Tuesday, January 09, 2007

muistikuva

Muistan, kun näin ensimmäisen kuolleen ihmisen. Se oli isoisäni, ja minä olin viisivuotias. Me halusimme veljeni kanssa välttämättä nähdä hänet hautajaisissa, vaikka äiti kielsi ja yritti estää meitä. Kaikki hääräsivät, hautajaiset eivät olleet vielä alkaneet. Kaikilla oli mustat suruvaatteet ja äiti seisoi arkun edessä ja hoki: Ei, ei, ja ohjasi meitä poispäin. Muistan ajatelleeni kuumeisesti, että miksi se on kiellettyä, miten se meitä vahingoittaisi, kuolleen näkeminen. Lopulta isä sanoi: Anna heidän, jos he kerran haluavat. Sitten me katsoimme. Isoisä näytti aivan samalta kuin elävänä, harmaat hiukset kammattu taakse. Rauhalliselta. Tämä tilanne tuli mieleeni, (kun luin äsken Unityöt-kirjaa), se oli jotenkin muurin taakse tunkeutumista, jonnekin, jossa me lapset ymmärsimme kaikesta yhtä paljon kuin vanhemmat. Tuo samalla viivalla oleminen oli uudenlainen kokemus.

3 comments:

mehtäsielu said...

Hieno kirjoitus!

Erityisesti kohta:" jossa me lapset ymmärsimme kaikesta yhtä paljon kuin vanhemmat."

Joskus tuntuu, että lapsi ymmärtää enemmän kuin aikuinen. Kuolemankin äärellä hän osaa olla luontevan utelias. Kun taas aikuinen? Usein jäykän pelokas.

hetket said...

Kiitos kommentista! Olen käynyt lukemassa blogiasi, taidankin laittaa sen linkkilistaani.

sivuaskel said...

Upea pohdinta! Oma kokemukseni, ainoa, on vuodelta 2001, jolloin empien katsoin siunauskappelissa isäni toisen vaimon 'maallista majaa' arkussa. Koskettava hetki ja erittäin valaiseva. Kun ihminen kuolee, henki ja sielu, persoona, lennähtää pois ruumiista. Vain kuoret ovat arkussa, ja rakkaat muistot.