Eläimiä

Meillä oli lemmikkinä purkissa kultakuoriainen, sen kilpi oli hohtavan kullanvihreä. Haimme sille veneellä ulpukan- ja lumpeenkukkia. Se kävi niiden kimppuun ja jyysti ne loppuun. Se söi emit. Päästimme sen vapaaksi, mökin päätyyn.

Mökin päädyssä elelee sammakko. Se menee talon alle maassa olevaa tarpeetonta vesikourua pitkin. Miksi se ei käyttäisi hyvää tasaista reittiä hyväkseen? Kun luin sängyllä, katselin kärpästä, joka voimisteli 70-luvun täkillä (mandalakuvioisella). Se tukeutui etu- ja keskimmäisiin jalkoihinsa ja nosti takimmaiset ilmaat ja hieroi niitä yhteen. Paino oli selvästi etummaisilla jalkapareilla, sen piti vähän kyykistää itseään ja korjatakin asentoaan, että tasapaino säilyi.

Yöllä kuulin outoa töminää ja veneen kolinaa. Nukumme ovi auki, siis ei lukossa. Se on tapana täälläpäin. Järvessä näin kaksi hirveä uimassa tähän rantaan. Toinen oli sarvipää. Se oli outo näky. Järven ohuus tuli todettua - vettä oli lahden keskellä vain heitä mahaan saakka!

Kerran kun menin puuvajaan, siellä ollut sittiäinen lensi selälleen. Raukka pelästyi niin paljon. Se jäi sätkimään, mutta käänsin sen tietysti.

Juusto homehtui. Jätin sen kompostin päälle, ettei sen, joka sitä kaivelee joka yö, tarvitsisi tänä yönä nähdä vaivaa. Siinä on nyt ruokaa. Luulisi maistuvan paremmin kuin kahvinpurujen.

Illalla kävimme hakemassa kaupalta lehden. Lähes uskomatonta, että se oli siellä laatikossa. Mutta kyllä. Pyöräilimme henkeäsalpaavien kukkaniittyjen halki. Ne ovat uskomattoman hienoja ja monilajisia. Jo pelkkä maantien piennar on meille elämys, voin luetella sen kasvilajeja pojille pitkät ajat. Penkereet ovat täynnä luonnonkukkia: kissankelloja, violetteja ohdakkeita, leinikkejä, koiranputkea. Sävyjä, ainostaan tummanpunaiset kukat puuttuvat. Nenässä tuntuvat ympäräivät suot. Niiltä leviää viileänraikasta tuoksua. Sateella tuoksut ryöpsähtävät ilmaan.

Eskon verstaan pihassa näimme valkoisen kissan. Se meni pakoon, kunnes sanoin esikoiselle, että kutsu sitä! Se tuli heti. Sen turkki oli märkä ja se haisteli poikien käsiä ja puski jalkoja. Kaikki kolme poikaa silittivät kissaa autovanhusten keskellä, jotka olivat olleet elossa viimeksi 60-luvulla. Pihassa oli kuitenkin itseluottamusta, jota ei voinut kiistää. Sellaista harvoin tapaa nykyään. Kun kissa lähti poispäin, keskimmäinen huusi innoissaan: Se kävelee!!

Tänään lokki syöksähteli kohti, kun olin melomassa. Se voisi olla pelottavaa. Paitsi etten pelkää. Luonnottoman valkoinen lintu, joka on valkoista vihaa -vihaa?- kun se puolustaa poikastaan, joka on jo iso köriläs.

Haukalla on pesä jossain lähellä. Se naukuu jostakin korkealta puiden latvoista. Kun sen äänen kuulee, tajuaa, että yläpuolella on ilmaa aika paljon. Petomainen äiti sekin. Sillä on lokkien kanssa aika paljon riitoja, auta armias, kun ne kohtaavat lahden yllä! Haukka lähtee, mutta lokeilta menee hermo totaalisesti, ne ovat heti psykoosissa ja niiltä menee kauan taas koota itsensä.

Joutsenilla oli kolme poikasta, telkällä kolme tai neljä, ja ne ovat niitä, jotka uivat aivan kiinni emossa.

Sitä vaan jäin miettimään, että miksi sammakolla on niin kielteisiä myyttitulkintoja. Noidan tai paholaisen apulainen? Sammakko on rehellisin kaikista, kömpelö ja omalaatuinen, mutta kyllä sammakon hoitajaksi ottaisin, ennemmin kuin monen muun.

Rakastan pyöräilyä, ja kaikenlaista reippailua, patikointia, jne. (Tämä ei ole deitti-ilmoitus) Voisin pyöräillä ja vaeltaa luonnossa koko kesän.

uni

Olin katsomassa jotakin näytöstä. Katonrajassa oli kone, joka toimi sähköllä. Se oli jonkinlaisen monitori tai pyörivä linssi. Yhtäkkiä se meni epäkuntoon. Tiesin sen olevan vaarallinen, mutta jäin silti seuraamaan mitä tapahtuu, koska kaksi ystävätärtänikin jäivät. Yhtäkkiä kone alkoi singota tulenlieskoja kohti meitä. Tuli tuntui kaulallani lämpimältä, pääsin pakenemaan, mutta silmääni osui tulenlieska. Silmään tuli iiriksen alle reikä, katsoin peilistä. Näin silmällä yhä, mutta sumeammin. Vaadin selitystä ja korvauksia naiselta, joka oli paikan ohjaaja. Hän ei ollut kiinnostunut, ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän lähti hoitelemaan omia asioitaan.

uni

Istuin isossa huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat syventyneitä lukemaan käsissään olevaa paperia. Ne olivat näytelmänlukuharjoitukset. Minulla oli yksi repliikki, aivan viimeinen, noin viisi tai kuusi lausetta. En selviä siitä, ajattelen. Repliikki oli hyväntahtoista tekstiä, siinä ylistettiin hyvyyden voittoa. Se oli kirjoitettu isolla ja selkeällä tekstauksella. Olin hermostunut.

Unia

Alkumökillä ollessa uni ja päivä sekoittuvat. Unet ovat kummallisia. Koska ei ole paperia, yritin painaa yhtä unta mieleeni, mutta muistan siitä (maailmanympärysmatkaunesta) vain matkalaukun, jonka olin unohtanut edelliseen paikkaan. Olin unohtanut pakata sen. Aloin laittamaan tavaroita laukkuun, ja mitä kaikkea turhaa rojua olin ottanut mukaan: pyöräilykypäriä, vanhojen lelujen osia, käsittämättömän isoja tavaroita, joille en keksinyt mitään käyttöä! Mitä oikein ajattelin pakatessa, ajattelin unessakin. Unessa oli kiinnostavia hahmoja, tapasin naisen, joka oli nainut pikkuveljensä. Nainen oli entinen valokuvamalli, nyt nuhjaantunut ketjupolttaja. Matkustin yhdeksässä eri kohteessa kolmen homomiehen seurassa. Tapasimme toisen kolmen miehen homoseurueen.

Toisessa unessa näin unta miehestä, jolla oli suihkuna kylmävesipönttö. Unessa ajattelin, miten hän seisoi hallitun tulvan alla. Olin itse pukeutunut armeijan vaatteisiin, en itse huomannut sitä. Vasta kun toiset hämmästelivät vaatteitani, huomasin, että päälläni oli maastopuku.

Eräässä unessa puristin poskestani finniä ja haavasta tuli esiin elimiä, kuin kalaa peratessa. Tämän jälkeen minulla ei ole enää makuaistia, ajattelin unessa, koska tämä oli ehkä sylkirauhanen. Finnistä tuli myös esille iso matkaesite tai "tietoa matkasta"-esite, joita jaetaan lentokoneissa. Soitin ystävälleni, ja hän ei vastannut. Kännykkääni ilmestyi kuva, jossa luki Santiago. Jokin melodia alkoi soida. Hän oli mennyt Santiago de Compostelaan pyhiinvaeltamaan. Ajattelin miten huomaavaista jättää ystäville hieno viesti. En tiennyt että puhelimestani saa sellaista.

juhannus

sadepäivä

Sade rummuttaa mökin huopakattoon. Oikeastaan tämä ei ole mökki, vaan piilomaja. Sade on vihmonut maahan ja aaltopeltinväriseen järvenpintaan jo kaksi päivää. Pöydällä on muutama pala makeaa limppua, jotka näyttävät tummilta kakunpaloilta, ja maistuvat vähintään yhtä hyviltä. Tuli kituu takassa, se on yrittänyt syttymistä jo monta tuntia. Nostelin isot puut pois hiilloksesta, koska ne eivät näytä syttyvän. Kello tikittää, vanha punainen pyöreä herätyskello, ylhäällä ikkunahyllyllä. Jos sen unohtaa vetää, saa lisäaikaa.

Ulkona on kosteaa kuin viidakossa. Kaikkialta tippuu vettä, vesiharsoa on ojien ja notkelmien yllä. Keskimmäinen pojista tykkää halata - vaikka en mä mitään syytä siihen osaa sanoa, miksi halaan, hän sanoo. Se ei tarvitse syytä (jonkun ikävän teon jälkeen sanotaan aina: Miksi teit noin?! Ihan kuin siihen olisi myöskään syy, tekee kun vihastuu.)

Huomenna ajamme Seinäjoelle hakemaan miestä junalta. Tiedätkö, paikka... aika, entä jos kaikki ne eivät merkitsekään mitään. Puut yksinään ovat mysteeri, miten ne ovat yhdessä metsänä, niin tiiviisti (usein ajattelet salaisuutta, mikä on mielen pohjalla, löydettävissä, mutta vaikka sen löytää, sen unohtaa. Uskomattomankin voi unohtaa.) Mökin vieressä seisoo jyrkän suorassa monia puita: mäntyjä pääasiassa, niiden runkoja yltäisi ikkunasta koskettamaan, ainakin luudanvarrella. Ihmiset häilyvät, mutta ne pysyvät.

Mietteliäs vieras. Onko se hankalaa?

mökillä

Kommunikaatio. Lehdestä luen kehoterapiasta, joka kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Kirjoitan sen tähän muistiin (vaikkei se kuulu asiaan), koska paperi on mökiltä loppu (onhan sanomalehdenreunat, sanoo äiti, mutta se ei onnistu, paperiltakaan en löydä merkintöjäni). Loma muuttuu pian hervottomaksi, aivan erilaiseksi kuin viime kesä, luojan kiitos. Olemme terveyskeskuksessa, ja hoitaja kumartuu puoleemme ja kysyy hienotunteisesti, oletteko lävistyspotilaita? Ei, ei ole lävistyksiä, sanon tarpeettomankin ponnekkaasti, koska näen jo mielessäni tulehtuneita lävistyskudoksia. Vasta hänen mentyään tajuan, että hän kysyi oletteko päivystyspotilaita! Luen ja kuulen jatkuvasti väärin. Miksi ihmeessä? Luin pitkän artikkelin, jonka otsikko oli Paratiisi. Se kertoi Pariisista, asia oli ok. Lopuksi huomasin, että otsikko olikin Pariisi. Asennoiduin Paratiisitekstiin paljon suuremmin odotuksin! Aika tylsää laittaa otsikoksi "Pariisi".


Nautimme sateesta sisällä, pojat saavat katsoa telkkaria niin paljon kuin haluavat, ja syömme Omar-pussin, joka löytyy kaapista. Emme pussia, mutta sisällön. Lúen kokonaisen romaanin. Leppoisaa! Minulla on kova pissahätä, mutten jaksa nousta hetekalta. On kesäloma. Mietin millaista on, kun ei ymmärrä mistään mitään. Me matkustimme esikoisen kanssa vähän aikaa sitten Berliiniin. Bussissa siellä hän sai pitkiä monologikohtauksia, joissa hän selitti kovaan ääneen, miten ZOMBINYNNY sitä ja tätä, ja maalissa oli VESE - mä olin se VESE - ja sitte pallo tuli ihan YLÄRIMAAN ja vese ei saanu sitä kiinni, ja sitte tuli se ZOMBINYNNY, JA (hän huutaa, että saisi äänensä kuuluviin) ja hyppäs... edessä istuva vanha nainen kääntyy katsomaan meitä. Ajattelen lingvistisesti: zombie on kansainvälinen sana. Muuten kukaan ei ymmärrä tästä kielestä mitään, ja se on hauskaa. Esikoinen saa aikanaan zombifutismatsin selostettua ja hän huutaa: Mikä se paikka olikaan, mistä ne hyppäs, se silta? Mostar, vastaan. Mikä, hän huutaa. MOSTAR, vastaan kovalla äänellä. Nyt meitä katsoo tumma mies käytävän toiselta puolelta. Hän ei vain vilkaise vaan todella katsoo.

Et voi olla anonyymi ja puhua mitä sattuu, missään!

sade:

Pojat keksivät tekemistä missä vain. On hyvin harvinaista, että he valittaisivat tekemisen puutetta. Se on onni. Esikoinen askartelee suuren pihakoristeen pahvista ja helmistä. Kaksi nuorinta leikkivät vauvaleikkiä, kuopuksella on myssy ja ruokalappu koko päivän. Tulee riitoja, esikoinen puree keskimmäistä selkään, jne. Se kuitataan kuitenkin sanomalla: Ootsä vai joku mustekala, vai? Sade lievittää. Lähdemme pyöräilemään, kaikkialla tuoksuu huumaavasti, puolukka ja suopursu kukkivat. Suo tuoksuu viileän raikkaalle, loputtomille mahdollisuuksille, en käsitä mille! Metsä ja piennar tuoksuu elämälle, joka on leikattu poikki ja jonka elämänneste on ilmassa! Sängyn alla on imuri. Olen lukenut koko päivän kirjaa, jossa naiselle (joka ei halua imuroida, vaan lakaista) sanotaan: Miksi et pidä isosta imurista, pidäthän isosta kullistakin?

paskahiilari: Luin sen Liha tottelee kuria kirjasta, ja siitä lähtien olen huvitellut ajatuksella sen käytöstä. En koskaan voi käyttää sitä. Menisin ruokakauppaan tai synttäreille, katsoisin tarjottavia: Täällei oo ku jotain paskahiilareita (valkoista vehnäjauhoa, jne).

Isäntärenki: Miina Äkkijyrkkä sanoo miestään täksi. Hauska sana!!

Mökkilän kirjastosta hain kassillisen kirjoja. Nyt ne ovat S-marketin muovipussissa sängyn vieressä. Pussissa lukee: Tuoreus. Laatu. Oikea hinta.

tappaminen: Joka ilta sanon, nyt haen lätkän, ja alan tappamaan sääskiä. Sisällä on nimittäin hyttysiä. Tappaminen on liian julma sana, sävähdän aina itsekin kun sanon sen. Alan tappamaan. Ei pitäisi tappaa yhtään mitään!

propelli: Olen huomannut, että kun sääski lentää läheltä, sen siipien propelli aiheuttaa iholle ilmavirran, aivan kuin pieni helikopteri pörräisi lähellä. Tuulee! Usein tulee pieni kylmänväre. Pitää laittaa lisää vaatetta.

lokit: Olen oppinut tulkitsemaan lokkien ääniä alkeellisella tasolla. Ne viestivät toisilleen eri sävyillä. Varoitusääni on tuttu kailottava huuto, mutta sitten kuulin niiden juttelevan keskenään, pariskunta samalla kivellä. Ne juttelivat kimeällä äänellä jostakin. Siinä oli aivan eri sävy, kun ne puhuivat toisilleen. En ole kuullut sitä aiemmin. Lokeilla on kolme hahtuvapallopoikasta, harmaita vaappuvia otuksia rantakalliolla vähän matkan päässä. Ne hoitavat niitä niin hyvin.

Joku eläin käy joka yö kaivamassa kompostin auki. Se on joko kettu, supikoira tai mäyrä. Paistetun kalan jäänteistä se oli pitänyt erikoisesti. Vai voisiko se olla varis? Yöllä?

tuli, savu: Tuli ei matalapaineen aikana syty. Takka ei vedä sateella. Suussa ja nenässä maistuu savu. Mutta siihenkin on ratkaisu. Ei, se ei ole tervaskannot, vaikka nekin olisivat hyviä. (Mistähän kantoja muuten saisi?) Vaan ne ovat sytykepalat, joita mies on tehnyt vanhoista kynttilöistä ja munakennosta. Ne palavat pitkään, sytyttävätkin kosteatkin puut.

Aforismit: Kolmivuotiaalla kuopuksella on tapana niitata ajatuksensa yhteen keskustelun lopuksi. Häneltä tulee seuraavanlaisia aforismeja: (puuvajaa täyttäessä) Jeesus on meidän komposti. Katsoimme pilviä: Siellä ne seuraavat kuin laiskat madot toisiaan. Kuopus arvuutteli meiltä muilta: Mikä on se eläin, asuu Suomen metsissä, on vaaleanpunainen ja mustia pilkkuja? Emme arvanneet, joten kuopus antoi lisävinkin: syö paprikaa niin kuin mekin. (vastaus: susi) Toinen kuopuksen kysymys: On aikalailla leijonan näköinen. Esikoinen veikkasi: Leijona? Oikein!


Olemme täällä ja mikä parasta, näin itseni peilistä, selvästi. Ja kaiken päällä mittaamattomasti sinistä taivasta.

Syksyllä aion toteuttaa ajatuksen, joka on ollut mielessäni pitkään. Että olenkin toteuttavalla päällä! Toteutan kaiken. Tai ainakin hyvin monenlaista. Tämä on kuitenkin asia, joka koskee itseäni syvemmin kuin asuinpaikka tai ammatinvalinta. On jo helpottava uskoa, että on olemassa ratkaisuja ja helpotuksia. Ratkaisun olemassaolon ymmärtäminen ja siihen pyrkiminen on jo paljon! Kirjoittaminen on jotakin, joka syntyy tästä kaikesta. Se on mehukas sivutuote, nyt en vain osaa lingota oikein...

Kestää ennenkuin tottuu tuuheuteen, sillä sitä täällä on! Puut, kaikki kukkii. Tuulessa vastapäinen niemi kohisee kuin taivainen koski, haavat ja lepät sen tekevät. Ukkohaukiko se siellä venettä vetää, sanoo kuopus, kun olemme melomassa. Hän kiskoo järvikortteita ja syömme eväitä kanootissa, lojumme vaan auringossa, vesi alla on kullanväristä, vesikasvit huojuvat pohjassa. Meillä ei ole mihinkään kiire.

Tänään pudistelin maton, lakaisin lattiat, siivosin vaatteet lattioilta pois. Tiskasin astiat ja mökki oli valoisa ja siisti. Voisin tuoda huomenna kukkia sisään. Kielot tuoksuvat huumaavasti, vaikka luulin, ettei niissä ole tuoksua! Pihassa on harmaasiepon ja kirjosiepon pesueet. Tänään pyöräilimme pitkin koiranputken reunustamia teitä. Suopursut kukkivat ja tupasvillat.

Voisinkin kutsua koolle kriisipalaverin ja siihen pääskyn, kivellä norkoilevan lokin ja sen ison jäniksen. Sillä ristihuulella voisi olla ratkaisuja.

ilta

Tänä vuonna mökillä ei tuhkasta noussut valkoinen kukka kukikaan. En löydä koko kasvia varpujen seasta, vaikka katselen vaistomaisesti heti sen suuntaan. Olkoon se merkkinä siitä, että tästä kesästä tulee rauhallinen, enkä vaivu sellaiseen ahdinkoon kuin viime vuonna, kun kaikesta oli luovuttava niin että luut vain jäivät jäljelle, valkoiset hampaat. Hyönteisten siipien kuviot, vaahteranlehtikämmenet, vesi - ne vaikuttavat mykiltä nyt, ne eivät kiduta minua kuin silloin. Varvikko on täynnään sinisiä lemmikkejä! Joista ei viime kesänä näkynyt jälkeäkään. Tänne tulon myötä alan raottaa kirjoittamista pitkästä aikaa. Kyllä sitä voi raottaa, vaikka se vaarallisille vesille veisikin. Ei tarvitse kuitenkaan välttämättä kirjoittaa käsi tulipesässä, sillä tavalla ”turkkamaisesti”, että eläisi samalla kirjoittaessa todeksi kaiken. Entä jos keskittyisi luomaan illuusiota, sillä sitähän se on. Nyt luon niin hyvän illuusion asiasta kuin mahdollista. Tällainen näkökanta tuntuu aivan uudelta. En ole koskaan ajatellut kirjoittamista illuusion luomisena.

Täällä tulee taas päivistä hetkiä, nyt on sateisen ja kolean päivän aurinkoinen ilta. On kiva asua tällaisen ison vetisen silmän vieressä. Katsonko liian kauas menneeseen, kun ajattelen tänne muuttoa? En voi pyytää mitään vedeltä tai metsältä, en voi nojata niihin! Ne ovat yhtäkkiä vihamielisiä tai välinpitämättömiä, jotkut ainakin. Minun täytyy itse olla varma. Nytkin, lasten hälistessä ympärillä näen järven pelkkänä maisematauluna, me olemme vain yleisöä museon käytävällä.

Voitin tänään kylätapahtuman arvonnasta lasimaljakon. Se on hyvin koristeellinen. Näin ihmisiä kahdenkymmenen vuoden takaa. (Arvonnassa nimeni sanottiin tyttönimen muodossa – en ollut varma, olinko se minä).

Tänään näin myös ison jäniksen. Aika kaukaa, mutta sen takia juuri sen koko oli hätkähdyttävä. Se oli niin voimakkaan oloinen, että olisi pelottava kohdata se silmäkkäin.

Ja nyt kun istun tässä, auringonlaskussa, koko seinä värjäytyy hohtavan oranssiksi. Vain varjoni on musta.

Matkalla

Matkalla tapahtui kaikkea kultaista. Johtuiko kaikki siitä, että alun vaikeuksien jälkeen (lento myöhässä kuusi tuntia ja odottelimme niin kauan lentoasemalla, että aloimme elää jo toista elämää, näimme ihmisiä, jotka näyttivät tutuilta, ja mietin, mistä tunnemme toisemme - ai niin, täältä, hekin ovat odottaneet täällä yhtä kauan kuin me - kerroin esikoselle elokuvasta, jossa eräs mies asui lentokentällä vuoden. Meitä kumpaakaan ei erikoisesti naurattanut eikä viehättänyt se ajatus.), varauduin onnettomuuksiin? Ei ehkä sittenkään, koko matka vaan oli onnellisia ja ihmeellisiä sattumuksia täynnä. Onnenpotkumaisesti asiat onnistuivat, paikat löytyivät satumaisen helposti. Ainoastaan yksi esikoisen lippis meni hukkaan, ja eikö seuraavana päivänä metrossa eräs mies tuonut sen meille ja sanonut, että tämä jäi teiltä eilen. Hän oli etsinyt meitä koko aamun. Tätä sanoisin jo uskomattomaksi, ellen olisi tottunut ihmeisiin. Jotenkin berliiniläisten ystävällisyys oli silmiinpistävää. Johtuiko kaikki siitä, että matkasin lapsen kanssa?

Hassua oli sekin, että he olivat niin kovia puhumaan, kukaan ei olettanut meitä ulkomaalaisiksi. Aloimme jutella jonkun kanssa, ja he puhuvat ja puhuvat! Jossain vaiheessa tulee väistämättä ilmi, että olemme matkalaisia, ja he ovat ällikällä lyötyjä. Mitä ihmettä?! En arvannut! (Jotenkin he eivät oleta, että joku muu kuin he puhuisi saksaa.) Meidät vedetään mm. markkinointitutkimukseen, jossa kysellään suklaamunista. Juuri kun meillä oli aivan hirveä jano, eikä mitään juotavaa, kalliilla länsiberliinin alueella, jolla ei kohtuuhintaista kahvilaa lähellä - silloin tulee ystävällinen nuori herra, joka haluaa mielipiteemme suklaamunista, ja tarjoaa meille viileässä hyvin ilmastoidussa toimistossaan isot lasit laadukasta täysmehua ja pientä välipalaa muutamasta vastauksesta. Niin tyypillistä tuuria!!

Muita hauskoja tuttavuuksia: joka aamu Samaritenstrassen metroasemalla oli sama mies saksanpaimenkoiransa kanssa. Hän oli pukenut koiralle aina neuvostoarmeijan hatun ja aurinkolasit. Koira nukkui vesikuppi vieressään. (Hänellä ei ollut mitään rahankeräysastiaa.)

Eläintarhassa tapasimme miehen, joka jutteli apinoiden kanssa. Pelkillä ilmeillä ja eleillä siis, lasin läpi. Apinat tulivat hänen luokseen ja he tekivät eleitä ja ilmeitä, tervehtivät toisiaan, vitsailivat. Se oli hämmästyttävää. Kysyimme mieheltä, miten hän osasi sellaista. Hän kuulemma kävi siellä usein, ja oli tutustunut eläimiin, he olivat tehneet sinunkaupat. Yritimme samaa esikoisen kanssa, huonolla menestyksellä.

Esikoinen alkoi leikkiä kursailematta muitten lasten kanssa leikkipuistossa. Hän sai kaverin samanikäisestä tytöstä. Esikoinen puhui kaikkialla suomea (mitäs muuta). Hän ei vielä tajua eri kielien olemassaoloa, tai sitä, etteivät muut ymmärrä häntä.

Tyttö ja esikoinen keinuvat samassa keinussa:

Tyttö: Sollen wir schneller machen?
Esikoinen: Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mä en ymmärrä yhtään mitä sä puhut.

Sprichst du Englisch?
Mitä?

Sprichst du Englisch?
Mitä? - - leikitäänkö sellaista, että mä oon hai?


Yleensä ottaen ihmisten välinen kommunikaatio tuntuu Saksassa niin paljon luontevammalta ja helpommalta kuin kotisuomessa. Minkä ihmeen takia? He ovat vieraita, eikä saman kulttuurin rasituksia ole. Ehkä en näe sitä, jos toimin sikäläisen kulttuurin mittapuun mukaan hölmösti, mutta ainakaan mikään ei viittaa siihen - ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja ystävystyä. Olemme kai Suomessa aika jurottavia ja hiljaisia - ja jäykkiä. Vallitseeko Suomessa jonkinlainen häpeäkulttuuri? Kun ajattelen Espoota, saan miltei kylmiä väreitä. Mistä tulee kaikki pinnallisuus ja hengettömyys, kaikki teennäisyys ja kliinisyys, ulkokuori - vaikka se olisi vain pintaa, eikä todellisinta olemusta, miksi ulkokuori on ihmisille niin tärkeä?

Matkalla teenkin päätöksen, joka rauhoittaa oloani.

Scheunenviertel oli meille pettymys. Esikoinenkin odotti mielenkiinnolla entistä rikollisten kaupunginosaa. Vain Alexanderplatzilla oli samaa henkeä kuin siinä samannimisessä romaanissa. Siellä aina kylmä tuuli puhaltaa taskujen läpi, vaikka olisi hellekin.

Esikoista alkavat viehättää kirkot, kun hän kuulee, että Nikolainkirkkoon on haudattu muumioita. Emme kuitenkaan ehdi sinne, mutta käymme toisessa, Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirchessä, jonka torni ja yläosana on mäskätty aika pahasti. Kaduilla ohitsemme vilahtelevat pyöräilijät (heillä kellään ei ole kypärää ja vielä vähemmän ampiaismaisia ihonmyötäisiä urheiluvaatteita).

Tutustumme naapurissa olevaan aasialaiseen ruokakauppiaaseen (keltaisella lukee punaisella SUPER MARKET). Hän hämmästyy ja ilahtuu, kun meistä tulee vakiasiakkaita. Viemme hänelle palautuspullot ja ostamme niillä rahoilla paahdettuja herneitä ja inkiväärikarkkeja. Illan tullessa huomaamme aina, ettemme ole syöneet koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään. Helteessä ei ole nälkä. Illalla voileipä ja currywurstia, ja maha on täynnä! Mikä hauskinta, kielenpuhumisen isopyörä alkaa pyöriä ja suomen kieli tehdä tilaa toiselle. Se on aina yhtä virkistävää.

Mitä vielä: en osaa sanoa. Täytyy harjoitella ihmisten kohtaamista. Ja nyt tarkoitan aivan perusasioita, kuten asentoa ja eleitä ja katseita. Ne ovat tärkeitä. Vaikka et sanoisi mitään, tiedän mitä ajattelet - siitä asennosta missä seisot. Täytyy mennä sitä kohti, mikä tekee onnelliseksi - jos tietää mitä se voisi olla. Tiedän muutamia asioita omalta kohdaltani. Haluaisin vaihtaa työtä ja asuinpaikkaa. Kaikkein pelottavinta siinä on, että ne ovat minun päätettävissäni. Voin tehdä sen. Voisin tehdä ne. Yritän muistaa sen!! Jo tämä tuo rauhallisen olon.

Berliinissä on kuuma, 29 astetta. Pidän kaupungista, koska täällä kaikki on hienostelematonta.

Käymme esikoisen kanssa 3 tuntia kestävällä kiertokävelyllä helteessä, oppaana saksalainen Matti (hän on saanut nimensä vanhemmiltaan, jotka eivät ole koskaan käzneet Suomessa). Kävelz kestää kuusi tuntia, ja ryhmässä on vain 3 meidän lisäksi! Ja opastus on ilmainen, auf Trinkgeldbasis! Joka tapauksessa, hän kertoo mielenkiintoisia juttuja: Angela Merkelin kotiovessa Museuminselillä lukee - ei Merkel - vaan Sauer.

Hotellin aamupalalla esikoisen ruokatavat tulevat esiin kiusallisen kirkkaina: hän laittaa suuhun kerralla ruokaa niin paljon kuin mahtuu, esim. kokonaisen kananmunan.