Sade rummuttaa mökin huopakattoon. Oikeastaan tämä ei ole mökki, vaan piilomaja. Sade on vihmonut maahan ja aaltopeltinväriseen järvenpintaan jo kaksi päivää. Pöydällä on muutama pala makeaa limppua, jotka näyttävät tummilta kakunpaloilta, ja maistuvat vähintään yhtä hyviltä. Tuli kituu takassa, se on yrittänyt syttymistä jo monta tuntia. Nostelin isot puut pois hiilloksesta, koska ne eivät näytä syttyvän. Kello tikittää, vanha punainen pyöreä herätyskello, ylhäällä ikkunahyllyllä. Jos sen unohtaa vetää, saa lisäaikaa.
Ulkona on kosteaa kuin viidakossa. Kaikkialta tippuu vettä, vesiharsoa on ojien ja notkelmien yllä. Keskimmäinen pojista tykkää halata - vaikka en mä mitään syytä siihen osaa sanoa, miksi halaan, hän sanoo. Se ei tarvitse syytä (jonkun ikävän teon jälkeen sanotaan aina: Miksi teit noin?! Ihan kuin siihen olisi myöskään syy, tekee kun vihastuu.)
Huomenna ajamme Seinäjoelle hakemaan miestä junalta. Tiedätkö, paikka... aika, entä jos kaikki ne eivät merkitsekään mitään. Puut yksinään ovat mysteeri, miten ne ovat yhdessä metsänä, niin tiiviisti (usein ajattelet salaisuutta, mikä on mielen pohjalla, löydettävissä, mutta vaikka sen löytää, sen unohtaa. Uskomattomankin voi unohtaa.) Mökin vieressä seisoo jyrkän suorassa monia puita: mäntyjä pääasiassa, niiden runkoja yltäisi ikkunasta koskettamaan, ainakin luudanvarrella. Ihmiset häilyvät, mutta ne pysyvät.
Mietteliäs vieras. Onko se hankalaa?
No comments:
Post a Comment