ilta

Tänä vuonna mökillä ei tuhkasta noussut valkoinen kukka kukikaan. En löydä koko kasvia varpujen seasta, vaikka katselen vaistomaisesti heti sen suuntaan. Olkoon se merkkinä siitä, että tästä kesästä tulee rauhallinen, enkä vaivu sellaiseen ahdinkoon kuin viime vuonna, kun kaikesta oli luovuttava niin että luut vain jäivät jäljelle, valkoiset hampaat. Hyönteisten siipien kuviot, vaahteranlehtikämmenet, vesi - ne vaikuttavat mykiltä nyt, ne eivät kiduta minua kuin silloin. Varvikko on täynnään sinisiä lemmikkejä! Joista ei viime kesänä näkynyt jälkeäkään. Tänne tulon myötä alan raottaa kirjoittamista pitkästä aikaa. Kyllä sitä voi raottaa, vaikka se vaarallisille vesille veisikin. Ei tarvitse kuitenkaan välttämättä kirjoittaa käsi tulipesässä, sillä tavalla ”turkkamaisesti”, että eläisi samalla kirjoittaessa todeksi kaiken. Entä jos keskittyisi luomaan illuusiota, sillä sitähän se on. Nyt luon niin hyvän illuusion asiasta kuin mahdollista. Tällainen näkökanta tuntuu aivan uudelta. En ole koskaan ajatellut kirjoittamista illuusion luomisena.

Täällä tulee taas päivistä hetkiä, nyt on sateisen ja kolean päivän aurinkoinen ilta. On kiva asua tällaisen ison vetisen silmän vieressä. Katsonko liian kauas menneeseen, kun ajattelen tänne muuttoa? En voi pyytää mitään vedeltä tai metsältä, en voi nojata niihin! Ne ovat yhtäkkiä vihamielisiä tai välinpitämättömiä, jotkut ainakin. Minun täytyy itse olla varma. Nytkin, lasten hälistessä ympärillä näen järven pelkkänä maisematauluna, me olemme vain yleisöä museon käytävällä.

Voitin tänään kylätapahtuman arvonnasta lasimaljakon. Se on hyvin koristeellinen. Näin ihmisiä kahdenkymmenen vuoden takaa. (Arvonnassa nimeni sanottiin tyttönimen muodossa – en ollut varma, olinko se minä).

Tänään näin myös ison jäniksen. Aika kaukaa, mutta sen takia juuri sen koko oli hätkähdyttävä. Se oli niin voimakkaan oloinen, että olisi pelottava kohdata se silmäkkäin.

Ja nyt kun istun tässä, auringonlaskussa, koko seinä värjäytyy hohtavan oranssiksi. Vain varjoni on musta.