - ja näinkin, näkökykyni oli yliluonnollisen hyvä. Kaukanakin olevan ihmisen kasvot tulivat lähelle. Bussissa olijat yrittivät auttaa: - Olisiko tuo hän?, he kyselivät. En löytänyt häntä, vaikka minusta tuntui, että hän oli jossakin lähellä.

kirjoja

Olin jo pannut maata, kun kuulin hevosen olevan paluumatkalla Puolikuun tilalle päin. ... Hevonen ei ollut vielä ohittanut taloani, kun kuulin, että ikkunaan koputettiin. Mene ja tiedä oliko se vain mielikuvitukseni tuotetta. ... Hän se oli, Miguel Páramo.

- Mitä tapahtui? sanoin Miguel Páramolle. Saitko rukkaset?
- En. Hän rakastaa minua yhä, Miguel sanoi. Mutta en saanut tyttöä käsiini. Kadotin hänen kylänsä. Oli paljon usvaa tai savua tai mitä lie; sen vain tiedän, ettei Contlaa ole olemassa. Laskujeni mukaan kuljin kauemmaksikin kuin Contla, mutten löytänyt mitään. Tulin kertomaan tästä sinulle, koska sinä ymmärrät. Jos kertoisin muille Contlan asukkaille, ne sanoisivat, että olen hullu, niin kuin ovat minusta aina sanoneet.
- Ei. Et sinä hullu ole, Miguel. Olet varmaankin kuollut.

(kirjasta Pedro Páramo / Juan Rulfo)

Nyt tiedän, miten kotiseudulle tulisi palata. Ei kuolleena, ei, vaan ilman suuria odotuksia. Ilman mitään odotuksia siitä, että kaikki on samoin kuin ennen, että menen valmiiseen pöytään. Silloin voisi lähteä tyhjästä. Mutta miten voi lähteä tyhjästä paikassa, joka ei koskaan tyhjene.

Tulin ruokakaupasta ja kirjastosta laukussani pyynrintaa. Joni Pyysaloa Mehtäsielun vinkin mukaan. Sain nyt vain vanhemmat teokset. Totta, pidin heti runoista, ne sopivat minulle:

Elämä ei ole totta,
mikään ei paina
puitten lehtiä,
tuulta enempää,

näin puhuu ruoho,
så här talar gräset.

*

Ongelma on enää se, että aikaa lukemiseen on vähän. Hetkiä silloin tällöin, jolloin otan koko kirjapinon mukaan sohvalle enkä osaa päättää mistä aloitan, haluaisin lukea kaikkia. Aloitan jotakin, mutta se tuntuu vääryydeltä muita kohtaan, tulee huono omatunto. Tällä hetkellä lueskelen sekaisin näitä, kovin hitaasti edeten, jotkut liittyvät opintoihin:

Pentti Holappa: ystävän muotokuva
Anais Nin: Erotica
Mario Vargas Llosa: Äitipuolen ylistys
J. Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys, Jätän tämän pimeän kalustamatta
J. Rulfo: Tasanko liekeissä, Pedro Páramo
Bukowski: naisia
Kafka: Linna
Schlink: Lukija
Nemirovsky: Ranskalainen sarja
J. Eugenides: Virgin Suicides
R. liehu: Punainen ruukku
K. Vuorinen: Kylmä rintama
K. Helakisa (toim.): Unityöt
Manik: Tarot - klassinen oraakkeli
Saramago: Luola

Luin tänään lastenhuoneen lattialla John Burroughsin esseetä luonnosta, kuopus rakensi vieressä legoista mausoleumia, jonne laitettiin ukko sisälle nukkumaan.

Ajattelin sitä, miten

minulle suunnittelemattomuus on hyväksi, liian tinkimätön tarkoitushakuisuus kääntyy itseään vastaan,
jotkin sanonnat automatisoituvat, ne purkautuvat hetken tullen monen ihmisen suusta yhtä aikaa: Onneksi se oli tyhjä. Me taidetaan kaikki olla aika väsyneitä,
huumori ja tosissaan oleminen ovat toisiinsa nähden, ovatko ne edes vastakohtia,
ränsistynytkin kyltti kannattaa lukea,
pojat mutasivat itsensä kesällä nakuina,
samalla seinällä on hieno taulu ja sammutuspeite,
kuopus varmistaa, kun ohitamme isoja puita tai korkeita taloja, että me ei viitti tonne piikee, eli ei kiivetä noihin puihin, rakennusten päälle, pliis. Ilahduttaa kaikki hänen näkemänsä mahdollisuudet, ja väärinpäin olevat tavut hänen sanoissaan, hamsa, uska, kunkki (hammas, sukka, kinkku)
kaipaan pakkastalvia, itämaisia ruokakauppoja, halpaa printteriä, lähiöitä, kesäöitä, ystävää, kiireettömyyttä, oraakkeleita, kotia, roskalavaa, kaatunutta mäntyä, kuorma-autokorttia, pihapiiriä.

runotorstai

Räntäsade menee läpi,
kastelee sielua myöten, eksyn
betonilähiön labyrintissä vaikka etenen suoraviivaisesti
laatoitettua polkua ohi Siwan ja palvelutalon
sitä avarampi taivas

Vastaan tulee lapsia selät köyryssä: Näin ne kävelivät, sanoo yksi heistä.
On mentävä reunalle, sitten toiselle, keskitien kautta.
Nämä rakenteet ovat ihmisten tekemiä,
tarkoituksella tai ei.
Soittorasian ääni on niin heleä.

Sohjo kovettuu, rikkoutuu jalkojen alla kuin munankuoret.
Hitaasti etenen, odotan
kuolemista, pientä uudelleenjärjestelyä
koiraa ulkoiluttava mies pysähtyy neuvomaan tietä,
menetän kasvoni.

kesäyö

Me lähdimme kesäyönä juhlista, nuoret käsi kädessä, tyttö ja poika. Poika kävelee ikäänkuin päämäärä olisi selvästi hänen päässään, pitkin valkearunkoisten koivujen reunustamaa hiekkatietä, rungot hohtavat. Hän vain näyttää päättäväiseltä, tiedän. Kesäyö tuoksuu heinältä, kukilta, kasteelta ja niittyjen kukkia hellii lempeä viileys. Melun jälkeen hiljaisuus kietoo korvat ja koko kehon, täyttää kaiken. Taloissa, niissä harvoissa joita ohitamme, nukutaan. Kurjet nukkuvat suolla piireissä, yön valo on murrettua. Minä hymyilen, kun poika kävelee vierelläni aamu-usvaisen suon reunaa. Suopursun tuoksu tarttuu meihin. Niittyvillan pehmeät kukat huojuvat, järven mäen takana tuntee. Tie pienenee, muuttuu kärrypoluksi. Yöperhoset lepattavat edessämme pyörryttäviä ratojaan. Metsä on tuttu, minne tahansa voi asettua aloilleen. Asetumme, emme puhu. Tie on tallattu, heinä on pehmeää. Pitkät heinänvarret koskettavat sääriä. Asetumme, kävelemme koko yön, asetumme, kävelemme koko yön. Kohtaamme metsässä aamuyöllä miehen, emme aluksi huomaa häntä istumassa kivellä. Hän pureksii heinänkortta ja hänen silmänsä puhuvat. Juttelemme hänen kanssaan, vähän sanoja, paljon muuta. Heilutamme hänelle, kun jatkamme kävelyä metsänreunaa kohti. Haluaisin kutsua hänet mukaan, käännymme ja viittaamme häntä mukaan, mutta hän jää paikoilleen. Aamun lähestyessä linnut vähitellen heräävät lehvästöissä.

Kävelen kotiin, aurinko on noussut. Talo on hiljainen, verhot liikkumattomat, koira nukkuu ulkona, pihassa on tädin miehen auto, eteisessä vieraita kenkiä. Ovi ei ole koskaan lukossa. Keitän teetä, liikun keittiössä hiljaa, koska takkahuoneessakin nukkuu joku, käsivarsi retkottaa hetekalta. Takkahuoneessa tuoksuvat hellapuut, hellan edusta on lastuja ja puunroskia. Hetken kuluttua kuuluu askeleita, isä on noussut ylös. Hän katsoo ulos ja totta se on, auto on pihassa. Hän menee ulos, sisällä tulee taas hiljaista. Ympärillä ovat tutut tavarat, lapsuudesta asti hioutuneet pinnat. Kuluneen sileän puun syyt näkyvät, tiedän huonekalujen etäisyydet, osaisin liikkua, vaikka en näkisi valoa. Tädin miehen tuliterä silmäterä, avainkin vielä virtalukossa - he olivat lähteneet kotiin kävellen ja mies oli sanonut: Jääköön saatanan romu siihen. Isä toistelee näitä sanoja minulle aamulla, nauramme, jääköön siihen, kun olemme ainoina hereillä, uskomattomina.

Vaikea löytää junan ikkunasta heitettyjä paketteja. Melankoliasta herätessä ajattelen yhtäkkiä junien menevän jonnekin. Vietkö pari kartonkia rajan yli? Vien, mutta baariin en jää siivoamaan, muuten ne sanovat, että puolalainen siivoaa, jos saa viinaa. Metsässä olemme keijuja, mutta puhumme uudelleenrakentamisesta. Tiirikoimme auki vanhan kansakoulun. Isäni kävi tätä koulua. Lamppu on peitetty jollakin, niin että se ei valaise. Huonekalut on peitetty lakanoilla. Ne ovat valkoisia ja viileitä. Ajelemme päämäärättömästi, kunnes kyllästymme. On hauska pysähtyä. Humalaisena sohvalla istuessakin pyörryttää.

Uni

Luin, että Bachin kuunteleminen saa tuntemaan, että kaikki velat on maksettu. Kyllä, tai sitten se tuntuu siltä kun poreet kuplivat mahaan uimahallin poreammeessa.

Ulkona on jo selvästi kevättä ilmassa.

muistikuva

Muistan, kun näin ensimmäisen kuolleen ihmisen. Se oli isoisäni, ja minä olin viisivuotias. Me halusimme veljeni kanssa välttämättä nähdä hänet hautajaisissa, vaikka äiti kielsi ja yritti estää meitä. Kaikki hääräsivät, hautajaiset eivät olleet vielä alkaneet. Kaikilla oli mustat suruvaatteet ja äiti seisoi arkun edessä ja hoki: Ei, ei, ja ohjasi meitä poispäin. Muistan ajatelleeni kuumeisesti, että miksi se on kiellettyä, miten se meitä vahingoittaisi, kuolleen näkeminen. Lopulta isä sanoi: Anna heidän, jos he kerran haluavat. Sitten me katsoimme. Isoisä näytti aivan samalta kuin elävänä, harmaat hiukset kammattu taakse. Rauhalliselta. Tämä tilanne tuli mieleeni, (kun luin äsken Unityöt-kirjaa), se oli jotenkin muurin taakse tunkeutumista, jonnekin, jossa me lapset ymmärsimme kaikesta yhtä paljon kuin vanhemmat. Tuo samalla viivalla oleminen oli uudenlainen kokemus.

puhetta

Kävelemme tien viertä, kaksivuotias rattaissa. Hän varmistaa vielä: En haluu ojaan. Aivan kuin muka olisi mahdollista, että työntäisin rattaat ja hänet ojaan. On hauska, kun mukana on koko ajan pikkuihmisiä, jotka näkevät asiat toisin. Naapurin lumilapio on nojannut koko talven seinään samassa kohdassa. Joka ikinen kerta kun menemme sen ohi, kuopus on haltioissaan: Hapio! On! Aivan kun näkisi Messiaan, pelastuksen ihmiskunnalle siinä oranssissa lapiossa. Tänään nelivuotias pysähtyi kun pyöräilimme puistoon ja sanoi huolestuneena: Äiti, kuulin mahastani ääniä.
Ylipäätään hämmästelen, miten nopeasti kaksivuotias lapsi oppii kieltä. Aivan äskettäin hän puhui sanoja, nyt lauseita. Viikonloppuna hän sanoi: Kukaan ei hakkaa märkiä puita. Sen mikä ennen hänen kanssaan oli rauhallinen mietiskelykävelyretki, on pulinaa alusta loppuun asti: Mikä tossa hon? Mitä lukee toolla? Vee, koo, pee... Mihin mennään me? Mikä mimi mulla on? Mikä äiti mimi on? Mikä mimi isi on? Mikä mimi poja on? Tulee kesä. Joo, niin. Hyvä. Tämä olla jirkki? Nuna mennä. Heti. Missä ovi? Missä asuu Essi? Me kerkee mennä. On mulla pynkä. (kylmä) Ei haluu tota.

Huvittavaa on myös se, kun kaksivuotias käyttää auktorisoitua kieltä, hän arvottaa: kun kerron hänelle, että näin ja näin tehdään, hän vastaa: Hyvä. Lisäksi hän käskyttää: Hillaa, äiti! Ja huomauttelee: Äiti jankkaa!

Anyway, olisikohan sopiva hetki jatkaa kirjoittamista taas pienen luovan tauon jälkeen. Tehtävänä olisi (yhtenä monista) tehdä tarina aloittaen keskeisestä lauseesta. Heti tulee mieleen muutama:
- Pidätkö jäätelöstä? (Joka kuulemma tarkoittaa Pidätkö seksistä? ja joka on sen takia maailman turhin kysymys)
- Rakastatko minua? (olisko sekin turha?)
- Selvää kuskia ei löytynyt.
- Hänen koiransa oli kytketty kaupan eteen.
- äidistä vaimoksi, siskosta rakastajattareksi, 37 sekuntia

Vai onko niin, että kaikkein eniten rakastan valkoista paperia, sitä, kun kaikki on vasta ideointivaiheessa. Kaikki mahdollisuudet ovat auki.

Ovessa on lapsen tekemä pörheä heinäkranssi. Autossa kotiin esikoinen lauloi: Mullon tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielimmäärin kahvii ja tupakkaa, tästä asti aikaa, sydän vasta puolillaan, mielimmäärin... Häneltä on lähtenyt hammas, sekin hammas meni hukkaan, hän ehkä nielaisi sen. Millaiselta lapsi tuntuu? Ei sellaiselta, jota voisi ohjailla mielin määrin, vaan esikoinen tuntuu pikemminkin pyörremyrskyltä, voimakastahtoiselta, impulsiiviselta. Sytytämme sädetikkuja parvekkeella, huomaan mielenkiintoisen seikan: yltiöpäinen esikoinen ei meinaa uskaltaa sytyttää sädetikkua, hän ajattelee sen räjähtävän. Rauhallinen keskimmäinen sen sijaan pienempänä sytyttää tikun ajatellen, että paloturvallisuustekijät on ajateltu, vaaraa ei ole. Miten eri tavoin maailmaa hahmotetaan.

Matkustamme metrossa ja ajattelen, miten kelmeiltä ja sairailta ihmiset näyttävät oranssissa valossa. Perheemme puhuu kovalla äänellä. Lapset kuulevat kaikki asemien nimet väärin: Pulusaari! he huutavat ilahtuneina. Kettuniemi! Käymme niin kaukana idässä, että tunnemme olevamme miltei kotonamme.

Koko ajan tapahtuu liikaa. Ja on luovuttava liiasta.

Luen tekstiä vihosta, mutta se on juuri niin kaukana, etten aivan näe. En tiedä mistä siinä kerrotaan. Lyijykynällä se on kuitenkin tehty.

On miehen syntymäpäivän ilta. Olen väsynyt ja surullinen, mies tulee töistä kotiin, istuu alas ja sanoo, että oletko pohtinut mitä pitää tehdä, jos ajamme autolla järveen. Turvavyöt on leikattava, on odotettava, että auto täyttyy vedellä ja sitten vasta avattava ovet. Missä järjestyksessä autosta poistumme, se täytyy olla selvää. Silloin ei ole enää aikaa miettiä kaikkia yksityiskohtia, kun jääkylmä vesi suihkuaa autoon. Mietimme järjestyksen.

Mitään selityksiä ei tarvita.

Katolla on taivekohdissa männynneulasia, kasoina, niiden läpi sade valuu. Tammikuussa.

Elämänkriiseistä voi ehkä ajatella niin, että ajattelee katsovansa, miten pahaksi kaikki vielä menee. Katsovansa loppuun saakka. Koska onhan käännekohta, pohjakosketus, taas ylöspäin lähteminen hieno kohta. Mutapohjassa voi nähdä upeita kaloja, piikkirouskuja ja muita. Voi saada niiltä vähän sähkövirtaa, avitusta ylösnousuun.

Päätän mennä pohjaan asti ja tulla ylös. Sitten katson kauemmas, aina Alpeille asti.

Olin lapsena ulkona, kotipihassa. Oli talvi ja lunta. Tuoksui suojalumelta. Minulla oli haalarit, mutta ei ääriviivoja. En tiennyt nimeäni. Minulla oli leipomo: paistamista varten valurautainen uunipelti. Teimme veljeni kanssa isoja lumilinnoja, niissäkin oli aina uuni. Valo oli lämpimän sinertävää niiden sisällä. Lunta oli niin paljon, että kinoksesta pääsi kiipeämään katoille. Puut humisivat. Katsoin aina itsestäni poispäin. Nytkö kirjoitan kuka olin.

köysi

Kosken yli menee köysi, joka olisi katkaistava.
Se on punottu ja vahva.

Nirhaan sitä terävää kivensyrjää vasten, kylmä vesipyörre kiven ympärillä hipaisee käsiäni.
Köysi on minun asettamani, sain vain vähän apua toiselta puolelta.
En halua katkaista sitä.

Mutta on pakko.

Kuka tahansa voi mennä yli - vanhainkodiltakin on jo kyselty. Teräsvaarit haluaisivat yrittää. Viimeksi yli meni viisivuotias poika. Sitä ennen viisi miestä: hammaslääketieteen dosentti, maanparantaja, välinehuoltaja, mallikonepuuseppä ja teologi. Neljä naista: suurpetotutkija, kotiäiti, intendentti ja catering-yrittäjä. Kukaan ei ole tullut takaisin.

Köysi vie sinne.

Tänään kaikki menee minne tahtoo

Vietän kuusivuotiaan kanssa kahdenkeskistä aamupäivää, olemme matkalla uimahalliin. Aamu on kirkas, männyissä on vielä jouluvalot. Lammikko on jäässä. Puhumme niitä näitä. Siitä, miten päättäjät valitaan, äänestyksellä. Se on demokratiaa. Sana tulee suustani automaattiseti, ajattelematta. Olen yhtäkkiä suunnattoman ylpeä ja tyytyväinen demokratiasta.

Hän kysyy, voiko Suomesta matkustaa ulkomaille. Sanon, että voi.
- Sodanaikanakin? hän kysyy.
- Ei. Sodanaikana ei. Voi olla matkustuskielto, mutta rauhan aikana voi.
- Onko nyt rauhanaika?
- On.
- Tänään kaikki menee minne tahtoo, sanoo hän ja vetää kädellään laajan kaaren. Auto liikkuu, kaari kattaa koko puistoniityn.

Meillä on kerrankin aikaa vain toisillemme. Allas on lähes tyhjä, vesi on lämmintä, kevyttä turkoosia. Hiukseni leviävät veteen, kellumme vedessä, kuuntelen vedenalaisia ääniä. Pikkuiset eivät kerrankin ole mukana, on rauhallista. Esikoinen alkaa jutella omia juttujaan. Miten hänen päässään on videokapseleita, kuulo- ja näköosioita. Kaikkia osia aivoissa yhdistää pieni tavarajuna, ja hän näyttää vedessä miten pieni, vesihiukkasen kokoinen. Hänen kätensä piirtää rataa, miten juna menee, ylä- ja alamäkeen. On siellä nosturikin, ja toinenkin juna, jossa hakataan terästä. Valimojuna? Miehet huhkivat hakkujen kanssa kuumuudessa ilman paitaa.

Menemme porealtaaseen, jossa istumme ensin ilman poreita. Ihan muuten vaan. Pidämme räiskytyskisat. Istumme poreissa, esikoisella on olkavarressa paperista painettu lohikäärmetatska, minulla luonnottoman isot rinnat, koska uimapuvun alle menee ilmaa. Kun altaaseen tulee muita, esikoinen hihittää ja osoittaa tulijalle muhkeaa rintavarustustani.

Esikoinen hyräilee Teräsbetonia, Taivas lyö tulta... mietin, miten paljon hiljaisuutta välillämme on. Yleensä tämä kommunikaatiotila on jaettava vielä kolmen lisäihmisen kesken, joista pari vaatii esikoistakin enemmän huomiota.

tools

Onnea ja voimia poikakodin pyörittämiseen

Otsikon teksti oli yhdessä joulukortissa. Kolme poikaa tuntuu joskus paljolta. Isolta määrältä poikia siis, mies vielä lisäksi. Minun harteilleni jää naisellisuuden esille tuominen. (Ystäväni näki pöydällä Glorian Koti- lehden ja nauroi: Varsinainen Glorian Koti-tilaaja! Ha-ha-ha-haa!) Ja tämä oli minusta (ja luulen, että hänestäkin) kohteliaisuus. Ehkä nauroimme siksi, että lehden kannessa oli Uudet mullistavat selluliittivoiteet-otsikko.

Tai ehkä kaikki johtuu siitä, että koen olevani niin kaukana Gloria-lehden luomasta naiskuvasta. En tunnista sen perusteella itseäni naiseksi. Vaikka pidän itseäni kauniina ja olen tyytyväinen.

Tähän teemaan liittyen koin kerran järkytyksen, kun (ehkä noin kymmenen kiloa sitten) tuttavani sanoi, että "Olet niin hoikka. Minun mieheni pitää minusta sellaisena kuin olen." Oh dear. Kai nainen voi olla hoikka omasta halustaan, sattuman, geenien tai elämäntapojensa takia. Outoa ajatella ensin, että mies vaatisi. Hmm, monet "miesten vaatimukset" ovat ehkä naisten omassa päässä. Eikä siinäkään minusta mitään vikaa ole, että haluaa (omasta tahdostaan) miellyttää rakastaan.

Elän yksin naisena neljän miehen kanssa... miten paljon testosteronia onkaan ilmassa sitten kun pojat ovat murrosiässä ja sen ohi. Millainen vastuu minulle onkaan, äidin kuva tulee olemaan pojille aina merkityksellinen. Parempi olla ajattelematta tätä liikaa. Kun pojat alkavat seurustella ja vakiintua, luvut tasoittuvat. Itse asiassa pojat puhuvat usein tulevaisuudesta. Saamme kuulemma hoitaa heidän lapsiaan aina kun he tarvitsevat lapsenvahtia. Keskimmäinen visioi vievänsä meidän vanhuksina usein metsäkävelylle, ja auttavansa meitä puunjuurien yli.

Tulevaisuus näyttää lupaavalta. Tänään pitkän automatkan jälkeen ajattelin kyllä sitä, että milloin ne kissanpäivät alkavat. Vauvaiät ovat ohi, raskaat valvomiset, koliikit, konttauskypärävaiheet, jne. Nyt piti alkaa kissanpäivät, mutta meno vaan kiihtyy, kun lapset ovat 6-, 4- ja 2-vuotiaat. Ennen ryömittiin, nyt juostaan.