Matkalla

Matkalla tapahtui kaikkea kultaista. Johtuiko kaikki siitä, että alun vaikeuksien jälkeen (lento myöhässä kuusi tuntia ja odottelimme niin kauan lentoasemalla, että aloimme elää jo toista elämää, näimme ihmisiä, jotka näyttivät tutuilta, ja mietin, mistä tunnemme toisemme - ai niin, täältä, hekin ovat odottaneet täällä yhtä kauan kuin me - kerroin esikoselle elokuvasta, jossa eräs mies asui lentokentällä vuoden. Meitä kumpaakaan ei erikoisesti naurattanut eikä viehättänyt se ajatus.), varauduin onnettomuuksiin? Ei ehkä sittenkään, koko matka vaan oli onnellisia ja ihmeellisiä sattumuksia täynnä. Onnenpotkumaisesti asiat onnistuivat, paikat löytyivät satumaisen helposti. Ainoastaan yksi esikoisen lippis meni hukkaan, ja eikö seuraavana päivänä metrossa eräs mies tuonut sen meille ja sanonut, että tämä jäi teiltä eilen. Hän oli etsinyt meitä koko aamun. Tätä sanoisin jo uskomattomaksi, ellen olisi tottunut ihmeisiin. Jotenkin berliiniläisten ystävällisyys oli silmiinpistävää. Johtuiko kaikki siitä, että matkasin lapsen kanssa?

Hassua oli sekin, että he olivat niin kovia puhumaan, kukaan ei olettanut meitä ulkomaalaisiksi. Aloimme jutella jonkun kanssa, ja he puhuvat ja puhuvat! Jossain vaiheessa tulee väistämättä ilmi, että olemme matkalaisia, ja he ovat ällikällä lyötyjä. Mitä ihmettä?! En arvannut! (Jotenkin he eivät oleta, että joku muu kuin he puhuisi saksaa.) Meidät vedetään mm. markkinointitutkimukseen, jossa kysellään suklaamunista. Juuri kun meillä oli aivan hirveä jano, eikä mitään juotavaa, kalliilla länsiberliinin alueella, jolla ei kohtuuhintaista kahvilaa lähellä - silloin tulee ystävällinen nuori herra, joka haluaa mielipiteemme suklaamunista, ja tarjoaa meille viileässä hyvin ilmastoidussa toimistossaan isot lasit laadukasta täysmehua ja pientä välipalaa muutamasta vastauksesta. Niin tyypillistä tuuria!!

Muita hauskoja tuttavuuksia: joka aamu Samaritenstrassen metroasemalla oli sama mies saksanpaimenkoiransa kanssa. Hän oli pukenut koiralle aina neuvostoarmeijan hatun ja aurinkolasit. Koira nukkui vesikuppi vieressään. (Hänellä ei ollut mitään rahankeräysastiaa.)

Eläintarhassa tapasimme miehen, joka jutteli apinoiden kanssa. Pelkillä ilmeillä ja eleillä siis, lasin läpi. Apinat tulivat hänen luokseen ja he tekivät eleitä ja ilmeitä, tervehtivät toisiaan, vitsailivat. Se oli hämmästyttävää. Kysyimme mieheltä, miten hän osasi sellaista. Hän kuulemma kävi siellä usein, ja oli tutustunut eläimiin, he olivat tehneet sinunkaupat. Yritimme samaa esikoisen kanssa, huonolla menestyksellä.

Esikoinen alkoi leikkiä kursailematta muitten lasten kanssa leikkipuistossa. Hän sai kaverin samanikäisestä tytöstä. Esikoinen puhui kaikkialla suomea (mitäs muuta). Hän ei vielä tajua eri kielien olemassaoloa, tai sitä, etteivät muut ymmärrä häntä.

Tyttö ja esikoinen keinuvat samassa keinussa:

Tyttö: Sollen wir schneller machen?
Esikoinen: Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mä en ymmärrä yhtään mitä sä puhut.

Sprichst du Englisch?
Mitä?

Sprichst du Englisch?
Mitä? - - leikitäänkö sellaista, että mä oon hai?


Yleensä ottaen ihmisten välinen kommunikaatio tuntuu Saksassa niin paljon luontevammalta ja helpommalta kuin kotisuomessa. Minkä ihmeen takia? He ovat vieraita, eikä saman kulttuurin rasituksia ole. Ehkä en näe sitä, jos toimin sikäläisen kulttuurin mittapuun mukaan hölmösti, mutta ainakaan mikään ei viittaa siihen - ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja ystävystyä. Olemme kai Suomessa aika jurottavia ja hiljaisia - ja jäykkiä. Vallitseeko Suomessa jonkinlainen häpeäkulttuuri? Kun ajattelen Espoota, saan miltei kylmiä väreitä. Mistä tulee kaikki pinnallisuus ja hengettömyys, kaikki teennäisyys ja kliinisyys, ulkokuori - vaikka se olisi vain pintaa, eikä todellisinta olemusta, miksi ulkokuori on ihmisille niin tärkeä?

Matkalla teenkin päätöksen, joka rauhoittaa oloani.

Scheunenviertel oli meille pettymys. Esikoinenkin odotti mielenkiinnolla entistä rikollisten kaupunginosaa. Vain Alexanderplatzilla oli samaa henkeä kuin siinä samannimisessä romaanissa. Siellä aina kylmä tuuli puhaltaa taskujen läpi, vaikka olisi hellekin.

Esikoista alkavat viehättää kirkot, kun hän kuulee, että Nikolainkirkkoon on haudattu muumioita. Emme kuitenkaan ehdi sinne, mutta käymme toisessa, Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirchessä, jonka torni ja yläosana on mäskätty aika pahasti. Kaduilla ohitsemme vilahtelevat pyöräilijät (heillä kellään ei ole kypärää ja vielä vähemmän ampiaismaisia ihonmyötäisiä urheiluvaatteita).

Tutustumme naapurissa olevaan aasialaiseen ruokakauppiaaseen (keltaisella lukee punaisella SUPER MARKET). Hän hämmästyy ja ilahtuu, kun meistä tulee vakiasiakkaita. Viemme hänelle palautuspullot ja ostamme niillä rahoilla paahdettuja herneitä ja inkiväärikarkkeja. Illan tullessa huomaamme aina, ettemme ole syöneet koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään. Helteessä ei ole nälkä. Illalla voileipä ja currywurstia, ja maha on täynnä! Mikä hauskinta, kielenpuhumisen isopyörä alkaa pyöriä ja suomen kieli tehdä tilaa toiselle. Se on aina yhtä virkistävää.

Mitä vielä: en osaa sanoa. Täytyy harjoitella ihmisten kohtaamista. Ja nyt tarkoitan aivan perusasioita, kuten asentoa ja eleitä ja katseita. Ne ovat tärkeitä. Vaikka et sanoisi mitään, tiedän mitä ajattelet - siitä asennosta missä seisot. Täytyy mennä sitä kohti, mikä tekee onnelliseksi - jos tietää mitä se voisi olla. Tiedän muutamia asioita omalta kohdaltani. Haluaisin vaihtaa työtä ja asuinpaikkaa. Kaikkein pelottavinta siinä on, että ne ovat minun päätettävissäni. Voin tehdä sen. Voisin tehdä ne. Yritän muistaa sen!! Jo tämä tuo rauhallisen olon.