Unessa olin matkalla Lappiin hiihtämään. Matka sinne oli vaivalloista ja kuin kansainvaellus. Lumi oli katkaissut tien ja ihmiset jäivät mottiin. Haimme veneen ja nostimme sen auton katolle. Se oli todella raskas ja kun saimme sen katolle, huomasimme että järvet ovat jäässä, ja ettei veneellä tee mitään. Voit käyttää sitä joissa, sanoi äitini. Mutta matkalla oli vain pieniä puroja, tiesin. Auto, jolla ajoin, oli 60-luvulta, punainen ja ahdas. Siinä oli kojelauta, jossa oli paljon mittareita, mutta kaikki olivat omituisia, ja jotenkin epäloogisia.

Päiväni alkaa huonolla tuulella. Yleensä kaikki muuttuu jossakin vaiheessa, mutta tänään heti ensimmäisen luokan oppilaat ovat levottomia. Huono tuuleni jatkuu. Sama jatkuu. Yritän jaksaa olla positiivinen. Viimeisellä tunnilla eräs poika sanoo iloisesti hymyillen(hän ei vielä tietenkään ymmärrä kaikkea sanomaansa, ja hänellä on ilme, josta voi päätellä hänen jakavan jonkun salaisen ja jännittävän asian): Naapurini Helena sanoo, ettei hän pidä sinusta. (Helena on entinen oppilaani.) Lähetän Helenalle terveisiä, ja sanon, että ilahduin suuresti terveisistä. Sano Helenalle nämä terveiset, sanon oppilaalle. En sano, mutisee oppilas. Sano, haluan, että hän saa terveiseni. Kun menen monistamaan pari bingomonistetta lisää, sillä välin nämä kolme oppilasta ovat sotkeneet värikynillä kaikki eläinten kuvat. (Tämä kaikki vaikuttaa aivan naurettavan mitättömältä asialta - - tällaisenkö takia tulin huonolle tuulelle??) Mutta mittani on täysi, joka tapauksessa. Lähtekää kotiin, sanon kolmelle pojalle. He empivät, sillä näin ei usein sanota. Mutta lähdettävä on. Koko päivä täynnä huonoja fiboja. Mutta positiivistakin on: kevät tulee ja uusi kevättakkini on jo sopiva, se päällä pyöräillessä ei tule kylmä. Tullessa näen mielenosoituksen lääkefirman konttorin luona. Vartijoita ja poliiseja on yhtä paljon kuin mielenosoittajia (10). Olen ainoa satunnainen ohikulkija.

Viimeöinen uni jäi haaleaksi muistikuvaksi. En ehtinyt palauttaa sitä kunnolla mieleen. Siinä kuitenkin menimme länsi-Saharaan maanalaisella junalla. Eräänlaisella metrolla joka meni sementtistä tunnelia pitkin. Vanhempani olivat mukana. Katosta roikkui joitakin metallisia putkia. Niissä ei saanut roikkua, koska muuten tunneli olisi sortunut. Olimme Saharan alla. Juna oli täynnä paikallisia beduiineja. He olivat ystävällisiä. He sanoivat so-so, kun äitini hyppäsi kattoon ja alkoi voimistella katon metalliputkissa. Pääsimme perille, mutten muista mitä teimme siellä.

Näen taas onnellista unta, vaikka olen tällä viikolla ollut aivan väsynyt ja romuna ja poikki. Päänsärkykin taas vähän nosti itseään esille. Mutta aamulla, juuri ennen heräämistä näen unta, jossa olen vanhassa meijerissä, se on 50-luvulta ja harmaan valkea, kiinteän valkeat seinät, ja siellä tuoksuu aavistuksen happamalta. Sinne on perustettu jonkinlainen pieni kauppa tai kioski, joka pitää kylää yhdessä. Myyjänä on mies, ja vanhempani ovat myös siellä. Isäni pitää huolta kylän syrjäytyneistä (!). Heidän asioitaan hoidetaan kaupassa, heille viedään ruokaa, jne. Minä menen kauppaan ja olen nähtävästi samalla lapsi ja aikuinen. Näin on aika usein. Saat ottaa Muumi-mehun, isäni sanoo ja epäröin hyllyn luona. Enhän pidän ollenkaan aikuisena mistään Muumi-mehusta. Miesmyyjäkin on hämmentynyt, mutta hän säilyttää neutraalin ilmeensä isäni edessä. Mielessäni on maitomaisia mehuja, ei hyviä. Hyllyillä on tavaraa harvassa. Olen kuitenkin taivaallisen onnellinen, melkein euforiassa, koska minut on kutsuttu oppilaaksi takaisin vanhaan kouluuni, joka on kävelymatkan päässä. Olen matkalla sinne ja poikkesin vain kauppaan. Vanha opettajani haluaa minut takaisin oppilaakseen. Ja ajattelen riemuissani sitä, mitä kaikkea osaan nyt ja miten hän tulee hämmästymään, ja miten suureksi avuksi voisin hänelle olla opetuksessa. En tiedä haluaako hän apuani opetuksessa, ja mitä hän tarvitsee, mutta olen valmis kaikkeen, mitä hän tarvitsee. Olen todella tyytyväinen itseeni tässä mielikuvassa, koska tiedän onnistuvani ja yllättäväni hänet, ja tiedän, että hän on minuun tyytyväinen.

Katsoin eilen hiukan Hiroshima, rakastettuni, elokuvaa. Japanilainen miesnäyttelijä oli opetellut ranskan kielen vuorosanat foneettisesti, siis lausumaan ne ymmärtämättä niitä. Hän oli kuitenkin aivan luonteva. Osaat sanoa sen, mitä pitääkin, vaikket tosiasissa ymmärrä mitä sanot, me olemme kaikkialla samanlaisia.

Minuakin ilahduttaa, että voin kuunnella samaa levyä vaikka tuhat kertaa, jos haluan ja jos pidän siitä!! Vaikka sata tuhatta kertaa! Ulkona sataa räntää, keskimmäinen rakentaa viilipurkeista kuulosuojaimia, sisälle täytteeksi pakkausmateriaalia, jotain muovisekoitetta, joka on tullut jossakin paketissa. Esikoinen ontuu kuin sotaorpo. Hänellä on kummat nilkat, jotka nyrjähtävät helposti. Iltaisin luemme Taikatalvea. Siinä on vielä talvi, mutta paljon syvemmin kuin meillä. Täällä talvi on kumman sitkeä, mutta ne ovat sen viimeisiä voimia. Valoa on jo paljon! Pian tulee lämmin ja kovakuoriainen kiipeää pitkin lehden kuperaa alapintaa.

Eilen oli ainoa vapaa aamuni, mutta jouduin hammaslääkäriin. Mietin hammaslääkärin tuolissa eläimenä olemista, että kokisi aivan välittömän, ilman tietoa mistään muusta. Minkä merkityksen ihmisten eleet ja ilmeet saisivatkaan. Hammaslääkäri piti kädessään pientä peiliä, samalla kun teki jotakin muuta, niin että pieni peili oli lähellä silmääni ja näin siitä silmäni lähietäisyydeltä. Iiriksen viivat ja kaikki, ja kuva oli aika paljas. Siinä välissä ei ollut mitään. Suuni oli täynnä vempeleitä, käsiä ja imureita. Hampaani oli ruuvattu puristimella tiukkaan otteeseen. Hammaslääkäri on ronskiotteinen ja hän teki töitä liukuhihnalla. Hän moitti mediaa ja kertoi lattiaremontistaan ja teki päätöksiä terveydestäni. Jos antautuisin eläimeksi, rimpuilisin enemmän, en luottaisi häneen, sillä hän ei ollut kovin suostutteleva. Jotenkin säälinkin häntä, vaikka hän oli niin järkevä ja tehokas. (Mistä tällainen sääli kumpuaa, sillä onhan se kaikkien etu, että hän on sellainen?)

Nyt lähden kauppaan.

Olen ollut liian onnellinen, sillä eikö onnellisuus ole sokeutta, ettei näe enää ympärillä olevia tosiasioita? En ole nähnyt mitään. Loputtomasti työtä tekevä kaivinkone on pysähtynyt. Se on paikallaan ja näyttää oudolta siksi, koska sitä ei ole suunniteltu olemaan paikallaan ja korkeintaan lepattamaan tuulessa. (Miten nopeasti pääsee pyhiin asioihin, kuten tuulessa lepattamiseen, savuun ja saunaan!) Olen pitänyt lapsia paljon sylissä ja nähnyt heistä unia. Hyvin todenmukaisia, ei mitään satuja! Lapset ovat unissa omia itsejään. Eräässä unessa olimme huvipuistossa, oli paljon vauhtia ja aurinkoa, hattaroita. Keskimmäinen toteaa sitten tarkkaillessaan huvipuistoa ja koettuaan sen - lakonisesti ja kovalla äänellä: "Tämä paikka on pitkästyneitä varten." Tunnistan hänet tästä, hän sanoisi noin ja unen kautta hän on vielä lähempänä.

Olen niin monesti kaivannut kirjoittamista, mutta arki on nykyään iloista ja tarmokasta. Se on touhukas klovni, joka improvisoi. Vanhempani ovat käymässä ja olemme seuraamassa esikoisen jalkapallo-ottelua. He haluavat istua. He eivät halua seistä kolmea tuntia, joten istumme kaikki ainoilla tuoleilla kaukana toisen kentän laidalla. Jalkapallopiireissä olen sentään todella tunnettu. Näen bengalilaisia ystäviäni, kättelemme. Yöllä näen unen Vincentistä, joka voisi olla se maalarikin. Hän oli pieni mies, ja takkutukkainen ja hän makasi sylissäni. Hän oli kysynyt lähtisinkö hänen kanssani Bonniin, koska hän oli juuri menossa sinne perheensä kanssa. Tai luulin, että hän kysyisi sitä, mutta hän kysyikin, että voisinko jäädä hänen luokseen talonvahdiksi matkan ajaksi. Ajattelin, että parempi sekin kuin ei mitään, vaikka olin pettynyt. Kuitenkin uni oli todella lämminhenkinen ja soma.

Tarinoiden kirjoittamisessa ei kai ole järkeä, koska en ole kiinnostunut kehittämään henkilöhahmoja. En halua tehdä hahmoja, enkä oikeastaan tapahtumiakaan. En haluaisi, että kirjassa tapahtuisi mitään. Pääasia on kuvitelmilla, ja ketä kiinnostaa lukea kuvitelmista, jota jollakulla on, jotka eivät liippaa läheltäkään todellisuutta millään lailla? Nyt on punainen pick-up rekka tullut kaivinkoneen viereen. Enkä myöskään halua SOMMITELLA SANOJA enkä VIIMEISTELLÄ ULKOASUA. Enkä PALJASTAA mitään. Jotenkin tuntuu, että paljastettavaa olisi hirveästi, kokonainen... tässä piilee ydinajatus kuitenkin, paljastamisessa. Se mitä se on, siitä voisi kirjoittaa.

Meillä oli vieraita. Eräs heistä näki isovanhempieni kuvat seinällä ja snaoi: "Ovatko nämä jotakin aitoja ihmisiä?" En ole mitenkään ironinen. Toivottavasti en koskaan anna vaikutelmaa, että olisin täydellinen tai että asiat olisivat täysin hallinnassa tai että tietäisin aina, mitä tehdä. Järki-ihmiset ovat todella ärsyttäviä. Kiitän luojaa, etten ole järki-ihminen. KIITOS, KIITOS, KIITOS!

Seinällä on juliste, jossa ihmiset patikoivat Garmisch-Partenkirchenissä. Se on repsahtanut vähän, ja näyttää, että ihmiset menevät alas TODELLA jyrkkää rinnettä. In der Pause kann man einen Apfel schälen. Insoweit geht es hier gut. Die Putzfrau guckt rein. Bestimmt wundert sie. Rauch kommt vom Schornstein. Auf den Bergen wachsen Maiglöckchen. Umtauschen wollte ich nie.

Viikonloput ovat ihania, voi tehdä mitä haluaa. Makasin kuopuksen kanssa sohvalla ja luin loppuun Kyllikki Villan Korkean keskipäivän. Huh, mikä kirja! Epätoivoiset rakkaudet muistuttavat aina toisiaan - - joku on täydellinen sielunkumppani, mutta naimisissa. Onnellinen voi olla monella tavalla, mutta tämä ahdistus toteutumattomasta rakkaudesta.. keväällä jäät lähtevät ja lumi sulaa. Onnea on sellainen elämänhalu kuin kirjan kirjoittajalla, ja hän ymmärsi sen arvon itsekin.

Nyt keväällä olisi lemmenloman aika, kun sattuu aikaa olemaan. Kohteen miettimisessä tuli heti ongelmia: kun ajattelet erotiikkaa, mikä Euroopan kohde olisi paras, seksiä tihkuva, jne? Minulle tulee heti mieleen tietynlainen ympäristö, kolossaaliset isot rakennukset, betonia, tv-antenneja, pimeitä kuppiloita, joihin telakkatyöläiset tulevat illalla syömään veripalttua ja puolukkahilloa ja juomaan olutta, siellä on savua, aukiot ovat suuria ja mukulakivisiä, niistä lehahtaa yöllä lentoon kyyhkysten valkeita laumoja saaden aikaan kakofonista ääntä, kaunista, miehet ovat hikisiä ja heillä on vahvat kädet. Siitä ei voi erehtyä, tämä on eroottista ja se on Gdansk tai Varsova. Naisilla on hame tai leninki, jossa on kapea uuma, ja korkokengät, miesten vaatteilla ei ole niin väliä. Kieli on perinteisiä taikinanyyttejä, syödään vaikka seisaallaan, siinä samassa pimeässä kuppilassa.
Miehen mielestä eroottisin paikka on Amsterdam. Hän ajattelee ehkä punaisia tulppaaneja, avaraa, valoa, merta, ja kaikenlaisia tiloja, oikeankokoista mittakaavaa, kanavia, lokkien ääniä. Mitä tämä tarkoittaa minun kannaltani?
Improvisaatioteatterista tullessa on mentävä aivan pakosti hetkeksi hankeen makaamaan, koska pyörryttää. Puput hyppelevät ympärillä ja hanki hohtaa illallakin himmeää valoa. Enkä ole juonutkaan mitään, paitsi mangolassia. Tarvitaan vain vähän sitä, että hieroo itseään hankeen ja tekee sinne oman mukavan kolon. Elämä on ollut hauskaa slapstickiä: olin pitämässä hiihtotuntia kymmenvuotiaille tytöille. Pari tuntia lumimyrskyssä, jossa lumi tarttui suksien pohjiin. Mukana oli pari maahanmuuttajaa, jotka eivät juuri ollet hiihdelleet. Suunnitelmani oli kunnianhimoinen: meidän piti hiihtää pari kilometriä ja leikkiä jotakin sukset jalassa. Lasten jalat nuljahtelivat ladulla sivullepäin. Monelta nyrjähti heti nilkka. Joku sai (eri aikaan) temperamenttikohtauksen ja heitti sukset ojaan. Myöhemmin hän haki toisen suksen ja hiihti yhdellä suksella peräämme. Turha ajatella, ettei tästä tulisi mitään. Nyt hiihdetään! Kaikki olivat hiestä märkiä ja osa kaatui pitkin pituuttaan lumeen uupumuksesta. Seuraavalla tunnilla selvittelen lasten riitaa, jossa kivat lapset puhuvat toisilleen termein: Saatanan somalirotta! Tapan sut! Ja näen, miten yhtä lyödään koko joukon voimin. Mihin tarvitsen teatteria? Siihen, että voisin puuttua todellisuuteen.

Haluaisin taas nähdä kaikki värisävyt. Siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta, koska niitä on ollut liikaa, ja kaikki on mennyt mustavalkoiseksi. Luen hyvää kirjaa, jossa kirjoittaja usein toistaa: Haluan elää, en pysyä hengissä, vaan elää. Pitkästyminen on huono merkki, se on mustavalkoisuutta.

Esikoista en jaksa kohta nostaa, keskimmäistä jaksan kantaa vähän matkaa, kuopusta vielä aika hyvin. Keskimmäinen on alkanut pohdiskelevien töiden lisäksi piirtää pyssyukkoja. Hän alkaa saada vaikutteita ympäristöstä. Kuopus piirtää iloisia naamoja, hiukan psykedeelisesti vinksallaan olevia, hampaat kaulassa, jne. Kaikilla on tunnistettava käsialansa, töissä on jotakin heistä.

Entä isot kysymykset, kuten kirjoittaminen ja elämänala? Isäni toivoi minusta lapsetonta ja naimatonta metsäyhtiön johtajaa. En kyllä pannut tälle toiveelle suurta painoa. Äidilläni ei ollut erityisiä toiveita, hän onkin ollut viisas näissä asioissa. En päätynyt lapsettomaksi enkä naimattomaksi, totaalisen päinvastoin. En oikeastaan pohdi kirjoittamista tai alanvaihtoa. Se on varmasti hyvä merkki, ei tarvitse enää taistella. Voi maata hangessa ja olla ajattelematta mitään.